Chapter 16

"Istui ja katseli alas päin kuten kalkkuna. Niin, siitä tytöstä minä olen tullut hyvin petetyksi. Minun tuli häntä sääli ja annoin tytärteni ottaa häntä siipiensä varjoon sekä vähän 'ankuraseerata' hänen soitannollista taipumustansa. Tereesa varsinkin oli oikein 'ankoveerannut' itseänsä häneen. Mutta minä piankin havaitsin tehneeni 'imprudanssin' sekä ett'ei hän eikä koko tuo perhe ollenkaan ollut sopivaa 'sosieteettia' minun tyttärilleni. Kaikellaisia kummallisia huhuja käy tuosta ylhäisestä herras-väestä, -- he ovat käyttäneet itseänsä semmoisella tavalla, että ..."

Eräs palvelia tuli sisälle, tuoden tupakkapiippuja, joita hän järjesti huoneen nurkkaan. Ruukin-patruuna D. alkoi ranskaksi keskustelunsa -- hän näki sen nyt sopivimmaksi.

"Oui, c'est une vrai scandale", sanoi patruuna; "une forgerie de tromperie! Un vrai frippon est la fille, -- je sais ça, -- et le plus extrèmement mauvais sujet est sa père".

"Son père", oikaisi rouva D., "et le père de toute chose c'est son mère. Un conduite, oh! Ecoute, Cher Cornèt: dans Italie, le mère et le fille et la père..."

Nyt äkkipäätä nousi läheisessä huoneessa hirveä melu, siellä kirastiin, naurettiin, iloittiin ja pidettiin semmoista meteliä, että moista ei koskaan ennen kuultu. Siellä vingutettiin viulua, kalisteltiin lapioilla ja pesän koriloilla, laulettiin, rääkyttiin sekä piipotettiin, ja tästä vinkunasta kuului kaikellaisten huutojen joukosta jotenkin selkeästi ainoastaan sanat:

"Isä! isä! nyt osaamme näytettävämme. Nyt on näytelmä valmis! Hurraa, hurraa!"

Tuo riemuitseva joukko syöksi nyt ikään kuin kohiseva koski sisälle huoneeseen, mutta nähtyänsä Kaarlo kornetin nousi tämän huimapäisen nuorison ilo vallan liialliseksi, ja yhteen äänen nyt huusivat:

"Iffi, Iffi! Hurraa! hurraa! Kornetti H. Kaarlo kornetti tulee meidän Iffiksemme! Hurraa! Eläköön Iffi toinen, eläköön kornetti Iffi! Eläköön..."

"Tuhat tulimmaista!" ajatteli kornetti, kun tuo hurja joukko suorastaan hyökkäsi hänen päällensä, koettaen vetää häntä mukaansa ja huutaen: "tule Iffi! Tule Kaarlo kornetti, pian, pian! Meillä on kohta harjoitus! Kornetti lukee osaansa paperista, jonka hän saa pitää kädessään... Tule, tule vain!"

"Lumotaan Kaarlo kornetti noitaluvuilla! Laske polvillesi ja nouse Iffinä".

Nämät viimeiset sanat julisti pieni, suloinen, Auneta D., joka nousi varpaisillensa, ripustaakseen huntua Kaarlon päähän, mutta hän ei koskaan saanut sitä kornetin korvia ylemmäksi. Luutnantti Mätälin tuli hänen avuksensa. Eleonora D. ja Miina P. olivat jo panneet suuren huivin hänen olkapäilleen ja kolme nuorta herraa kääri hänen ympärillensä lakanan, joka oli käytettävä hameen asemesta. D:n neitien apumiesten joukossa näkyi myöskin Arvid luutnantti. Kornetti pani vastaan, mutta turhaan, hän koroitti ääntänsä, vieläpä kirkasikin, se ei mitään vaikuttanut! -- tuossa melussa he elivät häntä ymmärtäneet eivätkä edes kuulleet.

