Part 8

Tähän aikaan täytin yksikolmatta. Luuloni mukaan oli taloudellinen tilamme varsin hyvä. Perhe-elämältämme en odottanut mitään enempää, kuin se jo oli minulle suonut. Kaikki, jotka tunsin, näyttivät mielestäni rakastavan minua. Terveyteni oli erinomainen, vaatteukseni parhaimpia, mitä kylpylaitoksessa nähtiin. Tiesin, että olin kaunis. Säät olivat hyviä, tunsin ympärilläni kauneuden ja hienouden ilmapiiriä, lyhyesti, minä olin parhaimmalla tuulella. En ollut iloinen sillä tavalla, kuin ollessani Nikolskissa, kun tunsin, että olin onnellinen itsestäni, onnellinen sentähden, että ansaitsin tuota onnea, ja että onneni, niin suuri kuin se olikin, kuitenkin voisi tulla vielä suuremmaksi, ja kun kaikki minussa janosi yhä suurempaa onnea.

Silloin oli toista, mutta hyvä oli minun tänäkin kesänä. En halunnut mitään, en toivonut mitään, en pelännyt mitään; elämäni, kuten näytti, oli täydellinen, ja omatuntoni rauhallinen.

Kylpyvieraissa ei ollut ainuttakaan nuorta miestä, joka olisi missään suhteessa minua muita enemmän miellyttänyt. En havainnut mitään etuisuuksia edes vanhassa ruhtinas K:ssakaan, lähettiläässämme, joka vähän mielisteli minua. Toinen oli liian nuori, toinen liian vanha; toinen valkoverinen englantilainen, toinen piikkiparta ranskalainen; kaikki he olivat minulle ihan yhdentekeviä, vaan kuitenkin kaikki välttämättömiä. Mitättömine mielistelyineen he kumminkin kaikki kuuluivat siihen hienoon huvitusten ilmapiiriin, joka minua ympäröi.

Ainoastaan yksi koko joukosta, italialainen markiisi, veti huomiotani puoleensa rohkeudellansa, millä hän ilmaisi ihastuksensa minuun. Hän ei päästänyt käsistään ainoatakaan tilaisuutta, jolloin hän voi minua tavata, tanssitti minua, teki ratsastusmatkoja kanssani j.n.e. ja sanoi minulle suoraan että olen kaunis. Joitakuita kertoja näin ikkunasta hänen käyskentelevän asuntomme edustalla. Hänen silmäinsä epämiellyttävästä kiillosta palava katse sai minut punastumaan ja kääntymään hänestä poispäin.

Hän oli nuori, kaunis ja käytökseltään hieno. Hänen otsansa muoto ja hymyilynsä muistutti miestäni, vaikka hän olikin paljoa kauniimpi kuin mieheni. Tämä yhtäläisyys vaikutti minuun tuntuvasti, vaikka hänessä ylipäänsä ja erittäinkin suun seuduissa, katseessa, pitkässä leuvassa oli mieheni aatteellisen rauhallisuuden ja hyvyyden ilmauksen sijassa jotakin karkeaa, eläimellistä.

Luulin silloin, että hän rakastaisi minua kiihkeästi, ja ajattelin häntä joskus ylpeällä säälillä. Joskus tahdoin häntä rauhoittaa puolittain ystävällisellä ja luottavaisella puhetavalla, mutta hän oli kylmä näille yrityksilleni ja jatkoi vain kiusaamistani epämiellyttävillä lempensä ilmaisuilla, jotka olivat joka hetki vaarassa ratketa rajainsa ylitse, puhjeta suoriksi sanoiksi. Vaikka en sitä tunnustanut, pelkäsin tätä miestä ja ajattelin vasten tahtoanikin häntä usein.

Mieheni oli markiisiin ystävällisessä suhteessa, vieläpä enemmän, kuin muiden tuttaviemme kanssa, joille hän esiytyi vain vaimonsa miehenä ja muuten säilytti kylmähkön ylevyytensä.

