Part 7

"Minäpä näin, että sinä keskustelit hyvin vilkkaasti jostakin N.N:n kanssa", sanoin kerran Sergeille tanssiaisista palatessamme ja kohotin uhkaavasti sormeani, kun mainitsin nimeltään tuon naisen, joka oli Pietarin seurapiireissä huomatuimpia ja jonka kanssa mieheni oli todellakin sinä iltana puhellut.

Sanoin tämän saadakseni hänen iloisemmalle tuulelle, sillä hän oli hyvin ikävystyneen näköinen ja oleli äänetönnä.

"Oh, miksi puhut sillä tavalla? Ja sinä Mascha, sanot tuollaista!" sanoi hän hiljaa ja kuristi kulmiaan, kuin olisi tuntenut ruumiillista tuskaa. "Ei se sovi sinulle eikä minulle; jätä muiden tehtäviksi semmoiset puheet! Sellaiset valheelliset väittelyt voisivat turmella meidän onnekasta suhdettamme ja minä toivon, että puhdas suhteemme vielä palajaisi."

Minua hävetti ja olin vaiti.

"Palajaako se, Mascha? Mitä sinä luulet?" kysyi hän.

"Ei se ole vielä koskaan turmeltunutkaan eikä turmellukaan koskaan", sanoin minä ja olin todellakin sillä kerralla siitä täydellisesti vakuutettuna.

"Suokoon Jumala sen?" vastasi Sergei, "muuten meidän olisi jo aika palata maalle."

Tämä oli ainoa kerta, kun hän puhui minulle tällä tavalla. Aina muulloin näytti minusta, että hänen oli täällä yhtä hyvä olla kuin minunkin, ja minun oli niin iloista ja hauskaa! Jos hän nyt välistä ikävystyisikin, niin olenhan minä taas maalla ollut ikävissäni hänen tähtensä. Koetin tällä lohdutella itseäni ajatuksissani. Jos suhteemme vähän muuttuisikin täällä, niin kyllä taas kaikki muuttuu entiselleen kohta kun asetumme kesäksi yksiksemme Tatjana Semenownan luokse maatilallemme Nikolskiin.

Tällä tavalla aivan huomaamattani meni meiltä talvi käsistämme. Huolimatta entisistä aikomuksistamme mennä livahti pääsiäinenkin Pietarissa.

Pääsiäisen jälkeisenä sunnuntaina varustausimme vihdoinkin matkustamaan. Tavaramme oli jo pakattuna ja Sergei tehnyt ostoksensa, hankkinut lahjat, kukkaset ja talouskaluja maalaiselämää varten. Kaikki oli siis valmista, ja mieheni erittäin hellällä ja iloisella tuulella. Silloin odottamatta tulee serkku ja pakoittaa meitä ainakin seuraavaan sunnuntaihin lykkäämään matkaamme, että saisimme vielä olla kreivinna R:n ylhäisissä iltakutsuissa. Serkku sanoi kreivinna R:n tahtovan välttämättä minua niihin, sillä tähän aikaan Pietarissa oleva prinssi M. oli viimeisissä tanssiaisissa sanonut tahtovansa tutustua minuun, ja tulevansa ainoastaan senvuoksi näihin tanssiaisiin, sekä vakuuttanut minun olevan kauniimman naisen koko Venäjänmaassa. Koko kaupunki kokoutuisi niihin, sanalla sanoen, iltamalta puuttuisi keskuksensa, jos en minä sinne tulisi!

Mieheni oli toisessa päässä salia ja puheli siellä jonkun kanssa.

"Tottahan kai tulet sitten, Maria?" kysyi serkku.

"Me matkustamme ylihuomenna maalle", vastasin epäröiden ja vilkasin mieheeni. Katseemme sattuivat yhteen ja minä käännyin heti pois.

"Minä taivutan hänen jäämään", sanoi serkku, "ja sunnuntaina panemme kaikkien päät pyörälle, -- eikös niin?"

"Tämä panisi mullin mallin meidän aikomuksemme, ja meillä on jo kaikki valmiina matkalle", -- -- vastasin minä antaen näin ikäänkuin ensi suostumukseni.

"Olisitte käyneet jo tänä iltana prinssiä tervehtimässä", sanoi mieheni salin toisesta päästä niin hillityllä ja värähtelevällä äänellä, etten ollut ennen koskaan kuullut häneltä semmoista.

