Chapter 2

Tuossa ulvoi koira ja tässä mies kirosi, kun oli ajanut aisansa poikki toisen kuormaan; pieni poika kulki iloisesti viheltäen; myrsky-ilma ja hälinä ei saattanut hänen lapsellista tyventä mieltänsä häiritä. Usein näin kumureen valoisine lyhtyineen rientävän pyrstötähden tapaan loistavaa rataansa eteenpäin ja senpä edestä väistyi sekä ihmiset että eläimet. Tämä oli nyt kaikki, mitä tänä iltana sain kuulla ja nähdä tästä komeasta ja suuresta pääkaupungista. Saattaakseni itseäni iloisemmalle mielelle, rupesin nyt ajattelemaan sitä rakastettavaa perhettä, jonka suloiseen suojaan minäkin kohta olin pääsevä, sitä iloista syytä, jonka vuoksi sinne lähdin, ynnä muita hupaisia ja herttaisia sekä sydäntäni lämmitteleviä asioita, joita saatoin muistooni johdattaa. Vihdoin rekeni seisattui. Ajuri huusi: "nyt olemme perillä!" Ja ihastuen sanoin itselleni: "nyt olen siis täällä!" ja pian kuuluikin ympärilläni monta ääntä, jotka kaikki erilaisilla ilosäveleillä huusivat: "hyvää päivää, hyvää päivää! hyvää iltaa! tervetultua, tervetultua!" Minä, varikoiseni, juustoni, piparkakkuni, me olimme kaikin sydämmellisesti tervetulleita ja asetettiin hauskaan, lämpimään huoneeseen. Puolen tuntia myöhemmin istuin minä kauniissa, hyvin valaistussa vieras-huoneessa, jossa eversti H. perheineen oli koossa. Nyt oli teen-juonnin aika, ja porisevasta teekyökistä nousi tupruava savupilvi, joka liiteli kiiltävien kuppien ylitse; makeilla leivoksilla kukkuralleen täytetyt kopat peittivät kokonaan tuon tilavan pöydän. Telemakos Tartaroksesta Elysean kentille päästyään ei suinkaan ollut onnellisempi minua, kun matkusteltuani pyry-ilmassa pääsin herttaisen tee-pöydän ääreen. Nuot iloiset hempeät ihmiset, jotka liikkuivat ympärilläni, kaunis, hauska huone sekä kynttiläin loisto, joka monessakin tilaisuudessa elähyttää sieluamme, makusa, lämmittävä neste, jota nautin, -- kaikki tämä oli oikein oivallista, virkistyttävää ja ilahuttavaa, kaikki oli... Ah, uskotko lukiani, että tuo paleltunut nenä, jonka tullin-suussa näin, nyt kesken kaikkea ihastustani kuvautui eteheni teekuppini partaalle, siten karvastuttaen ihailtua juomaani? Teki vain kuin tekikin se niin -- ja luulenpa varmaankin, että vähemmän peljästyneenä olisin omaa nenääni katsellut kahden-kertaisena. Saadakseni mieleni täydellisesti rauhoitetuksi sanoin itselleni: "huomenna on toinen päivä, tehdäänpä huomenna mitä tänään jätin tekemättä!" ja tyytyväisenä tähän huomis-päivän varalle tekemään päätökseeni minä nyt tapani mukaan istuin ääneti huoneen nurkassa sukkaa kutoen ja aina välimmiten maistellen teetä kupista, joka oli pienellä vieressäni olevalla pöydällä. Täällä saatoin huomaamattomana tarkata silmien edessä olevaa perhe-kuvaa. Eversti H. istui sohvan nurkassa asetellen kortteja pöydälle, luullakseni johonkin piiritys-muotoon. Hän oli pitkä ja harteva, mutta laiha ja kivulloisen näköinen. Hänen muotonsa oli jalo, ja kuopalle vaipuneitten silmiensä katse oli läpitunkeva, mutta tyven, ja ilmaisi useimmiten ääretöintä hyvyyttä, varsinkin kun hän katseli lapsiansa. Hän oli harvapuheinen eikä puheita pitänyt koskaan, mutta hänen sanansa, tyvenesti ja pontevasti sanottuna, olivat aina kaikkien mielestä sanat, jotka paikkansa pitivät. Vakavuus ja lempeys ilmautui koko hänen olennossaan. Hänen vartalonsa oli erinomaisen oikoinen, ja olenpa aina luullut, että enemmän kuin sotamies-tavat, se vakavuus, rehellisyys, ja suoruus, joka oli hänen luonteensa perijuurena ja joka hänessä kuvautui, oli hänen semmoiseksi muodostanut.

