Chapter 9

Mitä pikku Armo ajatteli, siitä Mellander'in rouva ei tällä kertaa selkoa saanut, sillä juuri samassa tuli hänen rakas puolisonsa sisälle everstin kanssa, joka kiirehti poijes, koska kello jo oli joutunut viiteen ja meillä oli koko penikuorman matka Lehtosaaren ruukin-patruuna D:lle, jonka luoksi vielä aioimme vieraisiin. Kaksi kupillista kahvia täytyi meidän kuitenkin kaikkien juoda, paitsi kornetin, joka siunaten Mellander'in rouvan hyvän-tahtoisuutta sekä hänen kahviansa jyrkästi vakuutti, ett'ei hän sietäisi toista kuppia. Hän ja Julia olivat koko ajan, miten parahiten saattoivat, koettaneet huvitella Eeva ja Maalu neitosia. Kornetti iloisella ja reippaalla tavallaan aloitti heille monessa suhteessa pientä kohteliaisuutta. Julia kiitti heidän kukkakasvejansa, lupasi lainata heille kirjoja, ompelumalleja y.m. ja tämä kaikki vaikutti, että nämät nuokkukoivut näyttivät siltä, kuin raitis tuuli olisi niitä ravistellut taikka virvoittava sade virkistänyt, sillä rupesivatpa tuuvittelemaan oksiansa ja heiluttelemaan lehtiänsä eli toisin sanoen: Maalu ja Eeva tulivat varsin virkuiksi ja heidän silmänsä vilkkuivat ikään ja länteen.

Lehtosaaressa otettiin everstiä perheinensä vastaan oikein meluavalla ilolla, erittäin Kaarlo kornetista pidettiin suurta uhoa, hän kun reippaan olentonsa, iloisen luontonsa ja kaikellaisten kepposten takia oli yleensä koko naapuriston lemmikki ja varsinkin suosittuna iloisessa Lehtosaaressa, jossa tanssit, näytelmät ja kaikellaiset huvitukset vaihtelivat, ja jossa hän yhtenä ainoana yönä oli vuorotellen tanssittanut kahtatoista tyttöä kahdessakymmenessä ja neljässä katrillissa. Näytelmissä oli hän ollut monena miehenä ja aina herättänyt suurta mieltymystä. Rakastajan osaa hän ei tosin kyennyt näyttämään, tietysti siitä syystä, ett'ei hän _koskaan saattanut rakastua_ eikä hän luonnollisesti taitanut näyttää, mitä varsin soti hänen luontoansa vastaan.

Ruukin-patruuna D:n kolme taidokasta tytärtä ja neljä taidokasta poikaa olivat päättäneet isänsä nimipäivän kunniaksi pitää laulajaiset, joihin jotenkin lukuisasti oli kuulioita kutsuttu, ja näitten joukkoon H:n perhe lisäsi viisi terve-tullutta vierasta.

Rouva D., jota huhu kertoi erittäin sivistyneeksi naiseksi, joka tiesi jutella Weber'istä ja Rossini'stä, kasvatuksesta ja sivistyksestä, värityksestä, hyvästä aistista ja taitavuudesta y.m., rupesi nyt Armoa huvitellaksensa pitämään koreita puheita kasvatuksesta sekä niistä peri-aatteista, joittenka nojalla hän oli lapsiansa kasvattanut, ja joissa aatteissa Weber ja Rossini, sivistys, aisti ja taitavuus joutuivat varsin taitamattomasti yhteen sekamelskaan.

Laulajaiset alkoivat. Eleonora D. istui punastuneena ja peloissaan pianon ääreen sekä soitti erään kappaleen. Joka soinnokselta hän lahjoitti kuuliain korville pari tahi kolme säveltä kaupan päällisiksi, ja juoksumat, kiitos olkoon väkipolkimen ja näppäryyden, net kävivät kuten gummilla sivallus piirustuksen ylitse. Loppu teki suuren vaikutuksen. Koko piano rämisi. Tämän jälkeen tuo sinisilmäinen Tereesa lauloi Sevillan parturista arian. Hänen katkonaiset sävelensä, väkevät, ikään kuin käsivoimalla väännetyt luikerruksensa ja kimeät huutonsa saavuttivat kuulioilta hilpeimmät kiitokset näin suuresta vaivasta.

