Part 6

Näin vierähti kaksi kuukautta. Talvi tuli pakkasineen ja lumisateineen ja minä, huolimatta siitä, että Sergei oli luonani, aloin tuntea itseni yksinäiseksi, -- aloin tuntea, että elämä kertautui yhä samanlaiseen, saamatta minussa enempää, kuin Sergeissäkään esille mitään uutta. Päinvastoin tuntui, kuin olisimme kääntyneet kulkemaan vanhoille suunnille. Sergei alkoi tehdä toimiansa ilman minutta enemmän kuin ennen, ja taas alkoi minusta näyttää, että hänen sielussaan säilyi jonkinlainen erityismaailma, johon hän ei tahtonut minua laskea. Hänen aina pysyvä, tyyni rauhallisuutensa kiusoitti minua. En rakastanut häntä nyt vähemmän kuin ennenkään, en ollut hänen rakkaudestaan vähemmän onnellinen kuin ennenkään, mutta rakkauteni keskeytyi kehityksessään eikä noussut enää tätä olokohtaansa ylemmäksi. Rakkauteni ohessa alkoi myös jonkinmoinen uusi rauhaton tunne liikkua sielun syvimmässä. Minulle oli liian vähäistä rakastaa enää sen jälkeen, kun olin saanut kokea ja nauttia onnea häntä rakastaessani. Minä halusin liikettä, mutta en rauhallista elämän juoksua. Minä ikävöin innostusta, vaaroja, itsensäuhraavaisuutta rakkauden tähden. Minussa oli voimain kyllyyttä, joka ei ollut oikealla paikallansa meidän tyynessä elämässämme. Minulle tuli raskasmielisyyden taipumuksia, joita pidin huonoina ja koetin peitellä mieheltäni, sekä milloin luonnottoman hellyyden milloin taas iloisuuden kuuropäitä, jotka ihan pelästyttivät häntä. Hän tarkkasi, niinkuin ennenkin, mielentilaani ja ehdotteli, että muuttaisimme kaupunkiin, mutta minä pyysin, ettemme menisi kaupunkiin emmekä millään tavalla muuttaisi elämäntapaamme ja häiritsisi onneamme.

Todella olinkin onnellinen. Kuitenkin minua rasitti se, ettei onneni ollut vaatinut minulta mitään vaivannäköä, mitään uhrausta, -- minulta, joka juuri niin toivoin kumpaakin. Minä rakastin Sergeitä ja näin, että minäkin olin hänelle kaikki kaikessa; ja minä olisin halunnut, että rakkautemme näkyisi kaikille muillekin ja että olisi koetettu tehdä esteitä rakkaudellemme, ja että me olisimme saaneet voittaa nuo esteet.

Ajatukseni ja tunteeni olivat kohdistuneet tähän, mutta oli sitten olemassa eräs tunne, nuoruus, liikkumisen tarve, joka ei saanut tyydytystään meidän hiljaisen rauhallisessa elämässämme.

Minkätähden sanoi hän minulle, että voimme muuttaa kaupunkiin, milloin vain minä tahdon? Jos hän ei olisi sanonut tätä minulle, niin olisin ehkä ymmärtänyt, että minua lannistava tunne oli huonoa mielikuvitusta, oli oma vikani. Olisin ymmärtänyt, että tuo uhraavaisuus, jota etsin, oli nyt todellakin aivan edessäni, että se olisi tuon ikävyyden tunteen lannistumisessa. Ajatus, että ehkä vapaudunkin raskasmielisyydestäni kohta, kun vain kaupunkiin menen, täytti nyt väkisinkin pääni. Mutta sitten tulin ajatelleeksi, että samallahan erottaisin hänet kaikesta siitä, mikä oli hänelle rakasta; ja tämä koski tuntoani, enkä olisi tahtonut, että semmoista olisi minun tähteni tapahtunut.

