Part 7

Päivä koitti... He näkivät auringon kulloittavan taivasta ja alas tunturin kukkuloilta. Se ensin ikäänkuin kätkeytyi heiltä, kunnes se vihdoinkin nousi itäisen harjun yli ja loi punaisen valonsa metsän rinteiden ja läntisten kukkuloiden yli, alas nurmikolle asti, jossa se kimalteli kasteessa.

Yhä vielä sitä rytkytetään mäkiä ylös, toisia alas. Giljen niityillä oli työväki jo kauan aikaa ollut levittelemässä heiniä, kun he näkivät kapteenin vaunut.

"Oikeinpa tuntuu hauskalle päästä jälleen omaan kotiinsa!" sanoi rouva Jäger... "Saa nähdä, onko Marit muistanut savustaa lohia."

Marit tuli etehisen ovesta heitä vastaan.

"Tänne tuli eilen illalla hieno matkustaja kaupungista ... sama, joka kävi täällä kaksi vuotta sitten ja sai saappaansa paikatuiksi... Kun en keksinyt parempaa keinoa tein hänelle vuoteen siniseen kammariin!"

"Vai niin! -- ylioppilas Grip!... Hän on varmaankin matkalla kotiinsa."

Äkkiä katsahti äiti Inger-Johannaan ja tuli miettiväisen näköiseksi. Kiireesti nousi hän alas vaunuista.

* * * * *

"Jäger lähtee huomenna virkamatkoilleen kauas tuntureille Grönnelidin karjamajoille säätereille saakka!" selitti rouva, "ja sitä varten on paljo valmistuksia".

"Vai nii -- inkö? Joko varhain huomenna?" kysyi ylioppilas pannen painon sanoihinsa.

"Aikomukseni on matkustaa kotiin suoraan tunturien yli, samoin kuin viimein täällä käydessäni ... sillä kaupungin tomusta ja lukujeni aprikoimisista päästyäni halajan hengittää raitista ilmaa."

"Mutta sittenhän voisittekin seurata Jäger'iä, teillä olisi ainakin viisi tahi kuusi penikulmaa tuntureilla yhdessä matkustettavaa, -- ja Jäger olisi todellakin iloissaan, jos saisi teiltä seuraa! -- Ette suinkaan paheksu jos valmistan teille vähän evästä?"

"Kiitoksia, kiitoksia hyvä rouva kaikesta ystävällisyydestänne."

"Hän ei tahdo pitää minua kauemmin, kuin harmillista!" mutisi ylioppilas, kuljeskellessaan aamupäivällä edes takaisin pihalla; kaikki muut paitsi rouva olivat nukkumassa.

Mutta ei hän tullut tänne saatellakseen kapteenia...

Iltapäivällä, kun ilma tuli viileämmäksi, lähtivät kapteeni, Inger-Johanna, Jörgen ja ylioppilas Grip kävelemään kaunista tietä pitkin myllylle päin. Iso-Ola ja talonvouti Aslak seurasivat heitä; myllyn pyörässä oli jotain korjattavaa, sillä oja oli melkein kuiva.

Miehet seisoivat nyt tuumailemassa miten pyörää parhaiten voisi nostaa pois akselista.

"Tuo Jörgen ... tuo Jörgen! hän tietysti löysi korjattavan paikan pyörässä!" huudahti kapteeni.

"Sinä saat, Ola, ottaa nikkari Toren avuksesi, kohta kun hevoisinesi palaat tunturilta... Ja anna Jörgen'in neuvoa teitä, hän ymmärtää! Lukeminen se kangertaa, mutta kyllä hän muuhun pystyy."

"Pänttää sinä niitä kirjoja päässäsi vaan, Jörgen; tee niinkuin jauhopuuroa syödessäsi, mitä pikemmin sitä syöt, sitä pitemmin se loppuu", lohdutti Grip.

"Kas niin! -- olin juuri unohtamaisillani valmistaa ongen siimaa huomiseksi. Jörgen, sinä saat tänä iltana lähteä kauppiaan luo... Saatte nähdä kuinka me siellä pyydämme lohia", sanoi kapteeni, kääntyen Grip'iin.

