Part 5

Menin puutarhaan. Aurinko oli juuri noussut ja paisteli kellastuneitten ja melkein lehdettömiksi varisseiden lehmusten välitse käytävälle. Tie oli rasahtelevien lehtien peittämänä. Kurtistuneet pihlajanmarjatertut punertelivat oksillansa pakkasesta kurtistuneiden lehtien ympäröiminä. Georgiinit olivat ränsistyneet ja muuttuneet mustiksi. Ensi kertaa kimalteli hopeainen yöhallan huurre vaalistuneella nurmella ja kartanon viereen murtuneilla tikapuilla. Kylmän kirkkaalla taivaalla ei ollut ainoatakaan pilveä nähtävänä.

"Joko todellakin on tänään?" ajattelin itsekseni, voimatta onneani uskoa. "Huomennako en enää herää täällä, vaan tuolla vieraassa uudessa kodissani Nikolskissa? Enkö enää saa täällä häntä odottaa, kiitää häntä vastaanottamaan, hänestä täällä iltasin ja öisin Katjan kanssa puhua, hänen vieressään pianon edessä salissamme istua, kulkea täällä hänen rinnallaan hämärässä yössä, enkö?"

Muistin, että hän sanoi minulle eilis-iltana tulleensa viimeisen kerran ja että Katja pakotti minua koettelemaan hääpukuani ja sanoi: "huomista varten". Vuoroin uskoin ja vuoroin epäilin todellisuutta. Todellako jo huomispäivänä elän tuolla Nikolskissa anoppini kanssa Nadeshdjatta, Grigori-vanhuksetta, Katjatta? Eikö hoitajattareni enää maata mennessään minua suutelekaan ja vanhan tottumuksensa mukaan ristien, siunaten sanokaan: "hyvää yötä, neiti?" Enkö enää saa Sonjaa opettaa ja hänen kanssaan leikkiä, aamusin kolkuttaa hänen suojansa seinään ja kuulla hänen hilpeän raikasta nauruaan? Tänä päivänäkö tulen itsellenikin vieraaksi ja alan uuden elämän? Tänä päivänä minun toiveeni täyttyvät? Ja onkohan tämä uusi elämä ijäti kestävä?

Kärsimätönnä odotin Sergei Michailovitshiä, sillä raskailta tuntuivat nuo ajatukset sielussani.

Hän tuli aikaisin aamulla, ja oitis hänen nähtyäni olin varmasti vakuutettuna, että tänään olen hänen vaimonsa, eikä tämä ajatus enää minua pelottanut.

Päivällisten edellä menimme kirkkoomme toimituttamaan sielumessun isävainajalleni.

"Jospa hän olisi vielä elossa!" ajattelin minä kotiin palatessamme ja nojasin äänetönnä sen miehen käsivarteen, joka oli ollut isän parhain ystävä. Rukousten aikana, kun kumarruksissani painoin päätäni kylmää lattian kiviliuskaa vastaan, kuvastui isäni niin selvästi mieleeni, että uskoin hänen sielunsa ymmärtävän minua ja siunaavan vaaliani. Mielestäni hänen henkensä leijaili ympärillämme meitä verhoten ja hänen siunauksensa oikein tuntui olemuksessani. Muistelmat ja toiveet, onni ja huolet sulautuivat minussa juhlalliseksi hyvän tunnoksi, jonka valtavuutta lisäsi liikkumaton raikas ilma, rauhaisat, paljaat pellot ja vaaleahko taivas syksyisen auringon kirkkaiden vaikka jo voimattomain säteiden sopusointuisasti valaisemana. Samat säteet paistoivat poskelleni, koettaen sitä turhaan paahduttaa. Minusta näytti, että hän, jonka rinnalla astelin, ymmärsi tunteeni ja tunsi samaa, kuin minäkin. Hän astui hitaasti äänetönnä ja hänen kasvoissansa, joihin vähä väliä vilkasin, kuvastui sama surunvoittoinen iloisuus, jota tuo kirkas syyspäivän ilmakin kuvasteli ja joka täytti minunkin sydämmeni.

Hän kääntyi minuun. Näin, että hän aikoi sanoa minulle jotakin. "Mitähän, puhuukohan hän minulle siitä, mitä olen itsekin ajatellut?" välkähti mielessäni. Mutta hän alkoikin puhua isästäni nimittämättä häntä.