Hän ei koko iltana sekauntunut lastensa vilkkaaseen keskusteluun, mutta välistä toki tapahtui, että hän pisti joukkoon jonkun leikillisen muistutuksen; tätä kuitenkin aina seurasi katse, niin kujeellinen ja huvittava, vaan myöskin niin hyvän-suopea, että muistutuksen esineenä oleva tunsi itsensä yhtä huvitetuksi kuin hämille joutuneeksi.

Hänen vaimonsa (Armo, joksi häntä vanhan tavan mukaan kutsuin) istui sohvan toisessa nurkassa havasta kutoen, mutta työtänsä erittäin tarkkaamatta. Näytti siltä, kuin ei hän nuorenakaan olisi ollut kaunis, mutta hän oli varsinkin puhuessaan niin virkeä, hupainen ja hyvännäköinen, että oikein halusta häntä katseli. Jotakin hellää, mutta levotonta kuvautui hänen olennossaan, etenkin hänen silmissänsä; niistä kohta arvasi, että hänen mielessään alituisesti pyöri tuo perheen-emännän ääretöin huolisarja, joka miehestä ja lapsista alkaen ulottuu koko talon piiriin, joka nurkkaan ja pieleen; eikä vielä lopu tomun hiukkaseenkaan, mikä on poijes puhallettava, vaan toki aina takaisin palajaa.

Armon hellät, levottomat silmät, joista suru ja ilo kuvautui, katsoivat useasti tänä iltana hänen vanhimman tyttärensä, Emilian puoleen. Ystävällinen hymy lepäsi hänen huulillaan ja silmäripsissä kyyneleet kimaltelivat, mutta sekä hymy että kyyneleet ilmaisivat hartainta, sydämmellisintä äidin-rakkautta.

Emilia ei näyttänyt huomaavan äidin katseita, vaan kaasi pienillä, valkoisilla käsillään levollisena teetä kuppeihin ja koetti, muuttaen muotoansa arvokkaammaksi, tehdä lopun Kaarlo veljen vehkeistä, tämä kun teepöydän varoissa teki kaikkia niitä häiriöitä, joita hän vakuutti olevan sisar-kultansa sydämmessä. Emilia oli vartaloltaan jänterä, mutta sievä ja tavallisen pitkä. Hän oli vaalean-verinen, valko-ihoinen; ja vaikk'ei hänen kasvonsa piirteet olleet kaunottaren, täytyi toki mieltyä hänen muotoonsa, jota erittäin sulostutti niissä kuvautuva mielen puhtaus, suoruus ja lempeys. Isältään näkyi hän perineen tuon tyvenen luontonsa, jossa kuitenkin oli enemmän ilomielisyyttä, sillä Emilia, vaikka hän välistä arvokkaaksi muuttikin muotonsa, nauroi usein ja niin sydämmellisesti, että hän tällä sai vielä kaikki muutkin nauramaan.