"Ohhoh." huokasi hän, astuessaan kotiin päin. "Nyt minua oikein haluttaa päästä tuntureille... Minä palaan sieltä aina kolme, neljä leiviskää keveämpänä!"

"Siitä saakka kuin koulupenkillä istuin, olen aina ihmetellyt sitä osaa maasta", huomautti Grip -- "meidän pitäisi maantieteesemme lisätä tämän seudun sisäjärvestä ... että se löydettiin vasta muutama vuosi sitten keskellä avaraa tunturi-ylänköä, jonka ainoastaan muutamat peuran ampujat tunsivat."

"Se ei ole merkitty mihinkään karttaan, sen paikka on siinä tyhjä kuin Afrikan sisusta ... ei, se on vielä tuntematon!" selitti kapteeni. "Mutta onhan sitä myöden kuitenkin yhteyttä muiden seutujen kanssa, sekä kansan että karjalauman kautta ... ja tuntureilla on jo vanhasta ajoista omat nimensä kansan kesken."

"Se on kyllä totta, -- tuntevathan Afrikan syntyperäiset asukkaat maansa sisä-osaa, mutta eihän sivistynyt maailma sitä kuitenkaan tunne", nauroi Grip... "Minä olen aina miettinyt mitä sellaisessa salaperäisessä seudussa sisämaassa voisi löytyä. Siellähän ehkä saisi nähdä monenlaista! rotkoista löytyisi rauenneita asumuksia vanhoilta ajoilta ... laaksoloista maahan vajonneita hökkeliä ... ja silloin tällöin metsäpeura vilahtaen pakenisi tasankojen yli"...

"Niin kyllä siellä metsästetään", myönsi kapteeni; -- "me saamme sieltä ylhäältä monta makeaa peuran paistia."

"Sehän minua houkuttelikin, kun kaksi vuotta sitten tapasin peuran ampujia. Minä tahdoin löytää jotain uutta, nähdä mitä siellä oli."

"Juuri niinkuin mekin kuvailimme kaupungista!" huudahti Inger-Johanna.

"Neiti, teidän pitäisi seurata isäänne vähän matkaa tunturille!" -- --

"Sepä ei olisi niinkään tuhmaa!" arveli kapteeni ... "ei ollenkaan mahdotonta -- ... ei suinkaan, saisit ratsastaa Grönnelid'in karjamajoille saakka."

"Niin, jospa isä toteuttaisit tuon tuumasi!" huudahti Inger-Johanna innokkaasti. "Nyt haluttaa minuakin nähdä minkälaista siellä on... Luulen, että me aina ennen ajattelimme maailman loppuvan tuolla omaan karjamaahamme."

"Minullahan on peite kanssani satulalla, -- ja jos he kerran minulle voivat hankkia yösijaa, niin kyllä sinäkin saat siitä osaa."

"No, no, Morten! -- jätä ihmiset rauhaan!"

Kapteeni otti tupakkakääreen ja ojensi osan siitä pukille, joka pihalta syöksi heitä vastaan.

"No partaniekka! Tuo peto tahtoo osansa sekin!"

"Kuuleppas äiti!" huusi hän, nähdessään vaimonsa tulevan aitasta.

"Mitäs arvelet, kun minä olen aikonut ottaa Inger-Johannan huomenna mukaani?... Perjantainahan voisivat hän ja Jörgen palata kotiin Iso-Olan ja hevosten kanssa!"

"Mutta rakas Jäger! Mitä tekisi hän siellä tuntureilla?"

"Hän voi jäädä yöksi Grönnelid'in karjamajoille."

"Mutta se olisi liian rasittava matka... Sinunhan täytyisi kulkea aivan raivaamattomia metsäteitä!"

