Part 11

On olemassa viehättävä yhtäläisyys rakkauden kevään ja elämän kevään välillä. Lasta tuuditetaan lempeillä lauluilla ja ystävällisillä katseilla. Lapselle kerrotaan ihmeellisiä satuja, jotka kultaavat hänen tulevaisuutensa. Toive levittää hänen edessään loistavat siipensä. Lapsi vuodattaa kyyneliä vuoroin ilosta, vuoroin tuskasta. Pienet asiat merkitsevät hänelle suuria, piikiven palaset, joista hän on koettanut rakentaa hauraan palatsinsa, kukkaset, jotka ovat unohdetut samalla hetkellä kuin ne ovat poimitut. Aika ei kulu hänelle kyllin nopeaan, hän palaa halusta päästä eteenpäin, elämään. Rakkaus on meidän toinen lapsuutemme. Eugéniella ja Charles'illa oli heidän ensimäinen rakkautensa täynnä lapsellisia päähänpistoja, sitä suloisempia heidän sydämilleen, kun niihin liittyi kalvava surumieli. Tämä rakkaus, joka syntymänsä hetkellä pyrki esiin suruharson alta, olikin täydelleen sopusoinnussa raunioituvan talon maalaisen vaatimattomuuden kanssa.

Vaihtaessaan kaivon partaalla muutamia sanoja Eugénien kanssa, istuessaan hänen seurassaan talon puiston sammaltuneella penkillä auringon laskuun saakka, keskustellessaan pienistä ja kuitenkin niin tärkeistä asioista, tai nauttiessaan hänen kanssaan siitä hiljaisuudesta, joka kuin kirkon hartaus vallitsi talon ja vallin välisellä asumattomalla maalla, tunsi Charles rakkauden pyhyyden. Hänen maailmannaisensa, hänen rakas Annette'nsa oli antanut hänen tuntea vain rakkauden myrskyt. Nyt vaihtoi Charles parisilaisen, teeskentelevän, turhamaisen intohimon puhtaaseen, todelliseen rakkauteen. Pian alkoi hän pitää tästä talostakin, jonka tavat olivat hänestä alussa näyttäneet niin naurettavilta.

Hän tuli alas huoneestaan varhain aamuisin voidakseen hetken keskustella Eugénien kanssa, ennen kuin Grandet vielä oli alkanut vaelluksensa talossa. Kun isännän askelet kaikuivat portaissa, pakeni hän nopeasti puutarhaan. Se rikollisuuden varjo, mikä liittyi näihin aamuisiin kohtauksiin, jotka tapahtuivat Eugénien äidiltäkin salassa, ja joista Nanon tekeytyi tietämättömäksi, antoivat tälle viattomalle rakkaudelle kaiken kielletyn hedelmän viehätyksen. Jos taas isä Grandet aamiaisen jälkeen lähti tarkastamaan tilojaan ja töitään, jäi Charles äidin ja tyttären luo ja tunsi ennen kokematonta hyväntunnetta pitäessään käsiensä välissä Eugénien lankaa, jota tämä punoi kerälle, tai nähdessään hänen tekevän työtä tai kuullessaan hänen puheitaan. Charles'ia viehätti suuresti tämän melkein luostarimaisen elämän yksinkertaisuus, mikä tiesi, että maailma oli näille molemmille olennoille tuntematon. Hän oli luullut, että tällainen elämä olisi aivan mahdoton Ranskassa, että sitä korkeintaan löytäisi jostakin Saksasta tai ehkäpä vain Auguste Lafontainen kertomuksista. Pian oli Eugénie hänelle kuin Goethen Margareta, kuitenkin ilman tämän puutteita.

