Part 10

Sen enempää ei puhuttu ennenkuin Thinka vei astioita pois pöydältä, jolloin äiti huoahti:

"Thinka raukka!"

Kapteeni kääntyi häneen, nosti kätensä lantioille ja tokasi suuttuneena:

"Tiedätkö mitä! tuon päivänvarjostimen ja kaiken kohteliaisuuden tähden, jota hän pitkin kesää on osoittanut, olisi Thinkan pitänyt osoittaa miehelle enemmän kiitollisuutta ja ystävällisyyttä... Niinpä ei olisi käynytkään, jos minä olisin ollut kotona!" ukkosen pilvi kuvautui kapteenin otsalle... "Mutta minulla näkyy olevankin kodissani vaan hanhiparvi eikä ymmärtäväistä vaimoväkeä, joka vähän ajattelisi mitä tulee tehdä! -- Andrea Scharfenberg ei antanut itseänsä kahdesti pyytää", sanoi hän yhä kiivaammin kun Thinka samassa astui sisään; vaan ei tainnut olla haitaksi, jos tämä siitä hiukkasen kuulikin!...

Seuraavana päivänä tarkasteli äiti häntä huolestuneena; nyt koetettiin jos jollakin tavalla isää hemmoitella ja hyväillä, että saataisiin hänet paremmalle tuulelle. Ja hiljainen Thinka loi ujosti alas silmänsä, kuullessaan isän ähkivän ja huokailevan.

Kapteeni ei käynyt ulkona kauempana kuin tallissa uutta Mustaa katsomassa.

Yksi sen jaloista oli tänään polttavan kuuma äskeisen kengittämisen tähden. Seppä nahjus oli lyönyt naulan liian syvälle. Se täytyi vetää pois...

Kapteeni seisoi äänettömänä mielipaikallaan nojautuen tallin-ovea vasten ja katseli, kuinka Iso-Ola veti hohtimilla naulaa, pitäen Uuden-Mustan takajalkaa reitensä yli. Hevonen pysyi hiljaa, ei edes kohottanutkaan jalkaansa.

"O-o-ola!" röhisi kapteeni puoleksi tukehtuneella äänellä.

Iso-Ola katsahti ylös.

"Mitä ihmettä!" eikö kapteeni tuolla vaipunut hitaasti aivan alas maahan, pitäen vielä kiini tallin-ovesta.

Ola katseli hetken neuvottomana isäntäänsä ja päästi hevosen jalan kädestään. Sitten otti hän sangon ja räiskytti vettä hänen kasvoilleen, kunnes hän jälleen tointui.

Sitten piti hän sankoa kapteenin suun edessä.

"Juokaa, juokaa, kapteeni! -- Älkää peljätkö... Se on vaan seuraus harjoituksista ja kaikellaisista tuollaisista... Aivan samalla lailla, kun liiaksi kauan häitä juodaan"...

"Auta minua ylös, Ola! -- anna minun nojautua sinuun, -- hiljaa, hiljaa...

"Ohoh! -- tuntuu hyvälle saada hengittää ... hengittää!" ähkyi hän.

"Nyt se on jo ohitse... Aivan varmaan, aivan ohitse -- en ole kuin vähä väsynyt...

"Kävele vaan, Ola, varmuuden vuoksi minun jäljessäni...

"Hm, hm, hyvinhän tämä käy...

"Niin, niin, voi todellakin olla sillä lailla ... koko syksy säännötöntä elämää!

"Kas niin, mene kutsumaan rouva tänne. Sano että olen ylhäällä makuuhuoneessa... Hyvinhän voin astua ylös portaita"...

Peljästys ei suinkaan ollut vähäinen.

Tällä kertaa oli kapteeni itse kaikkein levollisin, hän tahtoi kokonaan unohtaa tapauksen, vaan äiti lähetti kysymättä hakemaan kylästä lääkäriä. Jos ei tohtori Rist ollut kotona, piti kääntyä piirilääkärin puoleen.

Kun Rist tuli ja äiti jo oli porstuassa hänelle surullisesti valittanut, että Jäger oli saanut helponlaisen halvauksen -- piti tämä perhettä rauhoittaakseen humoristillisen esitelmän.

Ylipäänsä oli tänlaisessa taudissa monta eri astetta... Sitä, joka joi ainoastaan niin paljon, että vähän änkytti, vaivaili hervoton kielen halvaus ... ja siten jok'ikistä miestä, jonka hän tunsi, voisi kohdata halpaus. Tämä oli vaan hyvin tavallista vereville ihmisille...

