Chapter 11

"Siellä näin meren ... myrsky-ilma kuohutti sitä ... aamu-taivas kaarteli punaisessa hohteessa sen ylitse. Minä muistan sen vielä ... ah! se oli ihanaa! Minä istuin eräällä kalliolla, katsellen mereen päin. Avaruus avasi minulle helmansa; aalto kohosi aallon perästä, -- kohisten, kuohuen ... poispäin ... poispäin ... kaukaisuuteen, ääretöintä etäisyyttä kohden, jossa meri ja taivas syleilivät toisiansa; ympärilläni kohisi ja humisi -- huu! se oli kauheata, mutta komeaa! Jotakin raittiin tuulahduksen tapaista leyhkyi tuskaantuneen rintani lävitse. Minä tunsin itseni virkistyneeksi ja voimistuneeksi. Aallot puhuivat kieltä, joka minulle hyvää teki. Ne kuiskailivat, ne viittoivat minulle: 'poispäin, poispäin!' Puolen päivää istuin kalliolla ääneti, minä katselin aavaa merta ja kuultelin. Minä näin auringon nousevan aalloista, näin purjehtiain valkoisilla kyyhkyn-siivillään, sinertävällä merellä, sinisen taivaan alla, kiitävän poispäin jonnekkin etäiseen rauhan-rantaan. Minä kuulin aaltojen kehoittavat äänet ja päätin seurata niitten kutsumusta.

"Amerikkaan tahdoin mennä. Kauas, kauas pois tahdoin minä siitä maasta, jonka polkuja hänen jalkansa astui, siitä ilmasta, jota hän hengitti, sitä kieltä tuntemasta, niitä tapoja näkemästä, jotka olivat hänen.

"Päivä oli tullut, jolloin minä aioin lähteä, hetki oli käsissä. Kohta olin astuva siihen alukseen, joka minua oli vapahtava; sen lippu liehui hauskasti myötäisessä tuulessa ... pian olin keinuva vilpoisten aaltojen päällä, net lauloivat niin suloisesti; ... niitten laulun seasta kuului yht'äkkiä ääni ... minä tunsin tukevan käden tarttuvan minuun ... ja väkisin raastavan minua poijes. Kauhistuttavia sanoja puhui minulle rakastettu ääni ... niitä tuskin ymmärsin ... kaikki näytti minusta kummalliselta, -- käsittämättömältä. Kuten vankia, vietiin minua takaisin mieheni luo. Silloin tunsin minä taas jotain kummallista päässäni ja rinnassani, -- -- siellä tanssi ja pyöri -- mutta kuitenkin tuntui siellä kalvava kipu. Tämä kiihtyi kiihtymistänsä -- minä tulin totta sanoakseni -- hulluksi.

"Eräänä päivänä ... en tiedä mihinkä minua silloin oli viety ... enkä kenenkä kanssa minä olin. Silmissäni heijaili kaikki epäselvinä, julmina ryhminä. Silloin sain äkkiä kuulla kohinan, ikään kuin myrsky-ilmassa aaltoilevasta merestä, -- mutta kohina sai helyn, muuttui säveleeksi ja uhkui ihanan voimalliseksi soinnoksi sekä hiljeni sitten suloisen vakavaksi nuotiksi.

"Siihen yhtyi ääni, joka selvästi ja hiljaisesti lauloi:

"Oo Jumalan karitsa, joka maailman synnit pois otat".

"Kuten pilven hattara, joka täynnänsä taivaallista mehua, laskee alas kuivaan kuihtuneeseen maahan, niin laskeutuivat nuot pyhät säveleet alas kangistuneeseen sieluuni ja sulattivat sen hiiltynyttä mujua.