Aika kului. Lunta kohosi korkeammalle ja korkeammalle huoneemme seinustalle ja me olimme yhä vain kahden yhdessä. Siellä, missä valossa ja pauhinassa liikkuivat, kärsivät ja riemuitsivat ihmisjoukot, siellä ei yksikään heidän ajatus tullut meidän osaksemme, -- meidän erakko-elämämme osaksi.

Kaikkein pahinta minusta oli, että tunsin päivä päivältä elämämme ahdistuvan tottumuksien määrättyihin muotoihin, ja ettei tunteemmekaan jääneet enää vapaiksi, vaan mukautuivat yksitoikkoiseen ajan laimeaan kulkuun, Aamulla olimme iloisia, päivällisillä kohteliaita, illalla helliä.

"Tehdä hyvää -- -- --" ajattelin itsekseni, "onhan niin kaunista tehdä hyvää ja elää kunniallisesti, niinkuin Sergei sanoo, vaan siihen on kyllä tuonnempanakin aikaa. Edessäni on ihan toisia asioita, joihin juuri nyt tunnen voimaa ja halua."

Tämä ei ollutkaan minulle välttämättömästi tarpeen, tarpeen oli minulle taistelu. Minulle oli siis tarpeellista, että tunteemme johtivat meidän elämäämme, eikä elämä tunteitamme. Minä halusin kiitää Sergein kanssa pohjattoman kuilun äyräälle ja sanoa siinä: askel vain, ja syöksyn tuonne! Vähäinen liikahdus vain, ja olen mennyttä! Hän tuossa kuilun partaalla kävisi kalpeaksi, puristaisi minut väkeviin käsiinsä ja pitäisi minua syvyyden päällä, että sydämmeni jähmettyisi, ja hän sitten voisi minua kantaa, mihin tahtoisi.

Tällainen tila vaikutti huonosti myöskin terveyteeni. Hermostoni alkoi häiriytyä.

Eräänä aamuna, kun tunsin itseni tavallista heikommaksi, tuli Sergei konttooristaan ja oli huonolla tuulella, mikä hänelle tapahtui hyvin harvoin. Heti huomasin hänen huonon mielialansa ja kysyin, mikä hänen oli. Hän ei tahtonut ilmaista asiaa minulle, sanoihan vaan puhetta välttääkseen, ettei asia ole mistään kotoisin. Miten jälkeenpäin kuulin, oli ispravnik (maapoliisi Venäjällä), kutsunut useampia meidän talonpoikiamme luoksensa ja, saattaakseen miehelleni ikävyyksiä, koettanut uhkauksilla johtaa heitä laittomuuteen. Mieheni ei ollut vielä ennättänyt selviytyä tästä sotkusta ja kun asia oli hänen mielestään oikeastaan vain naurettavan surkuteltava, niin hän ei tahtonut siitä puhua minulle. Mutta minusta näytti, että hän ei puhu minulle siitä senvuoksi, että pitää minua vielä lapsena, joka ei voi ymmärtää hänen asioitansa. Minä käännyin hänestä poispäin sanaa sanomatta ja käskin palvelijan pyytämään teelle Maria Minitshnaa, joka oli meillä vieraisilla.

Teen juonnin suoritin tavattoman kiireesti. Sitten menin Maria Minitshnan kanssa suureen saliin ja rupesin puhumaan kovaan ääneen aivan turhanpäiväisestä asiasta, joka ei vähääkään huvittanut häntä. Sergei meni huoneeseensa ja silmäsi tavan takaa meitä saliin. Nämä katsahdukset vaikuttivat nyt, en tiedä minkätähden, minuun niin, että sain halun yhä enemmän ja enemmän puhua, vieläpä nauraakin. Tuntui niin naurettavalta kaikki, mitä itse puhuin ja kaikki, mitä Maria Minitshna sanoi.

Mutta Sergei asettui yht'äkkiä työhuoneeseensa, ja, minulle sanaa sanomatta, vetäsi oven kiinni. Kohta, kun ei häntä enää ollut kuuluvissa, katosi iloisuuteni kerrassaan. Maria Minitshna ihmetteli ja alkoi kysellä, mikä minun oli. Minä en vastannut hänelle mitään, vaan menin sohvalle istumaan ja teki kovin mieleni itkeä.