Tässä hän nyt pelkästä harmista joutui oikein tuskan valtaan ja teki hurjan päätöksen. Käyttäen voimiansa jotenkin epäkohteliaalla tavalla, tuuppasi hän molemmilla käsillä oikealle ja vasemmalle ihmiset luotaan, riisti yltään lakanan ja -- juoksi. Juoksi auki olevasta ovesta, jonka hän edessään näki, joutui suureen huone-jonoon ja juoksi, juoksi, juoksi vain, katsomatta kummallekkaan puolellensa! -- Juoksi kumoon yhden piian, kolme tuolia, kaksi pöytää ja tuli vihdoin, huoneesta huoneeseen juostuansa, suureen ruokasaliin. Tämän toisella puolen oli eteis-huone eli tampuuri. Sen muisti kornetti -- ja on juuri menemäisillään sinne, kun hän kauhistukseksensa kuulee tuon rähisevän joukon, kaikuvalla äänellä valittaen ja huutaen: "Iffi! Iffi!" tulevan eteis-huoneessa häntä vastaan. Suurimmassa sielun-tuskassa aikoi kornetti palata takaisin samaa tietä, jota oli tullutkin, mutta näki raollaan olevan oven, joka vei vähäisille kiertoportaille.

Nuolen nopeudella riensi kornetti alas portaita. Net olivat pimeät ja ahtaat, -- kierivät kierimistänsä. Jopa hänen päätänsäkkin rupesi pyöryttämään, mutta nyt hän vihdoin tunsi tukevan pohjan jalkainsa alla. Hän seisoi pienessä porstuassa. Eräästä raollaan olevasta rauta-ovesta vilkutti vähäinen valon-säde. Kornetti meni siitäkin ovesta sisälle. Vastapäätä olevasta akkunasta, joka vahvasti oli rautakangilla varustettuna, loisti laskeva syksyinen aurinko vienosti huoneeseen ja valaisi tämän vähäisen holvikammarin valkoisen-harmaita, alastomia kivimuuria. Kornetti oli -- vankihuoneessako? -- Ei, vaan ruokahuoneessa.

Kornetti haki ulos-käytävää. Kylläpä tuossa pienessä porstuassa oli vastapäätä holvi-ovea toinen vähäinen ovi, mutta se kaipasi avainta. Kornetti haki hakemistansa, mutta -- turhaan. Hän istui holvissa olevan leipälaarin syrjälle, vapautti itsensä huivista ja hunnusta sekä kuunteli suurella mielihyvällä, miten nuot hurjat takaa ajajat tuolla ylhäällä teuhaten ja etsien hänen jälkiänsä riensivät etäämmälle ohitse. Kuitenkin kuului meteli vielä niin läheltä, ett'ei kornetti uskaltanut marssia pois piilopaikastaan. Onnettomana, harmissaan, väsyneenä ja koko maailmaan suuttuneena tirkisteli hän melkein suoraan eteensä mitään ajattelematta.

Vadillinen makeis-leivoksia sekä jäännöksiä ispinöistä, vasikan-paistista ja viinamarja-hyydykkeestä oli pöydällä auringon valossa, ja net Kaarlon mielestä ystävällisesti viittailivat hänelle.

Kornetti tunsi jotain erin-omaista; kesken toivottomuuttansa, monemmoisten ikävien ajatusten vaivaamana tunsi hän -- nälkää!

Ihmis-luonto raukka! Oi ihminen, suurin luoduista! Tomun tomukuningas! Vallitkoon sinun sydämmessäsi joko taivas taikka helvetti -- niin syödä sinun kuitenkin täytyy! Toisena hetkenä enkelinä, toisena eläimenä! Vaivainen ihmis-luonto!

Ja päin vastoin:

Onnellinen ihmis-luonto! Onnellinen kaksinaisuus, joka yksistään säilyttää olennon kokonaisuutta! lohduttaa henkeä, henki eläintä, ja ainoastaan siten saattaa _ihminen_ elää.