Harvat ovat net, joita nauru kaunistaa, ja senpä tähden monikin nauraessaan vie nenäliinansa kasvoinsa eteen, peittääksensä tuota sulotointa näkyä, mikä siitä syntyy, kun suu on leveällään, silmät raollaan j.n.e. Tätä varovaisuuden keinoa olisi Emilia ainakin hyljännyt, vaikkapa hänen olisikin ollut tarvis sitä käyttää, sillä hänen suora, vaatimatoin luontonsa halveksi vähintäkin veikistelemistä. Tässä tapauksessa hänen kuitenkaan ei ollut varomisen syytä, sillä sydämmellisenä ja luonnollisena hänen naurunsa oikein viehätti, vieläpä senkin vuoksi, että se näkyviin tuotti kauniimmat ja valkoisimmat hampaat, mitkä milloinkaan ovat kaunistaneet suloista, mehevätä suuta; mutta tuota ei Emilia ollenkaan ajatellut.

Miehenä minä Emiliaa nähdessäni olisin ensi silmän-räpäyksessä ajatellut: "Tuossa minun vaimoni! (nimittäin, jos hän sen suvaitsee)".

Kuitenkaan ei Emilia ollut kaikessa semmoinen, jolta hän näytti, taikka paremmin sanoakseni: hänessä löytyi paljokin niitä ristiriitaisuuksia, jotka jaloimmankin luonteen kanssa yhteen liittyvät ikään kuin solmut hienossa, taitavasti kudotussa kankaassa.

Emilia ei enään ollut nuoruutensa ensi keväimessä ja sinun mielestäsi, nuori, kuusitoista-vuotinen lukiattareni, hän ehkä oli vanha, hyvin vanha. Nyt varmaankin kysynet: "Kuinka vanha hän siis oli?" Hän oli nykyään täyttänyt kuusikolmatta vuotta. "Uih! sehän hirveätä! hänpä oli vanha, koko vanha ihminen!" Eipä niinkään, ruusunuppuseni, ei hän ollutkaan hirveän vanha, hän oli vain ruusu täydessä kukoistuksessaan, ja minun mieltäni oli myöskin herra ... vaan kerrotaanpa siitä toiste.

Minä sitä maalaajaa surkuttelen, jonka vaikeaksi tehtäväksi tulee Julian kuvaileminen, sillä hänpä on alituisesti liikkuva. Välistä hän veljelleen tekee kepposia, joita tämä ei koskaan jätä maksamatta, toisinaan hän pyörielee sisariensa ympärillä. Väliin hän kynttilöitä niistää, mutta sammuttaa net samassa, jotta hän taaskin saisi niitä sytyttää. Äitinsä päähineen hän laskee epäjärjestykseen, mutta samassa taas oikeaan kuntoon, tavan takaa hän hiipii everstin luo, laskein käsivartensa isänsä kaulan ympäri ja suudellen hänen otsaansa. Everstin huuto: "tyttö! jätä minua rauhaan!" ei yhtään estänyt häntä piankin takaisin palajamasta.

Vähäinen oma pää, jonka ympärillä vahvat, vaaleat hius-palmikot ovat kiehkuroina, vilkkaat sinisilmät, tummat silmäluomet ja ripset, sievä nenä, isohko, mutta kaunis suu, vähäinen, hieno vartalo, pienet kädet, pienet jalat, jotka ovat taipuvaisemmat tanssiin kuin kävelyyn, -- siinä nyt on kahdeksantoista-vuotiaan Julian kuva.

