Part 6

"Eilen illalla kävi Grip täällä. Me emme ole nähneet häntä sitte kuin ensi iltana kapteeni Rönnovin ollessa meillä. Ja kuka voi käsittää senlaista ihmistä? hän ei ole huomaavinaan hänessä mitään! Hän intti vastaan koko illan ja oli niin ynseä ja ikävä, että täti oikein häneen kyllästyi. Hän mainitsi jotain pintapuolisesta elämästä, tyhjästä sotilasrummusta, ja muuta sentapaista, niinkuin ei muka Rönnovin paraimpia ominaisuuksia juuri olisi tosi miehuullisuus ja luonnollisuus!

"Hui! minä valvoin puoli yötä harmittelemassa tuosta puheesta! Hän istui teekuppiaan hämmennellen ja puhui ihmisistä, jotka voivat kulkea maailman läpi tyhjiä puhetapoja ja kohteliaita korupuheita täynnä! Kummasteli, miten osattiin imarrella tervettä järkeä aivan suunniltaan pois, niin että lopuksi oli taas jälellä paljaaksi nypitty -- kuulin selvään hänen mutisevan -- syöttöhanhi! Mahdottoman häpeämätöntä! Olen varma siitä, että hän tarkoitti minua.

"Hänen mentyään sanoikin täti antavansa tulevalla kerralla sanoa Gripille, jos ei sattuisi muita vieraita olemaan, ett'emme ole kotona; täti oli väsynyt hänen juttelemiseensa näin kahden kesken ja arveli, että senlaiset ihmiset älkööt lentäkö korkeammalle kuin siivet kantavat. Mitään loistavaa uraa hän ei tule astumaan, luulee täti, sillä hän pitää liian lujasti kiini omista ajatuksistaan.

"Muuten on ikävää, jos Grip ei tule! sillä kaikkine omituisuuksineen on hän usein hyvä sotatoveri tätiä vastaan."

VI.

Kapteeni oli pitänyt merenvahapiippunsa kantta liidulla kirkastettuna kolme päivää perätysten eikä malttanut ottaa sitä alas laudakolta. Hän oli pitänyt oikeat puhdistamistalkoot, siivottiin pois vanhat tupakan jäännökset, piipunperät ja maahan varissut nuuska ja kapteeni veisti monta uutta hammasluuta kuluneitten sijaan. Hän oli pyytänyt lukkarin paraimman taitonsa mukaan pianoa virittämään, ja asetti kaksi valkoiseksi maalattua rahia kuistiin. Puutarhanaitausta oli nyt vihdoinkin monen aikomuksen perästä korjattu ja siinä välkkyi siellä täällä vereksiä valkeita riukuja ikäänkuin uudet hampaat, jotka pistävät näkyviin vanhan harmaan hammasrivin välitse. Puutarhan käytävät siivottiin ja sannoitettiin, piha lakaistiin ja vihdoinkin saatiin kaivon ympärille aita, joka aina piti sinne saataman lasten pieninä ollessa.

Kapteeni se oli, joka oikein innoissaan nyt talossa puuhasi.

Silloin tällöin hän soi itselleen hetken jouto-aikaa ja seisoi polttelemassa portailla taikka siinä edustuvan ikkunassa, joka oli maantielle päin; tai hän pistäysi ehtoopuolella kävelemään aina hilalle asti ja istahti piippuineen viereiselle kiviaidalle. Kun siitä sitte joku ajoi ohi, joka kulki etelään päin, kuului tähän tapaan:

"Menetkö kauppapuotiin tupakkia ostamaan, Lars!... Jos tulee hieno neito rattailla vastaasi, niin sano terveisiä Giljen kapteenilta; se on se minun tyttäreni, näet, joka palajaa pääkaupungista!"

Jos matkustaja oli joku vanha köyhä raukka toista sukupuolta, niin hänen suureksi hämmästyksekseen lennätettiin kiviaidalta kuparilantti hänen eteensä:

"He, Kari! He, Siri ... tuossa on sinulle vähäsen vanhain päiväin varaksi!"

