Part 12

Äiti vaan ajatteli hiljaisessa mielessään, kun kapteeni siinä käveli iloisena ja puheliaana, että tämä kuitenkin oli ollut terveempi ja laihempi siihen aikaan kun oli enemmän huolta ja kun elämä näytti synkemmältä. Täti Aletten arveluita Jörgenin lukemisesta oli hän vähitellen ilmaissut miehellensä.

"Tiedätkös, Jäger, minä en voi olla ajattelematta sitä, että Jörgenille kuitenkin olisi onnellisempaa kääntyä toiselle uralle."

"Mille toiselle uralle tarkoitat? Pitäisikö hänen ruveta suutariksi ja seistä polvillaan ottamassa meistä muista mittaa!... Oho! eipäs vaan!" sanoi hän vakuuttavaisesti ja ojensi suoraksi. "Jos meillä on niin paljo varoja, että jaksamme antaa hänen lukea, niin voi hän hiljakseen päästä perille. On niitä monta vähempiälyisiäkin, joista on tullut pappeja ja vouteja"...

Eräänä päivänä löysi kapteeni postilaukusta virkakirjeittensä joukosta kirjeen täti Aletteltä; hän viskasi sen pöydälle äidin eteen, jotta tämä muka "suvaitsisi" lukea sitä. Jos siinä oli jotain häntä varten, niin kertokoon äiti sitte hänelle, huusi hän mennessään portaita ylös konttoriin. Kapteeni oli käynyt koko joukon lihavammaksi viime aikoina; hän hengästyi helposti ja käytti yhä uskollisemmin käsipuita avukseen.

1:nä p:nä Toukokuuta 1844.

"Hellästi rakastettu Gitta!

"Tällä kertaa sinulle kirjoittaessani valtaa mieltäni jonkinlainen hivuttava alakuloisuuden tunne, -- ja ehkei sekään nimitys ole kyllin voimakas. Minun vanhaan korvaani kuuluu ikäänkuin huokaus siitä että niin monet iloiset toiveet painavat päätään alas maata kohti; ja minä voin löytää lohdutusta ainoastaan siinä lujassa, pitkän elämän kautta saavutetussa uskossani, ett'ei mitään tapahdu ilman korkeamman viisauden johtoa.

"Samoin kuin tähän asti olen koettanut kertoa sinulle kaikki, mikä Inger-Johannaa koskee, yhtä selvästi kuin se omille silmilleni on esiintynyt, niin nytkin pidän oikeimpana olla salaamatta sinulta sitä taistelua, jota hän nähtävästi taistelee erästä tunnetta vastaan, jonka vallasta kuitenkin hänet pelastanee se onnellinen kohta, että se ei ole saanut kylläksi aikaa oikein tuleentuakseen hänessä. Se on kuitenkin olemassa, mutta enemmän, niin ainakin toivon, jonkinlaisena mahdollisuutena, joka vielä ei ole kylliksi häneen juurtunut, kuin todellisuutena, elävänä kasvina, jota ei voitaisi sortaa ja tukehuttaa ilman toivottomuuteen syöstämättä hänen sisintä olentoansa.

"Vaan ei koskaan ole valtioviisas aprikoitseminen huonompaa voittoa saanut, kuin kuvernöörin rouvan keksintö poistaa asian-omaista, vieläpä vainota häntä niin että hänelle vihdoin kävisi mahdottomaksi oleskella kaupungissa! Kun ajattelee että Inger-Johanna huolimatta kaikesta siitä pilkasta, jota Grip on kärsinyt aatteittensa tähden, kuitenkin on niistä pitänyt, jopa kiivaasti niitä puolustanutkin, olisi jo ennakolta voinut sanoa, mikä seuraus tulisi olemaan.

"Ja eräänä talvi-aamuna tuli Inger-Johanna kovalla pakkasella tänne; hän oli suuressa mielenliikutuksessa ja tahtoi Jörgenin kautta saada tietoja hänestä. Sillä kertaa se oli, kun hän kehoitti Jörgeniä pyytämään, että Grip ottaisi ollakseen hänen opettajanaan neljä tuntia viikossa.