"Ei mutta, kuulkaapas vaan, hän on mustasukkainen, varmaankin ensi kerran elämässään", nauroi serkku. "En ensinkään prinssin tähden, vaan kaikkien meidän tähden, Sergei Michailovitsh, koetan saada Marian taipumaan. Ja kuinka kovin kreivinna R:kin pyytää häntä tulemaan!"

"Se riippuu Maschasta", vastasi Sergei kylmästi ja lähti huoneesta.

Näin, että hän oli tavallista kiihottuneemmassa tilassa. Se tuskastutti minua, ja en antanut mitään varmaa vastausta serkulle.

Kohta kun serkku lähti, menin mieheni luokse. Ajatuksiinsa vaipuneena käveli hän edestakaisin huoneessaan. Hän ei nähnyt eikä kuullut minua, kun menin varpaillani sinne.

"Hän kuvittelee armasta kotiansa Nikolskissa", ajattelin minä häneen katsoessani, "näkee aamukahvinsa valoisassa vierashuoneessa, ajattelee peltojansa, työmiehiänsä, iltahetkiä suuressa salissa ja salaisia yöllisiä aterioitamme -- -- -- Ei --" päätin itsekseni samalla, "kaikkia tanssiaisia, kaikkien maailman prinssien imarteluja en vaihtaisi hänen iloiseen levollisuuteensa ja hiljaisiin hyväilyihinsä."

Minä aijoin sanoa hänelle, etten mene kreivinna R:n kutsuihin, kun hän äkkiä kääntyi ja minut nähtyänsä rypisti otsaansa. Samalla hänen lempeän tyyneyden värittämät, ajattelevat kasvonsa muuttuivat. Taas kuvastivat hänen silmäyksensä terävää viisautta ja tahallista rauhallisuutta. Hän ei tahtonut minun näkevän häntä tavallisena yksinkertaisena ihmisenä, hänellä oli oikein tarve seisoa edessäni puolijumala-alustakivellään.

"Mitä nyt, hyvä Mascha?" kysyi hän välinpitämättömän rauhallisesti minuun päin kääntyneenä.

Minä en vastannut. Minua suututti, kun hän edessäni teeskenteli, eikä tahtonut näyttäytyä sellaisena, kuin häntä rakastin.

"Sinä tahtoisit mennä sunnuntai-iltana kreivinna R:n kutsuihin?" sanoi hän kysyvästi.

"Tahtoisin kyllä", vastasin tähän, "mutta se ei ole sinulle mieleen. Ja onhan jo kaikki pakattunakin --" lisäsin.

Koskaan ei hän ollut niin kylmästi katsellut minua, koskaan ei hän ollut niin kylmästi kanssani puhunut.

"Minä en lähde ennen tiistaita, käsken purkamaan tavarat", jatkoi hän. "Sinä voit mennä tanssiaisiin, koska sinulla on siihen halua. Tee siis minulle se ilo, että menet, minä en matkusta -- -- --"

Niinkuin aina pahalla tuulella ollessaan käveli hän nytkin epätasaisin askelin huoneensa lattiata minuun katsomatta.

"En todellakaan sinua nyt ymmärrä", sanoin hänelle seisoen paikallani ja silmilläni seuraten häntä. "Sinä sanot, että sinä olet aina niin tyyni ja rauhallinen (sitä ei hän tietysti ollut koskaan sanonut), minkätähden sinä nyt puhut niin oudosti minun kanssani? Minä olen valmis sinulle uhraamaan tämän haluni, mutta sinä vaadit minua menemään sinne sellaisella pilkallisuudella, jota sinä et ole koskaan ennen käyttänyt kanssani puhuessasi."

"Ohoh, mitä kuulenkaan, sinä olet valmis tekemään _uhrauksen_?" kysyi hän antaen erityisen painon viimeiselle sanalle. "Ja minä, -- minä olen myös valmis uhraamaan; -- vieläkö pitäisi olla ylevämpää? Se se vasota kilpailua jalomielisyydessä! Se on kai sitä perhe-onnea?"