Kaarlo veli -- ah, suokaa anteeksi -- Kaarlo kornetti oli kolme kyynärää pitkä, hänen vartalonsa oli soma, käytöksensä sievä ja nuortea -- josta hyvästä hänen tuli kiittää luontoansa, voimistelua ja Juliaa. Monta omituista tuumaa hän aina kiven kovaan puolusti, mutta erittäinkin parahimmaksi kolme asiaa. Ensiksikin väitti hän omaa kansaansa Euroopan etevimmäksi. Tuon kyllä kaikki tämän perheen jäsenet myönsivät. Toiseksi kornetti vakuutti, ett'ei hän milloinkaan saattaisi rakastua, koska hän mitään taajempaa sydämmen tykytystä tuntematta jo oli ehtinyt kahdenkymmenen-vuotiaaksi, millä iällä hänen onnellisemmista kumppaneistaan moni oli ollut varsin hulluna rakkaudesta. "Kyllä se aika vielä ehtii", sanoo eversti. Julia ennustaa veljensä vielä silmittömästi rakastuvan. Emilia huoaten, rukoilee Jumalaa häntä siitä varjelemaan. Kolmanneksi Kaarlo luulee itsensä niin rumaksi, että hän saattaisi peljättää vaikka hevosia. Tämän vian Julia väittää vain veljensä onneksi, jos hänen esimerkiksi tarvitsisi hyökätä vihollisten ratsuväkeä vastaan; mutta sekä Julian että hänen sisartensa ja vieläpä monen muunkin mielestä tuo Kaarlon muodossa kuvautuva suoruus, rehellisyys ja miehuullisuus kylläksi palkitsi kasvojen piirteitten puuttuvaa kauneutta. Saattaaksensa pientä, suloista iloa veljellensä kertoo Julia usein, mitenkä hirveän rumana ja inhoittavana hän pitää tuota herra P:tä, jolla kuitenkin on pää niin kaunis, kuin Kreikkalaisten Apollo Jumalan, mutta aivan kuolleet kasvon piirteet. Kaarlo kornetti rakastaa hellästi siskojaan, ollen sydämmestään heidän apunansa kaikessa, etenkin koettaa hän totuttaa heitä malttavaisuuteen.

Isänsä vieressä istui nuorin tytär, seitsentoista-vuotias Helena. Ensi hetkessä, jolloin häneen katsahti, täytyi häntä surkutella, mutta jopa toisessa myöskin onnitella. Hän oli ruma ja kyttyräselkäinen, mutta hänen erittäin kirkkaista silmistänsä loisti järkevyyttä ja ilomielisyyttä. Hänessä näkyi olevan tuo luonnon lujuus ja tyvenyys, tuo mielen tasaisuus, selvyys ja iloisuus, jotka elämämme rauhalle ja onnelle ovat taatumpana tukena ja turvana kuin kaikki lumoavat ulkonaiset ihanuudet, joita maailma suosii ja rakastaa. Ahkeraan hän valkoista silkkihametta ompeli eikä nostanut silmiänsä työstään, paitsi milloin hän ystävällisesti ja tarkoittavasti noikkasi Emilialle taikka hartaasti kunnioittavalla, melkeinpä jumaloitsevalla katseella katsahti isäänsä.

Näyttipä melkein siltä, kuin eversti olisi hellimmästi rakastanut tuota ulkonaisesti kovan onnen osaista lastaan, sillä usein, jolloin Helena, päätään nojaten isänsä olkapäätä vasten, nosti rakastavan katseensa hänen puoleensa, painoi hän suutelon tämän otsalle, katsoen häneen sanomattoman lempeästi. Everstin toisella puolella istui myöskin nuori nainen -- hänen veljensä tytär. Häntä olisi saattanut luulla muinais-ajan kuvapatsaaksi, sillä yhtä ihanana, yhtä marmorin-valkoisena ja yhtä liikkumatoinna istui hän siinä. Kauniimman tummia silmiä tuskin olemassa oli. Mutta voi kuitenkin! kylläpä tuli häntä surkutella! Noilla ihanilla silmillänsä ei hän enään koskaan ollut näkevä maailman valoa. Hän oli neljä vuotta ollut umpisokeana. Hallitsiko hänen sydämmensä syvyydessä tyvenet myrskyiset tunteet, sitä oli vaikea nähdä, -- sillä pimeytetyt olivat sielun kuvastimet ja hänen kankea, kylmä, melkein puolikuollut ulkomuotonsa työnsi luotaan kaikki kysyvät katseet. Näytti mielestäni siltä, kuin hän, jolloin kova onnensa julisti tuon tuomion: "tästä lähtein et valkeutta näe", olisi ylpeässä hurjuudessa vannonut: "minun tuskaani ei iäinen ihminen nähdä saa".