"Ikään kuin erin-omaisen voiman pakoittamana yhdistin minäkin ääneni tuohon lauluun -- selvästi muistaen sekä sanat että sävelmän. Nuot sanat olin kuullut ensi kerran Herran ehtoolliselle mennessäni -- jolloin, pyhät tunteet sydämmessäni, notkistin alttarin juurella polveni ja näin taivaan avoinna ylitseni ... ja kuullessani sanat: 'Suo meille rauhasi!' rupesivat kyyneleeni vuotamaan; ja siitä hetkestä alkaen tulin minä järkeeni jälleen. Niin, tulin, mutta _rauhaani_, ah, sitä minä en saanut ... ja vieläkin, aina ja ehkä iankaikkisesti pysyy tuo taivaan kyyhky etäällä minusta.

"Ah, minä en ansainnutkaan sen tulemista sydämmeeni, sillä minussa ei ollut nöyryyttä, ei pyhyyttä ... enkä pyhitystä edes halunnutkaan!

"Mieheni oli kuollut. Minä olin iloinen. Minä tulin taaskin setäni kotiin, sinne halasin; sydämmessäni oli muutos tapahtunut ja minä luulin nyt vihaavani yhtä paljon, kuin ennen olin rakastanut. Minä tahdoin jälleen nähdä häntä, jonka tähden olin niin äärettömästi kärsinyt, -- nähdä häntä, kerskatakseni, näyttääkseni hänelle -- ja jos mahdollista -- antaakseni hänen tuntea, että minäkin saatin olla ylpeä, kylmä, ylenkatsova. Tahdoin nöyryyttää häntä.

"Minä näin hänen elävän onnellisena, levollisena, perheensä keskellä. -- Kaikille, halvimmallekkin osoitti hän hyvyyttä, -- minulle antoi hän vain katseen, ylpeämmän, kylmemmän, kovemman kuin ennen.

"Minä tunsin sydämmeni kaikki jänteet vapisevan. Hirveä tunne valtasi sydämmeni. Hänen kovuutensa ikään kuin ivasi minun näennäistä kylmyyttäni, hänen voimansa minun heikkouttani, hänen levollisuutensa minun iankaikkista levottomuuttani. Hän oli ollut tyly minua kohtaan. Minun mielestäni hän onnellisessa ylpeydessään minua jaloillaan tomuun tallasi kuten matoa. Hänen kuvansa minua vainosi, nukkuissani ja valvoissani näin sen vain aina. Se seisoi jättiläisenä edessäni, -- se tukehutti -- se vei minulta ilman. -- Ellei häntä olisi ... hengittäisin minä! Ellei häntä olisi ... olisin _minä_! Ellei häntä enään olisi olemassa, -- silloin hän ei myöskään enään olisi elämäni ristinä. Pois pyhittynä elävitten luettelosta, hän kyllä pian katoaisi jälkeen jääneitten muistosta... Minä saattaisin ... voih! minua tukehuttaa ... kostaa ... rangaista häntä -- kostaa! Tänä päivänä, tänä päivänä vielä hänen levollinen katseensa kerskaavasti minuun katsoi ... huomenna!...

"Rikos on sanan kaltainen, -- ajatuksen synnyttämänä se lentää esiin ja näyttää meistä usein vähäpätöiseltä, viattomalta, -- mutta sen seuraukset kestävät aina läpi iankaikkisuuden.

"Minä eräänä iltana ripoitin vähän arsenikki-myrkkyä mantelimaitoon, jota oli lasissa setäni juotavaksi valmistettuna.

"Olipa minulla tuota myrkkyä vähäsen tallella omalle varalleni myöskin, sillä mahdolliseksi minusta tuntui, että saattaisin ... katua.

"Oletko sinä tuntenut katumusta?"

Minä en rohjennut vastata.

Liisi jatkoi: "Kun olin tehnyt tuon onnettoman työn, menin ylös huoneeseeni. Minä tunsin itseni levolliseksi ja kylmäksi ... kylmä kuin marmorikivi oli ruumiini -- siltä tuntui myöskin sydämmeni ... sen sykkiminen oli ikään kuin puuttunut. Minä seisoin lieden ääressä lämmitellen jäisiä käsiäni, kun äkkiä kuului alikerrasta hätäistä liikettä ja levotointa melua.