Ja hämmästys oli vielä suurempi siitä syystä, että tiettiin kapteenilla olevan sula nautinto haukkua vanhoja akkoja. Täytyihän joskus saada purkaa kaikkia niitä kiivaita kirouksia ja hetken kiihkossa sepitettyjä haukkumasanoja, jotka olivat leiri-ajoilta ja sotilas-elämästä asti hänen vereensä juurtuneet. Vanhat raajarikot olivat tähän kyllä tottuneet ja tiesivät mitä heillä oli odotettavana ennenkuin kyökistä, jossa heidän ruokapussinsa oli hyvästi kyllä täytetty, pääsivät pois Giljen alueelta. Tämä ja Vahdin haukunta oli heille kuin rummun lyönti korvan juuressa.

Mutta näinä päivinä, kun hän iloisessa mielenjännityksessä odotti tyttärensä kotiintuloa, oli hän taas avonainen ja leikillinen, jonkatähden häntä tätä nykyä sekä kyläläisten että alustalaisten kesken pidettiin varsin rakastettavana miehenä; hänessä oli jotain tuota vanhaa, iloista Petter Jäger'iä.

Kapteeni oli tänä iltapäivänä ollut sisällä harjoittelemassa pianon ääressä ääntänsä, joka yhä kävi matalammaksi; hän oli verrannut syvintä basso-ääntänsä tuohon melkein äänettömästi murahtelevaan G:hen, kun Jörgen luuli nähneensä jonkun liikkuvan esineen maantien valoisalla kohdalla, toisella puolella järveä.

Kapteeni sieppasi kiikarin, juoksi ulos portaille, sieltä jälleen sisään, huusi äitiä ja istuutui kärsivällisesti odottamaan avonaisen ikkunan eteen, kutsuen äitiä sisään joka kerta, kun tuo liikkuva esine pujahti näkyviin jossakin tien mutkassa.

-- Vaan ei siellä liiaksi kiirehditty. Musta pysähtyi aivan itsestään, kun joku ihminen tuli vastaan; ja niin täytyi Iso-Olan aina sanoa ohikulkevalle joku sana.

Nuori netti puettuna vartalonmukaiseen sadevaippaan, päivänvarjo ja hansikkaat kädessä ja kaunis messinkilevyllä varustettu englantilainen matkakirstu kiesien takana, ei oikeastaan ollut mikään tumaton näky. Mutta, että tämä neiti oli Giljen kapteenin tytär, se herätti suurta huomiota, ja uutinen levisi pian ympäri seutua, ennenkuin kiesit iltapuolella saapuivat koti-oven eteen.

... Siellä seisoivat äiti, isä, Jörgen, Thea ja alaupseeri Tronberg laukkuinensa talon kulmassa ja talon väki sekä palvelustytöt porstuassa; -- ja Iso-Ola odotti saadakseen nostaa neitiä rappusille, mutta tämä hyppäsi itse alas kiesin astuimelta suorastaan isän syliin; sitte suuteli äitiä, syleili Theaa ja tukisti Jörgen'iä sekä pyöritteli häntä rappusilla, että hän oikein tuntuvalla tavalla saisi ensi vaikutuksen sisaren kotiintulosta.

Niin, hän oli pudottanut päivänvarjonsa portaille ja palvelustyttö toi sen hänelle. Äiti pani sen huolellisesti säilöön, ... tuo kallis, hieno päivänvarjo, jossa oli oikein norsunluinen varsi, se oli maannut hetuloineen portaitten ja pyörien välillä.

Kapteeni otti itse häneltä vaipan ... hiukset, puku, hansikkaai, -- sellaiselta hän siis näytti! ... hienosti kasvatettu nainen kiireestä kantapäähän.

Ja nyt Giljen aurinko oli edustuvassa!