Hänen katseensa ja hänen puheensa kietoivat kokonaan tyttöparan, joka antautui täydellisesti rakkauden lumoihin; Eugénie kurkottautui onnea kohti niinkuin uija tavoittelee rannan pajunoksia, vetääkseen itsensä kuiville ja päästäkseen lepäämään. Hän oli sitä kiihkeämpi, kun lähenevä eronhetki uhkasi pian tehdä lopun onnen päivistä. Joka aamu saivat nämä nuoret ihmiset jonkun muistutuksen pikaisesta erostaan. Niinpä vei Grandet kolme päivää des Grassins'in lähdön jälkeen Charles'in kaikella sillä juhlallisuudella, mikä maaseudulla liittyy virallisiin toimituksiin, ylioikeuden eteen vahvistamaan omakätisellä nimikirjoituksellaan luopumisensa isän perinnöstä. Se oli pelottava toimitus, jonkunlainen irtisanoutuminen omasta suvustaan. Sen jälkeen piti Charles'in mennä Cruchot'n luo, saadakseen kaksi valtakirjaa, toinen herra des Grassins'ia varten, toinen ystäväänsä varten, jolle oli uskonut irtaimistonsa myönnin. Sen tehtyään oli hänen vielä täytettävä kaikenlaisia muodollisuuksia ulkomaa-passia varten. Kun hänen tilaamansa suru-puku saapui Parisista, kutsutti hän luokseen erään Saumurin räätäleistä ja möi tälle kaikki tarpeettomat vaatekertansa, toimenpide, joka suuresti miellytti isä Grandet'ta.

-- Kas niin, nyt näytätte todella mieheltä, joka astuu laivaan lähteäkseen etsimään onneaan, sanoi Grandet, kun hän näki Charles'in pukeutuneena karkeaan mustaan pitkääntakkiin. -- Kas niin, tuosta minä pidän.

-- Voitte olla varma siitä, että olen kyllin viisas mukautuakseni asemaani, vastasi Charles.

-- Mitä nuo ovat? huudahti äkkiä tynnyrintekijä, kun hän näki Charles'in kourassa joukon kultaesineitä.

-- Olen kerännyt kaikki nappini, sormukseni ja muut ylellisyysesineeni, joilla on jotakin arvoa, ja aioin jo tänä aamuna, kun en tunne ketään täällä Saumurissa, pyytää teitä...

-- Myömään ne teitä varten? keskeytti Grandet.

-- Ei, setäseni, vaan neuvomaan minulle jonkun kunniallisen miehen, joka...

-- Antakaa ne tänne, veljenpoikani. Minä osaan äyriä myöten sanoa minkä arvoinen mikin noista esineistä on. Ahaa, hymähti hän, hypistellen käsissään pitkiä vitjoja, kahdeksantoista ja yhdeksäntoista karaatin kultaa.

Grandet pyyhki leveällä kädellään hellävaroin kultaesineiden pintoja.

-- Rakas serkkuseni, sanoi Charles, kääntyen Eugénien puoleen, sallikaa minun lahjoittaa teille nämä kaksi nappia, te voitte kiinnittää ne rannenauhaanne. Sehän on tapa tällä hetkellä.

-- Otan ne vastaan ilman epäilystä, orpanani, vastasi Eugénie, luoden Charlesiin ymmärtävän katseen.

-- Kas tässä, täti, ottakaa äitini sormustin, jota olen huolellisesti säilyttänyt matkakapineideni joukossa, jatkoi Charles ja ojensi rouva Grandet'lle siron kultaisen sormustimen. Juuri sellaista oli rouva Grandet aina itselleen toivonut.

-- En tiedä, kuinka osaan teitä kiittää, vastasi vanha perheenäiti, jonka silmät täyttyivät kyynelillä. Illoin ja aamuin olen muistava teitä, poikaseni, kun olette matkalla. Jos minä kuolisin, on Eugénie säilyttävä teille tämän kalleuden.

-- Tämä on arvoltaan yhdeksän sataa kahdeksankymmentä yhdeksän frangia seitsemänkymmentä viisi centimeä, veljenpoikani, huudahti Grandet, avaten oven. Mutta säästääkseni teiltä vaivan olen minä maksava teille niiden hinnan livreissä.

Sana "livreissä" merkitsee Loiren rantamilla samaa kuin että suostui maksamaan kuudesta livrestä kuusi frangia ilman mitään lyhennystä.

-- En uskaltanut sitä teille ehdottaa, vastasi Charles; ja kuitenkin olisi minulle ollut vastenmielistä myödä kalleuteni tähän kaupunkiin, jossa te asutte. Täytyy pestä pyykkinsä perheen keskuudessa, oli Napoleonin tapa sanoa. Kiitän teitä hyväntahtoisuudestanne.

Grandet kynsi korvallistaan ja hetken aikaa oli aivan hiljaista.

-- Rakas setä, alotti Charles, katsahtaen arastellen Grandet'hen, ikäänkuin peljäten haavoittavansa hänen hienotunteisuuttaan, serkkuni ja tätini ovat hyväntahtoisesti ottaneet minulta vastaan pienen muiston; suvaitkaa puolestanne ottaa nämä kalvosnapit, jotka nyt käyvät minulle tarpeettomiksi. Teille ne muistuttavat poikaparasta, joka kaukana täältä varmaan ajattelee niitä, jotka nyt ovat koko hänen sukunsa.