"Mitä varten" -- ajattelin -- "hän tahtoo antaa minun tuntea, että hänen mielestään kaikki tuo on pelkkää hassutusta? Tietysti hän ajattelee, etten ymmärrä niin mitään. Miksi hän tahtoo välttämättä nöyryyttää minua ylevällä rauhallisuudellaan ja miksi hänen pitää aina olla oikeassa? Miksi minä en ole oikeassa koskaan, enkö ole oikeassa siinäkin, kun tunnen, että minun on ikävä, kun kärsin autiota tyhjyyttä, kun tahdon elää, liikkua, -- kun tunnen, etten voi olla alituisesti paikallani ja nähdä ajan liukuvan editseni ja ohitseni. Minä tahdon mennä eteenpäin, eteenpäin joka päivä, joka hetki tahdon yhä uutta. Mutta hän tahtoo pysyä paikallaan ja pysäyttää minunkin. Ja kuinka helppoa hänen kumminkin olisi tehdä toisin! Sitä varten ei tarvitsisi viedä minua kaupunkiin, -- kunhan hän vain olisi sellainen kuin minäkin, -- ei salaperäisyyttä, ei teeskentelyä, vaan olisi aina oma itsensä. Tätä hän ainakin minulta vaatii, vaikkei itsekään ole vilpittömän suora -- -- -- Niin siinäpä se juuri onkin!"

Tunsin kyyneleiden täyttävän silmiäni, sydäntäni ahdistavan ja tunsin kasvavaa katkeruutta miestäni kohtaan. Pelästyin tuota katkeruuden tunnetta ja lähdin Sergein luokse. Hän istui työhuoneessaan ja kirjoitti. Kuultuaan askeleeni, katsahti hän sivullensa välinpitämättömän tyynesti ja alkoi taas kirjoittaa. Sellainen "katsahdus" ei minua miellyttänyt. Sen sijaan, kun aijoin mennä hänen luokseen, jäinkin seisomaan pöydän ääreen, jossa hän kirjoitti ja avattuani erään kirjan aloin sitä katsella.

Hän kääntyi ja katsoi minuun. "Mascha, oletko pahalla mielellä?" kysyi hän.

Minä vastasin kylmällä silmäyksellä, joka ilmaisi: "mikä kysymys! ja kuinka rakastettavaksi olet käynyt!" Sergei pudisti päätään ja hymyili ujolla hellyydellä. Ensimäisen kerran tapahtui nyt, etten vastannut hymyilylläni hänen hymyilyynsä.

"Mikä sinulla on tänään?" kysyin minä. "Miksi et ole sanonut minulle, mikä sinua vaivaa?"

"Pikku asioita, vähäpätöisiä vastahakoisuuksia!" vastasi Sergei. "Voin sen nyt sinulle kertoakin. Kaksi talonpoikaa on lähetetty kaupunkiin -- -- --"

Minä en antanut hänen jatkaa. "Minkätähden sinä et kertonut minulle tätä jo silloin, kun kysyin tästä?"

"Olisin voinut silloin sanoa sinulle tuhmuuksia, olin näet vähän suutahtanut."

"Mutta silloin juuri olisi sinun pitänyt sanoa minulle koko asia?"

"Minkätähden?"

"Miksi sinä ajattelet, etten minä voi koskaan missään asiassa sinua auttaa?"

"Miten ajattelen?" sanoi hän viskaten kynänsä pöydälle. "Ajattelen, että sinutta en voisi elääkään. Kaikessa, kerrassaan kaikessa sinä autat minua, etkä ainoastaan auta, vaan sinä se juuri teetkin kaiken kaikessa. Pikkuisia päähänpistoja vain!" nauroi Sergei. "Ainoastaan sinulle minä elän. Kaikki on minulle hyvää ja kaunista ainoastaan sentähden, että sinä olet, että sinä -- -- --"

"Niin, niin, kyllä minä sen tiedän, että minä olen rakas pikkulapsi, jota täytyy rauhoitella!" sanoin minä sellaisella äänellä, että Sergei ihmetellen katseli minua ikäänkuin olisi minut ensi kertaa nähnyt, "Minä en tahdo sellaista viihdytystä. Siinä on kyllä, aivan kyllä, kun sinulla on tuo rauhallisuus..."