"Minä olen koko päivän rattailla istuessani ikävöinyt tuota tupakan hajua ja olen halunnut nähdä savupilviä pääsi ympärillä, isä! Luulenpa, että sinä olet vähä lihonnut ... ja vieläpä juhlatakki! ... minä olen aina kuvaillut sinua puettuna tuohon vanhaan, kiiltävään! -- Ja äiti! ... äiti!"... Inger-Johanna juoksi hänen jälkeensä ruokahuoneesen, missä viipyi kauan aikaa.

Sitten tuli hän sieltä rauhallisempana.

Keittiössä loisti kirkas tuli. Siellä seisoi Marit, lyhyt-kasvuinen, punaposkinen tyttö, jolla oli valkoiset hampaat ja pienet kädet, hämmentämässä puuroa, niin että hiki tippui otsalta; hän kyllä tiesi, että Iso-Ola tahtoi puuroa niin kovaksi, että viisitoista miestä voisi tanssia sen kuorella; -- ja nyt tuli neiti hänelle avuksi... Sitten täytyi Inger-Johannan mennä kehräämään Torbjörgin rukilla.

Kapteeni kyynelsilmin seurasi häntä katseillaan ja kun he taas tulivat sisään, sai Inger-Johanna kaapista pullon, antaakseen jokaiselle ulkoväestä ryypyn kotiintulijaisiksi.

Huoneessa odotti illallinen; puhtaalla pöytäliinalla oli tuoretta, punaista lohta ja hänen mieliruokaansa mansikoita ja kermaa.

-- -- Ei puhettakaan siitä, että häntä herätettäisiin kun hän oli eilen illalla matkasta väsynyt, niin oli isä sanonut!

Ja sentähden istuikin Thea oven takana kello seitsemästä saakka, odottaen, että sisältä kuuluisi jotain melua, niin että hän olisi voinut rientää sinne viemään tarjotinta pienine leivoksineen, -- sillä Inger-Johannan piti juoda kahvia heti herättyä, sängyn ääressä.

Jörgen piti hänelle seuraa, tutki innokkaasti hänen kirstunsa kummallista lukkoa ja tarkasteli hänen keveitä hienoja kenkiänsä. Hän silitti niillä otsaansa ja nenäänsä ja henkäsi niiden kiiltävälle nahalle, joka silloin hetkiseksi tummeni ja kävi kosteaksi.

Nyt heräsi Inger-Johanna, -- ovi aukeni ja sisään astuivat Jörgen, Thea, Vahti ja heidän jälestään Torbjörg kahvin kanssa.

Niin, nyt hän oli kotona!...

Tuoreen heinän tuoksu tunkeutui sisään avonaisesta ikkunasta ja hän kuuli miten heinäkuormaa ryskien ajettiin navetan parvelle.

Ja kun hän katsoi ulos ikkunasta kapeaa laaksossa kiertelevää jokea ja vuoren kukkuloita, jotka jyrkkinä kohosivat taivasta kohti läpi keveän sumuvaipan, ymmärsi hän käsittää äitinsä tunnetta, kun tämän mielestä oli ahdasta täällä ja kun oli kaupunkiin kolmekymmentä yksi pitkää penikulmaa. Mutta oli täällä niin tuoksuvaa ja ihanaa, -- ja olihan hän nyt kotona Giljellä!

Mutta hänen täytyi lähteä mukaan heinään ja Jörgen sai pitää kiini pukista, joka tahtoi puskea, niin että hän pääsisi ohitse, ja sitte katseli hän Jörgen'in verstaata ja metsästyskivääriä, jota veli par'aikaa salaisesti itselleen valmisteli vanhan pyssyn lukosta ja piipusta.

Tämä oli erityinen luottamus hänen täysikasvuiseen sisareensa, sillä ruudin ja kiväärin käyttäminen oli Jörgeniltä mitä ankarimmin kielletty, mutta se ei estänyt häntä säilyttämästä isänsä isojyväistä patruunaruutia piilopaikoissa missä mitäkin mäkien rinteillä.