"Erään kerran sanoi hän minulle leikillään: otapa vaimoksesi meidän Mascha!"

"Kuinka onnellinen hän tänään olisikaan!" vastasin minä, vielä tiukemmin nojautuen käsivarteen, jolla hän minua tuki.

"Niin, te olitte silloin vielä lapsi", jatkoi Michailovitsh, katsoen minua silmiin. "Minä suutelin silloin noita silmiä ja rakastin niitä ainoastaan sentähden, että ne olivat niin isän silmäin näköiset, En voinut ajatella silloin, että kerran ovat ne minulle vielä oman itsensä vuoksi kalliit. Siihen aikaan sanoin teitä Masshaksi."

"Sanokaa minua 'sinuksi'", sanoin minä.

"Olin juuri sanoakin sinua 'sinuksi'", vastasi Sergei. "Nyt vasta näyttää minusta, että olet kokonaan omani."

Rauhallisen tyynellä ja sydämmellisellä katseella katsoi hän minuun.

Kulimme hitaasti ja levollisesti alastonta peltoa menevää tietä. Kuulimme tuskin askeliamme, omaa ääntämme. Rotkotien toisella puolella levisi kauaksi ruskeahko sänkipelto, lehtensä karistaneeseen viitakkoon saakka. Eräs talonpoika käänsi sitä aurallaan meidän puoleisesta sivustasta. Yhä leveämmäksi ja leveämmäksi kävi mustalle mullalle käännetty juova. Metsän reunalta näkyi hajaantunut hevoslauma, näyttäen olevan hyvinkin lähellä meitä. Toisella sivulla ja edessämme viheriöitsi jo syyslaihoa peltosaroissa, jotka ulottuivat puutarhaamme ja vielä sen taitse kartanolle saakka. Kaikkea valaisi aurinko syksyisellä voimattomalla paisteellaan. Kaikkialta kimalteli pitkiä hämähäkin verkkolankoja. Niitä lenteli ympärillämme ilmassa, laskeutui kuuraiselle sänkipellolle, tarttui kasvoihimme, hiuksiimme ja vaatteisiimme. Puhuessamme soinnahtelivat äänemme niin omituisesti, kuin olisivat panneet kumisemaan tyynen ilman päämme päällä ja me olleet aivan yksinämme keskellä suurta maailmaa, yksinämme tuon sinervän taivaan alla, jolla värähtelevästi sädehtien leikkivät syksyisen auringon voimattomat säteet.

Mielelläni olisin minäkin sanonut Sergeitä "sinuksi", mutta se ujostutti niin!

"Miksikä sinä niin kiireesti käyt?" sain sanottua, nopeasti, melkein kuiskaamalla, mutta samalla myöskin lävähdin punaiseksi.

Hän alkoi käydä hitaammin ja katseli minua entistä hellemmällä iloisuudella ja onnellisuudella. Kun palasimme kotiin, oli siellä jo Sergein äiti ja ne vieraat, joita kutsumatta emme voineet olla. Nyt en taas saanut olla Sergein kanssa kahden siihen hetkeen saakka, kun kirkosta lähdettyämme istuimme vaunuun ajaaksemme Nikolskiin.

Kirkko oli melkein tyhjä. Vilaistessani ympärilleni näin Sergein äidin istuvan matolla lähellä kuoria, edempänä Katjan viheriänauhaisessa myssyssään kyyneleet poskilla ja pari kolme orjaamme, jotka uteliain katsein tähystelivät minua. Sergeitä en nähnyt, vaan tunsin hänen lähellä olonsa.

Kuulin rukouksen sanat ja kertasin ne kyllä itsekseni, mutta sielussani ne eivät saaneet mitään vastakaikua. En voinut rukoilla, katselin vain typerästi pyhäinkuvia, kynttilöitä, messukasukan ristiä papin selällä, alttaritaulua ja kirkon ikkunaa enkä ymmärtänyt yhtään mitään. Tunsin vain hämärästi, että nyt tapahtuu jotakin tavatonta minussa.