Kornetti eli, tunsi nälkää ja näki ruokaa eikä paljon tuumannut, ennenkuin tyydytti vatsansa vaatimuksia. Siinä nyt menivät ispinästä hakkelukset ja elintäyttelykset.

Anteeksi! anteeksi, nuoret lukiattareni! kyllä tiedän ... rakastaja, romanisankari varsinkaan, ei saisi olla noin epärunollinen, noin maallinen ... ja meidän sankarimme ehkä on joutunut kovaan vaaraan -- on kaikkea teidän myötätuntoisuuttanne ehkä kadottamaisillaan. Mutta muistakaa, muistakaa, suloiset olennot, te, jotka elätte ruusutuoksusta ja tunteista, hän oli mies, ja mikä pahempi -- hän oli kornetti, oli ratsastanut pitkän matkan eikä einettäkään syönyt koko päivänä. Ajatelkaa sitä!

Mutta sopiikohan sitä tuolla tapaa syödä muitten ruokahuoneesta?

Ah armollinen ja ylimmäinen käyttelyn-ohjaajattareni! Kun on oikein onnettomana, oikein harmistununna, oikein sydämmestään suutuksissa maailmalle, -- silloin sopivana pitää kaikkea, mitä vain jotenkin sopii _itselle_ eikä loukkaa _muuta_ kuin yleisiä käytös-tapoja. Noita silloin oikein haluaa tallata jaloillaan ikään kuin rikkaruohoa ja joutuu usein semmoiseen mielen-tilaan, että tuntee itsellänsä olevan voimaa sanomaan vaikka koko maailmalle: "tieltä poijes!"

Kaarlo kornetti oli jo melkein saanut ispinän pois edestänsä, kun vinkuna yhä enenevällä voimalla kuului, ja uudestaan huudettiin tuota onnetointa sanaa: "Iffi" sekä kukerruttiin ja meluttiin ylhäällä portaissa niin, että hän pian huomasi kyyttäjien saaneen hänestä vihiä ja olevan hänen jäljissään. Varsin tuskastuneena juoksi Kaarlo nyt akkunan luo, tarttui voimiensa tapaa sen rautavarustuksiin, aikoen riistää niitä irti ja, maksoihan sitten mitä maksoi, -- lähteä akkunan kautta ulos. Raudat taipuivat, mutta pysyivät kuitenkin paikoillaan. Aina lähemmäksi tuo meluava raikuna läheni. Tänä hirveänä hetkenä kiilsi, auringon-loisteen valossa avain esiin akkunan äärimmäisestä nurkasta.

Oi vapauttava säde! Kornetti kaappasee avaimen, -- se sopii suulle, ovi aukenee ja, kuten pahat hengettäret olisivat häntä takaa ajaneet (kornetti tässä vimmassa ja häiriössä näki mielessään nuot suloiset, sivistyneet D:n neidet hirviön muotoisina), hän nyt riensi, paeten pitkän käytävän lävitse, ulos porstuaan, alas portaita, poikki pihan ja ylös Kiillon selkään. Tuskin hän satulaan ennätti, ennenkuin tuo meluava joukko, ikään kuin mehiläis-parvi pesästään, syöksi portista pihaan, laulaen, ei, vaan kirkuen yhteen ääneen:

"Iffini, Iffini! Oih, kuin olet pelkuri! Kaunotar, miks' riennät pois? Tule taas, tule taas!"

Kornetti ratsasti pois ja katosi pian noitten laulajien näkyvistä. Kolme nuorta herraa, jotka sydämmensä ilossa eivät tästä muuta käsittäneet, kuin että kornetti heille tahtoi tehdä erittäin hauskat kepposet, nousi heti ratsahille, karkaajaa takaa ajamaan.