Kylpykauden lopussa sairastuin enkä kyennyt kahteen viikkoon lähtemään huoneestani. Kun ensi kerran terveeksi tultuani lähdin ulkosalle, menin musiikki-iltamaan. Minä tiesin, että sairaana ollessani oli saapunut kylpylaitokseen kauan jo odotettu ja kauneudestansa tunnettu lady S.

Ympärilleni kokoutui joukko, joka otti iloisuudella minua vastaan, mutta vielä suuremman joukon näin kokoutuneen äsken tulleen leijonattaren ympärille. Kaikki minunkin luonani olijat puhuivat vain hänestä ja hänen kauneudestaan. Minulle osoitettiin häntä, ja epäilemättä oli hän viehättävä, mutta minuun vaikutti vastenmielisesti hänen kasvoistansa kuvastuva pöyhkeä itsetietoisuus, ja sanoin sen suoraan.

Sinä päivänä tuntui minusta ikävältä kaikki, mikä ennen oli ollut iloista.

Seuraavana päivänä pani lady toimeen retken linnaan. Minä kieltäysin siitä. Ei juuri ketään liittynyt minuun. Kaikki muuttui nyt silmissäni. Kaikki näytti tuhmalta ja ikävältä, olisin voinut itkeä, lopettaa äkkipäätä kylpyni ja palata kotimaahani. Sieluuni oli sijansa saanut jonkinlainen pahan tunne, vaan en tahtonut vielä itsellenikään sitä tunnustaa. Sanoin olevani huonosti voipa ja pysyttelin poissa suuresta seurapiiristä. Ainoastaan aamuisin silloin tällöin menin yksinäni lähteelle juomaan vettä tahi kävelemään venäläisen ystävättäreni L.M. kanssa kylpypaikan ympäristöihin.

Mieheni ei ollut näihin aikoihin luonani. Hän matkusti Heidelbergiin muutamiksi ajoiksi ja odotti siellä kylpykauteni päättymistä, päästäksemme sitten palaamaan Venäjälle. Sieltä kävi hän vain silloin tällöin luonani.

Erään kerran kokosi lady koko seurueen mukaansa huvikävelylle ja L.M. ja minä menimme päivällisten jälkeen läheiseen linnaan. Annoimme vaunujemme kulkea hitaasti kivitettyä tietä satavuotisten kastanjien keskellä ja katselimme niiden välitse kylpypaikan ihanaa ympäristöä laskevan ilta-auringon valossa. Puhelimme keskenämme vakavasti, jota ei ollut koskaan ennen tapahtunut kylpypaikassa ollessamme. L.M:n olin jo pitemmän aikaa tuntenut, vaan ensi kerran havaitsin hänen nyt hyväksi ja järkeväksi naiseksi, jonka kanssa on mahdollista puhua kaikesta ja mieluista olla ystävän suhteessa. Puhuimme perheistämme, lapsistamme ja täkäläisen elämän tyhjyydestä. Ikävöimme kotimaahamme, maalaiselämäämme, ja surullisen hellä tunnelma värähdytteli sydämmiämme.

Näiden vakavain tunteittemme vallassa saavuimme linnaan. Sen muurien suojassa oli varjoisaa ja raikasta. Ylhäällä raunioilla leikkivät vielä auringon säteet, Hiljaisinkin askele ja matalinkin ääni kaikui muureista ja holveista. Portista näimme ikäänkuin kehyksissään hurmaavan vaikka meille venäläisille vähän kylmän baadenilaisen maiseman.