Kun pappi ristinensä kääntyi meihin päin, toivotti onnea ja sanoi, että hän on minun ristinyt ja nyt Jumala on sallinut hänen vielä vihkiäkin, -- kun Katja ja Sergein äiti suutelivat meitä ja kuulin vanhan Grigorin äänen huutavan vaunuja tulemaan, silloin ihmettelin ja hämmästyin, että jokos onkin kaikki päättynyt, eikä ole tapahtunut mitään erinomaista, en edes tuntenut tuon pyhän toimituksen vaikutusta sielussani.

Suutelimme toisiamme, ja tuo suudelma oli outo, vieras meidän tunteillemme. "Tällaistako vain?" ajattelin minä.

Menimme kirkosta ulos. Ajopelien ratina kumahteli kirkon holvistossa. Raitis ilma kosketteli miellyttävästi kasvojani.

Otettuaan hattunsa auttoi Sergei minua kädestä vaunuihin. Vaunun ikkunasta näin kylmän kuun...

Sergei istui rinnalleni ja sulki vaunun oven. Sydäntäni vihlasi, aivan kuin olisi loukannut minua se varmuus, jolla hän oven sulki. Katjan ääni kuului huutavan, että minun pitää peittää pääni. Vaunujen pyörät kolahtelivat kiviin, pyörivät sitten tasaista tietä ja matkamme joutui.

Vaunun nurkkaan kyyristyneenä katselin ikkunasta kauaksi pelloille ja kuun kylmähkösti valaisemalle tielle. En katsonut Sergeihin, vaan tunsin kumminkin, että hän oli lähelläni, aivan vieressäni. "Tässäkö on kaikki mitä tämä hetki, josta niin paljon odotin, on minulle antanut?" ajattelin itsekseni. Tuntui nöyryyttävältä ja loukkaavalta, kun sain istua niin yksinäni ja kumminkin niin lähellä häntä. Käännyin häneen päin aikoen sanoa jotakin hänelle. Mutta en saanutkaan sanaa suustani. Entinen hellyyden tunne näytti kadonneen, ja loukkaantumisen ja pelon tunteet saaneen vallan.

"Tähän hetkeen saakka en ole voinut uskoa, että tämä olisi todellakin mahdollista", vastasi Sergei lempeästi katseeseeni.

"Minua pelottaa, en tiedä, miksikähän", sanoin minä.

"Minunko vuokseni pelottaa, rakkaani?" kysyi Sergei ja, ottaen minua kädestä, kumartui puoleeni. Käteni oli elotonna hänen kädessään ja tunsin sydämmessäni kylmyyttä ja kaihoa.

"Niin", kuiskasin minä.

Mutta yht'äkkiä alkoi sydämmeni sykkiä voimakkaasti ja käteni vavahdella. Tartuin hänen käteensä. Minä lämpenin, silmäni etsivät puolihämärässä hänen katsettaan ja tunsin nyt, etten pelännytkään häntä, vaan että tämä pelko oli ollut rakkautta, hellempää ja voimakkaampaa rakkautta kuin entinen. Tunsin, että olen nyt kokonaan hänen ja että olen onnellisena hänen vallassaan.

TOINEN OSA.

I.

Päivät, viikot, kaksi kuukautta meni yksinäisessä maalaiselämässä ihan meidän huomaamattamme. Ja kuitenkin olisivat tunteemme, mielialamme ja onnemme näiden kahden kuukauden ajalla riittäneet täyttämään kokonaisen elämän.

Meidän unelmat maalaiselämämme järjestämisestä eivät täyttyneetkään sillä tavalla, kuin olimme odottaneet. Mutta todellinen elämämme ei siltä ollut odotettua huonompi. Siitä ei tullut ankaran työskentelyn, velvollisuuksien täyttämisen ja uhraavaisuuden elämää, niinkuin olin morsianna ollessani kuvaillut. Päinvastoin oli elämämme täynnä itsekästä rakkautta toinen toiseemme, keskeymättömän lempimisen halua, aiheetonta hurmautumista ja kaiken ulkopuolellamme olevan täydellistä unohtumista.