Ja niinpä tuli Inger-Johanna olemaan Theankin kanssa ja sai tietää yhtä ja toista puutarhasta ja seurasi isää hänen kävelymatkoillaan sinne tänne; ... he kulkivat pitkin karjatietä liehuvien sananjalkojen, paksujen koivunrunkojen ja viheriäisten lehtien välitse ylöspäin viettävälle Giljen harjulle.

Hän oli iloinen, melkeinpä kuin hurmautunut kolme, neljä päivää kotiintulonsa jälkeen!

Mutta vasta sitten kun kaikki tuli ikäänkuin jokapäiväiseksi, alkoi äiti puhua yhtä ja toista talouden toimista ja tutustuttaa Inger-Johannaa kaikellaisiin huoliinsa ja suruihinsa.

Mitä tulee Jörgen'istä? Pitihän heidän kerrankin koetella saada hänet kaupunkiin! Äiti oli usein aikonut kirjoittaa täti Alettalle ja neuvotella hänen kanssaan ... isää ei saisi huolestuttaa liian suurilla rahamenoilla... Jos täti Alette ehdottelisi ottaa hänet luoksensa asumaan, niin ei isälle tulisi kovin suuria rahamaksuja. Voisivathan he lähettää sinne monta lajia ruokatavaraa, voita, juustoa, reikäleipää, palvattua lihaa ja niin usein kuin vaan sattuisi olemaan kaupunkiin kulkevia.

Hänen piti talven kuluessa alkaa puhua isän kanssa, kun vaan oli saanut tietää, mitä täti Alette siitä ajatteli.

... Ja Thinkan kanssa oli hän kokenut paljon! Äiti oli niin paljo kuin taisi koetellut pitää sitä isältä salassa, -- sinä tiedät kuinka vähä isä kestää huolia, -- ja hän oli joka keskiviikko kaikin tavoin koettanut vartioida Jörgen'iä hänen tuodessaan postia, että hän kaikkein ensiksi saisi Thinkan kirjeen.

Äiti oli keväällä kirjoittanut useampia kirjeitä ja kuvaillut hänelle, minkä tulevaisuuden hän itselleen valmisti, jos hän heikkoudessaan ja mielettömyydessään ei koettaisi vastustaa ajattelematonta rakkauttaan konttoristi Aas'iin.

Mutta alussa tuli sieltä vastaukseksi kirjeitä, jotka olivat vallan toivottomia. Saattoihan sitä tyytyä vähempäänkin, hän kirjoitti; oli nimittäin puhetta vähäisestä nimismiespaikasta, ja sen sanoman hän viimeiseltä luuli tepsivän. Äiti oli totisesti koettanut kuvailla hänelle, millä lailla tuonlainen asia voisi päättyä. Jos mies tulisi sairaaksi ja kuolisi, -- mihin sitte hän joutuisi koko lapsilauman kanssa?

Täytyy voittaa tuonlainen ensimmäinen mielenhurmaus... Tuleehan hän kotiin jouluksi ja toivottava on, että hän silloin on muuttanut mielensä!... Onhan Birger veljeni tosin hyvin tuittupäinen; mutta että kohta saatuaan asiasta vihiä siihen määrään asti kiivastui, niinkuin kälyni kirjoitti, että hän antoi Aas'ille matkapassin ja kokonaan eron virasta ja lähetti hänet samana päivänä pois luotansa, se näkyy kuitenkin tehneen hyvän vaikutuksen... Pari viimeistä kirjettä ilmoittavat, että Thinka on rauhallisempi"...

"Thinka on kauheasti taipuvainen!" huudahti Inger-Johanna säihkyvin silmin. "Luulenpa, että he vielä lopuksi voisivat hillatakin hänet ja panna ruukkuun ja sitoa ruukun suu kiini; hän ei rahtuakaan nurisisi. Jos setä Birger olisi tehnyt minulle sillä lailla, niin en olisi viipynyt siellä päivääkään kauemmin!"