-- Poikani, mutta sinähän riistät itsesi putipuhtaaksi. Mitä sinulla siinä on? jatkoi Grandet kääntyen mielenkiinnolla vaimonsa puoleen. Kas vain! Kultasormustin. Ja sinulla, tyttöseni? Mitä näenkään, agrafeja ja timantteja. Olkoon menneeksi, poikaseni, minä otan nappisi, jatkoi hän ja puristi Charles'in kättä. Mutta sinä sallinet, että minä maksan sinun... sinun matkakulusi Intiaan. Niin, tahdonpa kustantaa matkasi. Sitäpaitsi, poikaseni, kun äsken arvioin kalleuksiasi, olen ottanut huomioon vain puhtaan kullan. Työkin on sentään jonkun arvoinen. On toki. Annan sinulle tuhat viisisataa frangia... livreissä. Cruchot lainaa kyllä minulle rahat, sillä minulla ei ole äyriäkään talossani, ennenkuin Perrotet tulee ja maksaa arentirahansa. Kas niin, nyt lähden toimittamaan asioitani.

Hän otti hattunsa ja hansikkaansa ja lähti.

-- Lähdette siis todella täältä? virkkoi Eugénie, luoden Charles'iin samalla kertaa surullisen ja ihailevan katseen.

-- Minun täytyy, vastasi Charles, painaen alas päänsä.

Jo muutamia päiviä oli Charles'in olennossa, käytöstavassa ja sanoissa ollut syvää surumielisyyttä, ja kuitenkin huomasi hänestä samalla, että hän oli, tuntiessaan velvollisuuksien painon, saanut uutta rohkeutta. Hän ei valitellut enää, hänestä oli tullut mies. Eugénie näki paremmin kuin koskaan ennen orpanansa koko mielenlaadun, kun tämä tuli häntä vastaan portaissa puettuna karkeaan mustaan pukuun, joka niin hyvin sopi hänen kalpeihin kasvoihinsa ja hänen koko surumieliseen olentoonsa. Naisetkin olivat sinä päivänä pukeutuneet surupukuihin, kun he Charles'in kanssa menivät seurakuntansa kirkkoon, ollakseen läsnä Guillaume Grandet'n sielunmessussa.

Toisen aamiaisen aikana sai Charles Parisista kirjeen, jonka hän kohta luki.

-- Noh, orpanani, oletteko tyytyväinen kauppoihinne? kysyi Eugénie matalalla äänellä.

-- Sellaiset kysymykset eivät sovi sinulle, tyttöseni, puuttui Grandet puheeseen. Eihän minullakaan koskaan ole tapana tehdä sinulle selkoa toimistani, miksi siis pistät nenäsi serkkusi asioihin? Jätä poika rauhaan.

-- Ei suinkaan! Minulla ei ole mitään salaisuuksia, sanoi Charles.

-- Ta, ta, ta, ta! Nuori sukulaiseni, opi pitämään kielesi kurissa liikeasioissa.

Kun molemmat rakastavat istuivat kahden puutarhan vanhalla penkillä pähkinäpuun alla, sanoi Charles Eugénielle:

-- Kuten arvasin, on Alphonse toimittanut tehtävänsä mitä parhaiten. Hän on menetellyt sekä viisaasti että oikeudenmukaisesti. Kaikki velkani Parisissa ovat maksetut, huonekaluni ovat muutetut rahaksi ja ylijääneellä kolmella tuhannella frangilla kertoo hän vanhan kokeneen merikapteenin neuvosta hankkineen kaikenkaltaista pientä europpalaista korua, jota voi Intiassa edullisesti myydä. Hän on lisäksi toimittanut kaikki tavarani Nantes'iin, mistä pian lähtee laiva Javaan. Ennen kuin viisi päivää on kulunut on meidän sanottava toisillemme jäähyväiset kenties ikiajoiksi, joka tapauksessa pitkäksi aikaa. Vähäiset tavarani ja kymmenen tuhatta frangia, jotka olen saava lainaksi parilta ystävältäni, ovat varsin vaatimaton alku. En voi ajatella moneen vuoteen paluuta. Älkää panko samaan vaakaan minun elämääni ja omaanne. Ehkä joudun piankin surman suuhun, ja teillä voi olla tilaisuus rikkaihin naimisiin...