Totta kyllä, että Sergei välistä meni työhuoneeseensa tehdäksensä jotakin, välistä ajoi kaupunkiin asioille tahi katsomaan talonsa hoitoa; mutta näin selvästi kuinka vaikea hänen oli hetkeksikään luopua minusta. Ja sittemmin hän tunnustikin, että kaikkialla, missä minua ei ollut, hänestä tuntui niin tyhjältä ja turhalta, ettei hän edes ymmärtänyt, mitä tehdä.

Minun laitani on samanlainen. Minä luin, soittelin, tein äidin kanssa askareita, pidin koulua, kuitenkin vain sentähden, että jokainen noista toimistani oli jossain suhteessa Sergeihin ja tuotti hänelle iloa. Mutta kun vain ajattelinkin töitä, jotka eivät häneen yhdistyneet, niin hervostuen vaipuivat oitis käteni. Oikein tuntuu naurettavalta ajatella, että maailmassa olisi muutakin, kuin Sergeini. Mahdollisesti oli se huono, itsekäs tunne, mutta sittenkin teki se minun onnelliseksi ja kohotti kaikkea muuta korkeammalle. Hän oli maailmassa ainoa, joka kuului minulle, ja pidin häntä kauniimpana ja puhtaimpana ihmisenä maan päällä. Tästä seurasi, etten voinut elää yhdellekään muulle kuin hänelle, -- enkä mitään muuta varten kuin pysyäkseni hänen silmissään sinä, jona hän minua piti.

Ja hän pitikin minua oivallisimpana ja täydellisimpänä naisena, mitä olla saattaa, luullen minun olemuksestani kaikkea mahdollista täydellisyyttä. Minä koetinkin olla ja pysyä sellaisena naisena hänen silmissään, -- hän itse oli maailman oivallisin ja parhain mies.

Erään kerran tuli Sergei luokseni huoneeseeni hetkenä, jolloin rukoilin. Hän istui pöydän viereen, ettei olisi minua häirinnyt ja avasi kirjan. Minusta tuntui, että hän katseli minua, ja minä käännyin häneen päin. Hän hymyili, ja minua alkoi naurattaa, etten voinut jatkaa rukoustani.

"Oletko sinä jo rukoillut?" kysyin häneltä.

"Olen. Jatka nyt vain, minä menen pois."

"Mutta rukoile nyt minunkin kanssani, minä pyydän."

Hän aikoi mennä vastaamatta minulle, mutta minä pidätin häntä.

"Rakkaani, kuule nyt, minun vuokseni, rukoile nyt kanssani."

Hän asettui rinnalleni seisomaan, antoi tottumattoman kankeasti vaipua kätensä ja alkoi vakavan näköisenä lukea rukousta paikkulaspäisellä äänellä. Aina vähän päästä kääntyi hän minuun päin, ikäänkuin saadakseen nähdä hyväksymisen ilmeen ja tukea hartaudelleen.

Kun hän pääsi loppuun, tyrskähdin nauramaan ja kapsahdin hänen kaulaansa.

"Veitikka, sinä veitikka! Olen kuin kymmenen vuotias taas -- --" sanoi Sergei punastuen ja suuteli kättäni.

Talomme oli noita vanhoja maalaistaloja, joissa toisiaan kunnioittaen ja rakastaen on elänyt useita polvia samaa sukua. Kaikista hengehti kauniita ja kunniakkaita perhemuistoja, jotka heti, kun taloon tulin, muuttuivat myös minun omiksi muistoikseni.

Talon järjestykset ja elintavat menivät edelleen entisellä tavallaan Tatjana Semenownan johdannolla. En voi sanoa, että kaikki olisi ollut siroa ja kaunista, vaan kaikki oli varakasta, siistiä, yksinkertaista ja kelvollista sekä kunnioitusta herättävää palvelusväestä huonekaluihin ja ruoka-aterioihin saakka.

Sali oli sisustettu sopusuhtaisesti. Seinällä riippui muotokuvia, lattiaa verhosivat kotikutoiset, kuvitetut ja kirjaellut matot. Isossa vierassalissa oli vanha soittokone, kaksi erilaista hienotekoista piironkia, sohva ja leikkauskoristeisia pöytiä. Minun työhuoneessani, jonka vanha Tatjana Semenowna oli erityisesti laitellut, olivat parhaimmat kalut, usealta vuosisadalta alkuaan ja useata kuosia. Muun muassa oli sinne sijansa saanut vanha peili, johon ensimältä ihan pelotti katsoa, mutta joka lopulta muuttui minulle arvokkaaksi vanhaksi ystäväksi.