Havaittuansa, että häntä uudestaan hätyytettiin, pysytti kornetti ratsunsa, suureksi ihmeeksi hätyyttäville, jotka pian hänen saavuttivat sekä piirittivät häntä, kimeästi nauraen ja huutaen:

"Noh! soh! jopa nyt saimme kornetin kiinni, ei nyt auta mikään! Antautukaa kornetti H., palatkaa oitis meidän kanssamme;" -- ja nyt yksi heistä tarttui suitsiin, mutta hänen kätensä temmattiin epäsuopeasti pois, ja ylpeästi katsellen takaa-ajajiinsa sanoi kornetti kiivaasti:

"Jos herroilla olisi ollut vähänkään älyä, niin olisitte käsittäneet, ett'ei minua tällä tuulella haluta leikitseminen eikä leikin-teko. Näkisittepä nyt myöskin, että kaikki nämät vehkeet ovat minulle suorastaan vasten-mielisiä, ... hitto niitä vieköön ja teitä myöskin!... Jättäkää minua rauhaan!"

"Tuo puhe on häpeemätöintä kuin pahuus", sanoi yksi noista kolmesta ja antoi hevosensa kulkea samaa kulkua kuin Kaarlo kornetinkin, mutta sillä aikaa nuot toiset molemmat herrat jäivät hämmästyen seisomaan, ja vähän tuumattuaan laskivat leveän naurun ja läksivät täyttä laukkaa takaisin päin.

Kornetti ratsasti hiljalleen ja katseli suuttuneella ja kysyvällä katseella kutsumattomaan seuraajaansa, joka suurilla, kirkkailla sinisilmillänsä tarkasteli kornettia.

Äänettöminä ratsastettuaan nämät molemmat pian tulivat eräälle tien-haaralle. Silloin kornetti ylpeänä kääntyi seuraajansa puoleen, sanoen:

"Arvattavasti tästä erkanemme; hyvää yötä, herrani!"

"Eipä", vastasi tämä huolettomasti ja korskeasti, "minulla on teille vielä vähän sanottavaa".

"Milloinka ja missä vain suvaitsette!" sanoi kornetti kiivastuen.

"Hohoh! Hohoh!" vastasi ilkkuen toinen, "panetteko noin pahaksenne? 'Milloinka ja missä vain suvaitsette', nethän ovat sanoja, joita käytetään kutsuttaessa, sellaisiin kemuihin, joissa, missä ja milloinka vain suvaitaan, toinen ottaa toiseltaan hengen. Noh olkoon menneeksi, minun puolestani se kyllä saa tapahtua 'milloinka ja missä suvaitsette'. Mutta tällä kertaa en kuitenkaan tarkoittanut mitään noin ankaraa. Tahdoin vain saattaa teitä, ollakseni teille seurana, nähdäkseni, saattaisinko vähän virkistyttää teitä ... keskustellakseni kanssanne..."

"Muutamien henkilöin kanssa minä halukkaimmin keskustelen miekka kädessä ... se pidättää, se estää tulemasta liian lähelle..."

"Miekkaa käyttäisitte", sanoi huolettomasti hänen vastustajansa; "miksikä juuri miekkaa eikä ennemmin pistuoleja? Net puhuvat korkeammalla äänellä ja estävät myöskin ihmisiä liiaksi lähelle tulemasta, -- minä en halusta käytä miekkaa".

"Ehkä halukkaimmin käytätte nuppineuloja?" kysyi kornetti ivallisesti.

"Niin, nuppineuloja, -- -- tahi hius-neuloja", vastasi hymyillen hänen vastustajansa, ja ottaen hatun päästään hän uhkeimmista palmikoista, mitkä milloinkaan ovat koristaneet naisen päätä, veti pitkän hius-neulan sekä kiinnitti siihen vähäisen kirjeen, jonka hän kurkoitti kornetille, sanoen nyt varsin muuttuneella äänellä:

"Jos tämä mielestänne kipeämmin koskee kuin miekan kärki, niin antakaa anteeksi hänelle, jonka täytyy vasten tahtoansa sen teille antaa!"