Istuimme levähtämään ja katselimme ääneti laskevaa aurinkoa. Kuului läheltämme selvästi puhetta ja olin kuulevinani nimenikin lausuttavan. Aloin kuunnella tarkemmin, ja tahtomattani erotin puhujan jokaisen sanan. Ääni oli minulle tuttu, markiisi D. puhui ranskalaisen ystävänsä kanssa, jonka myös tunsin. He puhuivat minusta ja lady S:stä. Ranskalainen vertaili minua ja häntä ja selvitteli meidän kummankin kauneutta. Hänen sanansa eivät sisältäneet vähintäkään loukkausta, mutta kaikki vereni ryntäsi sittenkin sydämmeeni kuullessani hänen arvostelunsa. Yksityiskohtiin saakka hän esitteli, mikä oli kaunista minussa ja mikä lady S:ssä. Minulla on jo lapsi, lady S. on vasta yhdeksäntoista; minun hipiäni on hienompi, lady S:n vartalo kokonaisuudessaan sirompi; lady S. on ylhäinen daami, jota vastoin "Teidän kaunottarenne" -- sanoi hän -- "on noita vähäpätöisiä venäläisiä ruhtinattaria, joita alituiseen tapaa täällä kylpypaikoissa". Hän päätti puheensa huomauttaen, että tekisin viisaasti, jos en antautuisi lady S:n kanssa kilpailuun, sillä silloin voisin pian olla Baadenissa yleisen huomion suhteen kuollut olento.

"Minua hän säälittää -- --".

"Niin, kenties hän saisikin lohdutuksensa teissä", lisäsi ranskalainen, naurahtaen iloisen kylmästi.

"Jos hän matkustaa, menen minä perässä!" lausui toinen puhuja itaalialaisella äänenpainolla.

"Onnellinen ihminen, joka vielä voitte rakastaa!" nauroi ranskalainen,

"Rakastaa!" kertoi ääni ja vaikeni hetkeksi, -- "En voi olla rakastamatta, -- rakkaudetta ei ole elämää. Tehdä romaani omasta elämästään on ainoa, mikä on kaunista. Ja minun romaanini ei jää puolitiehen, minä teen sen täydelliseksi, johdan loppuun saakka!"

"Onneksi olkoon, hyvä ystävä!" päätti ranskalainen. Enempää emme voineet kuulla, sillä puhujat kiersivät erään kulmauksen taitse ja pian kuulimme heidän askeleensa toiselta suunnalta. He laskeusivat portaita alas, tulivat muutaman minuutin kuluttua sivuovesta sisälle ja näyttivät kovasti hämmästyneiltä, kun meidät näkivät.

Minä punastuin, kun markiisi D. tuli luokseni, ja alkoi tuntua oikein kauhealta, kun hän linnasta lähtiessämme tarjosi minulle käsivartensa. En voinut kieltäytyä. Lähdimme kävelemään vaunuillemme päin L.M:n perästä, sillä hän asteli markiisin ystävän kanssa, hekin rinnatusten edellämme. Olin loukkautuneena siitä mitä ranskalainen oli minusta sanonut, vaikka sydämmessäni tunnustin, että hän oli sanonut vain samaa, mitä itsekin tunsin. Markiisin sanat taas kiihdyttivät ja ihmetyttivät minua raakuutensa vuoksi. Minua kiusoitti ajatella, että olin kuullut hänen puheensa, eikä hän kuitenkaan hävennyt vähääkään edessäni. Oli vastenmielistä olla hänen lähellänsä. Häneen katsomatta, hänelle vastaamatta ja koettaen kättäni pitää niin, etten kuulisikaan hänen puheluansa, kiirehdin L.M:n ja ranskalaisen perästä.

Markiisi puhui minulle kauniista näköalasta, odottamattomasta onnesta, kun sai tavata minua täällä, ja muusta sellaisesta, vaan minä en kuunnellut häntä. Tällä hetkellä kiintyivät ajatukseni mieheeni, poikaani, Venäjään. Tunsin häpeää ja katumista; olisin tahtonut päästä niin kiireesti kuin mahdollista yksinäiseen asuntooni, kylpypaikan hotelliin, jotta olisin siellä saanut häiritsemättä ajatella kaikkea, mikä nyt täytti sieluni. Mutta L.M. käveli hitaasti, vaunuille oli vielä matkaa ja saattajani näytti ehdoin tahdoin hidastuttavan käyntiämme, ikäänkuin tahallisesti minua pidättääkseen.