"No, kuule nyt sitten koko asia", alkoi hän, kiireesti minut keskeyttäen, ikäänkuin peläten antaa minun kaikkea sanottavaani sanoa, "ja sitten nähdään, mitä ajattelet siitä."

"Nyt en minä tahdo kuulla!" vastasin minä. Vaikka olisin mielellänikin tahtonut tietää asian, oli kuitenkin niin mieluista saada häiritä hänen rauhaansa. -- "Minä en tahdo leikkiä elämää, minä tahdon elää, todella elää, niinkuin sinäkin", jatkoin minä.

Hänen kasvoillansa, joilla kaikki mielentilat niin elävästi näkyivät, kuvastihe sekä surua että tavatonta tarkkaavaisuutta.

"Tahdon elää niinkuin sinäkin, olla yhtä oikeutettu kuin -- -- --"

Minä en voinut jatkaa, sillä Sergein kasvoihin kuvastui tuskaa, syvää tuskaa.

Sergei oli hetken vaiti.

"Missä kohden et sinä elä yhtä oikeutettua elämää, kuin minäkin?" kysyi hän. "Ispravnikin juttu ja juopuneet talonpojat koskevat vain minua eikä sinua."

"Mutta se ei olekaan aino -- -- --"

"Jumalan tähden, koeta nyt minua ymmärtää, rakas ystäväni", jatkoi Sergei, "minä tiedän, että jokaisesta levottomuudesta alamme voida huonosti, olen nähnyt ja kokenut sen. Minä rakastan sinua ja koetan luonnollisesti säästää sinua kaikista kiihotuksista ja rauhattomuuksista. Tästä riippuu elämäni ja rakkauteni sinuun, elä siis estä minua siitä."

"Sinä olet aina oikeassa!" sanoin häneen katsomatta.

Minua suututti, kun Sergei oli taas täysin rauhallinen, tyyni ja selvä, ja itseni tunsin sitävastoin kiihoittuneeksi, vihaiseksi ja katumuksenkin vaivaamaksi.

"Mascha, mikä sinulla on?" kysyi hän. "Nyt ei ole ollenkaan puhe siitä, olenko minä vai sinäkö olet oikeassa, nyt on kysymys kokonaan muusta, nimittäin siitä, mitä sinulla on minua vastaan. Elä sano sitä yht'äkkiä, vaan ajattele ja sano sitten minulle kaikki, mitä ajattelet. Sinä olet minuun tyytymätön ja epäilemättä syystäkin. Sano minulle, missä kohdin olen syyllinen."

Miten olisin voinut paljastaa hänelle kaiken sen, mikä oli sieluni sisimmässä? Ajatus, että Sergei jo ennakolta ymmärtää minua, näkee lävitseni, ja että saan taas seisoa hänen edessään lapsimaisena, kykenemätönnä mitään sellaista tekemään, jota hän ei jo edeltäpäin käsittäisi, tuo ajatus kiihoitti pahaa tuultani yhä.

"Ei minulla ole mitään sinua vastaan", sanoin, "minulla on vaan ikävä ja minä en tahdo ikävöidä. Sinä sanot, että täytyy niin olla, ja taas olet sinä oikeassa."

Tätä sanoessani katsoin Sergeihin. Näin saavuttaneeni tarkoitukseni: häirinneeni hänen rauhaansa, sillä pelko ja tuska kuvastui hänen kasvoiltansa.

"Mascha", sanoi hän hiljaa liikutetulla äänellä, "se ei ole leikin kysymys mitä nyt teemme. Nyt on kysymyksessä kohtalomme. Minä pyydän, ettet nyt vastaa, vaan kuuntelet minua. Mascha, mistä syystä sinä tahdot minua niin kiduttaa?"