Ja tuo sinisilmäinen ratsastaja, Tereesa D., katsoi ystävällisesti ja säälivästi kornettiin, hyökähytti hiukkasen päätään, käänsi hevosensa ja katosi pian kornetin ihmettelevien silmäin näkyvistä.

Toinen tunne kuvautui niissä oitis jälleen, sillä net tunsivat kirjeen päällekirjoituksessa Herminan käsi-alan. Tunteilla, joita helposti käsittää, avasi kornetti kirje-lipun ja luki seuraavaa:

"Minun ainoa ystäväni maailmassa! Hyvästi! Hyvästi! Kun tulet -- on se jo liian myöhäistä. Minun on täytynyt äitini ankaran-tuskallisten rukousten tähden taipua hänen tahtonsa mukaan. Tänään lähden Tukholmaan. Huomenna olen Genserik'in puolisona ... jos elän silloin vielä. Veljeni, ystäväni, minun kaikkeni ... ah, anna minulle anteeksi! Hyvästi! _Hermina_".

Kirje oli edellisenä päivänä kirjoitettu.

"Nyt Tukholmaan!" sanoi kornetti hurjasti ja vakaasti päättäen häntä omaksensa voittaa taikka kuolla! "Oi iäinen taivas, kiitos olkoon sinulle! vielä on aikaa!"

Ilta kävi myrskyiseksi ja pimeäksi. Kornetti ei siltä tietänyt; hän ei ensinkään huomannut mitään ympärillänsä olevasta maailmasta, vaan ratsasti täyttä laukkaa kestikievari-taloon.

"Heti paikalla tuokaa tänne nopea, reipas ratsu!" huusi kornetti, "minä maksan mitä vain tahdotte".

Iloisena hirnuen kuorskuva ori pian kantoi seljässään tuota hurjaa ratsastajaa, joka äänellään ja kannustimillaan vielä enemmän kiihoitti sen intoa ja sokean malttamattomuuden vimmassa kiidätti eteen päin, eteen päin, yli ...; vaan hengähtäkäämme hetkisen.

"Huhuu! Huhuu!"

Enne-huuhka.

Yö oli. Kuu laski hopeahohteensa hiljaa virtailemaan ohitse Tuorlinnan, jossa kaikki näytti lepäävän, sillä ei yhtäkään kynttilää noista syvistä akkunoista vilkuttanut esiin, kuiskaamaan valvovasta ihmis-silmästä, sydämmestä, joka ei lepoa saanut. Ah! -- ja kuitenkin...

Everstin huoneeseen loisti yön kirkas lamppu valaisten seinissä kultakehissään olevia sukukuvia, joittenka haamut, kuun säteitten kalpeassa, sinertävässä valossa näyttivät taasen virkoavan ja menneitten aikojen yöstä, jonka varjossa heidän ilonsa ja murheensa, vihansa ja rakkautensa, rukouksensa ja silmänsä jo aikoja sitten olivat sammuneet, katselevan, hiljaisesti ja haaveksivasti hymyillen, elossa olevan polvelaisensa taistelua yhden elämänsä synkkiä vihollisia vastaan ja kuiskaavan noissa henki-lauluissa, joita ainoastaan ajatus kykenee käsittämään:

"Unohdukseen kaikki peittyy! Kamppailut ne rauhaks' kääntyy -- Sota sullen levon suo; Henki! viihdy -- muisto tuo!"

_Rauhaks' kääntyy_? Hiljaiset haamut! Te tahdotte lohduttaa. Mutta hetkiä löytyy, jolloin me, kun ajattelemme rauhaa, tuota haudan ja taivaan sanaa, itkemme katkeria kyyneleitä.

Eversti seisoi akkunansa ääressä, katsellen ulos kuutamo-yöhön. Hänen korkea otsansa oli tavallista kalpeampi ja kuoppiinsa vaipuneista silmistänsä leimahti synkkä tuli.