"Eihän se ole mahdollista!" ajattelin ja päätin käydä kiivaammasti. Mutta hän pidätti minua todellakin ja painoi käsivarttani itseänsä vastaan. L.M. katosi edeltämme tien mutkan taakse ja me olimme aivan kahden. Minua alkoi pelottaa.

"Suokaa anteeksi!" sanoin kylmästi ja koetin vetää kättäni vapaaksi, mutta hiansuu-pitsini sotkeutui hänen nappiinsa kiinni.

Markiisi kumartui puoleeni ja alkoi päästää pitsiä irti. Hänen hansikkaattomat sormensa koskettivat kättäni. Minun läpitseni valahti jääviilteenä tunne, jota en ennen koskaan ollut kokenut, -- joka ei ollut kauhistusta eikä iloa. Katsoin häneen, antaakseni silmäykseni kylmyyden hänelle todistaa, kuinka häntä nyt inhosin ja ylenkatsoin. Mutta katseestani kuvastuikin kokonaan toista kiihtymistä ja hämmästystä. Hänen hehkuvat kosteat silmänsä tähystivät aivan kasvoini edessä minuun, heitellen intohimoisia silmäyksiä kaulalleni, rinnoilleni. Molemmin käsin tarttui hän käteeni. Hänen avoimet huulensa lausuivat jotakin, puhuivat, että hän rakasti minua, että minä olin hänelle kaikki kaikessa, ja nämä huulet lähestyivät, käsi puristi tulisemmin ja poltti minua. -- -- Tunsin kuin olisi tulta virrannut suonissani, silmissäni himmeni, minä vapisin, ja sanat, joilla tahdoin häntä luotani sysätä, kuivuivat kurkkuuni.

Yhtäkkiä tunsin suutelon poskellani. Vavisten ja valahtaen koko olennoltani jääkylmäksi seisahduin ja katsoin häneen. Voimatta puhua, voimatta liikahtaa odotin kauhistuneena jotakin, jota samalla tunsin haluavani.

Tämä kaikki kesti silmänräpäyksen. Mutta tämä silmänräpäys oli kauhistava! Näin hänen edessäni aivan selvästi tällä hetkellä. Nyt ymmärsin ja käsitin hänen kasvojensa ilmeet: Olkihatun alta näkyvä alapuoli otsaa, jolla oli niin paljon yhtäläisyyttä mieheni otsan kanssa, tuo kaunis, suora nenä, avoimet sieramet, nuo pitkät, päistään kiherretyt viikset, pienet poskiparrat, sileät poskien alapuolet ja ruskehtunut kaula -- -- minä vihasin, minä pelkäsin häntä, -- mutta samalla hetkellä herätti tuon vihatun ja oudon miehen kiihkeys ja intohimoisuus minun sielussani voimakasta vastakaikua.

Minut valtasi voittamaton halu antautua tuon kauniin suun suudeltavaksi, noiden valkosten sirosuonisten ja sormuksilla koristeltuin käsien syleiltäviksi. Päätäni huimasi tuon kielletyn nautinnon suloisuus, joka oli nyt äkkipäätä avannut houkuttelevan pohjattoman kuilunsa eteeni. Olin hyppäämäisilläni -- -- --

"Olen jo niin onneton", välähti ajatuksissani "vieläkö saisin enemmän onnettomuutta kantaakseni?"

Hän kietoi toisen kätensä ympärilleni ja kumartui kasvoihini päin.

"Vieläkö, vieläkö todellakin tulisi enemmän syntiä ja häpeää pääni päälle?"

"Minä rakastan teitä"; kuiskasi hän äänellä, joka muistutti aivan mieheni ääntä. Samassa olin näkevinäni edessäni mieheni ja lapseni, kaukaisina, entisinä olentoina, joiden kanssa ei ollut enää minulla mitään tekemistä. Juuri tuolla hetkellä kuului tien mutkassa L.M:n ääni, joka huusi minua.