"Silloin valtasi minua hirveä tuska ... minä menin alas ja näin uhrini, kuolon kalpeana, melkeinpä tainnoksissa, sohvassa istuvan, pää taakse-päin vaipununna. Hänen vaimonsa ja lapsensa olivat oikein toivottomassa tuskassa hänen ympärillään.

"Kun tulin sisälle, loi setäni minuun silmäyksen ... sitä en koskaan unhoita! Silloin minua lähestyi koston hirmuhenki, joka tarttui terävillä, verisillä kourillaan minun sydämmeeni. _Se oli katumus_.

"Ääntevästi tunnustin rikokseni -- ja rukoilin heidän kiroustansa, joittenka onnen olin hävittänyt... Minä konttasin lattialla, painaen otsaani tomuun... Ei kukan koroittanut ääntänsä syyttääksensä minua, -- -- mutta eipä myös yksikään käsi minua ylös lattiasta auttanut. Minä raahasin itseni hänen jalkojensa luo, jonka olin myrkyttänyt, -- minä tahdoin niitä suudella ... mutta toinen jalka sysäsi minut pois, se oli hänen vaimonsa, -- minä suutelin sitä ja menin onnekseni tainnoksiin.

"Minä olin pitkän ajan varsin hourupäisenä. Kun taas tulin järkeeni, näin setäni seisovan vuoteeni ääressä, kuulin hänen julistavan minulle pelastumisensa -- ja anteeksi antamuksensa.

"Niin langennut, niin syvälle langennut olin, -- että halukkaammin olisin hänen kirouksensa ottanut vastaan. Se olisi -- siltä minusta näytti -- kelvottomuuttani vähentänyt, mutta ei hänen jalouttansa.

"Kaikkein himojen raivoisin myrskytuuli riehui sydämmessäni. Minä kirosin valoa -- ja valo vei säteensä pois minun kelvottomista silmistäni -- sekä ruumiini että sieluni sulkeutui iankaikkiseen yöhön.

"Luonnon myrskyt ovat lyhykäiset, niitä seuraa tyvenet, kirkkaat päivät. Ihmis-sydämmessä himojen myrskytuulet riehuvat kauan ja suovat vain hetkellisen levon. Minäkin sain tuon tuntea, mutta se oli yön rauha -- elämän turtumus -- horros -- pimeyden kehtolaulu. Se taukosi, synnyttääksensä uuden kalvaavan, polttavan tulen, jota kyynelten iankaikkisesti vuotavat lähteet eivät ikänä voi sammuttaa. Minä ikävöitsin ja halasin äärettömän palavasti _sovitusta_.

"Oi ristin kuolema, -- tuskat, verihiki, kivut! -- kärsiä ja teidän kauttanne sovittaa -- se -- sepä olisi hekumallista ollut. Mutta sokeana ... muumian tapaisena elävien olentojen joukossa, -- rikoksellisena ihmis-pirstaleena, -- voimattomana, mitättömänä olentona ... olin minä, -- ylen-katsottava, -- ylen-katsottuna, -- oi kurjuutta! kurjuutta! kurjuutta!

"Rangaistakseni itseäni, päätin kuitenkin jäädä eloon -- jäädä eloon -- heidän ylenkatseensa esineeksi, joita minä rakastin ja kunnioitin; -- hyljätäkseni jokaista säälivää kättä -- ja vaivatakseni itseäni niin paljon, kuin suinkin saatin.

"Minä jätin vielä kerran sen perheen, jonka onnea olin hävittämäisilläni ollut, ja nyt kinastin viheliäisyydessä eteenpäin muutaman vuoden. Takaisin tulin sitte, kuin kuolema oli laskenut kätensä rinnalleni. Setäni tahtoi minua palajamaan. Hänen pitää hallitseman minua viimeiseen hengen-vetooni asti. Minä en siihen enään mitään voi -- se on niin sallittu. Minulla ei enään ole mitään voimaa, minusta on tullut loppu, -- loppu!"