Tatjana Semenownan ääntä ei koskaan kuulunut, mutta kaikki kävi siltä talossamme kuin säännöllisesti vedetty kello. Vaikka oli paljon liikaakin palvelusväkeä, pysyi kaikki hiljaisena, sillä jokaisen heistä täytyi kävellä pehmeissä korottomissa kengissä. Tatjana Semenowna kun piti kenkien parkunaa ja korkojen kopsetta hirveimpinä asioina maailmassa. Palvelusväki näytti ylpeilevän asemastaan, vapisevan vanhan rouvan edessä, katselevan hyväntahtoisella, vähän alentuvalla suosiolla minua ja miestäni, ja tekevän tehtävänsä erityisen tyytyväisesti.

Säännöllisesti jokaisena lauantaina pestiin lattiat ja tomutettiin matot; jokaisen kuun ensimäisenä päivänä pidettiin jumalanpalvelus ja vihittiin vesi; jokaisena Tatjana Semenownan, hänen poikansa ja minun (ensi kerran tänä syksynä) syntymäpäivänäni pidettiin vieraspidot koko naapuristolle. Ja näin oli tehty jo vanhoista ajoista, ainakin niin pitkälle kuin Tatjana Semenowna muisti.

Mieheni ei sekoittunut ollenkaan talousasioihin, hän johti vain omia ulkotöitään ja talonpoikia, toimien ylipäänsä hyvin paljon. Hän nousi aikaisin, myöskin talvella. Herätessäni oli hän aina jo mennyt toimilleen. Tavallisesti hän tuli aamusella takaisin teelle, jota joimme kahden kesken, ja oli silloin melkein aina, huolimatta kaikista vaivoista ja vastoinkäymisistä, joita talon hoito tuottaa, tuolla erinomaisen iloisella tuulellaan, jota nimitimme "villiksi iloisuudeksi". Useinkin vaadin hänen kertomaan, mitä hän oli tehnyt siihen saakka, ja hän kertoi sitten minulle sellaisia järjettömyyksiä, että molemmin ratkesimme nauruun. Joskus vaadin häntä kertomaan totisesti, ja hän kertoikin, nauruaan pidätellen. Silloin katsoin häntä silmiin, tarkkasin hänen huuliensa liikuntoa enkä ymmärtänyt mitään, iloitsin vain siitä, että sain katsoa häntä ja kuulla hänen ääntänsä.

"No, mitäs minä olen nyt sinulle kertonut? Kerropas nyt!" sanoi hän.

Enhän minä voinut mitään kertoa.

Ihmeellistä kyllä, ei hän puhunut tällöin koskaan itsestään eikä minusta, vaan aina jostakin muista asioista. Hyvän aikaa jälkeenpäin opin vasta vähän ymmärtämään hänen tehtäviään ja mieltymään niihin.

Tatjana Semenowna ei tullut ennen päivällistä näkyville. Hän joi teensä yksinään ja toivotti meille lähettilään kautta hyvää huomenta, Meidän yksityisessä, onnellisessa pikku maailmassamme kuuluivat tiedonannot hänen arvoisasta ja hyvin järjestetystä kolkastansa niin kummallisen oudoilta, että useasti en voinut pidättää nauruani vastatessani hänen kamarineitsyellensä, joka ristissä käsin hillityn hiljaisella äänellä kertoi, että "Tatjana Semenowna käski kysymään, miten herrasväki on eilisen kävelymatkan jälkeen nukkunut, ja ilmoittaa, että koko yön kolotti armollisen rouvan sivuja ja naapurin haukkuva rakki häiritsi hänen untansa. Ja vielä käski kysymään, miltä maistuivat leivokset tänään, ja hyväntahtoisesti huomaamaan, että tänään ei ole niitä leiponut Taras, vaan Nikolaus kokeen vuoksi ensimäisen kerran eikä olekaan aivan huonosti onnistunut, nimittäin rinkelissä, vaikka korput ovat vähän karvaanlaisia".