"Siinä tilaisuudessa sain myös selville sen, mitä ennen olin ainoastaan aavistanut, vaan jota kälysi terävä katse kyllä oli keksinyt, että ylioppilas Grip, Inger-Johannan sitä tuskin itselleen tunnustamatta, oli vallannut hänen mielensä ja tullut hänelle yhä miellyttävämmäksi persoonallisuudeksi.

"Sitä ei käy salaaminen; tämä on vaihekohta, jonka läpi hänen täytyy voitollisesti päästä, ennenkuin tulee toisen omaksi, ettei asemansa tulisi valheelliseksi ja ettei hänen tarvitsisi kantaa surun taakkaa läpi elämänsä!

"Ja todenmukaiselta näyttää, että tieto hänen kihlauksestaan on tuolle nuorukaiselle ollut masentava pettyminen, jos kohta hänen toivonsa olisi ollut varmuutta vailla.

"En vaan milloinkaan unohda niitä molempia nuoria, totisia kasvoja, jotka hetken aikaa katselivat toisiaan kun he minun luonani eräänä iltapäivänä tapasivat toisensa! Paljoa ei puhuttu.

"Inger-Johanna jotain senlaista sopersi, että oli tehty vääryyttä Gripiä kohtaan.

"'Se on mahdollista!' sanoi Grip vihlaisevalla äänellä ja tarttui oviripaan. 'Maailmassa särkyy niin moni vesikupla.'

"Inger-Johanna jäi seisomaan ja tuijotti lattiaan. Tuntui siltä kuin hänessä tapahtuisi jokin muutos; hän huomasi varmaankin jotain siitä, mitä Grip tunsi.

"Monelle perheelle oli mieluista että kuvernööri eroitti hänen konttoripalveluksesta, koska he niin yht'äkkiä lakkasivat tarvitsemasta hänen apuansa koti-opettajana. Miestä, jolla oli niin eroavat mielipiteet, ei halulla kukaan nähnyt talossaan. Ja nyt oli esimerkki annettu!

"Avomielisellä ystävyydellä taritsin minä hänelle lainan, jotta hän voisi elää pari kuukautta siksi kun taas saataisiin hankituksi joku sopiva opettajapaikka; vaan hän oli joko liian loukkautunut ja ylpeä tai hän luuli Inger-Johannan olleen tässä osallisena.

"Että kannatuksen täydellinen puute on ehkäissyt hänen ylpeitä, uhkamielisiä tuumiansa koulun suhteen, että hän nyt on, laillaan pilkan ja ivan esineenä on varmaan syvästi häneen koskenut. Hän joutilaana harhailee ympäri katuja kertoo Jörgen, ja koettaa saada velalla anniskeluista ja ravintoloista, joissa hän istuu kaiket illat ja myöhäseen öillä!

"Ymmärsin kyllä, ett'ei Inger-Johanna vanhan tätinsä tähden tai asiansa vuoksi tullut minun luokseni niin usein oppimaan vanhan-aikuista kutomista helmillä ja kultalangalla, vaan hän tuli siinä toivossa, että saisi kuulla jotain Gripistä. Hän oli niin levoton ja hajamielinen, ja säpsähti, kun Jörgen palasi kotiin, kun paha kyllä! -- turhaan oli ollut hakemassa Gripiä opetustunnille mennäkseen.

"Gittani! minä näen niin selvästi edessäni nuo kalpeat kasvot ja mustan-kiiluvat silmät, kun hän eräänä iltana vaikeroi: täti ... täti ... rakas Alette täti!

"Se oli kuni tukahutettu huuto.

"Hänen nykyisestä asunnostaan ei Jörgen voi saada selkoa; luultavasti on hän varojen puutteen tähden ajettu asunnostaan.