Ruukin-patruuna D., paksu, lyhytläntä, iloinen ukko oli lapsiinsa kovin ihastunut ja hänen isällinen sydämmensä heitä vertasi senkin seitsemään neroon. Tavan takaa hän meni everstin luo sekä huudahti tuikkaavin silmin ja käsiään hieroen: "noh, veliseni, mitäs ajattelet? Mitäs sanot, veljeni? mitä häh? Häh mitä?"

Everstillä oli luonnollinen hyvä aisti, ja myöskin oli hän eläessään kuullut niin paljon hyvää soitantoa, että kylläkin tiesi tällaista arvostella, mutta hän turvasi nyt tuohon veitikkamaiseen hymyilyynsä ja antoi kiitos-lauseeksi tämän epäselvän vastauksen: "hän soittaa kuten itse Hiisi!" taikka "hän laulaa kuten tuhat tulimmainen!" jotka vankat lauselmat mieltynyt isä otti vastaan suurimmalla ilolla.

Sittemmin lauloivat Aatu D. ja yksi hänen sisaristaan erään laulun, joka meni vähän (kuten eversti sanoi) "rikki"; ja tästä nyt syntyi silmäsota veljen ja sisaren välille siksi, kuin laulu taas vähitellen sointui yhteen.

Päätökseksi esitti nuot seitsemän taituria yhteen ääneen yhdys-laulun, laskein siinä maljasta ja kaljasta, ilosta ja elosta sekä jos jostakin, mitä vain loppu-sointuiselta vetävää tuo Aatu runoilia oli kokoon kasannut, ja oli laulu sellainen, josta pahasti pelkäsin huoneen hajoavan.

Armo, joka kaiken aikaa oli istunut ikään kuin ehtookirkossa, niin hartaan ja juhlallisen näköisenä, pani nyt parastansa tyydyttääksensä tuota taiteellista, ylistystä janoavaa perhettä. Eversti toisti vankat lauselmansa; ja seura huusi ääntevästi: "hyvin! oivallisesti!" joita sanoja monesta kohden kuitenkin seurasi epäiltäviä suun väänteitä ja nenän nirputuksia. Tätä tapaa kornetti -- hänen kyllä sopi moittia, hänen, joka toden-peräisesti saatti sanoa, kuin sanoikin, ett'ei hän ollenkaan käsittänyt soitto- eikä laulutaidetta eikä siis saattanut sitä arvostellakkaan, vaan toinen raukka, jolta hänen soitannollisen aistinsa takia arvostelua vaaditaan, on tämmöisissä laulajaisissa pahemmassa kuin pulassa. Taideniekkoja saa arvostella, siihen on oikeus rahalla lunastettu, vaan taiteen harrastajaa saa ainoastaan kiittää -- tämä on ikään kuin velvollisuus -- mutta jollemme sitä hyvällä omalla tunnolla saata tehdä, niin ei totuuskaan piiloon pakene jättämättä kasvoihimme jonkunlaisia vieraita väreitä.