-- Rakastatteko minua? kysyi tyttö.

-- Ah, rakastan, rakastan.

-- Silloin odotan, Charles. -- Jumalani, isä on ikkunassa, huudahti hän orpanalleen, joka tuli lähemmäksi, aikoen suudella häntä.

Eugénie pakeni käytävään, Charles seurasi häntä. Huomatessaan tämän pujahti Eugénie keittiön etehiseen, ja tietämättä minne mennä, joutui hän käytävän pimeimpään sokkeloon ja sieltä Nanonin asuinkomeroon. Siellä tavoitti Charles hänet, tarttui hänen käteensä ja veti hänet hellästi sydäntään vasten. Eugénie ei enää vastustanut, hän otti vastaan ja antoi puhtaimman, hienoimman ja samalla täydellisimmän kaikista suuteloista.

-- Rakas Eugénie, orpana on parempi kuin veli, sillä hän voi naida sinut, kuiskasi Charles.

-- Niinpä niin, huudahti Nanon, avaten oven komeroonsa.

Säikähtyneet rakastavaiset pakenivat arkitupaan, missä Eugénie kävi käsiksi työhönsä ja Charles rouva Grandet'n rukouskirjaan.

-- Kas vain, kaikki rukoilevat tätä nykyä tässä talossa, puheli Nanon itsekseen.

Siitä hetkestä lähtien, jolloin Charles oli ilmoittanut lähdöstään, teki Grandet kaikkensa antaakseen sen käsityksen, että hän syvästi huolehti veljenpoikansa menestyksestä. Hän osottautui anteliaaksi kaikessa mikä ei maksanut mitään. Kun hän pelkäsi, että Charles ei voisi kunnolla maksaa hänelle niiden matka-arkkujen hintaa, joita hän tarvitsi, alkoi hän itse valmistaa niitä vanhoista laudoista. Hän nousi aamuvarhaisesta sahaamaan ja höyläämään ja valmisti työpajassaan pian muutamia siroja kirstuja, joihin Charles'in maallinen omaisuus sijoitettiin. Toimittipa hän lisäksi matka-arkut Loirelle laivaan, ollakseen varma siitä, että ne tulivat määrä-ajassa Nantes'iin.

Käytävän sokkelossa vaihdetun suudelman jälkeen oli aika livahtanut pelottavalla nopeudella Eugénien käsistä. Toisinaan tuntui hänestä, että hänen oli lähdettävä matkaan orpanansa kanssa. Jokainen joka on tuntenut voimakkainta kaikista intohimoista, rakkautta, jota joka hetki uhkaa äkillisellä lopulla ikä, aika, kuolemantauti tai joku muu lukemattomista inhimillisistä kohtaloista, hän on ymmärtävä Eugénien kärsimykset. Hän itki usein liikkuessaan puutarhassa, joka nyt oli tullut hänelle liian ahtaaksi, samoinkuin piha, talo ja koko kaupunki; hänen ajatuksensa kuljettivat hänet meren mittaamattomien välimatkojen yli.

Niin tuli lähtöpäivän edellinen päivä. Aamulla Grandet'n ja Nanonin poissa ollessa kätki Eugénie kallisarvoisen lippaansa Charlesin hänelle uskomine muotokuvineen vanhan arkun ainoaan lukittavaan osaseen, jossa jo oli ennestään hänen tyhjä kukkaronsa. Tämän aarteen kätkeminen ei tapahtunut ilman suudelmia ja kyyneliä. Kun Eugénie oli pistänyt avaimen poveensa, ei hänellä enää ollut voimia kieltää Charlesia suutelemasta siihen kohtaan.

-- Se on aina pysyvä tässä paikassa, ystäväni.

-- Minun rakkauteni, minun sydämeni on myöskin aina oleva siinä paikassa.

-- Ah, Charles, se ei ole hyväksi, kuiskasi Eugénie lievästi moittivalla äänensävyllä.

-- Mehän olemme kihlatut! vastasi Charles. Minulla on sinun sanasi, ota sinä minun.

-- Ikuisesti sinun! vakuuttivat molemmat kaksi kertaa.

Ei ole maan päällä milloinkaan vannottu puhtaampaa valaa. Eugénien tahraton sydän pyhitti Charlesinkin rakkauden.

