Chapter 12

Saatuani tällaisen vakaan mielipiteen minä nyt sen johdosta levollisena astun näyttämölle auringon-säteenä, jonka annan laskea loisteensa tosi-kuvailulle, minkä olen keväästä ja lemmestä tekevä. Mutta auringon-paistekkin väsyttää, yhtä kuin moni muukin, jos sitä kestää liika kauan (kuten esimerkiksi Egyptissä); siksi annan auringon-säteeni vain sieltä ja täältä loistaa esiin, vaeltaissamme nuoruuden onnellisilla aloilla, ja valaista ainoastaan niitä kohtia, joissa arvaan lukiani halukkaimmin viipyvän, taikka missä itse haluan istua, lämmitellä ja levähdellä. Astukaamme nyt metsästä ulos

Ensimmäiseen Valon-säteeseen.

Se loistaa läpi synkän honkametsän ja näyttää meille aukean paikan, jonka perällä esiintyy tuo vähäinen harmaa talo, joka kaunisti näkymöä eräässä edellisessä luvussa. Edessämme näemme viheriän rannan, jota lännen kirkkaat laineet hyväilevät. Graniittikalliot kohoavat muodottomina ja seisovat vahtina veden-emon taivaan-sinisen linnan ympärillä. Niitten rinnalla nuoret viheriälatvaiset koivut häälyttelevät hyvän-tuoksuvia oksiaan länsituulosissa, jotka niitten ympäri liehuvat täynnänsä eloa ja iloa, täynnänsä _kevättä_.

Järven rannalla, viheriäisessä lehdossa havaitsemme nuoren miehen ja nuoren naisen istumassa kukoistavalla nurmikolla toinen toisensa rinnalla. He näyttävät onnellisilta, -- nähtävästi he nauttivat luonnosta, toistensa seurasta ja kaikesta. Nuorukainen juttelee tytölle jotakin; hänen silmänsä kiiltävät, väliin hän net säteilevinä luo taivasta kohti, toisinaan katselee hän eteensä ja muodossaan kuvautuu uhkeamielisyys ja onnellisuus, väliin hän taas kauan tarkastelee tyttöä, ikään kuin tahtoisi tutkia hänen sydämmensä tilaa. Hän painaa kätensä vasten rintaansa, oikaisee käsivartensa ulospäin, ikään kuin syleilläksensä koko maailmaa; hän puhuu hartaan vakuutuksensa koko voimalla ja voi siis varmaankin saada kuuliansa vakuutetuksi. Tyttö kuuntelee ystävällisesti tuota puhetta, joka näkyy häntä miellyttävän. Hän kuuntelee, välistä kyynelten vieriessä, väliin ihmetellen ja ihastuneena, laskee kätensä ristiin tahi nostaa net ylöspäin, iloisesti huutaen, ja näyttää aina enemmän vakuutetulta. Mistä hän on vakuutettu? Tuon nuoren miehen rakkaudestako?

"Hui hai! Lemmest' vainko puhuttaisiin?"

Ei suinkaan, -- vakuutettu on hän siitä, että Kustaa Vaasa oli suurin kuningas, Kustaa II Adolfi suurin ritari ja kahdestoista Kaarle paljon suurempi sankari kuin Napoleon sekä että hänen isänmaansa kansa oli paras, mitä maan päällä löytyi.

Muutamat lukiattaristani, joilla on erittäin hyvä muisto tahi erin-omainen arvaamisen kyky, saavat varmaan päähänsä tuon sattuvan ajatuksen: "Tässä epäilemättä näemme Kaarlo kornetin ja hänen sirkkusensa eli kauniin Herminan!"

Aivan oikein.