Viuhoava tuuli tuiskaeli linnan pihalla, vieden edes ja takaisin suuria joukkoja kellastuneita lehtiä, mitkä pyörivät tuon vanhan tukevan linnan edustalla, muistuttaen hoviväestä, joka koettaa ilostuttaa synkästi katselevaa ruhtinastansa. Torniviirit kieppuivat kitisten ja levotoin, ikävä vinkuna, sellainen joka myrsky-säällä kuuluu suurissa rakennuksissa, kulki valittaen läpi linnan. Tuollaiset äänet sopivat olemaan onnettomuuksien enteinä; ne saattavat mielen ikäväksi samati, kuin surulliset aavistuksetkin. Taivaalla vaaleat hattarat riensivät sivuitse kummallisina haamuina, olivatpa ikään kuin sotajoukkoja, jotka rikki riistettyine lippuinensa paeten rientävät eteen päin. Ne verhoivat tuulen-hunnuilla yön ruhtinattaren, joka kuitenkin voiton säteillä piankin loisti niiden lävitse, ja kokoontuivat vihdoin harmaisiin ryhmiin alas taivaan rantaa kohti.

Levottomilla ja synkillä tunteilla katseli eversti tuota luonnon raivoisaa taistelua. Katkerasti hän tunsi, että rauhattomuuden henki oli myrkyllisellä hengähdyksellään häirinyt hänenkin aina ennen onnellisen ja sopuisan perheensä rauhaa. Hän, joka kovin hellästi rakasti omaisiansa ja jota he puolestaan samati rakastivat, oli nyt yht'äkkiä ikään kuin vieraantunut heistä. Vaimo, lapset vetäyntyivät pois hänestä, kääntyivät pois hänen puolestaan, -- ja tämä oli hänen syynsä; hän oli kieltävästi vastannut heidän rukouksiinsa, -- he olivat onnettomat hänen tähtensä; -- ja tällä hetkellä, jolloin hänen omatuntonsa todisti, että hän oli oikein tehnyt, oli perus-aatteissaan lujana pysynyt ja aina virheettömästi menetellyt tämän ankaran, mutta korkean määrän mukaan -- tällä hetkellä hänen sydämmeensä syntyi pistäviä tunteita, jotka syyttivät häntä erehtymisestä näitten perus-aatteitten oikean käyttämisen suhteen sekä siitä, että hän täten oli ollut syynä kärsimyksiin, joita hänen olisi sopinut poistaa, että hän oli niiden päiviä katkeroiksi saattanut, joittenka elämää hän oli kutsuttu siunaamaan. Ruumiillinen kivun-tunne, joka häntä vaivasi ja erin-omattain silloin, kuin hänen sielunsa oli tuskaantuneena, -- -- kova rinnan-polte, joka ahdisti hänen hengitystänsä, tuntui näitten surullisten ajatusten hetkinä tavattoman väkevästi. Hän havaitsi itsensä yksinäiseksi ... ei kukaan nyt häntä hellyydellä muistanut ... eikä kenenkään ajatukset lentäneet rukouksen, rauhaa leyhyttävillä, kyyhkysiivillä hänen ympärillään, -- hän oli yksin! Kyynele tunkesi hänen miehuulliseen silmäänsä ja hän katsahti ylös korkeuteen, toivoen piankin saavansa jättää tämän maailman, jossa surut ja murheet hallitsevat.

Valkoinen pilven-hattara, ikään kuin joku ihmis-olento kurkoittavin käsivarsin, liiteli yksin näkyviin alitse tähtikaarroksen, -- sekä näytti laskeutuvan aina alemmaksi, ja nuot kurkoittavat utuiset käsivarret ikään kuin lähestyivät everstiä. Hän ajatteli Liisiä, -- hänen rakkauttansa ja hänen lupaustansa, että vielä kuoltuaankin ympäröitsisi lemmittyänsä. Olipa ikään kuin hänen henkensä nyt olisi tahtonut everstiä suojella -- nyt kun kaikki muut olivat hänen hyljänneet! Eikö tuo ollut Liisin haamu, joka nyt, kun kaikki lempi-äänet perheen isän ympärillä olivat vaienneet, astui alas, yksin huutaaksensa hänelle yön hiljaisuudessa: minä lemmin sinua! minä lemmin sinua!