"Minä kerron kaikesta tästä nyt niin tarkoilleen, koska on luultavaa ja toivottavaa, että vaikein aika ainakin Inger-Johannalle on mennyt ohitse.

"Sen illan jälkeen, kun hän huomasi tunteitaan ilmaisseensa, ei hän ole puhunut Gripistä, eikä myöskään, olen vakuutettu, ole sanaakaan hänestä maininnut Jörgenille. Tämä tuntunee Inger-Johannalle vähäiseltä pettymiseltä, sillä hän oli kuvaillut Gripillä olevan suurta mielenlujuutta.

"Ei ole helppoa, kun on nuori ja sielussa on eloa, joka voi kärsiä: sen sanon sinulle: sen laita on kuin hammasten; ei ole lepoa, ennenkuin ne ovat kaikki järjestänsä pöytälaatikossa"...

"Ei, tämä ei sovi isälle luettavaksi" -- arveli äiti.

* * * * *

Iso-Ola puhkaili rautakanki kädessä. Iso kivi oli sovitettava aitaan. Mutta routa oli vielä kova vuoristossa, vaikka aurinko kyllä kuumasti paahtui, niin että hänen piti lakilla pyyhkäistä hikeä otsaltaan joka kerta, kun lepäsi.

Ala-upseerit olivat palanneet konttorista palkkaansa saamasta yksi toisensa perästä, pitkin aamupäivää; eikä siellä saattanut kehuttavaa keliä olla, koska rattaille oli niin räiskynyt, että näyttivät rapaan vajonneilta.

Hän taas aikoi painaa kankea kiven alle, kun hän äkkiä taukosi. Jokin veti hänen huomiotaan puoleensa: -- kiesit ja vieressä käveli pieni kyytipoika; keltanen hevonen, joka oli mahaa myöden ravassa...

Suitsina oli vaan nuoranpätkiä, joista poika nyki ja repäisi, kun hevonen vähä väliä tahtoi puhaltaa vetää raahatessaan raskaita ajopeliä Giljen huonoilla teillä... Aurinkokin kylläksi paahtoi tuohon mäenrinteesen!

Se oli Drevstadista tuleva kyyti; -- hän tunsi niin hyvin hevosen kuin muutkin romut.

Ei se juuri se ollutkaan, jota hän niin katseli; mutta siinä istui joku ... eräs nais-ihminen jolla oli hattu ja harso...

Ei hän tiennyt ... mutta eikös näyttänyt tuo päänkeikaus ... eikös se näyttänyt...

Hän käveli tutkivaisena pari askelta eteenpäin, vaan alkoi yht'äkkiä juosta, hypähti aidan yli ja sitä pikaa oli hän hevosen ääressä:

"Herran tähden, meidän Inger-Johannahan se oli!" riemahteli hän.

"Mitähän kapt --"

Vaan katsellessaan neitiä rupesi hän yht'äkkiä aavistamaan ett'ei kaikki mahtanut ollakaan niinkuin olla piti. --

"Ja tuonlaisilla romuillako sinä kyydität, poika?" sanoi hän tointuen. "Onko senlaiset herroja varten?"

"No, päivää, päivää, Ola! Onko isä kotona ja äiti?...

"Niin, eihän minulla ole kovin hyvä nyt olla, mutta tulee kai parempi."

Inger-Johanna vaikeni.

Iso-Ola talutti hevosta suitsista, kun Inger-Johanna ajoi pihaan.

Isä seisoi maalarin tikapuitten ääressä ja katseli ylöspäin.

Hän varjosti samassa kädellä silmiään ja syöksi kiesien luo.

"Inger-Johanna!"

Tyttö syleili tulisesti isäänsä ja kapteeni pelästyneenä ja hämillään vei häntä sisälle porstuaan äidin luo, joka oli aivan mykkänä.

"Mikä, mikä sinua vaivaa, Inger-Johanna?" kysyi hän vihdoin.