"Mutta kuinkapa he ovat tulleet toistensa tuttavuuteen?" kysynee ehkä joku teistä. Minä vastaan: lukekaa vanhatta Testamentista Moseksen-kirjan 24 luk. Eleazarin ja Rebekan tuttavuudesta. Net pienet eroitukset, jotka vanhemman ja uudemman ajan välillä vallitsevat puheessa ja tavoissa, ehkä vaatisivat minua tekemään vähäisiä rajoituksia Mesopotamiassa Patriarkkain ajalla ja nyky-aikana Ruotsissa tapahtuneen idyllikuvauksen välille, mutta tätä en pidä niin tarpeellisena, että uudestaan rupeaisin kertoilemaan kohtauksesta, joka saattaisi lukiani toistamaan Salomonin ikävää, mutta toden-peräistä sananlaskua: "ei mitään uutta auringon alla!" ja vieläpä tämmöinen kertominen itsessänikin synnyttäisi sen tunnon, että ihanasta alkuperäisestä kuvauksesta teen huonon jäljennöksen, no siis, tässä oli myöskin väsynyt matkamies, lähde, nuori tyttö, joka tuli vettä ruukulla noutamaan sekä antoi matkustavaisen juoda. Eihän tällä ollut kameleita, mutta olipa hänellä hellä, kiitollinen, kaikelle muulle, paitsi kristilliselle rakkaudelle, kylmä sydän. Ja tämä ihana hellyys, tämä jalo voima vaikutti sen, että hän kantaen tuon suloisen tytön vesiruukkua saattoi häntä kotia.

Sitte kun näin olemme ensimmäisestä valon-säteestä saanut siemauksen (en nimitä sitä ruokaryypyksi, kosk'en tahdo loukata rakkauden ystäviä), siirrymme

Toiseen Valon-säteeseen,

jossa tulemme paremmin tuntemaan metsäperhettä ja Kaarlo kornetin sydäntä sekä yleisesti huomaamaan, mikä tarkoitus luojalla hänen suhteensa lienee, ja tämä meitä johdattaa siihen siveelliseen mietiskelmään, että meidän jokaisen tulee täällä maailman monimutkaisissa kierroksissa pitää sydäntämme tarkalla silmällä.

Jos syystä Herminaa saatti verrata Rebekkaan, niin eipä suinkaan Paroni K., Herminan isäpuoli, ollut vähintäkään vieraan-varaisen Bethuelin tapainen. Erittäin kylmästi ja tylysti otti hän nuorta matkustajaa vastaan. Hänen rouvansa, tuo ennen mainittu metsän-emäntä, ei ollut paljoakaan leppeämpi. Näytti melkein siltä, kuin olisivat sekä peljästyneet että harmistuneet siitä, että heidän piilopaikkansa oli tullut ilmi. Mutta eivätpä he kauan saattaneetkaan peljätä eivätkä tylysti kohdella nuorukaista semmoista, kuin Kaarlo kornetti oli. Hänen suora, rakastettava ilomielisyytensä ja hyvyys, joka tuli esiin koko häneen olennossaan, hänen vaatimattomuutensa sekä jalo, sujuva käytöksensä, jonka hän oli perinyt isältään, hänen kirkkaat, lempeät silmänsä, jotka aina levollisesti, vapaasti ja suorasti katselivat toista silmiin, vaikuttivat, että aivan eriluontoisiakin ihmisiä hyvin viihtyi hänen seurassaan. Sydän vaati välttämättömästi häntä uskomaan, ja jokainen tahtoi halusta elää hänen parissansa samasta syystä, kuin halutaan elää vapaassa luonnossakin, -- sen vuoksi, että siellä elämä meistä tuntuu hauskemmalta, että siellä olemme onnellisemmat ja paremmat; sillä kun me ... mutta mitäpä se hyödyttää, että tässä rupean mieleen johdattamaan asioita, joita jokahinen ilmankin tietää?

Kaarlo kornetti tahtoi ja saattoikin miellyttää sekä paronitar K:ta että hänen miestänsä niin, että he, kun kornetti pyysi käydäksensä heidän luonaan, suostuivat hänen pyyntöönsä, jos hän (tämä tehtiin välttämättömäksi ehdoksi) lupaisi, ett'ei hän kellenkään, ei edes kodissaan, ilmoittaisi mitään heidän olopaikastansa eikä heidän tuttavuudestansa hänen kanssaan.