"Saa hän istua hevosen selässä aina karjamajojen toiselle puolelle. Musta kulkee kyllä kun sinä istut satulassa vankkana kuin pappi tunturien, rämeitten yli. Minä puolestani otan Valkon"... Kapteeni oli oikein hurmautunut tyttärensä tulemisesta mukaan.

"Tietysti sinun täytyy päästä!"

"Äiti, valmistapas meille hyvää evästä vaan! Huomenna kello viisi täytyy meidän jo lähteä matkalle.

"Tronberg yhtyy hevoisineen meihin kauempana, niin että tekin Grip saisitte vuoroonne ratsastaa."

Grip ajoi pihalla Jörgeniä takaa ja saatuaan hänet vihdoin kiini, työnsi hän hänet sisään avonaisesta keittiön ikkunasta.

* * * * *

Punaisena ja palavissa ja niska auringon paahtamana kuljeksi kapteeni paitahihasillaan ylhäällä tunturilla.

Ensimäisenä ratsasti Inger-Johanna tavarain kanssa ja kapteenin vieressä kulki muutamia talonpoikia, jotka kuumuuden tähden kantoivat takkiaan kepin nenässä olkapään yli, ja joka kerta kun pysähdyttiin, osoittivat he hänelle tilusten rajoja ja kaikellaisia merkkiä, joiden mukaan kapteenin piti pyykittää metsää.

Yön makasivat he Grönnelidin karjamajoilla ja kello viidestä saakka olivat he jo tutkimusretkellään ja ratsastivat lakeiden tunturien yli pajupensaikon välitse, jolloin hevoset vähän väliä kahlasivat saman joen mutkissa.

Nyt he pysähtyivät, jyrkkää vuorta kiivettyään; he päättivät odottaa Tronberg'ia, jonka olivat nähneet alempana mäissä.

Kapteeni otti esille kiikarinsa ja pikaisesti katsahdettuaan lumen peittämää tunturilakeutta, joka kaukaisena maitomerenä levisi heidän edessään, suuntasi hän kiikaria yhä enemmän alaspäin.

Hiki tippui suurina pisaroina otsalta ja silmäkulmista, niin että lasi himmeni ja hänen täytyi kirkastaa se suurella, kuluneella nenäliinallaan.

Hän nojasi nyt kyynäspäällään hevosen selkää vasten ja katseli hetken aikaa vielä...

"Näettekö ketä tuolla liikkuu vasemmalla puolella Brätstadia ... varmaankin Rognelidiläisiä? Mitä luulette?"

Miehet, joita hän puhutteli, nostivat kätensä silmäin varjoksi ja huomasivat kohta, että tulijat olivat heidän riitaveljiänsä, joiden huomenna piti yhtyä heihin kalavedellä, mutta he olivat siksi viekkaita, ett'eivät sitä ilmoittaneet, vaan puhuivat imartelevaisesti:

"Kapteenillapa vasta on oiva kiikari!"

Ollessaan näillä virkamatkoillaan, koettivat molemmat riitapuolueet kaikin puolin häntä miellyttää, he ikäänkuin kantoivat häntä käsillään. Tämä olikin kapteenin mielestä suurin nautinto näillä kesäisillä tunturimatkoillaan.

"Oletteko kalastaneet, Tronberg?" kysäsi hän, kun ala-upseerin lakki tuli näkyviin jyrkällä karjapolulla.

"Lohtako ... tänäänkö olette pyytäneet?"

"Tänä aamuna, herra kapteeni!"

Kapteeni otti kalat ja katseli niiden kitasiin.

"Niin, niin, tämänpäiväisiä tämä näkyy olevan!"

Ala-upseeri otti lakin päästään ja pyyhkäsi hien otsaltaan.

"Pitkin kallionsolia astuessani, olisin melkein voinut paistaa lohet tunturin seinällä", arveli Tronberg.

"Kauniita kaloja, katsokaapa niitä, Grip! ... painavat varmaankin viisi naulaa."