Ennen illallista ei kotiin-lähtöä ollut ajattelemistakaan, vasta kello yhdentoista aikaan istuimme jälleen vaunuissa. Erittäin kaunis ja leppeä oli keväinen yö. Armo nukahti pian, häntä tuuti vaunujen hiljainen liikunto ja meidän keskustelumme häntä nukutti. Vähitellen vaikenimme kaikin. Everstin muoto synkistyi. Kornetti istui katsellen kuuta, joka kalpeana ja lempeänä loisti tyvenen, viheriäisen maan ylitse. Hänen katseessaan oli jotakin haaveksivaa, sitä en hänessä koskaan ennen havainnut. Julia kävi myöskin miettiväksi. Ajaja sekä hevoset luultavasti myöskin ajattelivat jotakin, sillä vain verkalleen kuljimme eteen päin tasankojen ja metsien läpi. Kun keski-yön aikana ajoimme pappilan, provessori L:n asumapaikan, sivutse, näkyi siellä kynttilän valo eräästä akkunasta kimaltelevan. Eversti sen huomasi ja sanoi ystävällisesti loistavin silmin: "tuossa istuu nyt L. valvomassa ja työtä tekemässä lähimmäistensä hyväksi. Hän ei suo itsellensä yölepoa, -- -- ja kuitenkin kuluu luultavasti viisikymmentä vuotta, ennenkuin hänen teoksensa ymmärretään sekä arvossa pidetään. -- Ja päivin hän käyttää kaikki tunnit niihin monenmoisiin töihin, joita hän virkansa puolesta on velvollinen tekemään".

"Hän on kynttilänsä tapainen", sanoi kornetti, "lahjoittaaksensa valoa, se itsensä kuluttaa.

"Hän on varmaankin hyvin jalo mies!" sanoi Julia, kyynel silmässä.

"On kyllä", sanoi eversti, "en tunne ketään jalompaa. Mutta hänen on mahdotoin elää kauan sillä tavoin, kuin hän itseänsä hoitaa".

"Eikö hänellä", kysyi Julia vielä, "ole siellä kotona äitiä, sisarta taikka ketään omaista, joka, hellitellen häntä, pitää hänestä huolta?"

"Ei. hän on yksin".

"Yksin!" toisti Julia hiljaa ja surullisesti.

Kun hevoset verkalleen eteen päin kulkein kaarsivat pappilaa, pisti Julia päänsä ulos vaunuista ja katseli yhä yhteen suuntaan.

"Mitäs katselet, lapseni?" kysyi eversti.

"Kynttilää, isäseni ... se loistaa niin ihanasti yön pimeydessä'!"

* * * * *

Seuraavana päivänä oli meidän taas meneminen vieraisiin naapuristoon, mutta tällä kertaa ei kornetti millään muotoa saattanut meitä seurata. Hän oli saanut onkeensa, että Sirkun-kelloja löytyi eräässä metsämaassa, joka oli puolen penikuorman Tuorlinnasta ikään päin. Saadaksensa tuosta vahvaa varmistusta, täytyi hänen jo edeltä puolen päivän jättää meidät ja lähteä matkalle.

"Minä en ymmärrä", sanoi Julia, "mistä tuo Kaarlo toisinaan elää. Hän ei koskaan ota evästä mukaansa, kun hän lähtee metsämaihin kasveja etsimään. Oikein hän onkin mielestäni laihtunut".

"Nyt hän taaskin metsään juoksee!" sanoi eversti, kun näki poikansa pitkin askelin rientävän pihan poikki; "pelkäänpä, että tuo Linnaea borealis tekee häntä viiropääksi".

Vieraissa käyntimme ei tänäpäivänä oikein hyvin onnistunut. Viikin kartanossa, L:n perheessä, oli lapset rupulissa ja pikku tallukkojen vuoksi ajoimme, tämän kuultuamme, täyttä nelistä poijes.

Eräästä kreivilästä, johon poikkesimme, oli kreivinna poissa. Hänen kanarialintunsa lauloivat puutarhan huvimajassa nälkäisinä kauniissa häkeissään; he vuoroin valittaen ja iloisesti visertäen koettivat puutoksiansa ilmoittaa.

Armo antoi niille siemeniä, vettä, sokeria ja linnun-ruohoa sekä nimitti niitä monenmoisilla lempisanoilla.

"Kaikesta vaivastamme", valitti eversti, "tuskin teekuppia saamme tänä iltana!"