Tämän lupasi kornetti, sen tähden -- -- -- sen tähden, että hän erin-omaisesti halasi takasin näitten ihmisten luo.

Muutamassa päivässä hän jo oppi tuntemaan niitä kummallisia ja onnettomia epäkohtia, jotka vallitsivat tässä perheessä; mutta aikaapa kului, ennen kuin hän tuli havaitsemaan niitten syitä. Paroni K. oli ruotsalainen, hänen rouvansa ja tytär-puolensa italialaisia; pari kuukautta sitten oli hän niiden kanssa tullut Ruotsiin. Heidän vaatetuksensa oli komea ja erittäin sievä; heidän puheensa ja käytöksensä, heidän sivistyksensä ja taitonsa ilmaisi, että he kuuluivat korkeimpaan ja hienoimpaan säätyluokkaan, ja kuitenkin he täällä saivat kärsiä puutetta paljosta elämälle tarpeellisesta, nimittäin semmoisesta, mitä maailman lellilapsille on tullut välttämättömän tarpeelliseksi. Kaikki muu, mitä talossa löytyi, osoitti suurinta köyhyyttä, paitsi yksi huone, johon oli ikään kuin jotain onnen haaksirikosta koottu kaikellaista korutavaraa. Se jokapäiväinen ravinto, jota he nauttivat, ei ollut parempi, kuin mitä jokaisen torpan perheen on vara pitää. Kornetti puolestaan vakuutti, ett'ei mikään ruoka ollut parempi kuin perunat ja silli.

Paroni K:n ja hänen rouvansa kesken riehui melkein ainainen myrsky. Heidän välillään näkyi vallitsevan vuorotellen palavin rakkaus ja väkevin viha, joka toisinaan paronittaren olennossa ilmaantui ylpeänä ylenkatseena, vaan hänen miehessään hillitsemättömänä kiukkuna ja raivona. Tämän onnettoman parikunnan välillä tapahtui usein kohtauksia, joissa he katkerimmalla tavalla moittivat toisiaan; pienimmätkin vähäpätöisyydet siihen antoivat aihetta, ja nämät rettelöt tavallisesti päättyivät siten, että paroni joutui mielettömään raivoon ja paronitar itki, huutaen onnettomasti. Paronitar näkyi oikeastaan olevan jaloluontoinen, mutta hän oli myöskin taipumatoin, ylpeä ja kovin kiihkeä. Hänen miehensä oli heikko, mutta itsekäs, raivoisa ja kiivas luonnostaan, -- välistä kuitenkin, jolloin hänellä oli levollisempia hetkiä, jolloin hän ikään kuin katui pahuuttansa, saattoi aavistaa, että tässäkin luonteessa löytyi jalompia puolia, -- jotakin, joka ansaitsi rakkautta.

Malttavaisena, lempeänä ja ystävällisenä, kuten kärsivä enkeli, seisoi Hermina levittäen viattomuutensa lumivalkiat siivet sovittavasti näitten, himojen taistelossa raivoisaksi ja katkeraksi joutuneitten luontojen välille.