Minä toinnuin järkeeni, tempasin käteni irti häneen katsomatta ja melkein juosten kiidin L.M:n luokse. Me menimme vaunuille, nousimme niihin, ja sitten vasta vilkasin markiisiin.

Hän otti hatun päästään, sanoi jotakin, ja hymyili. Hänellä ei ollut aavistustakaan sanomattomasta vastenmielisyyydestä, jota tällä hetkellä tunsin häntä kohtaan.

Elämäni näytti minusta kovin onnettomalta, tulevaisuus epätoivoiselta, menneisyys synkältä! L.M. puhui minulle, mutten ymmärtänyt sanaakaan hänen puheestaan. Minä tunsin sydämmessäni, että hän varmaan säälistä puhuu kanssani, peitelläkseen ylenkatsettaan, jonka nyt olin herättänyt hänessä. Jokaisesta hänen sanastaan kuulin ja jokaisesta silmäyksestään näin tuota ylenkatsetta ja loukkaavaa sääliä.

Suutelo poltti häpeän merkkinä poskeani ja ajatukseni miehestäni ja lapsestani kasvoivat hirveän voimakkaiksi.

Päästyäni kotini yksinäisyyteen toivoin voivani miettiä tyynesti tilaani ja tapahtumia, mutta yksinäisyys olikin minulle kauhistava. En juonut teetä, jota oli minulle valmistettu. Olin kuin kuumeessa. Tietämättäni, minkätähden, täytyi minun päästä heti mieheni luo Heidelbergiin, lähteä jo samana iltana -- -- --.

Kun istuin palvelustyttöni kanssa tyhjässä vaunussa, kun juna alkoi liikkua ja raikas ilma löyhytellä ikkunasta kasvoilleni hengitettäväkseni, aloin minä virkistyä ja samalla selvemmin ajatella menneisyyttäni ja tulevaisuuttani. Koko avioelämäni siitä saakka, kun maalaiselämästämme muutimme Pietariin, valkeni minulle uudessa valossa ja alkoi soimauksena painaa tuntoani. Ensimäisen kerran muistin elävästi ensimäiset aikamme maalla ja suunnittelumme; ensimäisen kerran pälkähti päähäni kysymys: mitä iloa olinkaan koko tällä ajalla miehelleni tuottanut? Tunsin itseni syylliseksi häntä kohtaan.

"Mutta miksikä ei hän ole minua pidättänyt, miksi on hän teeskennellyt edessäni, miksikä välttänyt jokaista selvitystä, miksi vielä loukannut minua?" lenteli kysymyksinä aivoissani. "Miksikä ei ole hän tehnyt rakkautensa voimaa minulle pakottavaksi voimaksi -- vai eikö hän ole rakastanutkaan minua?" Mutta olipa kuinka tahansa, olkoon hän syyllinen tai ei, vieraan miehen suudelma oli minun poskellani, ja se tuntui vieläkin polttavan.

Mitä enemmän Heidelbergia lähestyimme, sitä selvempänä näin mieheni ja sitä tuskallisempana ahdisti tapaamisen hetki. "Kaikki, aivan kaikki sanon hänelle, sanon katumuksen kyynelin, ja hän antaa minulle anteeksi", ajattelin vaunussa istuissani. Mutta en tietänyt itsekään, mitä olikaan tuo "kaikki", jonka hänelle tahdoin sanoa, enkä itsekään uskonut, että hän minulle anteeksi antaa.

Tuskin olin päässyt mieheni huoneeseen ja nähnyt hänen rauhalliset, vaikka vähän kummastuneet kasvonsa, kun jo tunsin, ettei minulla ollutkaan hänelle mitään sanottavaa, mitään tunnustettavaa, tai mitään anteeksi pyydettävää. Sanomaton tuska ja katumus jäi painostamaan sieluani. "Mitä sinä nyt ajattelet?" sanoi hän. "Huomennahan minä aijoin tulla luoksesi." Mutta nähtyänsä lähempää kasvoni näytti hän säikähtyvän ja lisäsi: "Mikä sinulla on, mikä sinua vaivaa?"