Vielä vähäinen joukko tuolla huoneen perällä on tähän kuvatauluuni esiin tuotava: nimittäin maisteri Rup --, joka hyvän-luontoisuutensa, oppinsa, vähäpuheisuutensa, likinäköisyytensä, pysty-nenäisyytensä ja hajamielisyytensä vuoksi on mainittava, sekä hänen oppilaansa, everstin nuorimmat pojat, pieni Akseli ja pikku Klaus, jotka ansaitsivat huomiota lihavuutensa ja kömpelömäisyytensä tähden. Näitä lölleröitä kutsuttiin perheen kesken tallukoiksi.

Maisteri, jonka tukkaan kynttilän valkea jo kolmesti oli tarttunut, istui vieläkin pelkäämättä niin lähellä kynttilää, kuin suinkin mahdollista oli, kirjaansa ahkerasti lukemassa. Tallukat söivät makeisia, laskivat talon-hävitystä ja odottivat näkevänsä maisterin tukassa vielä neljännenkin ilovalaistuksen, jonka lähemmäs tuloa he toisillensa ilmoittivat ystävällisillä tuuppauksilla sekä kuiskutellen: "katsos nyt! odotappas! kohta syttyy!"

Tahtoisinpa sanomattoman halusta tietää, eikö armaista, nuorista lukioistani kukaan, joko hyvin kohtelias taikka vähän utelias, mielisi lähemmin tutustua tuohon henkilöön, joka sukkaa kutoen hiljaa ja ääneti istuu vieras-huoneen nurkassa, maistellen silloin tällöin teetä kupista ja tarkaten seuran jäseniä.