Hänellä oli _ihana sielu_, mutta se ei ollut, samati kuin hänen ruumiinsa, semmoisena syntyänsä. Se oli siksi muodostunut kärsimysten kautta, joita hän jo aikaiseen oli saanut kodissaan kokea, ja myöskin aikaiseen kehittyneen uskon-elämän kautta, joka sai hänen malttavasti kärsimään, hymyillen kieltämään itseltänsä kaikkea, työskentelemään rakastavasti ja väsymättömästi sekä uhraamaan suruansa Jumalalle. Lievittääksensä äitinsä kärsimystä ja saadaksensa hänelle enemmän mukavuutta teki hän karkeimpiakin askareita, jotka muuten olivat talon ainoan piian tehtäviä. Oikein sääli oli nähdä tuota ihanata, hienoa naista tekemässä rotevan palvelian töitä, kantamassa taakkoja, joiden alla hän miltei uupunut, -- niin, joiden alla hän olisi uupunut, ellei Kaarlo kornetti olisi tullut nostamaan taakkaa omille hartioillensa. Hänen tulonsa tuotti monta muutosta Herminalle. Kuten Jakob palveli Labania ihanan Rakelin tähden, niin palveli Kaarlo kornetti paroni K:ta, lievittääksensä Herminan vaivoja. Hän metsästi ja kalasti sekä toimitti varoja kyökkiin, ja vastuspa oli estää häntä olemasta kokkina takan ääressä, kun hän näki, miten Herminan täytyi lieden edessä polttaa ihania kasvojansa ja käsiänsä. Toisin tavoin hän ei rohjennut apuansa tarjota tälle köyhyydessäänkin uhkean-ylpeälle herras-väelle.

Tähän asti oli Hermina melkein orjan tapaan äitiänsä palvellut, mutta eipä hän siitä tullut palkituksi sillä hellyydellä, jonka hän hyvin olisi ansainnut. Paronitar näkyi olevan tottunut ottamaan uhria vastaan, siitä kiitosta antamatta; vielä vähemmin hän itse mitään uhrata tahtoi.

Vaivoin hän kärsi sitä köyhää ja vähä-arvoista tilaa, johon oli joutunut. Herminaa hän vaati käymään yhtä komeasti ja somasti puettuna, kuin hän itsekkin aina oli, ja tämähän kävikin laatuun, koska olivat Italiasta muassaan tuoneet koko rikkaan vaate-varaston. Olipa ikään, kuin hän näissä entisen komeutensa jäännöksissä olisi hakenut lohdutusta nykyiseen kohtaloonsa, eli ikään kuin hän ei olisi uskonut tätä nykyistä tilaansa tosi-oloksi, vaan hetkelliseksi lumoukseksi, joka milloin hyvänsä saattoi muuttua; hän juuri kuin odotti, että joku haltiatar noitasauvallaan palatsiksi muuttaisi tuon pienen, harmaan talon ja piti itsensä siis valmiina, jotta hän ylhäisen arvonsa mukaisesti saattaisi vastaan ottaa kunnioituksia ja onnen-toivotuksia,

Paroni K. kohteli kylmästi, välistä kovuudellakin tytärpuoltaan, ja selvästi näkyi, että mitä Hermina hänen puolestaan teki, sitä hän ei tehnyt isänsä -- mutta Jumalan vuoksi.

Siitä hetkestä asti, kuin kornetti tuli tähän perheeseen, sai hän siinä vallan, joka enentyi päivä päivältä, ja tätä valtaansa käytti hän valmistaaksensa Herminalle iloisempaa elämää.

Paroni K. oli useimmiten päivät poissa ja tuli vasta iltapuolella kotia; joskus hän retkillään viipyi kaksi ja kolmekkin päivää. Tämmöisinä rauhan aikoina ymmärsi kornetti toimittaa Herminalle sellaisen vapauden, jota tämä neitonen ei ennen koskaan saanut tuntea, vaan josta hän nyt lapsellisella mielellä sydämmestään iloitsi. Kornetin kehoituksesta nimittäin tuli paronitar, joka rakasti luonnon kauneutta, pitkille kävely-matkoille tuohon ihanaan, runolliseen metsäseutuun. Kasvitiede oli ennen ollut hänen paras huvituksensa; kornetti sai hänen uudestaan mieltymään siihen ... ja näki joka paikassa kukkia (luulenpa siinäkin, jossa ei yhtään ollut), saattaaksensa tuota kotomaansa rikkaaseen kasvikuntaan mieltynyttä Italialaista vakuutetuksi siitä, että hänen, kornetin, isänmaa oli yhtä rikas kasveista, kuin uroista ja raudasta. Varma on kuitenkin (sen hän itse myöhemmin tunnusti), ett'ei hän siitä niin tarkkaan huolinut, vaikka hän paronittarelle erittäin harvinaisina kasveina esitteli kissankäpälöitä, keltänätkymiä, suopursuja, ketunleipiä, koiruohoja, taskuheiniä, tervakukkia y.m.