"Inger-Johanna! ... Inger-Johanna!" pudisti Äiti päätään. "Tuo on vaarallista; sinua on hemmoteltu. Ainoastaan harvat -- ani harvat meistä naisista saavat tehdä mitä mieluimmin haluavat!"...

-- -- Kapteeni ei laiminlyönyt pienintäkään tilaisuutta näyttääkseen muille pääkaupungista kotiin tullutta tytärtään.

Hän oli hyödykseen käyttänyt aikaansa, sillä nousevan viikon alussa piti hänen lähteä virkamatkoilleen pitäjälle ja sitten ase-harjoituksiin.

He olivat käyneet kirkonkylässä pappi Horn'in luona, pysähtyneet tiellä tervehtiäkseen lukkari Semmeling'iä ja nimismies Bardon Kleven'iä ja sunnuntaiksi heitä pyydettiin vouti Gülckes'in luo, -- puolenviidettä peninkulman päähän laaksoon päin.

Vanhat, satoja kertoja korjatut vaunut vedettiin esiin katoksesta ja niiden aisojen välillä piti Pikku-Mustan ja Valkon -- sokea Liinukka oli jo aikoja sitten pois talosta -- jatkaa sopimus-yrityksiään, joita kolmen kuukauden aikana olivat saaneet pilttoossa harjoitella.

Jos nuo eläimet jotain näistä suurista ajopelistä tuumasivat, niin mahtoivat he luulla vetävänsä äärettömän suurta auraa, kuin hikoillen ja vaahdoten juoksivat mäkiä ylös ja alas, vähä väliä pysähtyivät puhaltaakseen ja antaakseen vaunuissa istujien astua alas kävelemään.

Kapteeni oli yleensä tunnettu suuresta säntillisyydestään; jo kello puoli viisi aamulla kulki koko perhe matkapuvussaan, kapteeni ja Jörgen, housunlahkeet ylöspäin käännettyinä ja naiset, hameet sonnustettuina, jalkaisin Giljen mäkiä -- ne kun olivat korkeimmat koko matkalla -- Ison-Olan ajaessa tyhjiä vaunuja maitotielle.

Valko jaksoi paremmin vetää, kuin myötämaassa pidättää vastaan, jonkatähden Musta oikeastaan sai yksin jännittää voimiansa alamäissä ja Iso-Olan, kapteenin ja Jörgen'in täytyi taas ylämäissä auttaa.

Päivä tuli rasittavan kuumaksi ja vaunut vierivät tukehduttavassa pölyssä, joka kohosi hevosten jaloista ja vaunujen pyöristä. Mutta kun koko matka enimmiten oli myötämaata, täytyi hevosten joskus penikulman perästä levätä ja puhaltaa.

Kello puoli yksi ei heillä enää ollut kuin lautalla mentävä joen yli ja siitä vaan rannan töyräs noustavana voudin pihaan.

Lautalla vähä jo järjestettiin pukuja, ja kapteeni otti vaunujen kirstusta uuden virkatakkinsa ja pani sen päällensä. Sitä lukuun ottamatta, että Jörgen oli pyörien voiteesta saanut likaa uusille housuillensa, ei koko matkalla tapahtunut ainoatakaan onnettomuutta.

Kohta kuin he saapuivat rannalle, näkivät he henkikirjurin vaunujen vierivän portille päin ja pihalla tunsivat he lääkärin ja prokuraatorin kiesit... Siellä seisoi vouti itse auttaen henkikirjurin rouvan ulos vaunuista, asian-ajaja ja tyttäret olivat kaikki vielä portailla.

Naisten täytyi tietysti matkan jälkeen puhdistaa ja sievistellä pukujaan, ennenkuin mielestään taisivat näyttäytyä. Prokuraatorin molemmat tyttäret olivat puetut erittäin hienosti, toinen punaiseen, toinen valkoiseen hameesen, ja henkikirjurin kolmesta tyttärestä oli kahdella valkoinen, yhdellä sininen puku.