Seuraavana aamuna oli mieliala eineen aikaan mitä alakuloisin. Nanonkin oli, huolimatta kullalla kirjaillusta aamunutusta ja pienestä kaulassa pidettävästä rististä, jotka hän oli saanut Charlesilta, niin haikealla mielellä, että kyynelet tulivat hänen silmiinsä.

-- Voi nuorta herra-kultaa, jonka täytyy lähteä kauas aavoille merille... olkoon Jumala hänen kanssaan!

Puoli yhdentoista aikaan lähti koko perhe saattamaan Charles'ia Nantes'in postivaunuun. Nanon oli päästänyt koiran irti, lukinnut ulko-oven ja tahtoi ehdottomasti kantaa Charlesin käsilaukkua. Kaikki vanhan kadun kaupustelijat tulivat ovenpieliin katsomaan tätä harvinaista kulkuetta, johon torilla liittyi mestari Cruchot.

-- Älä itke, lapseni, lohdutteli äiti Eugénieta.

-- Veljenpoikani, sanoi Grandet majatalon ovella Charlesille, suudellen tätä molemmille poskille, te lähdette tyhjänä, tulkaa takaisin rikkaana, te olette tapaava isänne kunnian tahrattomana. Minä, Grandet, lupaan sen teille; vain teistä riippuu...

-- Ah, setäni, te kevennätte eron katkeruutta. Se onkin paras lahja, minkä minulle olisitte voinut antaa.

Charles, joka ei ymmärtänyt setänsä viime sanoja, kostutti kiitollisuuden kyynelillä vanhan tynnyrintekijän kellastuneita kasvoja, sillä aikaa kun Eugénie puristi kaikin voimin toisella kädellä orpanansa, toisella isänsä kättä. Mutta notario hymyili, ihaillen Grandet'n oveluutta, sillä vain hän ymmärsi täydellisesti vanhan viiniporvarin. Nämä neljä saumurilaista jäivät, toisten seisoessa kauempana kehässä, vaunujen luo, siksi kunnes ne olivat lähteneet. Kun ne olivat ajaneet sillan yli ja niiden jyrinä kuului jo yhä kauempaa, virkahti tynnyrintekijä:

-- Hyvää matkaa!

Onneksi oli Cruchot ainoa, joka kuuli tämän huudahduksen. Eugénie ja hänen äitinsä olivat kiiruhtaneet tienmutkaan, mistä he saattoivat vielä nähdä postivaunut, ja huiskuttivat sieltä nenäliinojaan, Charles'in vastatessa heidän tervehdyksiinsä.

-- Äiti, tahtoisin omistaa hetkeksi Jumalan kaikkivaltaisuuden, sanoi Eugénie äidilleen, kun ei enää voinut nähdä Charles'in nenäliinaa.

Tässä kohden kertomustamme voimme parhaiten luoda silmäyksen niihin toimenpiteisiin, joihin viiniporvari oli Parisissa ryhtynyt lähettinsä des Grassins'in kautta. Kuukautta jälkeen pankkiirin lähdön oli Grandet'lla hallussaan sadan tuhannen frangin edestä arvopapereita, jotka hän oli ostanut kahdeksallakymmenellä tuhannella. Hänen kuolemansa jälkeen tehdystä pesänselvityksestä ei käy millään tavalla ilmi, kuinka hän oli vaientanut epäluulonsa suostuessaan ottamaan arvopapereita puhtaan rahan asemasta. Cruchot arveli, että Nanon avusti Grandet'ta salaisten rahojen siirrossa. Sillä näihin aikoihin lähetettiin palvelijatar jollakin tekosyyllä viideksi päiväksi Froidfond'iin.

Mitä Guillaume Grandet'n kauppahuoneen asioihin tulee, niin tapahtui kaikki tynnyrintekijän laskelmien mukaan.