Ihanimman kaikista, mitä luonnossa löytyi, sanoi hän olevan tuon suloisen "Linnaea borealis" eli sirkunkellon, joka on nimensä saanut maailman suurimmasta luonnon-tutkiasta, Linné'stä. Tätä ihmeellistä kasvia löytämään koetti hän innostuttaa paronitarta ja Herminaa, miten vain suinkin saattoi. Joka päivä aavisti hän sen löytyvän jollakin uudella seudulla, -- hän haki kauan, -- kauan ja tarkasti, mutta ei havainnut sitä ennen, kuin vasta sinä hetkenä, jona hän havaitsi rakkautensa.

Näillä retkillä sai kornetti tilaisuutta olemaan alituisesti Herminan seuralaisena. Heidän kävellessään oli hän Herminan tukena, ja kun he levähtivät, silloin hän tyttöä auringon polttavilta säteiltä suojeli; vähitellen hän sai Herminan juoksemaan metsissä, kiipeemään vuorilla ja, sanalla sanoen, nauttimaan tuota vapaata, raitista nuoruuden elämää, josta tyttö, joka näihin asti oli elänyt melkein luostarin-tapaisessa hiljaisuudessa, ei ollenkaan tietänyt. Kun hän nyt, posket terveydestä hohtavina, hiipi ihanana ja ketteränä, kuin vuoren-neito tuossa kevät-tuoksujen sulostuttamassa luonnossa ja aina välimmiten käänsi herttaiset, kiitollisuudesta ja ystävyydestä loistavat kasvonsa sitä kohti, joka hänen elämänsä näin hauskaksi oli muuttanut, silloin ... silloin tunsi kornetti jotakin kummallista sydämmessään ... lämpymän, suloisen, -- varsin erin-omaisen, hänelle näihin asti tuntemattoman tunteen.

Paronitar näkyi katselevan noita molempia ystäviä ikään kuin kahta lasta, joittenka leikkiä hän salli sen vuoksi, että he kaiken ilonsa, kaikki kukkasensa kuitenkin uhrasivat hänelle. Kornetti kykeni hyvin pitämään ihmisiä hyvällä mielellä ja vieläpä muillekkin kohteliaina.

Suurimmasta arvosta oli hän kuitenkin Herminalle niinä hetkinä, jolloin nuot kodissa usein tapahtuvat ikävät kohtaukset tyttö paran silmiin tuottivat katkeria kyyneleitä, joita salataksensa hän tavallisesti kiirehti kyökkiin. Tänne kornetti häntä aina seurasi, lohduttaen häntä veljellisellä hellyydellä; väliin hän tyttöä kehoitti tulemaan kanssaan ulos ja koetti sitten keskustellen ja kertomuksia jutellen johdattaa hänen ajatuksiansa iloisempaan suuntaan.

Kerran oli Herminaa kotona tarvittu ja huudettu, mutta häntä ei ollut saatavissa; tästä hänen isäpuolensa suuttui ja kovasti nuhteli tyttöä. Kornetti otti itseensä näistä nuhteista, ja se tapa, millä hän vastasi paronille, vaikutti sen, että Hermina sai suuremman vapauden kuin ennen. He saivat nyt usein mennä kahden ulos kävelemään. Herminan opetus oli monessa, etenkin vakavammissa oppi-aineissa huolettomasti hoidettu. Näissä kornetti tuli hänen opettajaksensa (varsinkin ruotsin historiassa); hän tuli ikään kuin veljeksi tälle tytölle. Ja pianpa hän saikin veljen suloisen nimen Herminalta, sillä eräänä päivänä, kun he yhdessä lukivat kieli-oppia, tulivat he siihen päätökseen, että sinutteleminen tuntui paljon kauniimmalta kuin teititteleminen, sekä että tuo edellinen heidän välillään olisi käytettävä.