Ennen päivällisiä olimme vähän yhdessä. Minä soitin ja luin yksinäni. Sergei kirjoitti tai oli uudestaan ulkona töillään. Neljättä käydessä menimme ruokasaliin päivällisille. Silloin vanha rouvakin tuli huoneestaan. Lisäksi ilmautui meille köyhiä aatelismiehiä ja pyhiinvaeltajia, joita pari kolme melkein aina majaili meillä. Säännöllisesti joka päivä tarjosi Sergei vanhan tavan mukaan käsivartensa äidillensä päivällisille mennessä, ja äiti vaati aina antamaan minulle toisen, ja joka päivä me näin vähän litistyneinä ja epäonnistuneesti tunkeuduimme ovesta.

Päivällisiä johti vanha rouva itse ja keskustelu kulki varovaisena, melkeinpä juhlallisena. Mieheni ja minun vaatimattomat puheet olivat sopivana vaihteluna tässä päivällis-juhlallisuudessa. Välistä puhelivat äiti ja poika toisilleen hiukan kinastellen ja pistävällä pilanteolla. Mutta minua miellyttivät juuri nuo pienet riitaisuudet, sillä niissä paraiten esiytyi heidän keskinäinen hellä ja vakava rakkautensa, joka äitiä ja poikaa kiinnitti toisiinsa. Päivällisiltä päästyä istui äiti salin suureen nojatuoliin ja hierusteli tupakkaa tai leikkeli uusien kirjain lehtiä auki. Me luimme ääneen tahi menimme suureen vierashuoneeseen pianon ääreen istumaan. Tähän aikaan luimme paljonkin yhdessä, mutta musiikki oli kuitenkin lempiaineemme. Joka kerta se löysi sydämmistämme uusia kieliä kosketeltavakseen ja soinnutti meistä yhä uutta sisältöä toisillemme. Kun soitin hänen lempikappaleitaan, asettui hän istumaan kauaksi sohvaan, josta en voinut juuri ollenkaan häntä nähdä, ja arastellen koetti peitellä sitä hellyttävää vaikutusta, jonka musiikki häneen teki. Mutta usein, kun hän ei ollenkaan sitä odottanut, nousin pianolta, kiidin hänen luokseen ja koetin saada nähdä liikutuksen väreitä hänen kasvoillansa, ja hänen silmäinsä kosteutta ja luonnotonta kiiltoa, jota kaikkea hän turhaan koetti minulta salata.

Äiti halusi usein nähdä meitä suuressa vierashuoneessa, mutta hän pelkäsi häiritsevänsä meitä ja meni vierashuoneen lävitse, ikäänkuin ei olisi katsonutkaan meihin, noin vaan vakavin ja välinpitämättömin kasvoin. Mutta tiesihän sen, ettei äiti sulansuotta mennyt huoneeseensa oitis takaisin tullakseen.

Iltasin valmistin teen suureen saliin ja silloin taas kokoutui sinne kaikki kotiväki pöydän ympärille. Tuo juhlallinen istuminen kiiltävän samovaarin ääressä ja teekuppien ja lasien tarjoileminen ujostutti minua pitkän aikaa. Mielestäni en vielä ansainnut tätä kunniaa, pidin itseni liian nuorena ja huikentelevaisena saamaan hoitooni noin suurta samovaaria, asettamaan teelasia tarjottimelle ja määräilemään: "Pietari Ivanoville, Marja Minitshnalle", taikka kysymään: "Onkohan se nyt kyllin imelää?" ja lähettämään sitten sokeriastian emännöitsijälle ja palvelusväelle.

"Mainiota, erinomaista!" sanoi mieheni useasti, "aivan kuin täysikasvuisen valmistamaa", ja tämä vielä entistä enemmän hämmensi minua. Teen jälkeen pelasi äiti "pasianssia" tahi kuunteli Marja Minitshnan pelaamista. Sitten suuteli ja ristitsi hän meitä molempia, ja me menimme huoneeseemme. Enimmäkseen valvoimme kahden puoleen yöhön, ja se oli meidän kauniinta ja ihaninta aikaamme. Sergei kertoili minulle menneisyyttänsä, teimme suunnituksia ja filosofeerasimme joskus, koettaen puhua hiljaisella äänellä, ettei puhelumme kuuluisi yläkertaan ja häiritseisi Tatjana Semenownaa, joka koetti pitää huolta, että menisimme aikaisin nukkumaan. Joskus tuli meille iltasin uudestaan nälkä. Silloin hiivimme hiljaa "puhvettiin" ja saimme sieltä Nikitan suojeluksesta kylmää iltaruokaa, jonka söimme minun työhuoneessani yhden ainoan kynttilän valossa.