"Mikä nyt on? mikä nyt on, Inger-Johanna?" huudahti äiti.

"Mene sisälle, mene vähä sisälle sinä, Jäger!" Hän tiesi, ett'ei miehensä saattaisi suuria kärsiä.

"Anna Inger-Johannan ensin puhella minun kanssani, sitte tulemme sinun luoksesi ... ei suinkaan asiat parantumattomissa liene."

"Isäkö, äiti? -- Miks'ei isä minua ymmärtäisi?"

"Tule, tule, lapsi!" kiirehti kapteeni, vaikka henki se ei oikein tahtonut kulkea kurkussa.

Ja edustuvassa istui Inger-Johanna isän kanssa sohvalla ja äiti tuolilla, kertoen heille, miten oli taistellut ja työskennellyt voidakseen kuvitella, että hänen tuli täyttää elämänsä tehtävä yhdessä Rönnovin kanssa.

Niin, hän oli rakennellut tuulentupia koko pitkän rivin...

Mutta sitte tuli päivä, hän muisti kyllä mikä se olikin, jolloin ne raukesivat kaikki tyyni! -- pilkkopimeä ja tyhjää, minne vaan katsoi, -- ei näkynyt sitä, mitä oli kuvaillut, mitä toivonut! ... oli aivan kuin syöksyminen syvyyteen...

"Ja täti kiusasi minua valitsemaan vaatetta morsiushameeksi!...

"Luulen, että kuitenkin olisin sokeasti astunut eteenpäin, silmät ummessa, -- sillä minä ajattelin, mitä sinä, isä, siitä sanoisit, ja äiti, ja mitä koko maailma ympärilläni sanoisi, jos niin ilman syytä hänen hylkäisin... Ja sitten ajattelin, että olihan se kaikki jo päätetty. Kun kerran olin veteen heittäynyt, niin upposin nyt uppoamistani ... ja minulla ei ollut oikeutta muuhun kuin hukkumiseen! -- Mutta sitte" --

"No!" kuului lyhyt, ukkosta ennustava puhkuminen; kapteeni istui kädet polvilla ja katsoi karsaasti eteensä.

... "Sitte", jatkoi Inger-Johanna matalalla äänellä, entistä kalpeampana ja tunteittensa kiihoittamana... "Niin, enhän tahdo sitä salata teiltä, isä ja äiti, koskette muuten minua ymmärtäisi -- sitte niinkuin salaman kirkkaudella välähti mieleeni, että yhden, jopa kahdenkin vuoden kuluessa oli koko sieluni, asunut erään toisen luona"...

"Kuka se olis?"

"Grip!" kuiskasi hän.

Kapteeni oli kuunnellut kärsivällisesti, aivan kärsivällisesti -- aina viimeiseen sanaan asti.

Mutta nyt hypähti hän pystyyn, kääntyi Inger-Johannaan ja väänteli tuskasta käsiään.

"Mitä taivahan nimessä?" sai hän vihdoin huudahtaneeksi. "Mitä hurjia sinä aiot? -- Mitä sinä ajattelet?... Ethän toki voi hetkeksikään verrata tuonlaista -- Gripiä! senlaiseen mieheen kuin Rönnov? -- Sen sanon sinulle, Inger-Johanna: isäsi on aivan peräti ... sinä ... sinä ... kyllä voisit yhtä hyvin nousta lyömään minua ojeti kuoliaaksi, heti tuossa paikassa." --

"Kuules, isä!" kuiskasi Inger-Johanna; hänkin oli samassa hypähtänyt ylös ja seisoi isänsä edessä;

"Eikö Thinka ja toiset ole turvatut ... minua ei kukaan polje maahan!"

Äiti istui kuni jäykistyneenä, otsa rypyssä.

"Senlaista sulaa mielettömyyttä!" Kapteeni löi nyrkkinsä otsaan ja asteli epätoivoisena lattialla... "Mutta nyt minä sen ymmärrän", mutisi hän pysähtyessään ja nyykäytti päätänsä... "Sinua on hemmoteltu, ylenmääräisesti hemmoteltu, -- pilattu aina lapsuudesta asti!