Ensi kerran kuulin hänen puhuvan noin katkeran pilkallisia sanoja. Mutta hänen pilkallisuutensa ei minua loukannut eikä hänen katkeruutensa kauhistuttanut; ne yllyttivät minua vaan käyttämään samoja aseita. Hänkö puhui nyt noin, joka aina oli pelännyt koru- ja kokkapuheita meidän kesken, hänkö, joka aina oli ollut suora ja vilpitön! Ja minkätähden? -- Sentähden, että rehellisesti tahdon uhrata hänen tähtensä huvituksen, jossa en voinut havaita vähääkään pahaa, ja olin sen hänelle suoraan sanonut! Osamme olivat nyt vaihtuneet: hän vältti yksinkertaisen suoria ja vilpittömiä sanoja, ja minä taas niitä etsin ja koetin käyttää.

"Sinä olet kovin muuttunut", sanoin hänelle huoaten. "Mitä minä olen rikkonut sinun mielestäsi? Kreivinna R:n iltakutsu ei voi olla nyt syynä, vaan sinulla on jotakin vanhaa sydämmelläsi minua vastaan. Miksikä et voi olla suora ja vilpitön! Ethän ole ennen suoraa totuutta pelännyt? Sano nyt suoraan, mitä sinulla on minua vastaan!"

"Mitähän hän nyt voi sanoa?" ajattelin itsekseni tyytyväisenä ja vakuutettuna, etten ainoassakaan kohdassa ollut rikkonut koko talvena häntä vastaan.

Asetuin keskelle huonetta, niin että hänen täytyi kulkea kävellessään aivan ohitseni, ja katsoin häneen. "Hän tulee luokseni, syleilee minua ja kaikki on taas ohitse", ajattelin. Ja tunsin surua rinnassani siitä, etten ennen ollut voinut näyttää hänen olevan väärässä.

Mutta hän jäikin seisomaan toiseen päähän huonetta ja katselemaan sieltä minuun.

"Etkö sinä vieläkään ymmärrä?" sanoi hän

"En."

"No, sitten minun pitää sinulle sanoa. Minulle on inhottavaa, ensimäisen kerran inhottavaa, mitä minä nyt tunnen ja mitä tuntematta en voi olla -- --." Hän keskeytti puheensa nähtävästi pelästyneenä oman äänensä raakaa sointua.

"Mitä sinä nyt -- -- --?" kysyin kyyneleet silmissäni.

"Inhottaa, kun sinä noin tahdot juosta tuon prinssin perästä, vaan senvuoksi että hän pitää sinua kauniina, -- ja unohdat miehesi, itsesi, naisellisen arvosi, etkä tahdo ymmärtää, mitä miehesi saa tähtesi tuntea, kun ei itselläsi ole edes arvosi tuntoa. Tulet päinvastoin sanomaan miehellesi, että tahdot _uhrata_, s.o. sinä sanot, että 'näyttäytyä' hänen Korkeudellensa olisi minulle suuri onni, vaan minä _uhraan_ sen onnen mieheni vuoksi."

Mitä pitemmältä hän puhui, sitä enemmän hän kiihtyi. Hänen äänensä kaikui myrkylliseltä, kovalta ja kuolleelta. Koskaan en ollut nähnyt enkä ollut odottanut näkevänikään häntä semmoisena. Veri syöksyi sydämmeeni. Pelkäsin, vaan samalla ansaitsematta kärsityn häpeän ja loukatun itserakkauden tunto kiihoitti minua, ja minä tahdoin kostaa.

"Minä olen kauan odottanut tätä", sanoin vihdoin, "puhu, puhu nyt!"

"En tiedä mitä lienet odottanut", jatkoi hän, "mutta minun on täytynyt odottaa aina pahempaa, kun olen nähnyt sinun joka päivä tuon tuhman joukkion likaisessa seurassa, joutilaisuudessa, loistossa ja komeudessa, ja olen odottanut. -- -- -- Minä olen odottanut juuri sitä, mikä minulle on tänään niin tuskalliselta ja häpeälliseltä tuntunut, ettei vielä ennen koskaan. Tunsin tuskaa ja häpeää sinun tähtesi, kun ystäväsi pisti likaisen kätensä sydämmeeni ja alkoi puhua mustasukkaisuudestani, mustasukkaisuudestani! -- ja kehen? Ihmiseen, jota et sinä enkä minä vielä ole nähnytkään! Ja sinä, niinkuin näkyy, et tahdo ymmärtää minua, vaan uhrata minulle. Mutta mitä uhrata? -- -- Oman häväistyksesi, oman alennuksesi häpeän! -- -- Sepä vasta uhri!" sanoi hän vielä kerraten.

"Ohoh, tuossa se on nyt miehen mahti!" ajattelin itsekseni, -- "loukata ja nöyryyttää naista, joka ei ole pienimpäänkään rikokseen syypää! Siinä se on miehen oikeus, mutta siihen en minä alistu!"