... Jotkut erityiset asianhaarat ovat kaiketi olleet syynä siihen, että kapteeni vähäisillä varoillaan saattoi antaa tyttärensä käydä ruskeassa silkkipuvussa ja kiiltävissä vaatekengissä, kuiskasi rouva Scharfenberg vanhalle neiti Horn'ille; se oli varmaankin kaupungista maaherran rouvan vanha, korjattu puku.

Asianlaita oli niin, että nuori Horn, jonka luultiin tulevan isänsä, kirkkoherran, apulaiseksi, oli paljon kohteliaampi Inger-Johannalle kuin rouva Scharfenberg'in tyttärelle, Bine'lle, jonka kanssa Horn jo melkein oli kihloissa; ja asian-ajajakaan ei ollut huomaamatta Inger-Johannaa, kumpikin olivat kilvan hankkimassa hänelle tuolia!

Sohva oli erityisesti jätetty henkikirjurin ja kapteenin rouvaa varten. Sekään ei rouva Scharfenberg'in mielestä ollut paikoillaan, koska hänen miehensä oli koroitettu toiseksi henkikirjuriksi pitäjässä ja syynä siihen, että vouti tänäänkin oli kutsunut rikkaan Matami Giljen luoksensa, oli, niinkuin hänen miehensä sanoi, ainoastaan yleisen suosion hakemista, sillä hän pysyi kuin pysyikin aina entisellään, -- maakauppias Gilje'n leskenä!

Aika tuntui pitkältä heidän istuessaan ja keskustellessaan, ennenkuin päivällisen kunnia, suuri paisti, oli tarpeeksi asti paistunut ja rouva tuli kuiskaamaan miehellensä, että tämä saisi kutsua vieraita ruualle suureen saliin.

Ainoa, joka oli hymyillyt ja puhellut päivällisen edellä, oli Inger-Johanna, ja oli ruvennut vilkkaasti juttelemaan henkikirjurin ja sitten Horn'in sekä sotalääkärin kanssa.

Rouva Jäger puri levottomana huuliaan, istuessaan sohvalla, ja näytti olevansa innostuneena rouva Brinkman'in puheesen; hän tiesi mitä he kaikki selän takana tulivat hänestä sanomaan...

Keskipäivä oli ollut jotenkin kuuma. Vaan matkalla tullut väsymys ja nälkä oli voudin yltäkylläistä ruokaa nautittua, puheitten ja laulun vaihdellessa muuttunut iloiseksi mieli-alaksi.

He istuivat kauan aikaa pöydän ääressä, kunnes henkikirjurin nariseva tuoli ilmoitti, että jo oli aika nousta.

Vouti seisoi nyt siellä lihavana ja loistavana, ottaen vastaan kiitoksia ruuasta, ja vaadittuaan sai hän palkinnoksi isännän virastaan suutelon jokaiselta nuorelta naiselta.

Miehet istuutuivat kahvikuppineen viileään käytävään ja portaille, taikka menivät tupakkipiippu suussa pihalle, sillä aikaa kuin naiset istuivat edus-tuvassa kahvipöydän ääressä.

Henkikirjuri puheli jokseenkin ääneensä voudin kanssa, ja kapteeni seisoi punaisena ja palavissaan pihalla vilvoittelemassa.

Tohtori tuli hänen luoksensa ja taputti häntä olkapäälle:

"Voutipa otti tapin tynnöristä tänään; me joimme vahvasti!"

"Oi, -- jospa nyt vaan olisi piippu! -- ja saisi laiskotella"...

"Onhan sinulla se kädessä, mies!"

"Onko? -- mutta täytetty, näetkö!"

"Sinähän juuri täytit sen tuolla sisällä"...

"Minäkö?... En suinkaan! mutta tulta, näetkös, tulta"...

"Kuule, Jäger! Scharfenberg on vielä tuolla ylhäällä päivällislevolla."

"Niin, niin; mutta muistatkos Valkoa, sillä sinä petit minua häpeällisesti."