"Ja tällä lailla meille kostetaan vaan sen vuoksi, että sinua niin rakastimme!"

"Koko maailma olisi voinut sanoa minua vastaan, isä! -- ja minun olisi kuitenkin pitänyt kulkea määrättyä tietäni, tehdä, kuten olen tehnyt, -- kirjoittaa Rönnoville ... antaa suora tunnustus, sanoa tädille kaikki!

"Ja", -- hän nojausi sohvaa vasten ja kertomansa muistot painoivat alas hänen katkeran katseensa, "täti on tehnyt, minkä on voinut, sen voin Teille vakuuttaa! ... arveli, kuten sinäkin, isä, että se oli sulaa mielettömyyttä ... hän piti niin paljo minusta, ett'ei huolinut mitä kurjuus siitä seuraisi, kun vaan olisin noihin naimisiin mennyt. -- Nuori ja turhamielinen kun olin, niin luuli hän ett'ei muuta tarvittaisi kuin tukistaa ja sortaa Gripiä, niin että hän jäisi kaikkia varoja vaille ja peräti neuvottomaksi, -- joutuisi naurun-alaiseksi mieheksi, jonka täytyisi luopua kaikesta ... aivan samoin kuin isänsäkin.

"Helpostihan se oli tehty, hän kun aivan yksin soti aatteittensa puolesta, -- ja taisihan sen arvata, miten mieluisasti ihmiset häneen iskivät."

Hän seisoi siinä, niin ylön-annettuna, värisevänä ja ajatuksiinsa vaipuneena, ja maahan tuijottivat silmät ruskeitten ripsien alta. Hän oli laihtunut ja tullut vartaloltaan hienommaksi...

"Ja nyt olen palannut teidän luoksenne tänne kotiin, ja mielessäni on enemmän surua kuin voin sanoa teille tai selittää, -- niin tuskaa täynnä."

Seurasi hiljaisuutta, ja sen kestäessä liikkui kapteenissa eriskummaisia tunteita:

"Sitäkö ... sitäkö arvelet ... että me emme sinusta pitäisi ... emme sinun parastasi tahtoisi...

"No niin! Voi olla, että taas myöhemmin en pidä tekoas aivan oikeana...

"Ehkä siitä sinulle vielä puhun... Mutta nyt sanon sinulle, että tee miten vaan tahdot ja me olemme sinun puolellasi. Sinä kuitenkin itse paraiten ymmärrät!

"No, minä näen, ettet vielä edes ole ehtinyt istuakaan, lapseni... Laitahan, äiti, hänelle jo jotakin ruokaa vahvistukseksi!"

Kapteeni syöksi samassa ovesta ulos. Piti viedä osa kapineista pois hänen huoneestaan, ettei hän huomaisi korjaustöitä.

XIII.

Komppanianpäällikön talo se oikein komealta näytti siinä tunturin kyljessä, kun vasta oli kesäksi punaseksi maalattu, ja oli ikäänkuin koristus koko seudulle!

Mutta Iso-Ola ei oikein käsittänyt mikä siinä oli, ettei kapteeni aina siitä maalaamisesta asti ollut entisellään. Ei kait siitä oikeaa siunausta liene ollut!

Hän tuli kerta toisensa perään ulos ja tullessaan unohtikin, mitä oli ollut sanottavaa, niin ettei voinut muuta kuin palata takaisin. Eikä pahaa sanaa enää hänen suustaan kuullut... Olikos se laitaa? Ei keneenkään enää kiivastunut!

Oli enentynyt tuo taipumus pyörtymiseen. Hän kävellessään tavan takaa pysähtyi ja se, jonka piti olla hänellä apulaisena hänen käydessään töitä katsomassa niityillä ja vainioilla, jonka piti seisoa, kun hän seisoi, ja kävellä, kun hän käveli, oli Inger-Johanna.