"Herran tähden, tekin täällä, neiti!" huudahti ala-upseeri ja ojenti hetikohta vartalonsa suoraksi tervehtiäkseen häntä sotilaan tavalla, kun Inger-Johanna ohjasi hevosensa sinne ja tarkasteli punaisen täplikkäitä, kiiltäviä kaloja, jotka riippuivat satulalla. Mutta vanha Lars Opidalen, hän, joka rajan määräämistä oli pyytänyt, silitteli karkealla kämmenellään tytön kättä, kun tämä luki pajuvitsalle pujotettuja lohia.

"Voiko tämmöinenkin olla tuhkaa ja tomua!" sanoi hän hiljaisesti ihmetellen.

"Lars, auta neitiä astumaan alas! Hänen on mahdoton tästälähin ratsastaa tuolla jyrkällä, aukealla tunturilla."

Tie oli yhä jyrkempää, välistä sitä ei näkynytkään harmaalla tunturiseinällä.

Läpi seudun kajahti kalakotkan räikeä huuto. Se liiteli, huuti ja lensi yhä edemmäksi, kun Jörgen sille huijata hoilotti. Sen pesä lienee varmaankin ollut jossakin likeisessä tunturinkolossa.

Kapteenin haulipyssy otettiin esille ja Tronberg koetteli ampua, mutta kotka ei ollut kylläksi likellä... Jos vaan makaisi tuolla ylhäällä suurten kivien takana sitä väijymässä!

Kotka taas liiteli heidän lähellään suurine leveine siipineen.

Äkkiä kuului ylhäällä ilmassa pamahdus ja kotka räpisteli rajusti siipiään, estääkseen itseään putoamasta.

Laukaus oli sattunut siipeen, että päivänpaiste näkyi sulkien lävestä. Linnulla oli nähtävästi vaikea pysyä tasapainossa.

"Hyi, ... se on pahasti haavoitettu", huudahti Inger-Johanna.

"Kuka teistä ampui?" kysyi kapteeni hämmästyneenä.

"Jörgen karkasi pois pyssyineen", selitti Tronberg.

"Jörgenkö?.. Älköön hän turhaan kuvailko minulle, että tuo oli hänen ensimäinen laukauksensa! Tuo lurjus!... Mutta tällä kertaa hän kuitenkin pääsee selkäsaunasta -- sillä olipa tuo totta tosiaan aika laukaus!... Peijakas! olen häntä ankarasti kieltänyt pyssyä liikuttamasta."

"Olette kieltäneet, niin!" mutisi Grip -- "neiti Inger-Johanna, eikö ole ihmeellistä, että aina tulemme taitavimmiksi juuri siinä, mitä on kielletty tekemästä. Kaikki tuollaiset kiellot ovat meidän kasvatuksessamme suurimmat kiihoittimet.. Mutta ravun käyntiä on kuitenkin senlainen kasvatus ... tuottaa se kyllä terävä-älyisiä ihmisiä, mutta heikkoja luonteita."

Grip ja Inger-Johanna kävelivät edellimäisinä. -- Kummallinen, tiheä auer oli tänä iltapäivänä; se verhosi kokonaan alhaisen laakson, mutta ylhäällä tunturilla oli ilma niin heleän kirkasta.

Hitaasti raivasivat hevoset itselleen tien kivikoissa alasvyörineitten kalliolohkarein välitse, jotka muistuttivat sammaltuneita, harmaita hökkeleitä, joiden katolla seisoi joku vaivaiskoivu hienoja hapsiaan levitellen, ja joiden halkeemista riippui kirjavia monivuotisia sanan jalkatöyhtöjä.

"Katsokaapa noita kummallisia kierteisiä kasvia! Voisi luulla, että kaikki täällä on kivettynyttä ja kuollutta mutta kuitenkin pyrkii elämä kaikkialla näkyviin."

Hän pysähtyi.

"Tiedättekö, neiti Inger-Johanna, mitä nyt haluaisin?"

Entinen sala-iva oli jo kadonnut hänen kasvoistaan.