Eversti oikein tunsi ruumiissaan kaipauksen, jos hänen vain iltapuolella kuuden ja seitsemän välillä täytyi olla ilman teetä, ja Armo, joka tuon kyllä tiesi, istui oikein huolissaan vaunuissa, kotia päin palatessamme, tätä matkaa kun varmaankin kestäisi vielä toista tuntia. Viedäksensä meitä oikotietä ajoi kuski pois tavalliselta maantieltä, ja nyt siis katseltavaksemme kuvautui uusia näkö-aloja. Eräässä jylhässä metsäseudussa seisautettiin hevoset huoahtamaan. Oikealla puolen, vähän etäämpänä meistä, näkyi puitten latvojen ylitse hieno savupilvi, jota vähäinen tuulen-henki toi meitä kohti.

"No totta tosiaankin", sanoi eversti, "luulenpa, että tuolla on pantu teevettä meitä varten kiehumaan! Katsoppa, Julia -- eiköhän siellä metsän läpi haamoita joku valkoinen muuri?"

"Kyllä! minä näen jotakin harmaan-valkoista ... siellä on todellakin talo ... savu näkyy tulevan sieltäpäin. Varmaankin joku haltiatar, joka tahtoo meitä kestitä, odottelee meitä siellä. Haltiatar, joka tarjoo meille teetä, sehän oivallista!"

"Minä luulen", sanoi eversti, "että, vaikk'ei siellä haltiatarta olisikkaan, on siellä kuitenkin ihmisiä, ja net varmaankin antavat meille teetä, jos me -- mitäs tuumaat, Lotta? Menemmekö vieraisiin tuonne hauskaan, vähäiseen metsälinnaan? Me sanomme tuolle herras-väelle, että toivomme päästä heidän tuttavuuteensa sekä että me ... sanalla sanoen, että olemme janoissamme".

Julia nauroi sydämmestään. Armo näytti hirveän hämmästyneeltä.

"Ystäväni hyvä", sanoi hän, "tuo ei millään tavoin sovi!"

"Kupillinen teetä sopisi minulle hirveän hyvin", vakuutti eversti.

"Sitä paitsi, äiti kulta", lisäsi Julia, "saisimme siellä ehkä uusia hupaisia tuttavia. Esimerkiksi vain, entä jos Don Quixote ei suonen-iskemisistään olisikkaan kuollut, kuten on kerrottu, vaan olisi lähtenyt pohjoiseen päin ja ruvennut asumaan täällä ihanan Tobosansa kanssa sekä tulisi nyt meitä vaataan ottamaan... Mahdollista myöskin, että tapaisimme siellä jonkun erakon, joka meille elämän-vaiheistaan juttelisi, elikkä vale-pukuun puetun kuninkaan-pojan".

"Olkoonpa mikä hyvänsä ja kuka tahansa, kun hän vain on niin kristillinen, että antaa meille kupin teetä".

Vaikka eversti nyt varmaankin neljännen kerran muistutti teekupistansa, vastusteli Armo kuitenkin yksipäisesti tuota aiottua vieraissa käyntiämme, joten koko tuuma jätettiin sikseen ja päätettiin jatkaa matkaamme yhtä kyytiä.

Kun vaunut taas läksivät liikkeelle, niin -- naksis! meni toinen pyörä paikaltaan, vaunut kaatuivat vähitellen kumoon ja monin äänin huutaessamme kellersimme toinen toistemme ylitse alas maantielle.

Armo joutui varsin päälleni, mutta ompelulaukkuansa, joka sattumuksesta oli joutunut alleni, koetti hän kuitenkin vetää irti, ennenkuin itse ajatteli pystyyn nousemistansa, vaan minä selitin, että tämä oli mahdotonta niin kauan, kuin minä en päässyt paikaltani liikahtamaan.