Aina lähempää lähemmäksi tuli tuo haamun-näköinen hattara; -- everstin silmä seurasi sitä surullisella katseella ja melkeinpä tietämättään koroitti hän käsiään sitä kohti. Silloin tuulen henki äkkiä siihen tarttui, -- nuot kurkoittavat käsivarret riistettiin uturuumiista ja epäselvinä raivoavina liekkinä tuo valkoinen hattara, kuten kamoittava mielikuvitus, riensi Tuorlinnan tornihuippujen ohitse. Tyhjältä näytti avaruus. Eversti laski kätensä sydämmelleen, -- sielläkin tuntui tyhjältä. Syvät huokaukset nousivat raskaasti hänen rinnastaan. Tänä katkerana hetkenä joka häntä lähestyi hiljaisilla askeleilla, -- käsi pistäytyi hänen käteensä, pää nojautui hiljaa hänen olkaansa vastaan. Eversti ei taaksensa katsonut eikä kysynyt mitään, -- hän kyllä tiesi, että se ystävä nyt oli lähellä, joka monta, monta vuotta yhdessä hänen kanssaan oli kärsinyt elämän murheita ja nauttinut sen riemuja; tämä yksistään saattoi aavistaa hänen salaista kärsimystänsä, ainoastaan tämä saattoi yön hiljaisuudessa tulla hänen luoksensa, rakkaudellansa häntä lohduttamaan. Hiljaa kiersi eversti käsivartensa sen ystävän ympärille, joka oli hänen kumppaninansa hänen elämänsä matkalla, ja painoi häntä vasten rintaansa, jossa pian sekä sisällinen että ulkonainen kivistys hälveni. Näin nämät aviokumppanit seisoivat katsellen, miten tuuli maan ylitse viuhueli ja ylhäällä pilviä riennätteli. He eivät sanaakaan toisillensa selvikkeeksi sanoneet. Miksikä sitä olisivatkaan tehneet? _Sovinto_ sulki heitä taivaalliseen helmaansa. Siinä he seisoivat, ja sydän sykkäili sydäntä vastaan; he ymmärsivät toisiansa.

Tuuli, mikä hetki hetkeltä enentyi, liikutti tornikelloa, joka juuri nykyään oli kaksitoista lyönyt. Kumeat läppäykset kuuluivat tuon tuostakin. Eversti lujempaan puristi rintaansa vastaan vaimoansa, joka tällä hetkellä ehdottomasti tunsi pöyristyksen käyvän läpi ruumiinsa. Hän katsoi mieheensä. Everstin silmät olivat liikkumattomasti kiinnitettynä yhteen ainoaan pilkkuun ja armon, jolloin katsoivat samaan suuntaan, jäivät myöskin tuijottamaan.

Maantiellä, joka tältä puolen näkyi melkein suoraan vastapäätä huone-riviä hyvin pitkältä, liikkui suuri musta esine, joka, kulkeissaan lähemmäksi linnaa, aina hetki hetkeltä suureni ja muodostui kummallisemmaksi. Pianpa saattoi kuun valossa havaita siinä olevan monta erityistä yksilöä, jotka, kummallisella tavalla ollen yhdessä koossa ja ikään kuin yhteen liitettynä, liikkuivat hitaasti, mutta yhtä haavaa eteen päin. Nyt joutuvat lehtokujan varjoon -- nyt näkyivät taas, mutta lähempänä. Siinä oli useita miehiä, jotka näyttivät kantavan jotakin raskasta.

"Se on ruumiin-saatto!" kuiskasi Armo.

"Mahdotointa! keski-yön aikaan!" vastasi eversti.