Hermina puolestaan ei juuri tullut Kaarlo kornetin opettajattareksi eikä varsin sisareksikaan, mutta hän tuli aivan kornetin huomaamatta -- hänen silmäinsä valoksi, hänen elämänsä iloksi, hän tuli hänen ... nyt on jo kylläkin aikaa ilmoittaa lukioilleni ja varsinkin nuorille lukiattarilleni, mitenkä Kaarlo kornetin oli laita. Hän oli rakastunut!!!

Eihän tuota kukaan olisi milloinkaan saattanut arvata. Itse ei hän tätä uskonut, aavistanut eikä arvannut ennen, kuin

Kolmannessa Valon-säteessä,

jolloin hän eräänä iltana auringon laskiessa käveli rasvatyyneen järven rannalla, Hermina rinnallaan. Tyttö kulki vaiti ja kalpeana -- niin, hänen kalpeutensa oli sitä laatua, joka osoittaa, että sydän on ilotoin, nöyrä, mutta kärsivä.

Hänen vanhempiensa välillä oli taaskin ollut kohtauksia semmoisia, jotka syvästi koskivat tytön hempeään sydämmeen. Kaarlo kornetti oli melkein väkisin vienyt hänen pois vanhempain luota ja koetti nyt, vaikka turhaan, huvitella ja ilostuttaa hänen alakuloista mieltään. Käveltyänsä vähän aikaa, he istuivat koivujen varjoon sammaltuneen kallion juurelle ja ääneti katselivat sammuvaa iltaruskoa, joka hohteensa laski veden kuvastimelle sekä toisen rannan metsäisien vuorten huipuille.

Silloin vasta loi Hermina kyyneltyneet silmänsä Kaarlo kornettia kohden, sanoen: "veljeni, sinä olet kovin hyvä..." Hän aikoi puhua enemmän, mutta äänensä vavahti; hän vaikeni ja näytti taistelevan kyyneltensä kanssa, mutta lisäsi sitten taas, kääntäen samalla kasvonsa pois päin: "sinä viivyt täällä minun vuokseni, hyvyydestä minua kohtaan, ja sinulla un minun vuokseni monta ikävää ja raskasta hetkeä ja ... kuitenkin saattaisit olla hyvin onnellinen, sinullahan on isä, on äiti, molemmat kovin hyvät ja oivalliset ... sisaria, joita rakastat; -- he sinua kaipaavat ... palaa takaisin heidän pariinsa -- ja jää heidän luoksensa ... ole onnellinen ... äläkä tule tänne takaisin!"

Ääneti istui kornetti katsellen järveä, ja ikään kuin kuvastimessa näki hän samalla sydämmensä tilan.

"Miksikä sinä jatkoitkaan käyntiäsi meillä?" sanoi taa Hermina rukoilevalla ja hempeän suloisella äänellä. "Sinä saatat itsellesi paljon pahaa etkä voi kuitenkaan muuttaa kohtaloani. Isäni on tänä päivänä puhunut sinulle kovia, uhkaavia sanoja ... voi, jätä meidät! Miksikä viipyisit? Älä ole levotoin minun tähteni, Kaarlo! Jumala kyllä minua vahvistaa ja auttaa".

"Hermina!" sanoi Kaarlo kornetti, "minä en saata jättää sinua ... mutta yhtä paljon itseni kuin sinun tähtesi olen..."

Hermina katsoi kysyvästi kornetin puoleen, ja samalla kaksi suurta kyyneltä verkalleen vierieli alas hänen poskillensa.

"Sen tähden ... sen tähden", jatkoi kornetti syvästi liikutettuna, "... että ... Hermina, sen tähden, että rakastan sinua sanomattomasti, ett'ei minulla yhtään iloa ole maailmassa, jollen saa sinua nähdä sekä olla sinun kanssasi..."