Minä keskeytin hänen puheensa.

"Kyllä minä tiedän että sinä taas tulet olemaan oikeassa. Elä puhu sen enempää, sinä olet oikeassa!" sanoin minä kylmästi, ikäänkuin en olisikaan itse puhunut, vaan joku häjy henki minussa.

"Jospa sinä tietäisit, mitä sinä teet", sanoi hän vapisevalla äänellä.

Minä aloin itkeä ja kohta tuli minun huokeampi olla. Sergei istui äänetönnä rinnallani. Tuli sääli häntä, häpesin itseäni ja olin pahoillani teostani. En katsonutkaan Sergeihin. Minusta tuntui, että hänen tällä hetkellä täytyi katsoa minuun joko hyvin ankarin katsein tahi käsittämättömällä hämmästyksellä. Minä käännyin. Hellä ja lempeä katse oli minuun suunnattuna. Otin häntä kädestä ja sanoin:

"Anna anteeksi -- -- -- en tiedä itsekään, mitä minä sanoin."

"Niin, mutta minä tiedän, mitä sinä puhuit, ja sinä puhuit totta."

"Mitä?" kysyin minä.

"Sitä, että meidän pitää mennä Pietariin, täällä ei ole meillä enää mitään tehtävää", sanoi Sergei.

"Tehdään, niinkuin tahdot", vastasin siihen.

Hän otti minut syliinsä ja suuteli -- -- --

"Anna anteeksi minulle, minä olen ollut syypää -- -- --" puheli hän.

Sinä iltana soittelin kauan Sergeille, joka käveli edestakaisin laattiaa ja kuiskaili itsekseen jotakin. Hän oli tottunut itsekseen kuiskuttelemaan. Tilaisuuden sattuessa kysäsin useasti, mitä hän kuiskuttelee, ja hän aina ajateltuaan kertoi minulle, mitä hän kuiskutteli. Enimmäkseen lausui hän runoja ja joskus kauheita hassutuksia, mutta juuri noista hassutuksista opin tuntemaan hänen sielunsa laatua.

"Mitä sinä nyt kuiskuttelet?" kysyin nytkin häneltä.

Hän pysähtyi, ajatteli hetken ja lausui naurussa suin vastaukseksi pari Lermontowin runosäettä:

-- Järjettä myrskyjä etsii hän, Kuin myrskyissä rauhansa ois!

"Ei, hän on ihmistä täydellisempi, hän tietää kaikki!" Ajattelin itsekseni. "Mitenkä voisinkaan olla häntä rakastamatta!"

Minä nousin, otin häntä käsivarresta ja aloin hänen rinnallaan astumaan, koettaen pysyä hänen käyntitahdissaan.

"Noh?" kysäsi hän, katsoen naurussa suin minuun,

"Noh?" kerroin minä hiljaa. Mielestäni valtasi meidän kummankin sydämmellinen ilo. Kiirehdimme astuntaamme enemmän ja enemmän, kohousimme käydessämme varpaillemme yhä enemmän ja enemmän. Sillä tavalla astuimme suoraa päätä Gregorin ja myöskin äidin hämmästykseksi, joka istui salongissa pannen "pasiansia", kaikkien huoneitten läpi ruokasaliin saakka, pysähdyimme siellä pöydän eteen, katsahdimme toisiin ja tyrskähdimme nauruun.

Kahden viikon kuluttua, juhlan edellä, olimme jo Pietarissa.

II.

Matkamme Pietariin, viikko Moskovassa, käynnit Sergein ja minun sukulaisteni luona, uuden asunnon suunnitukset, vieraat olot, vieraat kasvot, henkilöt -- tämä kaikki kulki ohitseni kuin unessa. Kaikki oli niin erilaista, uutta ja iloista, hänen läsnäolonsa ja rakkautensa valaisi kaikkea niin lämpimän suloisesti ja kirkkaasti, että hiljaisen rauhallinen maalaiselämä näytti minusta hyvin kaukaiselta ja vähäpätöiseltä.