Vihdoinkin seisoimme kaikin jaloillamme. Armo oli varsin kalpea ja me muut kokoonnuimme huolestuneina hänen ympärilleen kyselemään, oliko häneen sattunut taikka oliko hän paljon peljästynyt j.n.e., mutta kun hän kieltämällä vastasi kaikkeen ja me hänen tuskallisiin kysymyksiinsä, miten oli meidän laitamme, myöskin saatimme vastata, ett'emme peljästyneet ja ett'ei meihin tullut mustelmaa eikä naarmaa (likistyksistä en tahtonut puhuakkaan), purskahti Julia niin iloiseen ja ääntevään nauruun, että se tarttui meihin kaikkiin. Ajaja ja palvelia, jotka molemmat olivat vahingoittumatta kuten metkin, raappivat huolissaan päätään.

Heidän avullaan koetti eversti nyt nostaa noita vanhoja, raskaita vaunuja asemillensa, mutta maantiellä oli syvältä hietaa ja vaunut olivat kaatuneet kuoppapaikkaan, ajaja oli saamatoin rahnus ja palvelia vanha muinais-kalu, he vain huusivat: "äh ... voh!" Ainoastaan eversti teki työtä toden takaa -- mutta vaunut eivät liikahtaneet paikaltaan.

Meneminen tuonne harmaaseen taloon (ainoa ihmis-asunto näillä tienoilla) tuli nyt välttämättömäksi, ja eversti, jolle tämä käynti sekä teekupillinen oli niin mieluista, että oli varsin iloissaan koko tästä vaunuseikasta, huudahti nyt: "meidän tulee kaikkien seurata toisiamme myötä-, ja vastoin-käymisessä!" Sitte hän itsensä tarjosi vaimollensa taluttajaksi ja saattoi häntä erittäin ilomielisenä ja leikillisenä pitkin kapeata polkua, joka, koukerrellen läpi taajan kuusi- ja mänty-metsän, näkyi vievän usein mainittua harmaata taloa kohti.

"Sade tulee!" sanoi Armo katsoen huolestuneena taivasta kohti, "hattuni --. emmekö saattaisi viipyä täällä puitten suojassa niin kauan, kuin Grönvall juoksee toimittamaan väkeä vaunuja nostamaan?"

"Ei tule sadetta", vastasi eversti.

"Jo sataa!" huudahti Armo.

"Joutukaamme, jotta pääsisimme katon alle!" sanoi eversti ja kiirehti iloisesti eteen päin, pitäen hattuansa Armon pään ylitse.

Jopa vihdoinkin olimme perillä tuon vähäisen harmaan talon luona. Ulkomuodoltaan näytti se kolkolta ja rappiolle joutuneelta. Sen ympärystä oli viljelemätöin ja metsittynyt, ainoastaan pieni, kyökkikasveja varten viljelty tarha, oli kunnossa. Erään metsäjärven hopeinen pinta välkkyi vähän etäämpänä läpi tumman hongiston.

Juuri kun pääsimme taloon sisälle, rupesi oikein ripeästi satamaan. Porstuan oikealla puolella oli ovi raollaan, se johdatti kyökkiin. Kun eversti nyt astui sisään, hyppäsi eräs piika, kuten peljästynyt jänes, nurkastaan esiin, tähtäsi meihin puoli-uniset, harmaat silmänsä ja änkytti: "nouskaa ylös portaita ... herrasväki on kotona".

Sitte astuimme pimeitä ja kapeita puuportaita, joitten loputtua eversti avasi oven; se vei pieneen huoneeseen, jossa joka haaralla oli pyykkiä hajallaan. Pöydät, tuolit ja kopat olivat täynnä sekä silitettyjä että silittämättömiä vaatteita. Ilma höyrysi vastaamme kuumana, ikään kuin lämmitetystä uunista.

"Astu vain, astu vain!" sanoi eversti, ystävällisesti kehoittaen, vaimollensa, joka äkkiä seisahtui kynnykselle.

"Enhän minä, ystäväni rakas, saata astua vaate-koppasiin", vastasi Armo vähän närkästyneenä. Eversti ja minä siirsimme net vähän tieltä pois ja sitte koperoitsimme tuon pyykkivaraston läpi toisen oven luokse, jonka auettua kaikin hämmästyksestä ja ihastuksesta jäimme hetkeksi paikallemme seisomaan.