Hän vaikeni. Hiljaa rupesin nyt puhumaan muutamia rauhoittavia ja neuvovia sanoja. Minä puhuin malttavaisuudesta ja nöyryydestä; minä mainitsin -- rukousta.

"Rukous!" toisti Liisi katkerasti hymyillen. "Kuules Piete! monta monituista vuotta olen rukoillut ... yöt ja päivät, joka tunti, joka hetki; -- minä olen maannut polvillani siksi kuin vilu on jäädyttänyt jäseneni, ja rukoillut: 'oo isä, ota minulta tämä talkki!' ikään kuin kivi, ilmaan viskattuna, takaisin putoaa haavoittaen viskaajan sydäntä, niin on rukous ollut minulle... Minä en rukoile koskaan enään!"

"Oi rukoile, oi rukoile!" sanoin minä itkein, "rukoile vain oikealla mielellä... Jumala on armollinen ja antaa vakaalle tahdolle voimaa..."

"Jumala?" sanoi sokea synkeällä äänellä. "Oo maailma -- jota en enään näe, -- aurinko, joka ei enään silmiäni valaise, sinä puhut Jumalasta! Sydän, jossa iankaikkinen rauhattomuus riehuu! sinun sykkimisessäsi kuulen hänen nimensä. Omatunto, rankaisia! -- sinä ilmoitat kostajaa... Rakkauden tuli, sinä elämä minun elämästäni! liekissäsi aavistan minä sinun iäistä perus-juurtasi... Mutta _Usko_, -- sinä vaalea enkeli, jonka tulisi näyttää minulle minun Jumalani, -- sinua en tunne. Aikaisin olen minä astunut alas epäilyksen kuiluun. Minä en mitään kiellä, -- mutta en myöskään usko mitään. Minä näen -- pimeyden vain!"

"Ja etkö sovittajan kirkkautta, ristiin-naulitun säde-kehää -- ja Jesusta?" kysyin minä hämmästyen ja kauhistuen.

Sokea oli vähän aikaa ääneti, katkera alakuloisuus kuvautui hänen muodossaan, ja hän sanoi hetken perästä:

"Minä luin kerran eräästä näöstä taikka unesta -- ja monta kertaa sen aave-haamu nousee peloittavana ja kauhistuttavana sydämmeeni".

[Madame Staël'in de l'Almagne, toinen osa, sivu 276, Jean Paul'in uni.] "Keski-yön aikana äkkiä aukeni näkymättömien käsien voimasta erään kirkon ovet. Joukko kamoittavia varjoja kokoontui alttarin ympärille, he huohuttivat ja heidän rintansa aaltoili levottomasti. Lapset lepäsivät vielä haudoissaan.

"Silloin astui ylä-ilmoista alas alttarille loistava haamu, jalo, ylevä, mutta hänen muotonsa kuvasti ainaista surua. Kuolleet huusivat: 'oo Kristus! eikö löydy yhtäkään Jumalaa?' Hän vastasi: 'ei yhtäkään'. Kaikki varjot rupesivat kovin värisemään ja Kristus lisäsi: 'minä olen liidellyt ilmojen läpi, kiitänyt kautta aurinkojen, -- eikä sielläkään ole yhtään Jumalaa. Minä olen kulkenut maailman perimmäisiin ääriin asti, olen katsonut alas hornan kuiluun, ja huutanut: Isä, kussa olet? mutta kuulinpa ainoastaan, miten sateen pisarat putoilivat syvyyteen, -- ja tuo iankaikkinen myrsky, jota ei mikään järjestys ohjaa, on yksistään minulle vastannut. Minä loin sitten silmäni taivaan kaarrosta kohti -- ja näin siellä ainoastaan pimeän avaruuden, joka tyhjänä tyhjyytenä kalvaamalla kulutti omaa itseänsä. Koroittakaatte uudestaan katkerat, vihloavat valitus-huutonne ja hajotkaatte, sillä kaikki on mennyttä'. Nuot lohdutusta kaipaavat varjot katosivat. Pian oli kirkko tyhjänä, mutta yht'äkkiä -- hirveä näky! -- kuolleet lapset, jotka taas vuorostaan olivat kirkkopihalla heränneet, kiiruhtivat nyt esiin ja lankesivat polvillensa alttarilla olevan majesteetillisen haamun eteen, huutaen: 'Jesus, eikö meillä ole mitään isää?' -- ja kyyneleitä vuodattain vastasi haamu: 'me olemme kaikki isättömiä, te ja minä, ei meillä ole yhtään...'"