Ranskan Pankissa on, kuten tunnettu, seikkaperäinen, täydellinen luettelo kaikista suurista rikkaista Parisissa ja maakunnassa. Des Grassins'in ja Felix Grandet'n nimet olivat siellä mainitut, ja molemmat nauttivat suurta kunnioitusta niinkuin luonnollista on, kun on kysymys valtavien, kiinnityksistä vapaiden maa-alueiden omistajista. Saumurilaisen pankkiirin tulo Parisiin, joka, kuten kerrottiin, tapahtui Grandet'n kauppahuoneen kunnian pelastamiseksi, riitti sentähden jo siirtämään tuonnemmaksi konkurssin uhkan. Velkojien läsnäollessa poistettiin sinetit ja kauppahuoneen notario teki tavanmukaisen pesäluettelon. Senjälkeen kutsui des Grassins kokoon kaikki saamamiehet, jotka yhteen ääneen valitsivat uskotuiksi miehiksi Saumurin pankkiirin sekä erään rikkaan liikkeen johtajan François Kellerin, yhden suurimmista velkojista. Nämä molemmat miehet saivat tarvittavat valtuudet pelastaakseen samalla kertaa perheen maineen ja tyydyttääkseen velkojain vaatimukset. Saumurin Grandet'n luotto ja se toivo, minkä hänen asiamiehensä des Grassins osasi herättää kaikkien sydämissä, helpotti neuvotteluja, niin ettei yksikään alkanut niskoitella. Jokainen ajatteli mielessään:

-- Kyllä Saumurin Grandet maksaa!

Kului kuusi kuukautta. Parisilaiset olivat lunastaneet kaikki langenneet vekselit ja säilyttivät niitä nyt laukuissaan. Se oli tynnyrintekijän ensi päämäärä.

Yhdeksän kuukautta ensimäisen kokouksen jälkeen maksoivat uskotut miehet kullekin velkojalle kaksikymmentä kaksi prosenttia. Summa oli saatu kokoon myömällä Guillaume Grandet'n varastoja ja kiinteää omaisuutta. Rahaksimuutto oli tapahtunut mallikelpoisella täsmällisyydellä ja huolella. Kun velkojat olivat jonkun aikaa yksimielisesti ylistäneet herra Grandet'ta alkoivat he vaatia loput saatavastaan. Siinä mielessä kirjoittivat he yksin neuvoin kirjeen Grandet'lle.

-- Kas niin, siinä siis olemme, hymähti tynnyrintekijä luettuaan kirjeen ja viskatessaan sen tuleen. -- Kärsivällisyyttä, ystäväiseni!

Vastaukseksi kirjeessä tehtyyn vaatimukseen esitti Saumurin Grandet, että kaikki velkakirjat jätettäisiin jollekin notariolle sekä niiden ohella kuitit tähän saakka maksetuista suorituksista, jotta saataisiin tarkka selko pesän nykyisestä tilasta. Tämä toimenpide sai aikaan tuhansia selkkauksia.

Yleensä kuuluu velkoja hullujen luokkaan. Tänään on hän lauhkea, huomenna on hän tulta ja tappuroita. Jonkun ajan kuluttua on hän taas siivo kuin lammas. Tänään on hänen vaimonsa hyvällä päällä, heidän pienoisensa on saanut hampaan, kaikki käy kotona hyvin, hän ei tahdo menettää äyriäkään; huomenna sataa, hän ei voi mennä ulos, hän tulee raskasmieliseksi ja sanoo "kyllä" kaikkiin ehdotuksiin; ylihuomenna vaatii hän varmoja takuita. Kuukauden lopussa uhkaa hän teitä uloshaulla.

Grandet oli jo ennen pannut velkojissa merkille kaikki ilmanpaineen vaihtelut, ja hänen veljensä velkojat sopivat täydellisesti hänen havaintoihinsa. Jotkut alkoivat niskoitella ja kieltäytyivät laskemasta käsistään velkakirjojaan.

-- Kas niin, hyvin käy, mutisi Grandet ja hieroi käsiään lukiessaan des Grassins'in kirjettä, missä näistä asioista tehtiin selkoa.

Jotkut suostuivat tuohon velkakirjojen luovuttamiseen vain sillä nimenomaisella ehdolla, että heidän oikeuksistaan pidettiin varmaa huolta, ettei heidän tarvinnut tinkiä vaatimuksissaan ja että heille vielä jäi mahdollisuus julistaa kauppahuone vararikko-tilaan. Niin syntyi uusi kirjeenvaihto, jossa Saumurin Grandet suostui jokaiseen esitettyyn ehtoon. Hyvänahkaisemmat taivuttivat itsepäisempiä ja niin luovutettiin, joskaan ei ilman nurinaa, velkakirjat.

-- Teidän kunnon porvarinne Saumurissa, sanoivat jotkut des Grassins'ille, pitää meitä narreinaan.