Suureksi kummakseni ei meitä kohdeltu maailman ylpeällä kylmyydellä, niinkuin olin odottanut kohdeltavan. Kaikki jotka meitä kohtasivat -- niin sukulaiset ja tuttavat kuin tuntemattomatkin -- osoittivat meille niin avomielistä hilpeyttä ja rakastavaisuutta, että näytti, kuin olisivat kaikki vain minusta ajatelleet, minua odottaneet ja nyt tavattaessa iloinneet. Yhtä odottamatonta oli minulle, että näin miehelläni olevan korkeimmissa piireissä, minusta nähden aivan ylimmissä, paljon tuttavia, joista ei hän ollut koskaan minulle puhunut. Oudolta ja vastenmieliseltä kuului, kun mieheni arvosteli useita näistä ankarin sanoin, vaikka ne minusta näyttivät hyviltä ihmisiltä. En voinut ymmärtää, miksi hän heitä niin huonosti kohteli ja koetti välttää heidän ystävyyttään, joka oli mielestäni meitä ylistävää ja kunnioittavaa. Ajattelin, että sitä parempi, mitä enempi on tuttavina hyviä ihmisiä, -- ja kaikkihan he olivat hyviä.

"Saadaanpas nähdä, mitenkä järjestämme asiamme", sanoi Sergei minulle vähäistä ennen maalta lähtöämme, "täällä olemme pikku Kroisoja, mutta siellä kerrassaan köyhiä. Sentähden voimme viipyä kaupungissa ainoastaan pääsiäiseen asti emmekä saa etsiä suuria seuroja. Me voisimme siten joutua pulaan. Sinunkaan tähtesi en mielelläni tahtoisi -- -- --"

"Mitäpä me suurista seuroista!" olin minä vastannut. "Käymme vain teatterissa, oopperassa, sukulaisten luona, ja kuuntelemassa parhainta musiikkia, ja olemme jo ennen pääsiäistä maalla kotona."

Vaan tuskin olimme päässeet Pietariin, kun jo unhotimme suunnituksemme. Olin yht'äkkiä niin uudenuutukaisessa onnen maailmassa, niin paljon iloisuutta ympäröi minua, sellaisia uusia mielisuuntia avautui eteeni, että minä heti tietämättäni ja tahtomattani irtausin entisestä elämästäni, unhotin kaikki entiset suunnitukseni. "Tähän saakka olen nähnyt vain elämän heikkoa heijastusta, itse elämä ei ole alkanut, mutta nyt, nyt on todellinen elämä edessäni! Ja mitähän se minulle vielä suopi?" ajattelin minä.

Levottomuuden ja ikävystymisen tunteet, jotka maalla rasittivat olemustani, katosivat kuin loihtimalla poispyyhäistyinä. Rakkauteni Sergeihin sai rauhallisemman luonteen eikä koskaan pälkähtänytkään päähäni ajatella, rakastaakohan hän nyt minua vähemmän kuin ennen. Ja mitenkäpä olisin voinutkaan epäillä hänen lempeänsä -- jokaisen ajatukseni ymmärsi hän heti, käsitti jokaisen tunteeni, täytti kaikki toivomukseni. Hänen tyyni rauhallisuutensa katosi täällä kaupungissa, tahi ei voinut kiihoittaa minua enää. Tämän ohessa tunsin, että paitsi hänen vanhaa rakkauttaan, kiinnitti häntä minuun täällä joku uusi vetovoima. Useasti vieraisilta tultuamme, jonkun uuden tuttavuuden tehtyämme tahi luonamme olleen illanvieton jälkeen, kun olin vavisten pelännyt epäkäytännöllisyyttäni emännän velvollisuuksien täyttämisessä, sanoi Sergei:

"Erinomaisesti tyttöseni! Ei pelkoa, hyvin menee! Hyvä, hyvä!"