"Ei mikään", vastasin, tuskin voiden kyyneliäni pidättää. "Olen jättänyt kylpylaitoksen. Mennään Venäjälle, mennään kotiin, lähdetään huomenna jo."

Mieheni oli vaiti jokseenkin kauan ja katseli minua tarkkaavasti.

"No niin, kerrohan, mitä sinulle on tapahtunut", sanoi hän vihdoin.

Punastuin tahtomattani ja loin silmäni lattiaan. Mieheni silmistä loisti pelästyksen ja suuttumuksen ilme. Säikähtyneenä mietin, mitä hän mahtaisi nyt ajatella, ja teeskentelyllä, jommoista en olisi itsekään itseltäni odottanut, aloin selvitellä:

"Ei minulle ole mitään tapahtunut, surullisen ikävältä vain alkoi tuntua yksinolo, ja olen ajatellut paljon elämäämme ja sinua. Jo kauan olen rikkonut sinua vastaan! Miksi olet matkustellut kanssani sinne, johon sinulla ei ole ollut omaa halua. Kauan, kauan olen rikkonut sinua vastaan", kerroin uudestaan, ja taas vesi herahti silmiini. "Mennään takaisin kotiin, maalle ja ainaiseksi."

"Säästähän, rakas ystäväni, minua noista tunteiden purkauksista", sanoi mieheni kylmästi. "On erittäin kauniisti että haluat palata maalle, koska rahammekin alkavat loppua, mutta ainaiseksi, -- se on kuvittelua vain. Olen varma, ettet pitkiäkään aikoja viihdy maalla. Mutta parasta on juoda nyt teetä", päätti hän puheensa ja seisahtui palvelijaa soittamaan.

Koetin kuvitella, mitä mieheni voisi nyt minusta ajatella. Loukkauduin noista pelottavista ajatuksista, joita luulin hänen päässänsä nyt kiertelevän, nähdessäni hänen katseensa epäilevänä ja häpeävänä tarkastelevan minua.

"Ei, ei hän voi minua ymmärtää, eikä tahdokaan ymmärtää!"

Sanoin tahtovani mennä katsomaan lastamme. Lähdin mieheni luota. Minun täytyi saada olla yksinäni ja itkeä, itkeä, itkeä! -- -- --

IV.

Kauan kylmillä ja tyhjänä olleessa kodissamme Nikolskissa oli taas elämää. Kuitenkaan ei herännyt elämään kaikki, mikä siellä ennen meille eloa henkäili. Sergein äiti oli jo poissa, ja me elimme kahden yksinäistä elämäämme. Mutta nyt ei enää ollut meille yksinäisyys tarpeen, se oli meille päinvastoin rasittavaa.

Talvemme meni huononpuoleisesti. Olin kipeänä ja virkistyin vasta toisen poikamme synnyttyä. Suhteemme pysyi ystävällisen kylmänä, jollaista se oli jo ollut kaupunkielämässämme. Täällä maalla vain jokainen lattiapalkki, joka seinä, huonekalu, kaikki muistutti mieleeni, mitä Sergei oli minulle ennen ollut ja mitä olin kadottanut. Ikäänkuin välillämme olisi ollut anteeksiantamatonta loukkausta ja ikäänkuin Sergei olisi tahtonut minua rangaista jostakin rikoksesta, vaikka hän samalla koetti näyttää, ettei muka välillämme ollut mitään estettä ystävyytemme uudistumiseen.

Mistäpä oli minun pyytäminen anteeksi oikeastaan? Hänhän rankaisi minua sillä, ettei antaunut enää kokonaan minulle, ei koko sydämmestään, niinkuin ennen; hän ei antaunut enää kenellekään ihmiselle, ei millekään asialle, -- ikäänkuin ei hänellä enää olisi sydäntä ollutkaan.