"Älä lörpöttele, Petter! Sinun seimenpureskelijasi nakerteli itseänsä melkein läpi seinän... Madeira, tiedätkös, oli kovin väkevää."

"Kuules Rist! -- tyttäreni Inger-Johanna"...

"Niin, näetkös Petter, -- minä annan sinulle anteeksi, että hän saattaa sinut oikein mielettömäksi, hän kyllä voi panna muittenkin päät pyörälle!"

"Hän on -- suloinen -- suloinen!" ääni kuului arveluttavan liikutetulta.

Molemmat sotilaat marssivat sitten hiljaisessa tahdissa ylös makuuhuoneesen.

Pitkä Buchholz, henkikirjurin asian-ajaja, seisoi kahvikuppi kädessä jäykkänä ja äänettömänä käytävässä, nojautuen seinää vasten; hän mietiskeli, taisiko kukaan hänestä mitään huomata. Hän oli käynyt sisällä naisten luona ja koetellut keskustella neiti Jäger'in kanssa.

"Oletteko olleet täällä kauan aikaa, neiti Jä-äger?"

"Kolme viikkoa."

"Ja kuinka ka-auvan aiotte viipyä?"

"Elokuun loppuun."

"Ettekö kaipaa pääkaupunkia, kun olette täällä vuo-vuoristossa.

"En ollenkaan."

Neiti Jäger kääntyi pois hänestä ja rupesi puhelemaan äitinsä kanssa. Kaikki muutkin herrat olivat tehneet hänelle samoja kysymyksiä.

Ovella seisoi Horn, tuo nuhteetoin kappalainen, hän nautti kahven suloisesta mausta sekä -- asian-ajajan huonosta onnesta. Hän odotti siellä tilaisuutta saadakseen puhutella Inger-Johannaa, mutta se oli mahdotonta, koska henkikirjurin oppinut rouva oli ruvennut hänen kanssaan keskustelemaan ranskalaisesta kirjallisuudesta -- johon hän tiesi olevansa kykenemätön.

Myöhemmällä lähtivät kaikki voudin käskystä ulos pihalle. Rouvat menivät rappusille, nähdäkseen nuorten leikkivän "leskisillä."

Siellä matami Giljekin istui muhkeana ja hyväntahtoisena tuota oivallista ateriaa nautittuaan ja iloitsi...

"Turha vaiva, eipä hän tällä kertaa tyttöä saanutkaan, eipä saanutkaan. Ensi kerran saatte te herra asian-ajaja juosta kovemmin", nauroi hän, nähdessään hänen turhaan koettavan saada kiini Inger-Johannaa ... "kannattaa kyllä vaivata itseään noin hienon neidin tähden."

Rouva Scharfenberg'in mielestä oli rappusilla vetoa, ja kun hän muutti istumaan porstuaan, missä voudin kivulloinen vaimo istui isoon huiviin käärittynä, täytyi hänen tunnustaa tälle sekä henkikirjurin rouvalle, että hänestä tuntui ikäänkuin liian vapaalta se, että nuori neiti juoksee, -- niin että sukat oikein tulevat näkyviin! -- Mutta matami Giljen mielestä ei se suinkaan ollut sopimatonta! niin arveli hän ivallisesti, -- "oli hän itsekin monesti ollut niityllä heiniä haravoimassa, muiden tyttöjen kanssa, aivan paitahihasillaan, ennenkuin hän meni naimisiin maakauppiaan kanssa."

Äitinsä viittasikin surullisesti Inger-Johannalle, milloin vaan sai tilaisuutta:

"Älä juokse noin kiivaasti, lapsi! Se ei näytä kauniilta ... täytyy antautua kiinni!"

"Tuolle asianajajalleko, -- en ikipäivinä!"

Rouva Jäger huokasi.

He leikkivät iltaan asti, jolloin päivällisestä saakka kaivatut herrat näyttäytyivät tarpeeksi levänneinä ja valmiina illan kuluessa vielä pelaamaan korttia.