Tässä sokea keskeytti puheensa, ikään kuin kauhistuen tuota sairaalloista, houreen-tapaista mielikuvitusta, ja oli hetken aikaa ääneti, mutta laski sitten sormensa ristiin, ojensi verkalleen ulos-päin käsi-vartensa ja parahti kamalaan läpitunkevaan huutoon, joka ilmaisi hirveintä epätoivoa.

Sinä hetkenä lähestyi meitä kiirehtivät askeleet ja eversti seisoi äkki-arvaamatta edessämme, luoden minuun kysyvän ja levottoman katseen. Sokea, joka tunsi hänen käyntinsä, antoi vavisten kätensä painua alas, mutta pian hän net taas kohoitti everstiä kohti ja rukoili sydäntä viiltävällä äänellä: "Ole säälivä, ole hyvä minulle! Minä olen kovin onnetoin. Jos taas tulen mielipuoleksi, niin älä vie minua hulluin huoneeseen. Kyllähän minusta jo loppu tulee pian. Suo edes että rakkaat kädet silmäni sulkevat!"

Sääli ja syvä suru kuvautui everstin kasvoissa. Hän katseli kauan Liisiä, istahti sitten hänen viereensä, laski käsi-vartensa tueksi hänen ympärillensä ja antoi hänen päänsä levätä vasten rintaansa.

Tämä oli ensi kerta, jolloin näin hänen hellästi kohtelevan onnetointa sokeaa. Liisin kyyneleet vierivät hitaasti hänen kalpeita poskiansa pitkin. Hän oli ihana, mutta ihana, kuten langennut enkeli, jonka kainosteleva toivotoin muoto näyttää hänen tuntevan itsensä ansaitsemattomaksi siihen armoon, jota hänelle osoitetaan.

Nyt havaitsin Armon vähän etäämpänä lähestyvän meitä. Kun hän näki Liisin noin everstin turvissa, hämmästyi hän hetkellisesti, mutta käveli samassa taas meitä kohti, vaikka vieläkin jonkunlainen kummastus kuvautui hänen kasvoissaan. Eversti istui liikahtamatta. Liisi ei näkynyt huomaavan mitään hänen ympärillään olevasta. Kun Armo tuli meidän lähellemme, loi hän everstiin katseensa, heidän silmäyksensä kohtasivat toisiansa -- sulaen ystävälliseen kirkkaasti loistavaan säteeseen, ja ikään kuin saman ajatuksen synnyttämästä liikkeestä antoivat he kättä toisillensa.

Armo hyväili Liisiä ja puhutteli häntä hellästi, -- Liisi vastasi kyyneleillä vain. Hetken perästä nousi eversti tarttuen sokean käteen, Armo otti toiseen, ja näin hellästi ja hiljaa hoitaen he häntä välissään taluttivat kotia päin.

Minä jäin yksin puistoon. Tuskallisilla ja levottomilla tunteilla katsahdin lempeätä, keväistä sinitaivasta kohden, sydämmestäni halasin, että sen kirkkaus loistaisi sieluuni.