Kolmenkolmatta kuukauden kuluttua Guillaume Grandet'n kuolemasta olivat useat liikemiehet monimutkaisissa asioissaan jo joko tykkönään unohtaneet saatavansa Grandet'n kauppahuoneessa tai ajattelivat he noin ylimalkaan:

-- Näyttääpä siltä kuin saisin tyytyä kahteenkolmatta prosenttiini.

Tynnyrintekijä oli ottanut lukuun kaikkivoivan ajan, joka hänen sanojensa mukaan oli ovela velikulta.

Kolmannen vuoden lopussa kirjoitti des Grassins Grandet'lle, että hän oli saanut velkojat suostumaan kymmentä prosenttia vastaan kuittaamaan ne kaksi miljoonaa neljäsataa tuhatta frangia, jotka kauppahuone Grandet vielä oli velkaa, sekä luopumaan kaikista oikeuksistaan velkakirjoihin.

Grandet vastasi, että se notario ja se vaihdonvälittäjä, joiden odottamattomat vararikot olivat aiheuttaneet hänen veljensä kuoleman, vielä elivät ja olivat hyvissä varallisuussuhteissa, joten oli toivoa saada heiltä peitetyksi osa Grandet'n kauppahuoneen veloista.

Neljännen vuoden lopussa oli vaillinki saatu kahdeksitoista sadaksi tuhanneksi. Pidettiin kuusi kuukautta kestäviä neuvotteluja toiselta puolen uskottujen miesten ja velkojain, toiselta puolen Grandet'n ja uskottujen miesten välillä. Kun Grandet'lta vaatimalla vaadittiin ratkaisua, kirjoitti hän uskotuille miehille neljännen vuoden yhdeksäntenä kuukautena, että hänen veljenpoikansa oli Intiassa tullut rikkaaksi mieheksi ja että hän oli ilmoittanut haluavansa äyriä myöten suorittaa isänsä sitoumukset. Siksi täytyi hänen kuulla veljenpoikansa mieltä asiassa, ennen kuin hän saattoi ryhtyä mihinkään ratkaisuun.

Vielä viidennen vuoden keskivaiheilla pidettiin velkamiehet kurissa tuolla lupaavalla "äyriä myöten", jonka tynnyrintekijä osasi jokaisessa sopivassa tilaisuudessa viskata esille, itse partaansa nauraen ja mutisten: niitä parisilaisia...

Kun arvopaperit olivat korkeassa hinnassa, möi isä Grandet ne ja sai Parisista noin kaksi miljoonaa neljäsataa tuhatta frangia, ansaiten runsaasti sillä kaupalla.

Des Grassins jäi Parisiin. Hänestä tehtiin edusmies, lisäksi rakastui hän, vaikkakin perheenisä, vapautuneena saumurilaisesta ikävästään, Florineen, yhteen kauneimmista teatteritähdistä. Ei ole tarpeellista lähemmin seurata hänen vaellustaan. Saumurissa arvosteltiin se syvästi epäsiveelliseksi. Hänen vaimonsa eli pesäerossa hänen kanssaan ja omisti kyllin älyä voidakseen jatkaa liikettä vanhalla nimellä ja täyttääkseen niitä lovia, joita herra des Grassins'in huikentelevaisuus oli saanut aikaan liikkeen kassassa. Cruchot-laiset huononsivat tämän näennäis-lesken asemaa siinä määrin, että hänen täytyi naittaa varsin epäedullisesti tyttärensä ja jättää mielestään kaikki ajatukset poikansa ja Eugénie Grandet'n avioliitosta. Adolf lähti des Grassins'in luo Parisiin ja kehittyi siellä, kuten väitettiin, aika velikullaksi.

-- Miehenne on menettänyt järkensä, sanoi Grandet rouva des Grassins'ille lainatessaan tälle rahasumman varmaa kiinnitystä vastaan. Surkuttelen teitä suuresti, joka olette sellainen kelpo vaimo.

-- Niin, niin, kuka olisi voinut uskoa, vastasi vaimoparka, että hän lähtiessään teidän asioissanne Parisiin meni perikatoaan kohti.

-- Taivas on todistajani, hyvä rouva, siitä, että viime hetkeen asti tein parhaani estääkseni häntä lähtemästä. Herra presidentti tahtoi kaikin mokomin lähteä hänen sijastaan, mutta hän pysyi päätöksessään. Nyt näemme, minkätähden.

Siten vapautui Grandet kaikista velvollisuuksista des Grassins'eja kohtaan.

Viides luku.