Välistä ajattelin, että hän käyttäysi noin vain minua kiusatakseen, että hänessä elävät kyllä vielä entiset tunteet. Koetin saada niitä elähdytetyiksi ja nähtäville, mutta joka kerta tätä yrittäessäni näytti hän välttävän suoraa selvyyttä, osoittavan epäluuloista käytöstä ja pelkäävän jokaisen tunteenilmauksen naurettavaisuutta. Hänen katseensa ja äänensä ilmaisi minulle: "Minä tiedän, tiedän kaikki, kaikki, mitä sinulla on sanottavaa. Tiedän senkin, että puhut toista, ja toista ajattelet -- -- --"

Ensimältä tuo hänen avomielisyyden pelkonsa loukkasi minua; lopulta totuin siihen ja aloin käsittää, ettei tämä ole avomielisyyden, vaan avomielisyyden tarpeen puutetta minua kohtaan.

Minä puolestani en olisi myöskään voinut äkkipäätä sanoa hänelle, että rakastan häntä, pyytää häntä kanssani rukoilemaan tahi kuulemaan soittoani. Välillämme olivat jo tuntuvissa varmat rajansa. Elimme kumpikin omaa elämäämme, Sergei omissa tilustoimissaan, joihin osaaottavaisuuden ja tutustumisen tarvetta en tuntenut, minä taas omassa työttömyydessäni, joka ei nyt enää häntä suututtanut eikä surettanut niinkuin ennen. Lapsemme olivat vielä liian pieniä voidaksensa meitä yhdistää.

Kevät joutui. Katja ja Sonja tulivat luoksemme maalle kesää viettämään. Talomme Nikolskissa pantiin korjauksen alaiseksi ja me muutimme Pokrovskoviin kaikin.

Siellä oli vanha koti entisellään, terassi, pöydät, piano valoisassa salissa. Näin siellä entisen kamarini, sen valkoiset varjostimet, ja unelmat, jotka näyttivät ikäänkuin unhottuneen sinne tyttöajoilta.

Asuin entisessä huoneessani siinä oli nyt kaksi vuodetta. Toinen oli niistä minun entinen vuoteeni, ja siihen minä nyt peittelin ja levolle siunasin punaposkisen Kokoshani. Toisesta pienemmästä pilkisteli taas pikku Vanja kapalostaan.

Siunattuani heidät nukkumaan jäin usein pitkäksi aikaa istumaan tuohon rauhalliseen huoneeseen. Joka nurkasta, joka seinältä ja uutimen poimuistakin virisi vanhoja jo unhotuksiin joutuneita nuoruuden kuvia, kuului vanhoja tuttuja lapsenlaulujen ääniä. Missähän olivat nyt nuo kuvat, missä nuo hellän pehmeät lapsenlaulut?

Kaikki toiveeni ovat käyneet toteen, kaikki rohkeimmatkin. Kaikki hämärimmät haaveilut ovat muuttuneet todellisuudeksi. Ja juuri tuo todellisuus on painanut elämääni raskaan surullisuuden ja ilottomuuden värityksen.

Sittenkin on ympäristöni kaikki entistä: tuo on puutarha, jota olen ikkunasta ihaillut, tuo on nurmikko, tuo tie, nuo varjoisan käytävän penkkejä, nuo lammilta kaikuvia satakielen lirityksiä, nuo kauniimmillaan kukoistavia sireeniä, ja tuo kartanon takaa nouseva kuu, -- ja kuitenkin on kaikki muuttunut, tullut niin vieraaksi, niin uskomattoman oudoksi.