Matkustaissani elämän tyveneitten kohtalojen läpi, minun ei koskaan ole tarvinnut koetella niitä tyrskyjä, jotka kohtaavat monta monituista elämän vaeltajaa, vaan olen rauhallisessa sydämmessäni tallentanut elähyttävän uskon ja pyhittävän toivon; ainoastaan kanssa-ihmisteni onnettomuudet, kärsimykset ja epätoivot ovat välistä pilviin peittäneet ihanata aurinkoani ja elämäni iloa sekä saattaneet minua välistä katsahtamaan korkeuteen, katkerasti kysyen ... "miksikä?"

Mutta eipä vastaus kauan viipynyt, kun sitä rukouksessa hartaasti anoin. Lohduttavat tuuloset leyhkyivät levottomaan sieluuni kuiskaten:

"Pilvet haihtuvat, aurinko jäljelle jääpi. Ihmisten rikokset, surut ja hairaukset eivät saata muuttaa luojan hyvyyttä. Me näemme ainoastaan vähäisen osan. Ihmiset kuolevat -- muuttuvat. Jumala on muuttumatoin".

Turhaan me epäillemme, nureksimme ja olemme levottomat. Kaikista elämämme harhateistä on meillä ainoastaan yksi ulos-käytävä. Sinä hetkenä, jolloin pimeys meistä synkeimmältä näyttää, olemme ehkä lähimpänä valoa. Kun sydän-yön kello kajahtaa, silloin kohta aamukin jo kajastaa, -- ja vaikka se olisikin kuollon-kello, joka meille vapahdusta julistaisi, niin, kun elämämme sokkelot meistä ahtailta ja pimeiltä näyttävät, mitäpä lohdullisempaa saattaisimme itsellemme sanoa, kuin: "meille avataan ovi, ja me pääsemme ulos, -- valkeuteen". Näyttäköön meistä kuinkakin ahtaalta, umpinaiselta, -- niin tiedämme että, -- "meille avataan ovi!" No siis, -- odottakaamme, toivokaamme!

* * * * *

Liisin mielen-tila kävi tästä päivästä vielä levottomammaksi. Hänellä oli välistä oikeita mielen-vian kohtauksia, joten hänestä täytyi toista vertaa paremmin pitää huolta kuin ennen.

Hänen kärsimisensä ja rauhatoin elämänsä levitti ikään kuin synkeän hunnun koko perheen ylitse. Erittäinkin näkyi se haitallisesti vaikuttavan everstin terveyteen ja luontoon.

Jotta en lukioitteni silmiä väsyttäisi sillä, että liika kauan annan heidän tarkastella tätä synkkää taulua, tahdon heitä nyt saattaa toisen luo. Se on valoisa, iloinen; siinä astuu yhdistettynä esiin maailman ja ihmis-sydämmen nuoruus. Me panemme sille nimeksi:

Kevät ja Rakkaus.

"Myöskin minä olen Arkadiassa ollut".

Viattomat ilot, viattomat surut, te nuoruuden-aikani ystävät, te enkelit, jotka hymyten ja itkein avasitte minulle elämän portit! teitä kutsun tänään! Ja teitä myöskin, te ajatukset, puhtaat kuin taivaan sini! tunteet, lämpimät kuin kevät-auringon säteet! toivo, raitis kuin kevät-aamun leyhke! minä kutsun teitä, -- tulkaa, oi tulkaa elähyttämään uupunutta mieltäni!

Minä tahdon laulaa keväästä ja rakkaudesta, nuoruudesta ja ilosta; -- suloiset raittiit muistot, nuoruuden-hetken satakielet! koroittakaatte äänenne! minä tahdon nuotille panna teidän säveleitänne ja ihastua vielä kerran teidän laulustanne.