"Mutta Jörgen... Missä on Jörgen?"

Hän tuli huudon kuultuansa kalpeana ja kylmä hiki otsalla alas, vaikka varsin reippaasti, konttorirakennuksesta, missä oli istunut polttamassa salaa tupakkaa voudin konttoristin kanssa. Kortinpeliä jatkettiin illallisen jälkeen monenlaisilla kirouksilla ja vaihtelevalla onnella, kapteenin, voudin ja prokuraatorin kesken.

Toisessa huoneessa istui rouva Jäger levottomasti odottaen isän poislähtöä ... heillä oli pisin matka kotiin ja kello oli jo kymmenen. Vouti oli turhaan kehoittanut heitä jäämään yöksi; mutta se ei nyt mitenkään sopinut, Jäger'illä oli aivan päteviä syitä, joiden tähden heidän täytyi seuraavana aamuna olla kotona.

Hänen hiljainen toivonsa oli, että pikku, teräväkielinen rouva Scharfenberg rohkenisi näyttäytyä herrojen huoneen ovella.

Mutta sitä iltaapa kesti; -- toiset rouvat varmaankin puolestaan luottivat häneen!...

Hän viittasi Inger-Johannalle.

"Etkö sinä voi mennä sisään!" kuiskasi hän, "muistuttamaan isälle että jo olisi aika lähteä; ... mutta ainoastaan niinkuin omasta puolestasi!"

Yhdentoista aikana istuivat he vihdoinkin vaunuissa -- sen jälkeen kuin vouti taas portailla oli nuorien neitien suhteen käyttänyt hyväkseen "vanhan miehen oikeuttansa"; hän oli oikein mestari pitämään puoliaan kun nämät, leikillisesti kujeillen, koettivat päästä vapaiksi hänen massahtelevista suuteloistaan.

Asianajaja ja apulainen Horn seurasivat vaunuja portille saakka.

"Ei se ollut sinun eikä minun tähteni, äiti!" naurahti kapteeni.

Hän istui itse ohjaksissa, mutta kääntyi lakkaamatta taakseensa, kuunnellakseen keskustelua vaunuissa ja yhtyi vähä väliä itsekin heidän puheesensa. Jörgen ja Thea, jotka koko päivän olivat pysyneet ujoina ja äänettöminä, vaan tehneet sitä enemmän havaintoja, olivat nyt oikein mielissään, Thea etenkin ylpeili siitä, että hän oli ainoa, jonka oli onnistunut päästä voudin suutelemisista.

Ja nyt, kirkkaana, hiljaisena heinäkuun yönä ajettiin kotia päin -- mäkiä ylös ja mäkiä alas -- ... hiljaan vaan, askel askeleelta -- paitse silloin, kun he alhaalla mäessä uskalsivat antaa hevosten juosta kovemmin.

Kokonainen puolen penikulman matka, jolloin he kaikki saivat istua vaunuissa, ajettiin nyt aivan hölkytellen. Öinen maa huokusi hienoa kosteutta helteiseen ilmaan, heinäkumpaneista levisi hurmaava tuoksu ja yö levitti hämärän huntunsa yli seudun... Iso-Ola haukotteli, kapteeni haukotteli, hevoset haukottelivat, Jörgen nuokkui ja Thea makasi äidin huiviin käärittynä. Silloin tällöin herätti heidät vuorelta tulevan puron lorina, joka vaahdoten virtasi sillan alle...

Inger-Johanna uinaeli ja näki vihdoinkin edessään ruskean, suurisuisen sammakon, pienine uteliaine silmineen ... ja sitten se hyppäsi isomahasena ja kömpelönä ... suoraan häntä kohti...

Hevoset pysähtyivät.

"Hui! -- minä taisin uneksia voudista!" sanoi Inger-Johanna, heräten viluisena.

"Meidän täytynee astua alas!" virkkoi kapteeni unisesti ... "näissä Rognerud'in mäissä äiti voi jäädä istumaan Thean kanssa."