Kylmähtävää on nyt minulle kaikki tuo, joka ennen voi olla minulle kallista ja läheistä. Aivan kuin ennenkin jutustelemme, Katja ja minä, kahdenkesken vierassalissa. Me puhelemme nytkin Sergeistä. Mutta Katjan otsa on kurtistunut, poskuset laihtuneet ja vaalenneet. Ei loistele hänen silmänsä ilosta ja toivosta, ne kuvastavat nyt murhetta ja sääliä. Me emme ihantele häntä, ennen ihailemaamme, me arvostelemme ja tuomitsemme häntä. Emme enää kummastele, miten ja minkävuoksi olemme niin onnellisia, kuten ennen teimme, emmekä tunne tarvetta koko maailmalle tunteitamme julistaa. Kuiskuttelemme keskenämme, kuin vannoutuneet, ja sadattakin kertaa kysäsemme toisiltamme, miksikähän on kaikki muuttunut niin surullisella tavalla?

Ja Sergei on sama kuin ennenkin; ainoastaan silmäkulmain väliset kurtut ovat syventyneet ja hiukset ohauksilla enemmän harmahtuneet, mutta hänen syvä ja tarkkaavainen katseensa on pilvinen ja aina kääntyneenä minusta poispäin.

Olen itse myöskin sama kuin ennenkin, vaan ei ole minussa enään mitään rakkautta eikä rakkauden haluakaan ja ikävöimistä. En tunne tarvetta työskennellä, en ole itseeni tyytyväinen. Kaukaiselta ja mahdottomalta näyttää minusta entinen uskonnollinen innostukseni, entinen rakkauteni Sergeihin ja entinen elämäni kylläisyys. En voi ollenkaan ymmärtää sitä, mikä ennen oli kirkasta ja yksinkertaisen helppoa: onnea elää toisten vuoksi. Miksikä sitten elää toisten hyväksi, kun ei enää voi itselleenkään elää?

Jo silloin kuin asuimme Pietarissa, olin musiikin kokonaan hyljännyt, mutta nyt taas vanha pianoni ja vanhat nuottini herättivät siihen halua.

Eräänä päivänä olin kipeä ja jäin yksinäni kotia. Katja ja Sonja menivät Sergein kanssa yhdessä Nikolskiin katsomaan uusia rakennuksia. Teepöytä oli katettu. Menin alas ja odottaessani heidän takaisin tuloaan istuin pianon ääreen. Avasin sonaatin "quasi una fantasia" ja aloin sitä soitella. Ei näkynyt eikä kuulunut ketään. Ikkunat olivat auki puutarhan puolelta ja tutut, surullisen juhlalliset säveleet alkoivat kaikua huoneessa.

Soitin loppuun ensimäisen osan. Vanhasta tottumuksesta vilkasin nurkkaan, jossa Sergei aina ennen istui kuuntelemassa. Siellä ei ollut häntä. Tuoli, jota ei liene pitkiin aikoihin paikaltaan siirretty, oli tyhjänä nurkassaan, Näin puutarhan sireenipensaston värikkäässä ilta-auringon valaistuksessa. Avoimista ikkunoista virtaili kesäillan tuoretta raikkautta sisälle. Nojauduin pianoon, peitin kasvoni molemmin käsin ja vaivuin mietteisiini. Sillä tavalla istuin kauan, murheella muistaen vanhoja, palaamattomia aikojani ja aroilla ajatuksin kiidellen tuleviin. Kaikki näytti tyhjältä, ei ollut edessäni mitään, ei mitään, jota voisin haluta, toivoa. "Oi, joko olen elämäni elänyt?" välkähti kysymyksenä ajatuksiini. Kauhistuin, kohotin pääni ja aloin taas soittaa, soittaa itseäni unhottaakseni. Soitin andanten toistamiseen.

"Jumalani", ajattelin minä, "anna anteeksi minulle, jos olen rikkonut; anna palata kaiken, mikä oli niin kaunista sydämmessäni, tahi opeta, mitä on minun tekeminen, miten on minun nyt eläminen!"

Vaunujen ratinaa kuulin nurmikolta, rappusten edestä ja sitten terassilta tuttua varovaista, astuntaa. Taas oli kaikki hiljaa.

Askelten kaiku ei voinut herättää minussa entisiä tunteita. Kun lopetin soittoni, kuuluivat askeleet läheltäni ja olalleni laskeutui käsi.