"Elä luulekaan, minä en uhraa sinulle yhtään mitään", puhkesin sanomaan, ja tunsin sieranteni laajenevan ja veren syöksyvän kasvoihini. "Minä menen sunnuntaina kreivinna R:n kutsuihin, menen varmaan!"

"Ja suokoon Jumala sinulle paljon huvia, vaan meidän kesken olkoon kaikki lopussa!" huudahti Sergei voimatta hillitä raivoansa. "Elä enää kiusaa minua! Olinkin narri, kun -- -- --", alotti hän uudestaan, mutta hänen huulensa vavahtelivat ja hän koetti nähtävästi hillitä itseänsä sanomasta, mitä hänen kielellänsä jo pyöri.

Minä pelkäsin ja vihasin häntä tällä hetkellä. Mieleni teki sanoa hänelle hyvin paljon ja kostaa hänen loukkauksensa, mutta jos olisin avannut suuni, olisin tyrskähtänyt itkuun ja alentanut itseni hänen edessään. Lähdin ääneti huoneesta.

Tuskin olin lakannut kuulemasta hänen askeleensa, kun jo minun valtasi kauhu. Minua kauhistutti kaikki, mitä oli välillämme tapahtunut. Kauhistutti ajatus, että nyt katkesi ainaiseksi side, joka oli yhdistänyt meidät suloiseen onneemme, ja minun teki mieleni kääntyä takaisin mieheni luo. "Mutta olisikohan hän jo kylliksi rauhoittunut, että hän voisi minua ymmärtää, kun vain vaitiollen ottaisin häntä kädestä ja katsoisin silmiinsä? Käsittäisikö hän jalomielisyyttäni? Mitäs, jos hän pitäisikin tuskani teeskenneltynä kiemailuna? Ehkä hän oikeassa olonsa vakuutuksessa kuuntelisi katumukseni kertomusta ylpeällä rauhallisuudella ja antaisi sitten kaikki anteeksi? -- -- -- Minkätähden, minkätähden hän, jota olen niin rakastanut, loukkasi minua noin kauheasti?" Tällaiset ajatukset pyörivät päässäni enkä palannutkaan hänen luokseen.

Minä menin omaan huoneeseeni. Istuin siellä kauan yksinäni ja itkin. Kauhistuksella ajattelin jokaista sanaa, jonka olimme keskenämme puhuneet, vaihdoin jokaisen niistä ystävälliseen, lempeään sanaan, ja taas kauhistuksella ja loukatuilla tunteilla ajattelin, mitä oli tapahtunut.

Kun menin illalla teelle ja herra S:n läsnäollessa, joka oli meillä vieraisilla, tapasin mieheni, tunsin, että tänä päivänä oli auennut välillemme kokonainen kuilu.

S. kysyi minulta, koska aijomme matkustaa. Minä en osannut vastata.

"Matkustamme tiistaina", vastasi mieheni, "me olemme vielä kreivinna R:n iltakutsuissa. Menethän sinä niihin?" kysyi hän minuun kääntyen.

Minä säikähdin mieheni luonnollista äänen sointua ja katsoin häneen arasti. Hän katsoi suoraan minuun; katseessa oli uhkaa ja pilkkaa; ääni sointui kylmältä ja leikkaavalta.

"Menen", vastasin hänelle.

Kun iltasella jäimme kahden kesken, tuli hän luokseni ja ojensi minulle kätensä.

"Ole hyvä ja unhota, mitä sinulle puhuin!" sanoi hän.

Tartuin hänen käteensä, hermostunut nauru värähdytteli huuliani ja kyyneleet olivat herahtamaisillaan silmistäni, mutta mieheni vetäsi taas kätensä pois, aivan kuin olisi pelännyt tuntehikasta kohtausta, ja istui jotenkin etäälle minusta.

"Olisiko mahdollista, että hän vieläkin uskoo olevansa oikeassa?" ajattelin minä, ja peräytykseni, etten menisikään iltakutsuihin, jäi kun jäikin sanomatta.

"Pitää kirjoittaa äidille, että olemme lykänneet matkamme tuonnemmaksi, tai muutoin tulee hän rauhattomaksi", sanoi hän.

"Ja koska olet ajatellut matkustaa?" kysyin nyt.

"Tiistaina, kun kemut ovat ohitse", vastasi hän.