Jotta en yhtäkään lukiani toiveista, joita suinkin aavistaa saatan, jättäisi täyttämättä, tahdon nyt myöskin tuosta henkilöstä tehdä kuvauksen. Hän kuuluu siihen ihmis-luokkaan, jonka jäsenten elosta ja olosta eräs yksinkertainen kanssasisar sanoi näin: "välistä täytyy meidän olla kuten olisimme joka paikassa läsnä olevaisina, toisinaan taas, kuten meitä ei olisi olemassakaan". Tämä eris-kummallinen kanta on semmoisen henkilön, joka, perheeseen oikeastaan kuulumatta, siinä kuitenkin on saanut sijansa jonkunlaisena seura-kumppalina, ollen ainaisena apuna töissä ja neuvoissa, myötä- ja vastoin-käymisessä. Minä nyt tahdon muutamilla sanoilla kertoa tuollaisen henkilön elämästä yleensä, mutta jotta ei hänkään arvonimistä osattomaksi jäisi, meillä kun niistä paljo pidetään, nimittelen häntä Kotitarkaksi. Hänen työ-alansa on laaja ja seuraavaa laatua: Hänen totinen ajatuksensa, työnsä ja toimensa saa ulottua joka paikkaan, mutta -- mitään huomiota vaatimatta. Jos talon isännän on huono hattu päässä, tulee kotitarkka esiin joko ukkosen johdattimena tahi lietsimenä, jonka tehtävänä on tuon huonon hatun poijes puhaltaminen. Jos emäntä joutuu viemistyksiin, on Kotitarkan läsnä-olo varmaankin yhtä tarpeellinen, kuin hajuvesi-potin. Jos tyttäret ovat harmia saaneet, on hän tuohonkin osaa ottamassa; jos heillä on pieniä toiveita, tuumia ja ehdotelmia, on hän se torvi, jonka kautta he puhuvat jotenkin kuuroille korville. Jos lapset huutavat, lähetetään net hänen luoksensa viihdytettäväksi; jolleivät nukkua tahdo, täytyy hänen puhua heille satuja. Jos joku on sairaana, silloin hän on valvomassa, kaikellaisia toimia hän tekee koko perheen puolesta, ja hyviä neuvoja hänen tulee tarvittaissa antaa kaikille. Kyökissä hänen pitää tarkastaman kaikkea ja seurasalissa hän kahvia kaataa kuppeihin. Jos tulee uljaita vieraita, jos tulossa on joku juhla, silloin -- hän katoaa näkyvistä, ja missä hän on, sitä tiedetään yhtä vähän, kuin mihin savupiipusta nouseva savu katoaa. Mutta hänen näkymättömästä olemistansa vaikutusten täytyy aina ilmautua. Pataa, jossa herkkuruoka on keitetty, ei lasketa kauniisti katetulle pöydälle, sehän vain jätetään kyökin takalle, ja sama kohtalo jää myöskin kotitarkan osaksi, hänen tulee valmistaa mitä muille on hauskaa ja hyödyllistä, mutta itselleen siitä kunniaa pyytämättä, ja jos hän lujamielisenä kärsivällisesti ja malttavaisesti nämät tehtävänsä tekee, on hänen olonsa ja elämänsä hänelle itselleen yhtä hauska, kuin se perheen keskuudessa on suuresta arvosta. Mutta -- muistaa tulee -- siivona ja nöyränä täytyy hänen myöskin olla sekä käydä hiljaa ovissa; nostaa ääntä hän ei saa senkään vertaa, kuin suriseva kärpänen, eikä millään muotoa, kuten sillä on tapana, tunkea ihmisten nenälle. Haukotella hänen tulee niin harvoin, kuin inhimillinen luontonsa suinkin sallii, mutta sen sijaan hän vapaasti, vaikka varovaisesti, saa käyttää silmiään ja korviaan ja siten tehdä havaintojansa, jotka hänelle hyödyksi tulevat. Aivan päin vastoin, kuin mitä luonnon maailmaa tutkiessa tarvitaan, on hengellisissä asioissa. Niissä on alhainen, näkymätöin asema sopivimpana tarkastuspaikkana, ja siis on kotitarkalla parahin tilaisuus tähtäämään tutkivaa katsettansa perhe-maailman sisällisiin oloihin. Jokainen liikunto, jokainen pilkku sydämmen kiertotähdessä tulee vähitellen hänen nähtäviinsä, pienintäkin pyrstötähteä, joka rataansa kulkee, hän silmällänsä seuraa, hän näkee, miten sen pimenemiset tulevat ja katoavat, ja katsellen sen ilmiöitä -- ihmis-sydämmen vaihtelevia tunteita ja ajatuksia, jotka ovat taivaan tähtiä lukuisammat -- hän päivästä päivään oppii aina paremmin tuntemaan tuota luomisen suurta ihmeellistä teosta. Tästä siis näkyy, että hän vähitellen saavuttaa omaisuuden, joka on kullan arvoinen, ja josta hänellä aina on hyötyä -- hän tulee ihmistuntiaksi, ja hänelle hymyilee tuo toivo, että tulevaisuudessa, jolloin silmälasit koristavat hänen nenäänsä ja hiukset hopeaiset hänen päätänsä, nuoriso ihmetellen kuuntelee, kun hän heille kokemuksistaan kertoo, mitä hän _tietää_, mutta he eivät vielä _aavistakkaan_.