"Minä vaan tahtoisin päästä opettajaksi ... tahtoisin opettaa lapsille heidän omien selvien ajatuksiensa avulla kaikkein ensimmäiset opin-alkeet ... juuri perusteet ovat meillä huonot ja väärennetyt! Lapsille pitäisi opettaa juuri niin paljo ja niin vähä kuin he todellakin voivat käsittää. Ja sitte hylkäisin minä kaikki nuo rakkaat, turvalliset kiellot!... Minä vaan näyttäisin heille seuraukset ... sekoittaisin heidän nähden yhteen ruutia ja tulitikkuja, kunnes ne räjähtäisivät ja sanoisin sitten: Tahdotkos, Jörgen! minun puolestani saat kernaasti pitää nuo taskussasi, mutta saat itse kärsiä seurauksia... Edesvastauksen tunto, kas se on kasvatuksessa edistettävä, jos meistä on tuleminen kelpo ihmisiä."

"Teillä on tavattoman paljon aatteita, Grip!"

"Sukkeliako tarkoitatte? Jospa minulla vaan olisi taitoa kirjoittaa! -- mutta siihen en ollenkaan kykene.

"Katsokaas, meillä on vaan neljä uraa kuljettavana; niiden nimet ovat: -- jumaluus-oppi, kieli-, lääke-, ja lakitiede; vastaiseksi olen kolkuttanut viimeiselle vievää porttia. En itsekään tiedä minkätähden!... Oletteko, neiti, kuulleet kerrottavan kissasta, joka pantiin lasikupuun, mistä ilma pumputtiin pois? Se huomasi, että jotakin hullunmoista oli tekeillä; oli vaikea hengittää, ilma yhä vähenemistään väheni, sitten se hoksasi pistää käpälänsä läpeen... Samoin tahdon minäkin koettaa pistää käpälän henkiläpeen. Sillä ilmaa, ilmaa ei ole kylliksi. En tarkoita tuolla ylhäällä runoilijain luona pilvissä, en suinkaan! Siellä säkenöitsee ja hohtaa; siellä kirjoitetaan työskentelemisestä kansan ja vapauden sekä kaikkein korkeitten, suurten aatteitten hyväksi niin monella eri tavalla kuin kompassissa on suuntia. -- Mutta todellisuudessa, alhaalla maan päällä ... tällaiselle proosalliselle ihmiselle, joka vähänkin tahtoo toteuttaa noita kauniita puheita -- siellä on tie kokonaan suljettu. Kaikki meidän parhaimmat harrastuksemme ja aatteemme eivät voi tulla käytäntöön elämässä, sen sanon teille neiti! Ei edes senkään vertaa, että niiden kautta voisi tehdä itsensä onnettomaksi.

"Ja sitten elämme niinkuin parhaiten sopii -- ja kumppanien kanssa lohdutamme itseämme punssilla joka kerta kun muun seuraelämän teekutsumuksissa olemme tulleet petetyiksi".

"Mutta, hengittäkääpäs tätä ilmaa! jok'ikinen hengähdys on kuin lasillinen hienointa ... kaikkein hienointa, -- niin mitä sanoinkaan?"

"Punssia!" kuului kuiva vastaus.

"Ei, elämää!... Vapaan luonnon kanssa ei mielellään väittele. Tunturien, auringon ... kaikkein noiden koukkuisten, sitkeitten koivunvitsojen kanssa olen kyllä samaa mieltä... Jos vaan ihmiset tuolla alhaalla voisivat olla teeskentelemättä, mutta sitä he eivät koskaan ole, paitsi kun he iloisten kumppanien seuroissa, vähä märkää maistettuaan, ovat kohonneet kylliksi korkealle syvästä kaivostaan! Löytyy joukko vapaamuurareja, jotka tuntevat toisiaan ainoastaan sellaisina... Tahi ollessaan Westermannin höyrykylvyssä, jossa Westermann löylyttää kylpijää tuoreella koivunvastalla kolmenkymmenen pykälän kuumuudessa. Tiedättekö, neiti, sauna oli isiemme kansallinen kokoushuone!"