Ja minä olin kovasti iloinen.

Pian Pietariin tultuamme kirjoitti Sergei äidilleen kirjeen ja pyytäessään minun siihen lisäämään jonkun rivin itsestäni, ei olisi antanut minun lukea, mitä hän oli kirjoittanut. Senvuoksi sitten juuri tahdoinkin lukea sen ja luin myöskin.

"Ette enää tuntisikaan Maschaa", kirjoitti hän, "enkä minäkään enää tunne häntä. Mistä lieneekään hän saanut tuon lempeän, suloisen ihanan itsenäisen vakavuuden, ystävällisyyden, maailmallisen seurustelutaidon ja miellyttäväisyyden! Kaikki käy häneltä niin yksinkertaisesti, hellästi ja hyväntahtoisesti; kaikessa on hän niin viehättävä. -- Jos en jo ennestään häntä niin rakastaisi, rakastuisin nyt häneen sitä enemmän, kun se vain olisi mahdollista."

"Ah, sellainenko olen todellakin", välkähti ajatuksissani luettuani kirjeen. Tuli niin hyvä ja iloisa ollakseni, että tunsin taas entistä enemmän rakastavani Sergeitä. Menestykseni kaikkien tuttaviemme luona oli todellakin minulle odottamatonta. Kaikkialta kuulin kiitospuheita: siellä sanottiin minun miellyttäneen erittäinkin vanhaa setää, ja taas siellä oli vanha täti peräti ihastunut minuun. Setä vakuutti, ettei koko Pietarissa ole minun vertaistani naista, ja täti taas, että voisin tulla seuramaailman ensimäiseksi naiseksi, jos vaan tahtoisin.

Erittäinkin eräs mieheni serkku, ruhtinatar D., suuren maailman nainen, vaikkei enää aivan nuori, rakastui äkkiä minuun, piiritti minut imarruksillaan ja oli saada pääni pyörälle. Kun tämä ruhtinatar-serkku pyysi minua tanssiaisiin ja kysyi siihen mieheltäni suostumusta, kääntyi mieheni minuun päin ja tuskin huomattavasti naurahtaen, kysyi minulta, tahtoisinko minä mennä.

Nyökäytin myöntäen päätäni, vaan samalla tunsin punastuvani.

"Ilmaisee toivomuksensa kuin rikoksentekijä!" sanoi Sergei hyväntahtoisesti hymyillen.

"Niin kuin sinä sanoit, ettemme voisi käydä suuremmissa seurapiireissä, ja ettet sinä tahtoisi -- --" vastasin naurussa suin ja pyytävästi häneen katsoen.

"Jos sinä tahdot, niin menemme sinne", sanoi Sergei.

"Niin, mutta ehken on parempi, ettemme sentään menekään."

"Ehkä sinä tahtoisit mielelläsikin, -- --?" kysyi Sergei uudestaan.

Minä en vastannut mitään.

"Seurustelu itsessään ei ole mitään suurta pahaa; mutta pahat ovat ne toivot ja halut, joita se tuo mukanaan ja joita ei voi tyydyttää. Tietysti on siellä nyt kumminkin käytävä ja me käymmekin", päätti Sergei varmalla äänellä.

"Kun sanon suoran toden, en mene mihinkään maailmassa mieluummin, kuin näihin tanssiaisiin", vastasin tähän.

Me olimme tanssiaisissa, ja niiden hauskuus nousi korkeammalle kaikkia toiveitani. Minusta tuntui, että olin näissä tanssiaisissa vielä enemmän, kuin yksissäkään edellisissä, keskustana, jonka ympärillä kaikki liikkui. Yksistään minua varten näytti tuo suuri sali valaistun, minulle vain soittajat soittavan, minua vain ihastuttamaan koko tuo suuri ihmisjoukko kokoutuneen! Kaikki, tukanlaittajasta kamarineitsyeen saakka, tanssijat, ukot, näyttivät salin lävitse kulkiessaan sanovan tai muutoin antavan tietää, että he olivat minuun mieltyneitä.