Tämä nyt olkoon sanottuna kotitarkasta yleensä, mutta nyt vielä muutama sana hänestä, joka everstin perheessä tulee muutamissa kohden tuollaisen henkilön osaa näyttämään. Minä sanon muutamissa kohden, sillä oikeastaan häntä siellä pidetään ystävänä, eikä hänen siis tarvitse olla kuiskuttajana eikä myöskään seisoa kulissien takana, vaan muitten muassa saa hän useinkin astua näyttämölle sanaansa sanomaan yhtä rohkeasti ja vapaasti, kuin nuot muutkin näytteliät. Ensimäinen sana, jonka hän lapsena lausui, oltuansa vuoden tässä matalassa maailmassa, oli "Kuu". Kahdeksan vuotta myöhemmin kirjoitti hän ensimmäisen runonsa -- kuulle; tuon sittemmin niin kuivaksi ja runottomaksi muodostuneen elämän aamu oli ainoastaan kuutamossa haaveksivan suloinen unelma. Monta runoelmaa ja laulua hänen kynänsä sepitteli kaikista luonnon ihailtavimmista esineistä noina herttaisina nuoruuden päivinä, jolloin sydän raittiisti sykähtelee, jolloin tunteet kevät-tulvan tavalla kuohuvat ja suloiset surut saavat kyynelten lähteet tihkuamaan, mutta kaikissa hänen lauluissaan, kirjoituksissansa ja unelmissaan oli aina jotakin kuuvalosta.

Hänen viisaat vanhempansa ravistivat päätään sanoen: "Tyttö! jos sinä runoja sepittelet, niin sinä huonosti ruoat laittelet ja saat net syödä pohjaan palaneena. Sinun täytyy tulevaisuudessa itse hankkia elatuksesi, ja siis sinun tulee olla taitava leipomisessa ja kehräämisessä. Kuuvalo ei vastaa ravitse". Mutta tyttö sepitteli runoja, keitti ruokia pohjaan polttamatta sekä pyöritteli rukin-hiunuansa ja leipoi leipänsä, vaan lapsuuden ystävätänsä, tuota lempeätä kuuta, hän ei koskaan unhoittanut. Sittemmin aikain takaa, jolloin sen ystävällinen valo paistoi hänen vanhempiensa haudalle, ei hän enään yhtäkään runoa sen kunniaksi sepittänyt; nyt hän vain rukoilevalla katseella tähtäsi silmiänsä tuon lempeätä loistoa kohti, ikään kuin lohduttajan luo, joka oli orpoa suojeleva ja johdattava hänen yksinäisellä polullaan. Mutta voi! tuo orpo parka olisi melkein nälkään nääntynyt ihanassa kuutamossa, ellei toinen valo ja toiset säteet olisi hänen pelastukseksensa rientäneet. Net tulivat erään kreivillisen kyökin takasta. Hän onnistui laittamaan hyvää viinihyydykettä -- tämä tuli hänen onneksensa.

Oli huomattu, että hän osasi valmistaa erin-omaisen hyvää viinihyydykettä; ja vieläpä hänessä havaittiin monta muutakin yhtä verratointa omaisuutta. Eräs vapaasukuinen, jolla oli ahvettuneet huulet, käytti hänen valmistamaansa suunvoidetta ja tuli ihan terveeksi. Vanha herra, jossa oli ollut senkin seitsemän kipua ja vammaa, joista hän halusta kertoi, havaitsi suureksi ilokseen, että tuo henkilö väsymättömällä maltillisuudella häntä kuunteli. Eräs hellä äiti, jolla oli neljä erin-omaisen viisasta lasta, kuuli syvästi liikutettuna ruusuhuulisten lastensa kertovan, miten kykenevällä tavalla kotitarkka sai sanat sointumaan toisihinsa, esimerkiksi taputtaa ja naputtaa, iloinen ja suloinen, pienoinen ja vienoinen j.n.e. Eräs haukotteleva Armo virkkamustui aivan, kun tämä taidokas korteista tiesi ennustaa, että hänelle oli lahja tulossa; yhdeksän henkeä kehui, että he tuota hätää olivat hänen neuvostansa parantuneet hammas-taudista, rintataudista ja nuhasta. Eräissä häissä ja peijaisissa huomattiin, että hän erittäin taitavasti järjesteli kaikki, armon pään-koristeesta alkaen aina makeis-leivoksiin ja morsiamen kiharoissa olevasta myrttiruunusta aina viinapöydän voileipiin asti. Ja tuossa surullisemmassa juhlallisuudessa hän yhtähyvin muisti koristaa viimeistä untaan nukkuvan morsiamen vuodetta kuin kestitä niitä, jotka eivät koskaan surun ja murheen tiloissakaan unohda, että meidän tulee syödä, jos mielimme elää.