Ihana, jalon-näköinen, mustaan silkkiin ja pitseihin komeasti puettu nainen seisoi lattian keskellä huoneessa, jota kristallilasit, kukka-uurnat, uhkeat kuvastimet ynnä muut tarpeettomat kiiltokalut somasti kaunistivat. Vähän taaempana hänestä seisoi -- vaikka hän minusta näytti ikään kuin leijailevalta -- nuori ... ja todellakin ainoastaan nuori tyttö, mutta niin ihastuttava, niin enkelin-ihana, että tosiaankin tahtoi epäillä, oliko hänen olentonsa maailmasta kotoisin. Hän oli ehkä kuusitoistavuotias, vaaleat palmikkonsa olivat somasti käärityt kultaisen hius-nuolen ympäri, ja yllänsä oli hänellä valkoinen hohtopuku, joka pilven-hattaran tapaisena ympäröitsi tuota liljan-valkeata, suloista, ihanteen-ihanasti muodostunutta, enkelimäistä olentoa.

Tuo vanhempi nainen tuli meitä vastaan ja hänen tumman-siniset silmänsä vähän ylpeästi ja kysyvästi tarkastelivat kutsumattomia vieraita, Armo astui pari askelta taakse päin ja sotki minua varpaille. Eversti, jonka jalo ryhti, sekä suora ja taitava käytös miellytti jokaista, sai piankin suloisen hymyn tuon kauniin tapiolan-emännän huulille, kun hän leikillisesti ja sujuvasti kertoi syyn eli syyt meidän odottamattomaan tuloomme; hän pyysi heitä suomaan anteeksi, että näin tuntemattomina tulimme heille vieraisiin, ilmoitti nimensä (joka tuohon kaunottareen näkyi tekevän kummallisen vaikutuksen) ja esitti sitte vaimonsa ja tyttärensä. Minun hän unhoitti. Sen suon hänelle anteeksi, sillä kukapa kysyy kyytimiestä, kun pyytää kyytihevoista? Tapiolan kaunis emäntä vastasi vieras-kielisellä murteella, mutta todellakin soitannon-suloisella äänellä: "olkaatte terve-tulleita! kyllä vaunuihin apua saadaan ja teille laitetaan teetä ... niin hyvää kuin saan aikaan. -- Tässä on tyttäreni, minun Herminani", lisäsi hän ja suori, hyväillen, varjoavat kiharat pois keijukaisen otsalta.

Armo, mennessään sohvan luo, seisattui kohteliaasti kumartamaan erästä herraa, joka näihin asti oli seisonut akkuna-uutimen varjostamana, mutta nyt astui esiin ja otti kiinni hämmästyneen Armon käteen, puristaen ja suudellen sitä, jolloin hän nauraen, mutta myöskin ollen vähän hämillään lausui: "Äiti kulta!" Tämä herra oli kornetti!

Armo sanoi vain: "Herra Jumala!" ja tuijottaen poikaansa, hän varsin ällistyneenä ja ristissä käsin äkkiä istahti alas sohvaan. Eversti seisoi silmät pystyssä, ja suullaan hän teki kummallisen muikerruksen, mutta ei puhunut mitään. Jonkunlainen ahdistava, levotoin hämmennys valloitti seuraa. Kornetti, joka erittäinkin ikään kuin kuumilla kivillä seisoi, meni pian ulos tarkastamaan vaunujen kuntoon panemista.