Toukokuun kahdentenakolmatta päivänä nousi kevät-aurinko kirkkaana ja kosketti kullan-keltaisilla säteillään Kaarlo kornetin silmiä. Oitis näki hän unissaan kalparitariston tähdet välkkyvän joukottain edessänsä. Hän pyrki halullisesti niitä selvemmin katselemaan, koetti aukaista silmiänsä, heräsi ja näki tähtien katoavan pois päivän ihanassa valossa, jonka säde-loisteessa pyöri miljonittain hiukeita.

Neljänneksen tunnin kuluttua nähtiin hänen, pyssy olalla, kuleksivan seudun metsien raittiissa aamu-ilmassa. Tämä oli kevät-aamu niin ihana, kuin se, josta runoilla Böttiger laulaa;

"Suloisna hymyi luontonen Ja nurmi vihersi, Ja rukousta kukkasen Jo leivo sävelsi, Ja puro purki hiljakseen Pois lahden tyyneeseen, Missä joutsen hopeehohteinen Ui, lauluns laulaen.

Ja päivän kultaa kohden loi Lentonsa kotkanen, Ja mehiläinen mettä joi, Vei korttaan muurainen, Ja perho kätki ruususeen Nuot punasiipensä, Ja kyyhkypari toisilleen Nyt kuiskaa lempensä.

Yks' nuorukainen toivova Käy puitten varjossa, Ja verensä on hehkuva, Ja katse kaipaava". ....................

Tässä nuorukaisessa nyt näemme Kaarlo kornetin täynnänsä niitä raittiita, suloisia tunteita, joita ainoastaan elämän ja luonnon aamuhetket yhdistettynä meille lahjoittavat. Hän katselee ympärillensä, välistä ylös sinistä taivasta kohti, toisinaan alas aamukasteesta kimaltelevaan ruohoon ja välin taas kaukaiseen etäisyyteen, jossa keveät ruusun-hohteiset usvat aina edempää edemmäksi haihtuvat.

Suloinen tuoksuva leyhke hyväilevän länsituulen tuomana...

Niin pitkälle olin kirjoittanut tunteitteni aina enenevässä kiihkossa, kun varsin äkkiä tunsin niin väkevän ruusun-hajun, että pääni joutui varsin pyörälle; myöskin kuulin erin-omaisen sohinan ja kohinan ympärilläni. Minä nostin kynäni -- joka juuri siinä silmän-räpäyksessä oli ikään kuin villitty -- paperista ja katsoin taakseni.

Mikä näkö! Huone oli täynnä pieniä loistavia kerubeja, joilla oli ruusukiehkurat päässä ja käsissä, ja heidän siipiensä ainainen värinäpä se oli, joka matkaan saattoi tuon kummallisen suhinan. Jota kauemmin minä katselin noita ihmeellisiä olentoja, sitä viehättävämmältä minusta näytti net värit, jotka loistivat heidän silmissään, poskissaan, siivissään j.n.e. ja kun niistä loin katseeni muihin esineihin, kah! silloin näytti kirjoitusmusteeni valkoiselta, paperini mustalta, keltainen seinäni viheriäiseltä, ja itse olin kuvastimessani -- ruusun-punainen. Eipä kummakaan, että ruusun-tuoksu nousi päähäni.