Oli niinkuin hän olisi mielinyt katsella itsensä terveeksi tuohon solakkaan vartaloon ja sen ohessa tulla vakuutetuksi siitä, ett'ei tyttö surisi.

"Luuletko, että hän tahtoisi ratsastaa tai lähteä ajelemaan?" kyseli hän äidiltä keittiössä ... "hän tuolla puutarhassa istuttaa kukkia ja puhdistaa vanhat pensaat; näetkös äiti, eikö Inger-Johanna senlaiseen ole tottunut!... Minusta hän on siellä niin surullisen näköisenä... Mutta mitä sinä luulet hänestä tulevan?... Ohhoh!" hän huokasi...

"Niin, voitko sitä minulle sanoa?" hän otti napolla huitua rajennasta... "Hyvää huitua! Rist käski sitä juomaan, se ohentaa veren, ja pidentää elämääni, -- no niin, Inger-Johanna voi olla ja elää kapteenintyttärenä täällä Giljellä niin kauan kuin mahdollista... Kuules, äiti! minä olen tuumannut, etten lähdekään voudin syntymäpäiville ensi torstaina; Thinka kyllä tulee pian tänne ja...

"Hohho, se on hyvää, kun kovin janottaa!"

Sanottuna Torstaina käyskenteli kapteeni talossa tavallista hiljaisempana ja harvapuheisempana. Ei yhtä ääntäkään hänen suustaan kuulunut heidän päivällistä syödessään aina siitä asti kun hän pöytään istui ja siihen, kun äkäisenä pöydästä nousi ja raskain akselin nousi portaita ylös nauttiakseen ruokalepoa edes siunaama hetki.

Ei hän tiennyt oliko ummistanut silmiänsä vai eikö; -- yhdentekevää se lienee ollutkin!

Hän riensi pois konttorista...

"Siellä ne nyt juttelevat yhdessä, Scharfenberg ja muut... Mahtais olla yhtä hauskaa lähteä sinnekin kuin täällä luhnustella."

Hän seisoi käytävän vaatekaapin edessä, hajamielisesti tuijottaen eteensä, kun Inger-Johanna tuli sinne ulkoa.

"Tahdotko nähdä jotain?" sanoi kapteeni -- "Korkeavartiset kenkäsi niiltä ajoilta, kun olit pikkutyttönä!"

Inger-Johannaa eivät taloudenpuuhat miellyttäneet, vaan hän osoitti suurta ripeyttä ulkotöissä. Puutarhaa piti laajennettaman, ja Thinkan tuloksi piti kukkamaitten olla valmiina ja aita pantuna.

Siellä hän seisoi puutarhassa leveälierinen olkihattu päässään, varhaisesta aamusta asti. Oli niin rauhallista tehdä työtä raikkaassa ulko-ilmassa, kun pääsi neuleensa ääressä istumasta ja ajattelemasta!

-- Kapteeni käyskenteli nureana paikasta toiseen ja vaikerteli menoa asevelvollisten harjoituksiin. Äiti oli monta kertaa ehdoitellut, että lähetettäisiin Ristiä hakemaan; mutta nyt päättivät hän ja Inger-Johanna yhdessä, että siitä piti tosi tehtämän.

Tulihan sitä aina levollisemmaksi sen jälkeen, kun tohtori oli käynyt.

Leiriin hänen piti, se oli tietty! Vähäsen juoksumarssia joka päivä, se olisi oivallista, vähentäisi liikaa lihavuutta ja panisi veren säännölliseen liikkeesen... "Et sinä ole koskaan puhunut pyörryttämisestä, kun olet siellä ollut, Jäger! -- Se on juuri tepsivä keino, ja se voi sallia sinun tyhjentää lasillinen punssia tällä puolen joulua!"

Gülcken ollessa käräjämatkoilla, tuli Thinka kotiin käymään.