"En tiedä, minä saan mielestäni kuulla niitä ja näitä uusia", vastasi Inger-Johanna, ja koetti estää suutansa hymyyn menemästä.

"Kuulkaa, kuulkaa, miten kuikka piipattaa!" kuiskasi Jörgen.

Ääni tuli pieneltä sammalikolta päin, joka oli niittyvillasta aivan valkoisena.

He kuuntelivat.

"Oletteko koskaan kuulleet näin syvää hiljaisuutta tuonlaisen yksinäisen piipatuksen jälkeen?" kysyi Grip.

"Sellaista piipatusta kuullaan siellä täällä maassamme... Abel kuoli! Minkätähden? -- Juoppoudesta, sanotaan;" hän pudisti päätänsä, -- "ei, ilman puutteesta!"

Grip kulki paitahihasillaan ja kuori pajukeppiä, jonka oli puhellessaan katkaissut itselleen alempaa vuorenkolosta.

"Tuossa näette, kapteeni, Opidalen'in rajan senlaisena, kuin se on kulkenut vanhoista ajoista saakka!" selitti vanha Lars ... "suoraan ... aivan suoraan tuota vuorenhalkeamaa pitkin, tuossa, josta meidän tulee astua alas, ja suoraan järven poikki ... melkein Torsknutin Punavuorta kohti... Katsokaa, kapteeni, tuonne noiden kolmen viheriän saaren poikki aina siihen kiviseen rantaan asti."

Hän osotti kiivaasti kepillään rajan suuntaa.

"Siihen hankin todistajia ... ja jos kaikki, jotka ovat kalastaneet vesillämme ... isäni ja iso-isäni ajoilta saakka olisivat vielä elossa, niin olisi heissä miehiä kylliksi saamaan kumoon mokomat Rognelidien konnankoukut"...

-- Iltapäivän varjo lankesi vuorenrotkoon, jossa jäinen vesi tippueli alas mustan tunturiselän halkeamia pitkin. Paikkapaikoin loi aurinko vielä säteensä keltaiseen peuransammal-mätästöön, tahi paikoittain kasvaviin, sinertäviin, valkoisiin tai keltaisiin tunturikasveihin, jotka ottivat elääkseen väririkasta elämäänsä täällä valkoisen lumen rajalla asti.

"Tuollapa jo tuleekin Mathis veneineen!" huudahti vanha Lars.

Vene, jolla heidän piti mennä Larsin pojan karjamaille, luikerteli kuin hyönteinen vihertävällä peilikirkkaalla veden pinnalla.

Astuminen vuorta alas oli todellinen virvoitus kapteenille, joka oli lihava ja hengitti hyvin raskaasti ja ajatellessaan mielitointaan, kalastusta, tuli hän vielä iloisemmalle tuulelle.

"Me saavumme sinne juuri parhaasen aikaan, jolloin kalat eniten nykivät", arveli hän.

Kun he istuutuivat ruuheen, joka odotti heitä kala-aitan luona, selvitteli hän siimaa. Hän oli innokkaasti pitänyt huolta pukinsarven täyttämisestä hyvillä onkimadoilla.

Ne, jotka eivät enää saaneet tilaa veneessä, ajoivat järven ympäri hevosilla. Vähä väliä näkivät soutajat heidän pujahtavan esiin jossain kallioiden välillä.

"Mitä arvelet, Mathis, jos vähän uistelisimme pitkin rantoja, tuolla varjossa? Etkö luule kalan siellä purevan? ... emmehän kumminkaan souda suoraan järven yli", sanoi kapteeni suopeasti.

Mathisin siima oli teljon alla ja nyt tahtoi Inger-Johannakin koettaa.

Kapteeni pisti madon hänen koukkuunsa. Mutta Inger-Johanna ei malttanut odottaa kunnes saapuisivat kalastuspaikalle; vaan jo soutaessa heitti hän siiman järveen ja antoi sen soljua veneen perästä, vähän väliä sitä nykäisten.