Tapiolan kaunis emäntä myöskin meni ulos, ja me jäimme yksin keijukaisen pariin, jota eversti nähtävällä ihastuksella katseli. Hän sekä Armo ja Julia koettivat kaikellaisten asiain juttelemisella sekä kysymysten kautta saada tyttöä vähän laveampiin keskusteluihin, mutta sepä ei onnistunut; tämä puhui ainoastaan vähän sekä karttoi kysymyksiä. Lapsellinen viattomuus, suloinen ja melkeinpä taivaallinen levollisuus kuvautui koko hänen olennossaan ja kaikessa, mitä hän sanoi. Hän puhui jotenkin selvää ruotsia, mutta korko oli kauniisti sointuvan italian-kielen. Julia oli varsin ihastunut häneen sekä kuiskasi ehtimiseen minulle: "hän on enkeli, oikea enkeli! Katso hänen suutaan! ... ei, mutta katso hänen pientä kättänsä! ja hänen jalkaansa! ... ja katso hänen silmiään! ... hei, Kaarlo veikka! ... nyt varmaankin olet kiinni! ... hän on tosiaankin enkeli!"

Tuossa vähäisessä, somasti koristetussa huoneessa oli myöskin kaksi soittokonetta, nimittäin kannel ja lyyry. Julian kysymykseen, soittiko Hermina, vastasi tyttö siten, että hän kanteleella soitti ja lauloi erään italialaisen laulun niin luontevasti ja niin suloisella äänellä, että oikein kyyneleet silmistämme vierivät.

Hänen laulunsa tuskin oli loppunut, kun äiti tuli sisälle; kohta sen jälkeen tuli kornetti ja sitten tee. Tämä viimeksi mainittu antoi jokaiselle vähän tehtävää, joten keskustelun puute vähemmän tuli ilmi.

Minä en saattanut olla huomaamatta (tämä annettakoon anteeksi talon-tarkalle) teekalujen kehnoutta. Kupit olivat halvinta posliinia (kolme oli sinkitettynä), sokeri oli tavallista; -- leipää eli nisusia ei ollut nimeksikään.

Minä luulen, että meidän kaunis emäntämme huomasi, miten Armo ja minä iskimme silmää toisillemme, sillä hänen muotonsa osoitti tuskallista hämmennystä ja hän soperteli jotakin vehnäjauhoista, miten niitten saaminen tänne oli vaikea. -- Tämän puutteen poistajaksi Armo oitis hyvän-tahtoisella tavallaan itseänsä tarjosi, luvaten lähettää omista varoistaan, mutta tähän vastasi rouva kylmästi ja vakaasti: "ei suinkaan, kiitoksia vain!" josta vastauksesta Armo hämmentyi ja vähän närkästyikin.

Eversti joi par'aikaa mielihyvällä toisen kuppinsa teetä, jolloin äkkiä kuulimme kovan melun ja kiireet askeleet portaissa. Emäntämme kävi vuoroin punaiseksi, vuoroin kalveaksi sekä nousi mennäksensä ovea kohti, mutta samassa se äkkiä paiskattiin auki ja kalpeakasvoinen, kovan-näköinen mies, joka hurjaa vihan-vimmaansa koetti hillitä, astui kiivaasti sisälle, tervehti ylpeästi ja huolettomasti huoneessa olevia sekä meni akkunan ääreen, johon hän jäi ääneti istumaan; sieltä hän toki välimiten loi vihaiset, hurjat ja läpitunkevat katseet meidän kaunista emäntää kohti, joka nähtävästi vapisevana palasi istumaan Armon viereen. Siellä hän kuitenkin vähitellen kävi levollisemmaksi sekä vastasi noihin vihaisiin silmäilyksiin katseella, joka osoitti ylpeyttä ja ylenkatsetta.

Eversti, joka tutkivasti tarkasteli vastatullutta, puhutteli häntä kysyen, minkälainen ilma oli. Tämän äänen kuultuaan kääntyi tuntematoin äkkiä kysyjän puoleen, katsoen häneen terävästi; heikko puna nousi nyt hänen kuihtuneille poskillensa, ja hän vastasi ikään kuin tietämättä, mitä hän sanoi: "niin, niin ... ei nyt sada enään ... kyllä saattaa mennä!..."