Nyt tunsin minä nuot pikku veitikat; minä olin heitä ennen nähnyt. Ja kukapa ei noita ole nähnyt ja tuntenut! Nethän ne ovat, jotka kujeilevat seitsemäntoista-vuotisen tytön ympärillä ja vääntävät hänen päänsä vähän kallelle. Net ne ovat, jotka panevat nuorukaisten silmät harhailemaan siten, että he tulevaisuutensa taulussa näkevät kirjoitettuna "_huvitus ensin ja työ sitten_", kun pitäisi olla: "_työ ensin, huvitus sitten_". Netpä senkin saavat aikaan, että tyhjän-päiten nähdään paljo vaivaa, juostaan kymmenenkin peninkuorma virvatulen perässä, sekä että toisinaan ei taas nähdä senkään vertaa, että tartuttaisiin onneen kiinni, vaikka se juuri kulkee aivan lähitsemme. Net ne ovat, jotka, epävakaisina kuin huhtikuun ilma liehuvat uskottelemassa koko maailmaa ja tekevät koko maailmasta pilkkaa; jotka saattavat P:n menemään naimiseen ja T:n jäämään naimattomaksi sekä molemmat siten tekemään väärin; jotka matkaan saavat, että A. antaa myöntävän ja J. kieltävän vastauksen sekä että molemmat erehtyvät. Net ne ovat, jotka tunkevat rahakauppias Laskumiehen konttuoriin, sekoittavat hänen vekselinsä ja panevat häntä tekemään kuutosesta yhdeksäistä ja päin vastoin. Ja netpä runoiliankin ympärillä niin armottomasti suhisevat ja surisevat, että hän esittelee kaikkea muuta, paitse mitä on selvää ja järkevää, että hän väärässä muodossa kuvailee meille todellisuutta ja siten harhauttaa sekä itseänsä että muita. Mielikuvituksemme haahmoitukset, pienet ruusun-väriset veitikat! kukapa ei teitä tuntisi? Mutta kukapa ei teitä väistäisi, kukapa ei tahtoisi teitä torjua luotaan, joka kerran on saanut kokea teidän kepposianne ja petoksianne? Ja erittäinkin niitten, jotka kutovat jokapäiväisen elämän kangasta, tahtoen järkevästi ja siististi viskata sukkulansa sen köyhän-puoliseen loimeen, tulee paremmin kuin muitten olla varuillansa, ett'ei teidän ruusutuoksunne hurmaa heidän ajatuksiaan eikä sekoita heidän aivujaan. Minä havaitsin, missä vaarassa olin, kuinka vaaralliselle tielle kynäni oli kiitänyt. Minä laskin sen pois, nousin istualta ja menin juomaan pari lasillista kylmää vettä, avasin akkunan ja henkäsin sisääni tuota vielä lumikylmää huhtikuun ilmaa, -- katselin taivaan kirkkautta kohti, katsoin alas maahan, jossa piiskattiin tomua vaatteista, käänsin huomioni sitten kolmeen kissaan, jotka vasta-päätäni eräässä vintin-akkunassa istuivat, pää kallellaan, varsin siististi maailman menoa katselemassa. Sanalla sanoen, minä annoin silmäni tarkata ympärilläni olevaa jokapäiväistä elämää, tullakseni pois mielikuvitukseni maailmasta, joka nuoruuden-muistojeni siivillä lenteli esiin ja leveni ympärilleni. Yksi noista pienistä veitikoista oli korviini kuiskannut: "vähäisen sopii perättömiäkin jutella, kunpa siitä vain syntyy kaunis vaikutus", ja jollen vain olisi aikanaan tointunut ja katsellut ympärilleni, olisitte, hyvät lukiani, kentiesi saaneet nähdä kevään sekä rakkauden, jonka vertaista ei koskaan ole muualla ollut ... paitsi ehkä Arkadiassa.

Kun akkunan luota palasin, oli huoneen ilma aivan raitis. Nuot pienet ruusun-väriset hämmentäjät olivat matkoissaan, ja minä näin taas kaikki esineet todellisessa ja luonnollisessa muodossansa.

Todellisuuden kuvan täytyy olla kirkkaan puron kaltainen, joka eteenpäin virtaessaan selvästi ja toden-mukaisesti näyttää kaikki sen aalloissa kuvastuvat esineet, ja jonka kirkkaan veden lävitse pohja ja siinä olevat aineet näkyvät. Kaikki, mitä kuvailia eli tekiä kerronnassaan saa mielikuvituksellensa myöntää, on siinä, että se toimielee auringon-säteenä, joka muuttamatta esineitten omituisuutta kuitenkin lahjoittaa väreille kauniimman loiston, antaa aalloissa välkkyvälle päivälle timanttihohteen ja valaisee puhtaalla kirkkaudellaan itse puron santapohjaa.