Yleinen vaikutus, jonka minä näissä tanssiaisissa tein ja josta serkku teki tiliä, oli se, etten ollut toisten naisten lainen, vaan olin tuonut mukanani erityistä maalaista raikkautta, yksinkertaista miellyttäväisyyttä. Tällainen menestys miellytti minua niin, että aivan avomielisesti sanoin miehelleni haluavani tänä vuonna päästä vielä pariin kolmiin tanssiaisiin, jotta tulen kerrassaan ylenkylläiseksi niistä, lisäsin vielä ulkokullatusti.

Mieheni suostui tähän mielellään ja seurasi minua tanssiaisiin ensi aikoina nähtävällä tyytyväisyydellä ja ilolla menestyksestäni. Hän näytti unhottaneen, taikka tahallaanko lie syrjään jättänyt entiset puheensa.

Mutta aikaa myöten alkoi hän nähtävästi ikävystyä ja kyllästyä siihen elämään, jota vietimme. Minä en päässyt tästä oikein selville. Näin kyllä joskus hänen katsovan minuun tarkkaavasti, mutta minä en ymmärtänyt hänen katseensa merkitystä. Minun oli soaissut se mieltymys ja rakkaus, jonka, niinkuin luulin, olin herättänyt niin monen vieraan ihmisen sydämeen minua kohtaan, -- soaissut hienon maailman tuoksu, -- tuo ilojen, huvitusten ja uutuksien ilmakehä, jota täällä ensikerran sain hengittää. Täällä oli ihan äkkiä kadonnut mieheni siveellinen vaikutus minuun, tuo vaikutus, joka ennen oli minua niin painanut. Minun oli ylen hyvä olla tällaisessa maailmassa, jossa liikuin Sergein vertaisena, vieläpä kohousin hänen yläpuolelleenkin. Täällä voin rakastaa häntä entistä enemmän ja entistä itsenäisemmin, enkä puolestani voinut ymmärtää, miksi hän tyytymätönnä katseli minua tässä suuren maailman elämässä.

Minuun kasvoi uusi ylpeyden ja tyydytyksen tunne nähdessäni, että tanssiaisiin saapuessani kaikkein silmät tähystelivät minua, ja Sergei ikäänkuin olisi hävennyt tunnustaa tällaisen joukon edessä omistusoikeuttaan minuun, sukkelasti minut jättäen kiirehti luotani kadotakseen mustien hännystakkien parveen.

"Odotetaanpas", ajattelin usein itsekseni, kun katseellani etsin salin toisesta päästä Sergein kadoksiin joutunutta, ikävöimistä osoittavaa muotoa, "odotetaanpas kun vain päästään kotiin, niin kylläpähän näet, ketä varten koetan olla täällä kaunis ja loistoisa ja ketä rakastan kaikkien niiden joukosta, jotka minua tänäkin iltana ympäröivät." Uskoin vilpittömästi että menestykseni ilahdutti minua vain siksi, että voin sen lahjoittaa Sergeille.

On ainoastaan yksi seikka, joka saattaisi tässä seuraelämässäni kehittyä minulle vaaralliseksi, ajattelin minä. Mahdollisesti voisi joku niistä, joiden seurustelusta nautin, herättää mieheni mustasukkaisuutta. Mutta mieheni luottamus minuun pysyi niin lujana, hän niin rauhallisena ja välinpitämätönnä kaikesta tästä ja seurapiirini nuoret miehet näyttivät niin vähäpätöisiltä mieheeni verrattuina, että tämäkään, ymmärtääkseni ainoa maailman vaara ei voinut pelästyttää minua.

Näistä seikoista huolimatta tuotti noin monen maailmanmiehen huomaavaisuus minulle mielihyvää, mairitteli itserakkauttani ja pani ajattelemaan, että rakkaudessani mieheeni on jotakin erityisen ansiokasta, sekä muutti käytökseni häntä kohtaan itseluottavammaksi ja jossain määrässä huolimattomaksikin.