Siellä taas sisaret asuskelivat ja puhelivat yhdessä, kuten entisinä aikoina, mutta ei kumpikaan heistä enää kysellyt mitä mahtoi olla ulkopuolella heitä, tuossa avarassa maailmassa...

He sitä kyllä jo olivat nähneet kumpikin.

Kapteenista tuntui niin hyvältä, hän sanoi, kun näki Thinkan istuskelevan kutimensa ja kirjansa ääressä, väliin portailla väliin puutarhassa...

"Hän huomaa kaiketi nyt itsekin, miten hänellä on hyvä olla", sanoi hän äidille.

Kapteeni usein kertoi tätä samaa; näytti siltä, kuin hän olisi tuntenut hiemasen levottomuutta tässä kohdassa. Inger-Johanna oli auaissut hänen silmänsä ja hän taisi ainakin aavistaa sitä mahdollisuutta että nais-ihminen kuitenkin saattaisi tulla onnettomaksi edullisissa naimisissa.

Vaan hän rauhoitti itseään alituisesti sillä ajatuksella, että siten saattoi olla ainoastaan senlaisen tytön laita, kuin hänen Inger-Johannansa, joka oli suorastaan poikkeuksena koko sukupuolestaan, ja jolla oli niin etevät luonnonlahjat ja jonka oli niin vaikea alistua toisen tahdon alle.

Mutta tavallisille tyttölapsille ei ole tarpeellista antaa ajatuksilleen ja tunteilleen senlaista valtaa; -- ja Thinkahan oli kuin luotu elämään ja olevaan toisen tahdon mukaan!...

Mutta tämä kysymys se kuitenki käänteli ja väänteli kuin mato vatsassa.

-- -- "Katso, Inger-Johanna!" sanoi Thinka portailla, "oletko huomannut, miten isä näyttää kyyristyneeltä tuolla aidan vierustalla kävellessään; miten onkaan, niin unohtuu häneltä piippukin; se on vaan puoleksi poltettu, kun se sammuu"...

"Vai on hän sinusta niin muuttunut", sanoi Inger-Johanna tuumailevaisena iltasella makuuhuoneessa, ryhtyen jälleen heidän entiseen puheesensa. "Isä raukka! -- hänen on niin vaikeaa tähän mukautua... Minähän olin paraadihevoseksi määrätty... Mutta luuletko, että hän nyt enää tahtoisi meitä kumpaakaan pakoittaa?"

"Sinulla on voimaa Inger-Johanna! Ja se on varmaankin oikein... Mutta hän on tullut niin leppeäksi", huokasi Thinka; -- "ja sehän se juuri on, joka minuun käy kipeästi"...

Mitä likemmäksi aika tuli, sitä enemmän rupesi kapteeni huolehtimaan lähtöönsä harjoituksiin, ja äiti vihdoin rupesi uskomaan, ettei tainnut olla hyvä lähteäkään, koska hänellä itsellä kaikki halu ja ryhti näkyi kadonneen. Jäger käyskeli aivan yksinään päivät pitkät, ikäänkuin hän olisi ruvennut arastelemaan ihmisiä.

Ja ensimmäinen valonvivahdus, jonka äiti oli pitkään aikaan hänen kasvoissaan huomannut, näkyi silloin, kun äiti ehdoitteli, että pyydettäisiin Ristiltä lääkärin todistusta.

Se asiahan kävi kyllä helposti, kun se vaan ensin oli alkuun pantu. Mutta vähän rupesi mieltä karvastelemaan, kun myöntymys hänen virkavapauteensa tuli postissa.

Hän oli äkäisellä tuulella ja ajatteli niitä kaikkia, jotka siellä olivat koossa... Nyt kaiketi kapteeni Wonderthon pilaisi häneltä väen hänen poissaollessaan... Ja yks ja toinen kaiketi toivoi hänen ottavan eroa virastaan... Mutta hänpä niitä sillä ilahduttaa, että pitää kiini viimeiseen asti, vaikka sitte pitäisi juoda huitua koko vuosi umpeen!...