Aina lähemmäksi eteen päin kulki tuo synkkä joukko. Nyt se tuli linnan pihaan. Tuuli vinkui raivoisena, lennättäen kellastuneita lehtiä kantajain päälle ja temmaisten lakit heidän päästään, mutta eipä kukaan lähtenyt niitä etsimään. Kantajat kulkivat suorastaan linnan päärakennusta kohti. Nyt he astuivat ylös portaita ... hiljaa, varovaisesti; ... ovea koputettiin, -- kaikki oli hetken hiljaa, äänetöintä, -- ovi meni auki ja kantajat läksivät sisälle. Sanaakaan sanomatta jätti eversti vaimonsa, meni äkkiä ulos huoneesta, jonka oven hän lukitsi, ja juoksi portaita alas. Kantajat olivat laskeneet porstuaan pylväitten väliin taakkansa eli paaret. Tumma viitta oli niitten peitteenä ja kantajat seisoivat epätietoisina ja surullisina paarten ympärillä.

"Kuka teillä siinä on?" kysyi eversti äänellä, jota hän koetti estää vapisemasta. Ei vastausta annettu. Eversti meni lähemmäksi ja nosti peitettä. Kuu loisti korkeitten gootilaisten akkunain lävitse alas paarten päälle. Verinen ruumis makasi siinä. Eversti tunsi poikansa.

Oo isän-murhe! Peittäkää siivillänne, te taivaan enkelit, hymyileviä kasvojanne, älkäätte nostako silmiänne katsomaan isän murhetta! Sammukaa, sammukaa te taivaan loistavat kynttilät! Tule, pimeä yö, pyhällä hunnullasi peittämään kaikkien silmiltä tuota surua, jolla ei kyyneleitä eikä sanoja ole! Oi, älköön koskaan ihmis-silmä uteliaalla katseella saastuttako isän surua!

Jalo, onneton isä! kun näimme sinun katsovan poikaasi, käänsimme silmämme toisaalle, -- mutta sinun puolestasi me hartaasti rukoilimme.

Koko talon väki, ja minä heidän mukanansa, oli onnettomuuden sanoman saatuaan tullut liikkeelle. Ääneti seisoimme kaikin paarien ympärillä. Everstin viittauksesta ja sanoista: "haavalääkäri tänne!" menivät kaikki toimeen. Oitis lähdettiin kaupunkiin, tuomaan haavalääkäriä, jonka eversti tunsi taitavaksi; tuo hengetöin ruumis nostettiin paarilta ja vietiin erääseen kammariin. Kantajien kyyneleet vierivät heidän rakastetun herransa ruumiille. Eversti ja minä seurasimme tuota verkalleen kulkevaa, surullista joukkoa. Minä en uskaltanut katsoa everstiin, mutta kyllä kuulin, miten raskaat, melkeinpä korisevat huokaukset ahdistivat hänen hengitystänsä.

Kun ruumis oli laskettu vuoteelle, ruvettiin, vaikka epätoivossa, käyttämään kaikkia keinoja, joita tavallisesti viljellään tainnoksissa olevien toinnuttamiseksi ja vale-kuolleitten virvoittamiseksi eloon. Jalat harjattiin, ohaukset, rinta ja kalvoimet hierottiin väkevillä aineilla. Vertä vielä hitaasti juoksi hänen päässään olevasta lävestä; se tukittiin. Jalkoja hieroessani uskalsin everstiin luoda tuskallisen, kysyvän silmäyksen, -- mutta pöyristyen käänsin oitis katseeni toisaalle. Hän oli kuolon-kalpeana, -- suonen-veto oli hänen kasvonsa saattanut kamalan-näköisiksi. Huulet olivat lujasti puristuneet yhteen ja silmät tuijottavina.

Äkkiä tunsin ikään kuin vähäisen vavistuksen noissa jähmettyneissä jäsenissä, joita käteni koski. Minä tuskin hengitin, -- taaskin tuntui värähdys uudestaan; -- minä katsoin nytkin everstiin.