"Katso, kuinka hänellä on taipumusta!" huudahti kapteeni, "se on perittyä... Sinähän oletkin oikeastaan kalastajan sukua, sillä minä olen viettänyt lapsuuteni Bergen'in seudulla ja isäni ennen minua... Jos minulla olisi taaleri jokaisesta turskasta, jonka olen vetänyt ylös Alverivirrasta, niin olisi jälkeisilläni jotain perittävää... Mutta mitä? Mitä?"

Loisketta kuului. Inger-Johanna nykäsi äkkiä, keltainen kalan vatsa tuli päivänpaisteessa näkyviin vedenpinnalle.

Muutaman kerran rajusti nykäistyään siimaa, nousi hän puoleksi seisoalleen ja veti sitä ylös järvestä.

Nostaessaan kiiltävän kalan korkealle veneen laidan yli, huudahti hän riemuissaan:

"Tämä on ensimmäinen kala, jonka olen saanut eläessäni!"

Grip irroitti sen koukusta ja heitti sen kauas järveen.

... "Sentähden saakin se elää."

Kapteeni kohautti kiivaasti raskasta ruumistaan, niin että vene heilahti.

Mutta koska tämä tarpeeton uhraus oikeastaan tapahtui hänen silmäteränsä kunniaksi, korvasi se suuressa määrin Grip'in tuhmuuden.

Kun he tulivat kallion kohdalle, jonne hän heitti siimansa, alkoi kapteeni yht'äkkiä laulaa Bergen'in rannikoilla oppimaansa lapsuuden laulua, joka monta Herran vuotta oli ollut häneltä unohduksissa.

Hänen matala basso-äänensä kajahti täyteläisenä vuoren seinää vasten.

Järvi oli peilikirkas ja kapteeni nosti ylös lohen toisensa perästä.

Tunturi lumisine huippuineen seisoi kuni päälaellaan syvyydessä heidän allansa, niin että päätä huimasi kun he vaan katsoivat alas veneen laidalta. Ja kun he tulivat karjamajojen kohdalle, kuvautui koko tuo jyrkkä, viheriäinen rinne, missä karja kävi laitumella, niin selvästi veteen, että olisi melkein voinut lukea sarvet.

"Niin täällä kulkevat lehmät kuin kärpäset pitkin seinää", sanoi kapteeni. "Jos tuolla ylhäällä varomattomasti liikutellaan maito-rajentaa, niin vyörii se tänne alas, veneesemme"...

Ei ollut muita asuntohuoneita kuin pieni hökkeli kiviraunion luona ja pieni rappeutunut lautasuoja, jonka katto oli harmaasta kivestä ja varustettu reppanalla. Siellä piti kapteenin ja Inger-Johannan maata auringon nousuun saakka, jolloin hänen ja Jörgenin oli määrä lähteä Iso-Olan ja Mustan kanssa takaisin Grönnelidin karjamajoille.

He olivat syöneet illallista -- lohta ja hätäisesti valmistettua kermapuuroa, ja nyt katselivat he auringon laskua tunturin taakse.

Kapteeni tepasteli tohveleissa nurmella, puettuna avonaiseen virkanuttuunsa ja poltti mielihyvillä piippuaan. Hän pysähtyi silloin tällöin katsellakseen miten ilta-aurinko tanhueli kaukaisilla tunturihuipuilla.

Äkkiä muuttuivat ennestään mustan-siniset huiput punertaviksi, kunnes ne hehkuivat kuin tulen liekki. Nyt loistivat lumilakeudet idässä ruusunpunaisina... Siellä kohousi kummallisia, satumaisia tornia ja linnoja ... kolme lumihuippua tuolla kaukana muuttuivat veripunaisiksi ja keskimmäisessä leimahti häikäiseväisesti tuikkiva valo. Ja niiden takanakin vielä syttymättömiä huippuja, harjuja ja rotkoja, joissa varjot liikkuivat...

Jörgen tähysteli isän suurella kiikarilla eikö peuroja lumilakeudelta näkyisi.