Olihan Jäger jo sen verran tointunut, että halusi illalla itselleen totia -- vaikka ei suinkaan väkevää!... Mutta tupakoidessa ja yhä uudelleen täyttäessä totilasia jutteli nyt kapteeni Mustasta ja kertoi kaikellaisia seikkailuja harjoitusmatkoiltaan aina kello kahteen saakka yöllä.

-- -- Joku päivä sen jälkeen räiskyivät puut konttorin uunissa kapteenin kirjoittaessa niin, että sulkakynä pärskyi.

Kuten tavallisesti siihen aikaan vuotta, oli hänelle pitkän poissa-olonsa aikana keräytynyt paljon töitä toimitettavaksi. Thean norjalainen kielioppi oli oven suussa viheriällä pöydällä; hän oli juuri lukenut siitä läksynsä ja hyräili nyt itsekseen käytävässä.

Portailla syntyi hälinä ja äiti kuului neuvovan jollekin -- "tuota tietä -- kapteenin luo!"

Ovelle koputettiin.

"Hyvää päivää, ukkoseni! -- Mitä kuuluu?" virkkoi kapteeni.

Se oli voudin palvelia, sunnuntaivaatteisin puettuna -- ja kirje kädessä. Se piti annettaman kapteenille itselleen...

"Vai niin? -- Tuleeko tähän vastausta? No, no! ... mene keittiöön, niin saat jotain virvoketta -- ja ryypyn."

"Hm, hm", rykäsi kapteeni, heittäen sinetillä varustetun kirjeen pöydälle ja alkoi rauhoittuakseen kävellä edestakaisin huoneessa ... "varmaankin ilmoitus kihlauksesta ... tahi ehkäpä jo kutsumus häihin!"

Hän avasi kirjeen ja luki sitä seisoallaan ... innokkaasti, pikaisesti... Hitto vieköön, kuinka pitkä johdatus! ... ei sitä ehtinyt ... täytyi katsoa ... katsoa jo kolmatta sivua... No, nyt tuli pääseikka!

Hän löi kädet yhteen, niin että läiskähti ja istuutui.

"Niin, niin, niin, niin, niin, niin, niin!"

Ajatuksissaan napsahutti hän sormiaan yksi, kaksi, kolme kertaa, raapasi korvallistaan ja sitten peruukiaan...

"Ähä, ähä katsopas vaan! katsopas vaan!

"Ja tyhjää lorua kaikki Scharfenberg'istä!"...

Kapteeni syöksähti ovelle ja avasi sen, mutta hän rauhoittui kuitenkin ja astui varpaisillaan portaita kohti.

"Kuka on siellä käytävässä -- sinäkö Thea?"

Pikku, lyhyt, ruskeasilmäinen Thea hypähti portaita ylös.

"Käske äidin tulla tänne ylös", pyysi kapteeni.

Thea katsahti isään, sillä hänessä oli jotain tavatointa.

-- Kun rouva Jäger tuli konttoriin, piti hänen miehensä kirjettä selkänsä takana ja rykäsi. Hän näytti totiselta ja miettiväiseltä, niinkuin tänlainen tilaisuus saattoi vaatia.

"Kuules, minä olen saanut kirjeen -- voudilta! -- Lue!...

"Tahi luenko minä?"

Hän nojautui työpöytäänsä vasten ja luki kaikki kolme sivua, sanasta sanaan, hyvin kärsivällisesti, siksi kuin pääsi pääseikkaan, -- silloin heilutti hän kirjettä ilmassa ja syleili rajusti vaimoaan...

"No, no, mitä nyt sanot?

"Silloin tällöin saamme sitte tehdä huviretkiä vävymiestemme luokse!"

Hän hieroi käsiään.

"Se oli odottamatonta se -- suuresti odottamatonta!...

"Hm! hm!" lisäsi hän, "on parasta, että käskemme Thinkan tulla tänne ja ilmoitamme hänelle kirjeen sisällyksen... Eikö niin sinunkin mielestäsi, äiti?"

"Ky-yllä!" sanoi äiti hiljaa, käännyttyään ovelle päin; -- hän ei nyt keksinyt lapsiraukalleen enää mitään neuvoa!

Kapteeni kulki edestakaisin konttorissaan, odottaen tytärtään. hän oli arvoisan ja isällisen näköinen ja käsitti täydellisesti hetken tärkeyttä.

Mutta missä Thinka viipyi?

Ei mistään häntä löydetty, vaikka oli etsitty ympäri koko taloa!

Mutta kapteeni ei tänään ollut hätäinen...

"No, ettekö häntä löydä?" kysyi hän pari kertaa lempeästi.