"Minä toivon, ettet suinkaan minun tähteni matkaa lykkää", sanoin katsoen häntä silmiin, mutta hänen silmissään ei ollut mitään ilmettä minulle. Ne olivat kuin jostain salaperäisestä voimasta sulkeutuneet minulta, ja hänen kasvonsa muuttuneet yht'äkkiä vanhoiksi ja epämiellyttäviksi.

* * * * *

Olimme iltakutsuissa. Välillämme vallitsi näennäisesti taas hyvä ja sydämmellinen suhde, mutta pohjiltaan oli se aivan toisellainen kuin ennen.

Iltamassa istuin naisten keskellä, kun prinssi tuli luokseni, ja minun täytyi nousta voidakseni puhua hänen kanssaan. Noustessani etsin silmilläni tahtomattakin miestäni ja näin, että hän oli salin toisessa päässä, katsahti minuun ja kääntyi poispäin. Minun valtasi äkkiä sellainen tuska ja pelko, että hämmästyneenä siinä prinssin silmäin edessä lävähdin punaiseksi, ja punastus levisi alas kaulaan asti. Minun täytyi jäädä seisoalleni kuullakseni, mitä prinssi minulle puhui tarkastellessaan katseellansa minua kiireestä kantapäähän.

Keskustelumme ei kestänyt kauan, sillä lähelläni ei ollut istuinta prinssille, ja hän varmaankin huomasi että minun oli hyvin vaikeaa hänen seurassaan.

Puhuimme viimeisistä tanssijaisista, paikasta, missä tulisin kesäni viettämään, j.n.e.

Lähtiessään luotani mainitsi hän haluavansa tulla tuntemaan mieheni ja näinkin heidän kohtaavan toisensa toisessa päässä salia ja puhelevan keskenään. Prinssi puhui varmaankin jotain minusta, koska hän puheensa kesken hymyillen katsoi sille puolelle, jossa minä istuin.

Mieheni punastui äkkiä, kumarsi syvään ja jätti prinssin. Minä myöskin punastuin, -- minua alkoi hävettää, kun ajattelin, mitä prinssin täytyy minusta ja erittäinkin miehestäni ajatella. Minusta tuntui, että kaikki olivat voineet havaita tuhman punastumiseni, kun prinssin kanssa puhelin, ja taas nähneet mieheni omituisen käytöksen prinssiä kohtaan Jumala tietää, mitä tästä päätellään; kunhan eivät vain jo tietäisi riitelemisestämmekin.

Serkku saattoi minua kotiin. Tiellä puhelimme miehestäni enkä malttanut olla hänelle kertomatta, mitä tämän onnettoman illan takia oli välillämme tapahtunut. Hän lohdutteli minua selittäen, ettei se mitään merkillistä ole koko tapaus, olihan vain noita tavallisia pikku kähähdyksiä, joista ei seuraa sen enempää. Samalla hän, puhuessaan mieheni luonteesta, toi omalta näkökannaltaan esiin, että se on suljettu ja ylpeä. Minä olin hänen kanssaan yhtä mieltä, ja tunsin voivani nyt entistä rauhallisemmin ja paremmin häntä arvostella.

Mutta jäätyäni mieheni kanssa kahden, näytti äskeinen arvosteluni hänestä rikokselta, joka painosti tuntoani. Tunsin kuilun suurenevan ja laajenevan välillämme ja erottavan meidät yhä kauemmaksi toisistamme.

III.

Tästä päivästä alkain muuttui elämämme ja keskinäinen suhteemme kokonaan toisenlaiseksi. Meidän ei ollut enää niin hyvä olla kahden kesken, kuin ennen. Oli kysymyksiä joita me vältimme, ja kolmannen henkilön läsnäollessa oli meidän ylipäätään helpompi puhua kuin kahden, silmityksin. Niin pian kuin vain keskustelu johtui maalaiselämään tai tanssijaisiin, tuntui kohta kuin olisi jotain tullut silmiimme, ja meidän oli vastenmielistä katsoa toisiimme. Näytimme kumpikin tuntevan, millä kohdalla oli tuo meitä erottava kuilu, ja pelkäävän sitä lähestyä.