Hän katsoi ulos akkunasta ja matki taas: "ei enään sada ollenkaan, kyllä sopii vaaratta lähteä matkalle..."

Eversti, joka tänään oikein halusi ärsytellä ja vastustella, sanoi nyt, vaikka nähtävästi selkeni: "vieläpä siellä pisartelee; -- taivas synkistyy, kohta varmaankin rupeaa kovemmin satamaan!"

Armo loi nyt häneen ystävällisen, rukoilevan katseen, ja tuon äänettömän rukouksen takia nousi eversti kohta, nähden vihdoinkin, että taivas selkeni sekä että sopi "lähteä matkalle!"

Kiittäen sekä siitä anteeksi pyytäen, että olimme vaivanneet, sanoimme jäähyväiset metsän-emännälle ja hänen tyttärellensä, jonka kauniissa silmissä suuret kyyneleet kimaltelivat, kun me, ääneti kumartaen herra Pukkipäätä (joksi Julia häntä nimitteli), lähdimme huoneesta. Herran silmät osoittivat, että hän oikein lykkäämällä olisi mielinyt ajaa meitä matkoihimme.

"Kaarlo, sinä seuraat kaiketi mukanamme?" sanoi eversti pojalleen, "taikka aiotko vielä hakea sirkunkell--?"

"Jahka minä juoksen edellä katsomaan, onko vaunut hyvässä kunnossa!" huudahti kornetti sekä lähti juoksemaan kuten tuulis-pää.

Sitte kun taas istuimme vaunuissa, kornettia kovin ahdistettiin kysymyksillä, mutta hän ei sanonut tietävänsä enempää noista kauniista ulkomaalaisista, kuin mekään; hän oli eräällä metsäretkellään joutunut heidän tuttavuuteensa sekä tiesi, että olivat kauniita ja rakastettavia, että elivät maailman tohinasta erillään ja olivat vähissä varoissa ... enempää hän ei heistä muka tietänyt ... ei ollenkaan muuta...

"Köyhiä!" huudahti Armo, "ja sillä tapaa vaatetettuna -- semmoiset pitsit!"

Kornetti punastui ja sanoi vain: "he ovat aina hyvissä vaatteissa".

"Mutta kukapa, hyvät ihmiset, tuo vihainen herra oli?" huudahti Julia.

"Talon herra", vastasi kornetti; "hänellä näkyy olevan levotoin ja äreä luonto ... muuten en tunne tästä perheestä paljon mitään..."

Eversti katsoi terävästi poikaansa, joka nähtävästi joutui hämilleen.

Vaunuissa vallitsi nyt äänettömyys. Armo ravisti päätään ikään kuin säestääksensä omia ajatuksiaan.

Kerran katkaisi eversti äänettömyyden sillä, että hän hyvän-tahtoisesti hymyillen lausui: "minulla on vielä hänen kilin kilin korvissani!"

"Kilin kilin?" toisti kornetti punastuen.

"Niin oikein!" vastasi eversti lyhyesti, ja taas oltiin vaiti.

Julian sydän sekä silmät olivat kyllä täynnä hilpeitä sanoja, joita hän olisi tahtonut puhua noista ihanista ulkomaalaisista, mutta hän ei oikein tietänyt, millä pohjalla hän seisoi veljensä ja näitten muukalaisten tuttavuuden suhteen, ja sitä paitsi hän hyvin harvoin uskalsi isänsä seurassa ilmoittaa ihastustaan, koska hirveästi pelkäsi tuota ivallista hymyä, joka välistä ilmaantui everstin kasvoihin.

"Kummapa on, että juuri tässä metsäseudussa, joka on Tuorlinnasta itään päin, löytyy tuo harvinainen sirkunkello-kasvi..."

"Eikö Isä luule", keskeytti äkkiä kornetti, "että sopisi vetää ylös akkunat ... taikka ehkä olisi paras, ett'ei isä nyt juuri puhuisi ... niin paljoa ... tuo kylmä sumu virtailee vaunuihin..."