Herminan enkelin-muotoiset kasvot loistivat odottamattomasta ja hartaasta ilosta. "Siis löytyy joku, joka minua rakastaa ... ja sinä olet se, sinä minun veljeni! Oi, miten Jumala on hyvä minua kohtaan!" Ja hän kurkoitti kättään kornetille.

Katsellen Herminan pientä valkoista kättä kornetti kysyi, salainen pelko sydämmessä: "Pidätkö sinäkin minua hyvänä?"

"Kuinkapa saattaisin muuta?" vastasi Hermina. "Olenhan sitte vasta ollut onnellinen, kuin sinua opin tuntemaan. Sinä olet niin hyvä, niin oivallinen, ensimmäinen, joka on rakastanut Herminaa".

"Ja ensimmäinen, jota Hermina on rakastanut?" kysyi kornetti vähän tutkistellen.

"Aivan varmaan! paitsi äitiäni olet ensimmäinen".

[Minä tiedän hyvinkin, mitkä suuret kasat romanikultaa minä tässä silmän-räpäyksessä luotani lykkään. Selvästi ymmärrän, miten kaikki tässä vähäisessä romani-hiukkasessa olisi saattanut tulla paremmaksi, hauskemmasti aloitetuksi ja vilkkaammasti esitetyksi; kuinka tämän kappaleen sekä alku että loppu olisi saattanut tuottaa kirjalleni kahden-kertaisen menekin. Mutta siihen olisi mennyt useampia sanoja, siis useampia rivejä, siis enemmän paperia ja minun kirjani kustantaja pelkää kovin, että kirja tulee liika vahvaksi, joten sitä ei saattaisi myydä yhdestä pankkooriksistä, siis olen pakoitettu supistamaan kokoon sekä mielikuvitustani että ainettani, saadakseni likistettyä kirjani tuon määrätyn hinnan arvoiseksi. Kustantajani luulee, että yleisö ei juuri huoli paljoa maksaa tuommoisista jokapäiväisistä asioista. Minä luulen, että hän on oikeassa ja että yleisö on oikeassa, sekä että minä olen oikeassa, kun otan heidän tahtonsa ojennus-nuorakseni.]

Suloinen, autuaallinen tunne valtasi näitä nuoria rakastavia; ja ikään kuin olisi itse lemmen-jumala ruusuhunnussa laskeutunut kanervikolle heidän taaksensa, levisi nyt heidän ympärillensä tuoksu niin ihana ja suloinen (varmaankaan ei Olympiassa jumalilla ollut parempaa), että Kaarlo kornetti kesken sydämmensä ihastusta nousi huutaen: "Linnaea! minun elämäni kukka on löytynyt!" ja tosiaankin siellä vuoren kyljessä kasvoi pitkissä, lehevissä köynnöksissä sirkunkelloja. Kohta niistä sidottiin kiehkura Herminan päähän. Kukapa saattaisi kertoa sitä puhdasta, suloista onnea, ja viatonta iloa joka tästä nyt seurasi?

Hermina ei enään ollut kalpea; eikä enään sanaakaan puhuttu Kaarlon palaamisesta kotiinsa omaistensa luokse. Olihan Hermina nyt Kaarlon oma ja Kaarlo Herminan. He ymmärsivät toisiansa, he olivat onnelliset. Kaikki muuttuisi hyväksi, he olisivat aina yhdessä. Heitä ei enään _mikään_ voisi eroittaa, -- he olivat toinen toisensa sekä maassa että taivaassa.

Luonto näkyi olevan yhtämielinen näitten nuorten onnellisten kanssa; lempeänä, rakastavana, kuten hellä äiti, sulki se heitä hyväilevään helmaansa.

Kukapa ei halusta antaisi kymmenen raskasta, syksyistä vuotta, jos hetkenkin vain saisi nauttia kevättä ja rakkautta!

Neljäs Valon-säde,

loistaa yli kornetin vihan, tuon hirveän.