Olin vakuutettu, että Sergei oli ylpeä ja pikanen, ja että minun täytyisi käyttäytyä niin varoen, etten muka vain satuttaisi näitä hänen heikkouksiansa. Hän oli taas aivan varma siitä, etten voisi elää suuresta maailmasta erotettuna, ettei maalaiselämä ollut minua varten ja että hänen täytyisi mukautua tähän onnettomaan taipumukseen. Vältimme kumpikin suoraa keskustelua näistä seikoista, ja kumpikin tuomitsimme valheellisesti toinen toistamme. Emme enää koettaneetkaan pysyä toisillemme maailman täydellisimpinä ihmisinä, vaan teimme vertailuja toisistamme ja salaisesti tuomitsimmekin toisiamme.

Maalle matkustamisemme edellä tulin minä kipeäksi. Senvuoksi emme matkustaneet, vaan muutimme erääseen huvilaan, josta Sergei lähti yksinään äitinsä luona käymään. Kun hän lähti, olin jo kylläksi virkistynyt voidakseni häntä seurata, mutta hän sai minut puhutelluksi jäämään, peläten muka terveyttäni. Minä puolestani tunsin hyvin, ettei hän ollut peloissaan terveydestäni, vaan hän pelkäsi, ettemme enää yhtä hyvin viihtyisi maalla. En kovin vaatinutkaan päästä hänen mukaansa, ja jäin huvilaan.

Kun hän oli poissa, oli oloni hyvin ikävää ja yksinäistä. Mutta kun hän tuli takaisin, näin minä, ettei hän minua elähdyttänytkään enää niinkuin ennen. Entinen suhteemme, -- jolloin jokainen ajatus, jokainen tunne, jota en hänelle ilmoittanut, minua rikoksena painosti, jolloin jokainen hänen työnsä, jokainen hänen sanansa näytti minusta täydellisyyden kuvalta ja jolloin vähäpätöisimmästäkin syystä voimme riemusta nauraa katsoessamme silmästä silmään --, tuo suhde oli niin kokonaan ja huomaamattamme toiseksi muuttunut, että emme voineet käsittääkään, kuinka se oli käynyt.

Kummallakin meistä oli omat ja omituiset pyrintömme ja mielihalumme, joita emme edes koettaneetkaan saada yhteisiksi. Meitä ei enää vaivannutkaan se, että kumpikin eleli erityisessä, toisillemme vieraassa maailmassa. Me totuimme tähän, ja vuoden kuluttua saatoimme jo aivan hämmentymättä katsoa toisiamme silmiin.

Kadonneet olivat hänen ilonpuuskauksensa ja hänen lapsimaisuutensa; kadonnut oli hänen anteeksiantava välinpitämättömyytensä, mikä minua oli ennen suututtanut; ei näkynyt enää sitä syvällistä katsetta, joka oli ennen usein hämmentänyt ja samalla ihastuttanut minua, ei ollut meillä enää yhteisiä rukouksia, yhteisiä taidenautintoja, jopa harvoin näimmekin toisiamme, sillä hän oli alituiseen matkalla; ei häntä enää huolestuttanut eikä pelottanut minun jäämiseni yksin, ja minä liikuinkin edelleen siinä seurapiirissä, jossa en häntä tarvinnut.

Kohtauksia ja riitoja ei meillä enää ollut. Minä koetin miellyttää häntä, ja hän täytti kaikki mielitekoni ja toivomukseni. Kaikki näytti siltä, kuin yhä vielä rakastaisimme toisiamme.

Kun jäimme kahdenkesken, mikä muutoin tapahtui hyvin harvoin, en tuntenut hänen seurassaan iloa, en liikutusta, en hämmennystä, olinhan vain kuin itsekseni ja yksin. Tiesin kyllä aivan hyvästi, että hän, joka oli minun lähelläni, -- ei ollut mikään uusi, tuntematon ihminen, vaan hyvä mies, kokonaan minun mieheni, jonka tunsin kuin itseni. Olin varmasti vakuutettuna, että tiesin edeltäpäin kaikki, mitä hän tekisi, mitä hän sanoisi ja millaisilla silmillä hän mitäkin katselisi. Ja jos hän ei tehnyt tahi ilmaissut näkökantaansa juuri sen otaksumiseni mukaan, niin uskoin, että hän erehtyi. Oikeastaan en odottanutkaan häneltä mitään. Sanalla sanoen hän oli mieheni eikä mitään muuta.

Minusta näytti, että näin täytyi olla, että toisella tavalla ei voisi välimme ollakaan ja että koskaan ei ole ollutkaan toisellaisia suhteita.