Ahkerasti käyttäen kaikkia näitä kykyjään ja taitojansa hän saavutettuaan vielä muutamia saman-laatuisia lisäksi, nousi askel askeleelta siksi, että hänelle annettiin kunnia- ja arvonimeksi kotitarkka. Runojen kirjoittaminen häneltä melkein vallan on unohtunut, paitsi mitä hän välistä silloin tällöin velvollisuudesta kyhäilee nimipäivä- ja syntymäpäivä-runoja.

Kuuta hän ei juuri muuten katsele paitsi nähdäksensä, onko ylä- vai alakuu, ja kuitenkin sen säteet ehkä ovat ainoat ystävät, jotka käyvät hänen yksinäistä hautaansa katsomassa. Mutta eihän tässä nyt kirjoitetakkaan mitään huolirunoja. Tahtooko joku enemmän tietoja tuosta runottomasta kuutamon ystävästä? Kuinka vanha? Noin kahden, ja neljänkymmenen välillä. Minkä muotoinen? Sen muotoinen, kuin ihmiset useimmiten ovat; vaikka useimmat ihmiset ehkä pahastuisivat, jos kuulisivat hänen luulevan itsensä heidän näköiseksensä. Hänen nimensä? -- Ah! nöyrin palveliattarenne -- Tiina Piete Jokapäiväinen.

Julian kirje. -- Helena. -- Sokea. -- Emilia. -- Sulhot.

Olen jo ennen maininnut, että syynä kaupungin-matkaan oli eräs hauska asia, ja luulenpa lukiattareni parahiten saavan selkoa sen laadusta siten, että tässä tuon esiin erään kirjeen, jonka joku aika takaperin maalla yksinäisyydessä ollessani sain Julia H:lta.

Piete hyvä!

Laske pian pois tuo ikuinen sukkakutimesi! Paras on, kun nämät rivit saat, että niistät pitkän karren kynttilästä (illallahan posti R:ään tulee?). Lukitse ovesi, jotta kaikessa rauhassa mukavasti saatat istua sohvaasi, suurella tarkkuudella, kuten asia vaatii, lukemaan näitä tärkeitä uutisia, joita sinulle nyt ilmoitan. Minä aina tänne asti näen, kuinka hirveän utelias olet -- kuinka silmäsi tirkistävät, ja -- jopa nyt kerron sinulle ... sadun!

Oli kerran eräs mies, joka ei ollut kuningas eikä ruhtinas, vaikka hän ansioittensa puolesta kyllä oli heidän vertaisensa. Tällä oli tytär, ja vaikk'eivät onnen kohtalot suoneet hänen syntyä ruhtinattareksi, kokoontui kuitenkin tuon pienokaisen tytön kätkyen ympäri kymmenkunta naishaltiaa, he kun siten tahtoivat osoittaa sulaa kunnioitusta hänen isälleen. Net lahjoittivat tytölle ihanuutta, viisautta, suloutta, taitoa, jalon sydämmen, hyvän luonnon, malttavaisuutta ja, sanalla sanoen kaikkea, mikä vain naista miellyttäväksi tekee. Antaaksensa hänelle vielä päällisten päätteeksi onnen lahjoja, tuli vihdoin viimein nais-haltia Varovainen, lausuen pitkäveteisillä sanoilla: "ajalliseksi ja iankaikkiseksi onneksensa tulee hänen, valitessaan itsellensä puolisoa, olla äärettömästi varovainen, epäilevä, vieläpä arkakin". "Oikein sanottu! Viisaasti lausuttu!" huusivat syvästi huoaten kaikki haltiarouvat.