Tuo hänen mielestänsä niin suuresti kiihoittava leiri-aika oli nyt ohitse ja hän oli äidin kehoitusten johdosta vähitellen ruvennut myöntymään pieneen huviretkeen naapuripitäjään, kun pieni kirjelippu tuli postissa Jörgeniltä ja saattoi heitä kaikkia hyvin huolelliseksi.

Hän ei sanonut enää jaksavansa istua huonoimpana oppilaana luokalla ja oli ruvennut erään laivan palvelukseen, jonka samana iltana piti kulkea Englantiin. Siellä luuli hän jonkin keinon keksivänsä, millä Amerikaan pääsisi ja toivoi siellä oppivansa sepäksi, koneenkäyttäjäksi tai joksikin muuksi. Hän ei tahdo laimiinlyödä kirjoittamista rakkaille vanhemmilleen, jotta he saavat kuulla, miten hänen kohtalonsa muodostuu.

"Kuules, äiti!" sanoi kapteeni matalalla, vapisevalla äänellä, kun hän oli ehtinyt tointua ensi hämmästyksestään... "Se Grip, se on meille paljo maksanut! Ei tämäkään muuta ole kuin hänen opetuksiaan"...

* * * * *

Oli jo syksyä kappaleen matkaa kulunut. Lunta oli satanut ja sulanut pari kertaa ja nyt se taas oli kuin puhallettuna pois paljailta, routaisilta teiltä.

Kukkulat ja mäenrinteet olivat valkoisia, sieltä täältä vaan näkyi punasta ja keltasta puista karisseista, maahan jäätyneistä lehdistä, ja järvi välkkyi tummansinisenä, valmiina jäätymään.

Kolinaa kaikui jäiseltä tieltä niin että kaiku vastasi lokakuun hiljaisuudessa; aidanseipäillä istui variksia, toiset jäivät, toiset lentoon lähtivät.

Kärryistä se senlainen rymäkkä tuli, ja niissä istui, pitkä ruoska kädessä, turkit ja päällyssaappaat yllä, Giljen kapteeni.

Hän oli ollut virkamatkalla puolentoista penikulman päässä, Bardun Klevenin luona.

Nimismies ei antanut hänen lähteä, ennenkuin oli ottanut pari kulausta paloviinaa ja juonut lasillisen olutta ja pistänyt poskeensa muutaman ruokapalasen. Oli hän ollut puolestaan varovainen. Tämä oli milt'ei ainoa matka pitkinä aikoina, jos hän ei ottanut lukuun matkaansa voudin luo.

Vanha-Musta juosta hölkötteli koko pitkän, lakean taipaleen samaa tasaista vauhtia, johon se oli tottunut; iljangosta näki, että se oli hyvässä kengässä. Se tiesi vasta silloin saavansa puhaltaa, kun puolen peninkulman päässä Giljen ahteet tulivat vastaan.

Liekö syy ollut rausteikossa vai missä, vaan nyt se oli juuri kompastumaisillaan.

Ensi kertaa senlaista tapahtui. Se tunsi sen itsekin ja joudutti juoksuansa ... mutta vähitellen taas hidastui. Se tunsi suitsien olevan höllällä, niiden mutka yhä suureni lavan kohdalla. Piiskansiimakin kärryistä riippui, vielä alempana kuin ennen.

Kapteenia oli äkisti ruvennut värisyttämään, ikäänkuin pakkanen olisi pujahtanut hänen sisällensä ... ja nyt oli pää niin painavan raskas ... rupesi kovasti uuvuttamaan...

Hän näki suitset ja näki Mustan korvain ja harjan, kun niska nytkyi ylös ja alas ... ja vähänen pala maata siinä alla...

Oli aivan kuin varis olisi lentänyt hänen kasvojensa eteen; hän sen näki varjosta, mutta ei saanut kättään kohotetuksi ... ja niin jäi se sillensä...