Kun mieheni lähti matkalle, niin erittäinkin ensimäisinä aikoina tuntui oloni kovin yksinäiseltä ja pelottavalta. Kun hän oli kaukana, tunsin voimakkaammin, mistä merkityksestä oli hänen suojeluksensa minulle. Kun hän tuli kotiin, kiidin ilosta hänelle kaulaan, vaan parin tunnin kuluttua olin jo täydellisesti unhottanut taas tuon iloni enkä tiennyt enää, mitä puhua hänen kanssansa.

Ainoastaan hiljaisen ja järkevän hellyyden hetkinä, joita meillä vielä oli, tuntui minusta kuin olisi ollut poissa se, mikä muutoin surullisella kaiholla oli sydämmeni täyttänyt, ja samaa olin näkevinäni Sergeinkin silmistä. Tunsin olevan hellyydellämme rajat, joiden taakse Sergei ei tahtonut mennä, ja minä en voinut. Välistä suretti tämä minua, mutta koskaan ei ollut minulla aikaa ajatella, miten oikein oli laita. Koetin hukuttaa suruani kaikenlaisiin huvituksiin, joita en oikeastaan koskaan hakenut, mutta jotka aina minulle itsestään tarjoutuivat. Suuren maailman elämä, joka aluksi oli soaissut minua loistollaan ja itserakkauttani imarrellut, valtasi minut pian kokonaan, tuli välttämättömyydeksi, kytki minut kahleisiinsa ja täytti sielussani vihdoin sen paikan, missä ennen olin elänyt hiljaista tunne-elämääni. En jäänyt koskaan yksikseni, sillä pelkäsin vaipuvani miettimään tilaani. Kaikki aikani varhaisimmasta aamusta iltaan myöhään olin puuhassa enkä suinkaan omissa asioissani, en edes silloin kuin olin kotona. Otin vastaan kävijöitä; en tuntenut siitä huvia enkä ikävää. Pitäähän sen niin olla, ajattelin minä.

Tällä tavalla kului kolme vuotta, ja näiden vuosien aikana ei suhteemme vähintäkään muuttunut, ikäänkuin ei olisi ollut sillä voimaa parantua tai pilaantua.

Näiden kolmen vuoden aikana tapahtui kaksi tärkeää tapausta, joista kumpikaan ei voinut vaikuttaa muutosta elämääni. Ensimäinen lapseni, poikanen, syntyi ja Tatjana Semenowna kuoli.

Ensi aikoina valtasi minut äidin tunne-elämä sellaisella voimalla, että luulin jo tuosta odottamattomasta tapauksesta minulle uuden elämän koittavan. Mutta kahden kuukauden kuluttua, alettuani kulkea ulkona kodista, heikkeni heikkenemistään tuo tunne-elämä, kunnes sekin muuttui tottumukseksi ja kylmäksi velvollisuuden täyttämiseksi.

Mieheni sitävastoin muuttui tämän ensimäisen lapsemme syntymisestä entiselleen, lempeäksi, rauhalliseksi ja kotirakkaaksi, osoittaen nyt entistä hellyyttänsä ja iloisuuttansa poikastamme kohtaan.

Useasti, kun tanssiaispuvussani menin lastenkamariin sanomaan pienoiselle hyvästiäni, tapasin siellä mieheni, ja havaitsin hänen katsovan moittivalla ankaruudella ja läpitunkevasti minuun, ja tämä kävi tunnolleni. Minä säikähdin välinpitämättömyyttäni omasta lapsestani ja ajattelin itsekseni: olenkohan huonompi muita vaimoja?

"Mutta mitäpä tehdä?" ajattelin samalla, "minä rakastan pienoistani, mutta enhän voi istua hänen vieressään päiväkausia. Minun tulisi vaan ikävä, ja kometiiaa en tahdo mistään hinnasta näytellä."

Äitinsä kuolema vaivutti mieheni suureen suruun. Hän sanoi sen jälkeen olevan kovin raskasta asua Nikolskissa. Vaikka kävikin huolekseni mieheni suru ja tunsin häntä sääliväni, viihdyin kuitenkin nyt entistä mieluummin ja rauhallisempana maalla.

Suurimman osan näistä kolmesta vuodesta vietimme kaupungissa, -- ainoastaan kerran olin kaksi kuukautta ollut maalla --, ja kolmantena vuotena matkustimme ulkomaille.

Seuraavan kesän vietimme kylpylaitoksessa.