"Hyvästi, neiti Inger-Johanna!" sanoi Grip. "Minä lähden jo yön läpi kulkemaan tunturin yli ja otan jonkun miehistä oppaakseni. Täällä on useampia kuin majaan sopiikaan."

"Mutta sallikaa, että ensin sanon teille", lisäsi hän hiljemmällä äänellä, "että tämä avosydämminen päivä, jonka olen tunturilla viettänyt, on niitä harvoja elämässäni ... en ole tarvinnut sanoa ainoatakaan kehnoa, kurjaa sukkeluutta ... enkä halveksia itseäni" ... lisäsi hän tuimasti.

"Tuonlaisena, niin, -- juuri tuonlaisena kuin nyt katselette suuren olkihatun lierin alta, -- noin hienona, solakkana ja noin huimana, juuri senlaisena tulen teitä muistamaan siihen asti, kun jälleen tapaamme toisemme kaupungissa!"

"Svartdalin puotiin on ainakin viisi pitkää virstaa", selitti kapteeni, jäähyväisiä jättäessään... "Grip, te olette aina tervetullut Giljeen."

-- Kohotettuaan lakkiaan viimeisiksi jäähyväisiksi, oli hän pian noussut jyrkkää kallion rinnettä läheisen tunturin huipulle.

"Tuo mies ei näy tuntevan väsymystä!" sanoi kapteeni.

Inger-Johanna katseli hänen jälkeensä... Aurinko loi viimeisen vaalean hohteensa hiilakkaasen iltailmaan... Hänen kasvoillaan eleili niin lämpimät tunteet.

* * * * *

Muutama hyönteinen -- mettiäinen, tahi ampiainen lensi suristen sisään avonaisesta ikkunasta, siniseksi maalattuun, siistittyyn huoneesen ... hyrisi ruutua vasten, niin että se häiritsi tuota nuorta paksutukkaista, tumma-ihoista, kaunista tyttöä, joka aamu-untaan vielä sohvalla nukkui.

Hän makasi kyljellään syvään uneen vaipuneena, palattuaan vasta yöllä kotiinsa... Illan tunteet liikkuivat vielä hänen mielessään.

Hänellä oli jo toinen lohi koukussa... Se kiilsi ja pyristeli vedessä... Grip toi kaksi tikkua, pannakseen ne ristiin...

Hurr ... surrr ... suoraan hänen kasvoilleen, niin että hän heräsi...

Päivä oli jo pitkälle kulunut.

Valkoisten uutimien ympäröimällä pesupöydällä, joka oli järjestettynä hänen tuloansa varten, oli orvokkisaipua, hopeapaperiin käärittynä.

Se se varmaankin viekotteli tunturin kokemattomia hyönteisiä onnettomuuteen ... ne olivat vainuneet tätä aivan uutta kukkaismaailmaa ja syöksivät nyt suin päin uskaliaasti uutta keksintöä kohti -- aavistamatta ajan monituisia ihmeitä, ett'ei orvokin tuoksu tarjonnutkaan mitään orvokin mehua, vaan vaikutti ainoastaan ilkeätä vatsan kivistystä... Niiden ajatukset olivat varmaankin kovin sekavat, koska ne vastatulleet hyönteiset niin levottomasti hyörivät sinne tänne, ikäänkuin aavistaen jotain pahaa ja lensivät pari, kolme kertaa huoneen ympäri, ennenkuin kiusaus tuli liian suureksi, ja koska entiset, joihin tuoksu jo oli vaikuttanut, hitaasti ryömivät seinää pitkin, jopa menivät tainnoksiinkin tai pyristellen makasivat ikkunalaudalla.

"Ui! -- ja suovastaan pesuveteen!"

Hän katseli suuttuneena saipuata, joka oli syypäänä tähän.

Toiset ajatukset ikäänkuin juohtuivat hänen mieleensä, hänen haistellessaan sitä...

"Äidin keltainen saipua on rehellisempää!"

Hän heitti sen reippaasti ulos ikkunasta ja pyyhki huolellisesti noita taistelukentälle kaatuneita käsiliinalla ikkunalaudalta.