Mieheni ja minä elelimme melkein kuin vieraina tässä suuressa, vanhassa talossa, jossa kaikkialla puhalteli vanhan ajan ja Tatjana Semenownan ankara henki. Ei ainoastaan hän, Tatjana Semenowna, vaan myös palvelusväki, huonekalut, taulut, vanhat palvelijattaret herättivät minussa kunnioituksen tunteita, ehkäpä myös hieman pelkoa ja tuntoa siitä, ettemme mieheni kanssa ehkä olleet täällä aivan oikealla paikallamme ja että senvuoksi on meidän tarpeellista toimiskella varovalla huomaavaisuudella. Niinkuin nyt muistan, näyttää tuo muuttumaton, ahdas järjestys sekä tuo suunnaton joutilasten ja uteliasten palvelusväen joukko olleen kodissamme kiusoittava ja raskas kärsiä. Mutta tuon rasituksen vaikutuksesta vaan yleni keskinäinen rakkautemme. Ei Sergei enkä minäkään antanut merkkiäkään näkyä siitä, että mitään epämiellyttävää oli talossa. Päinvastoin näytti, että Sergei tahtoi itseltäänkin peitellä kaikkea sellaista, mikä oli huonosti. Äidin kamaripalvelija Dmitri Sidoroff, joka oli hirveä piipunpolttaja, meni säännöllisesti joka päivä, istuessamme päivällisten jälkeen suuressa salissa, mieheni huoneeseen kähmäämään hänen tupakkalaatikostaan tupakkaa. Oli omituista nähdä, millaisella vallattomalla kauhistuksella Sergei Michailovitsh tuli varpaillaan luokseni sekä uhkaavalla sormella ja säkenöivin silmin osoitti Dmitri Sidoroffia, jolla ei ollut aavistustakaan, että häntä oli vakoiltu. Ja kun Dmitri Sidoroff oli mennyt meitä huomaamatta, niin mieheni, siitä ilosta, että kaikki oli onnellisesti päättynyt, joka kerta sanoi minua oikein "ihastuttavaksi olennoksi" ja suuteli minua.

Välistä suututti minua Sergein rauhallisuus ja peräänantavainen pehmeys. Unohtaen, että minussa oli juuri samallaista, pidin sitä heikkoutena hänessä. Aivan kuin mikä poikanulikka, joka ei uskalla tahtoansa näyttää! ajattelin.

"Oi rakas Maschani", vastasi Sergei minulle, kun kerran sanoin, että minua ihmetytti hänen heikkoutensa, "kuinka voi vihastua kellekään, kun on niin onnellinen, kuin minä olen. Huokeampi on itse taipua ja antaa perään, kuin toisia taivuttaa, -- siitä olen jo kauan sitten ollut vakuutettuna, -- eikä olekaan sitä olotilaa, jossa ei voisi olla onnellinen. Meidän on kovin hyvä. Minä en osaa olla enää suutuksissa. Nykyään ei voi mikään herättää minun paheksumistani; minulla voi olla vaan joko iloa tai surua. Ja ylipäänsä -- le mieux est l'ennemi du bien. Parhain on hyvän vihollinen. Uskotkos, että kun kuulen vain ovikellon soivan, tai saan kirjeen, tahi vain unestani havahdan, alkaa minua pelottaa, pelottaa että minun täytyy elää ja että jokin voi muuttua. Sillä nykyistä paremmaksi ei voi mikään tulla."

Minä uskoin Sergeitä, vaikken oikein käsittänyt häntä. Minun oli kovin hyvä, ja näytti, että kaikki on niinkuin pitääkin, ei voi toisin olla eikä toiseksi tulla. Muuallakin täytyy olla niin ja muidenkin ihmisten olla onnellisia, vaikka toisella tavalla eikä meitä ylevämmästi.