Eräänä lämpimänä kesäkuun päivänä tuli kornetti metsätaloon, hikisenä, väsyneenä, kaipaavana ja janoisena, toivoen rakastettunsa silmästä saavansa ystävällisen katseen sekä hänen kädestänsä virkistyttävän juoman. Huoneen ulkopuolella hän jo kuuli kantelon soivan. Hän juoksi ylös portaita, meni sisälle ja näki Herminan ihanampana, sievemmästi puettuna kuin koskaan ennen, istuvan kanteletta soittaen liljan-valkoisilla sormillaan, ja hänen vieressään ... voi kauheata, voi tuli ja leimaus ja kuolema! tuonen temppuja ja pahuuden keksintöjä! hänen vieressään istuu -- ehkä Cerberus, tuonen kolmipäinen koira, -- vieläpä pahempi! ehkäpä Polyfemus, tuo yksisilmäinen jättiläinen, -- vieläpä pahempi, kauheampi! -- ehkä paholainen, -- vielä pahempi, pahempi, hirveämpi vain! Ah, eipä se ollut "la Béte", joka istui "la Belle'nsä" vieressä, ei, tämä oli nuorukainen, niin kaunis kuin kuva, se oli toinen Azor prinssi.

Tämä kaunis, uhkea, tyyne, kylmä, hieno ja sievä Genserik G. katseli kummastuksella tuota palavoissaan olevaa, tomustunutta ja tästä odottamattomasta kohtauksesta kovin ällistyneeksi joutunutta kornetti H:ta. Pian kuitenkin hän nousi istualta, oikaisi soman vartalonsa sekä meni kohteliaasti ja sievästi vasta tulleen luokse, tarjoten hänelle kättänsä ystävällisen alhaisesti. Hän sanoi ihastuneensa, kun sai tavata kornetin täällä maalla, ja muistutti myöskin siitä kerrasta, jolloin viimeiseksi toisiaan Tukholmassa tapasivat. Kornetti ei tästä kohtauksesta yhtään ihastuneelta näyttänyt eikä lausunut ainoatakaan kohteliaisuuden sanaa. Genserik meni taaskin Herminan luokse sekä pyysi häntä laulamaan. Kornetti teki tyhjästä asiaa kävelläksensä lattian poikki, ja mennessänsä Herminan ohitse hän kuiskasi tytön korvaan: "älä laula!"

Vaativalla äänellä ja silmäyksellä määräsi paronitar tytärtänsä laulamaan. Hermina lauloi, mutta vapisevalla äänellä. Kornetti istahti akkunan ääreen ja pyyhkieli hikeä otsastaan. Hän koko aikana, jolloin Genserik oli talossa, tuskin puhui kolmeakaan sanaa, osaksi siitä syystä, ettei kukaan puhunut hänen kanssaan, sekä myöskin siitä, että nuori Genserik itse puhui lakkaamatta. Hän puhui erittäin sujuvasti, hänen keskustelunsa oli kohteliasta ja vilkasta, -- hänellä oli niin paljon oppia ja tietoa, että oikein tuntui _hauskalta_ (kornetista _harmittavalta_). Sitä paitsi hän tiesi oman arvonsa, ja tuopa häntä paremmin koroitti muitten silmissä.

"Minä olen -- minulla on -- minä teen -- minä hyväksyn -- minä ajattelen -- minä tahdon -- minun täytyy -- minä olen sanonut" -- tämä oli aine, jossa ja missä hänen puheensa ja ajatuksensa juoksu yhä pyöri. Niin, tämä _Minä_ kasvoi ja paisui vähitellen niin suureksi ja mahtavaksi, että Kaarlo kornetti mielestään näki itsensä syrjään sysätyksi, jopa sulavan mitättömäksi. Hänestä tuntui huoneessa ilma tukehuttavalta, hänen täytyi mennä ulos, hengittääksensä vapaasti raittiissa ilmassa. Hän kulki edes takaisin puutarhaa pitkin harmistuneena ajatuksissaan.