Vihdoin löysi Thea hänet pimeältä vinniltä... Sinne oli hän paennut piiloon, nähtyään sanantuojan ja kuultuaan, että voudilta tuli kirje, jonka sisällön hän kyllä arvasi... Ja hän istui nyt siellä pää syliin vaipuneena ja esiliina kasvoillaan.

Hän ei ollut itkenyt, häntä vaan oli alkanut kauhistuttaa ja hän halusi kätkeytyä jonnekin yksinäisyyteen ja sulkea silmänsä, niin että tulisi aivan pimeä, eikä hänen tarvitseisi ajatella mitään, ei mitään.

Hän näytti vähä hajamieliseltä seuratessaan Theaa konttoriin isän ja äidin luo.

"Thinka", sanoi kapteeni, hänen astuessaan sisään. "Me olemme tänään saaneet kirjeen, joka likeisesti koskee sinun tulevaisuuttasi -- se on voudilta! Turhaa lienee sanoa, mitä se sisältää ... olethan sitä itse huomannut kaikesta kohteliaisuudesta -- mitä koko vuoden kuluessa olet sallinut hänen sinulle osoittaa ... ja että äitisi ja minä pidämme sitä suurimpana onnena, mikä koskaan olisi voinut tulla sinun ... ja meidänkin osaksi!

"Lue nyt tämä kirje ja mieti tarkalleen...

"Istu lukemaan, lapseni!"

Thinka luki, mutta näytti siltä kuin ei hän koskaan pääsisi loppuun ja tietämättänsä hän päätänsä pudisti koko ajan.

"Ymmärräthän, ett'ei hän pyydä nuoruuden rakkautta, haaveilemista tahi muuta sellaista joutavaa! Vaan nyt on kysymys siitä, haluatko saada hänen luonaan arvollista asemaa -- ja tahdotko olla hänelle hyvä ja kohtelias ja osoittaa hänelle sitä huolenpitoa, jota miehen sopii vaimolta vaatia!"

Ei mitään vastausta kuulunut ... ainoastaan hiljaista ähkymistä.

Kapteenin kasvot näyttivät vähä juhlallisilta...

Mutta äiti kuiskasi kyyneleet silmissä:

"Näethän, Jäger, ett'ei hän voi ... ajatella!

"Eikö sinunkin mielestäsi, isä", sanoi rouva ääneen, "olisi parasta antaa kirje Thinkalle, että hän saisi miettiä asiaa huomis-aamuksi ... olihan tämä niin odottamatonta."

"Tietysti, jos Thinka itse tahtoo!" kuului suuttunut vastaus, kun äiti seurasi tytärtään, sulkien hänet makuuhuoneesen...

-- Koko illan istui Thinka siellä itkien pää tyynyyn painettuna...

Hämärässä meni äiti ylös ja istuutui hänen viereensä.

... "Näetkös, ei ole mitään keinoa jolla tästä pääsisi; ethän tahdo jäädä turvattomaksi ja muiden perheitten taakaksi; ommella, ommella, niin että silmänsä pilalle saa ja vihdoinkin ajelehtaisit tarpeettomana jossain sopessa... Sellaista arvokasta tarjoumusta, kuin tämä, pitäisi moni suurena onnena".

"Voi, mutta Aas! -- Aas, -- äiti!" nyyhkytti Thinka aivan hiljaa.

"Jumala tietää, lapseni! että jos vaan löytäisin jonkun toisen keinon, niin osoittaisin sen kohta sinulle, vaikka minun sentähden täytyisi pistää käteni tuleen!"

Thinka laski kätensä äidin laihoihin käsiin ja kätki kasvonsa hänen syliinsä.

"Isä ei ole enään niin vahva ... hän ei kärsi paljoa mielenliikutusta, -- niin että synkältä näyttää... Muistathan tuota viimeistä taudin kohtausta hänen tullessaan kotiin"...

Kun äiti oli mennyt pois, kuului pimeässä yhtämittaa haikeita huokauksia.

Myöhään illalla istui äiti tyttärensä vuoteella, pitäen kätensä hänen otsallaan että hän paremmin saisi nukutuksi; tyttö raukka säpsähti vähä väliä.

Ja nyt kun Thinka vihdoinkin nukkui, kun hengitys tuli tasaiseksi ja nuo nuoret, kalpeat kasvot rauhallisesti lepäsivät pään-alusta vastaan, meni äiti pois, kynttilä kädessään ... pahin oli kai ohitse!

Kyllä kapteeni oli hyvällä tuulella nähdessään konttoristaan miten Aslak, joka varta vasten lähetettiin voudin luo, ajoi veräjän kautta maantielle, mutta hän tuli vielä iloisemmaksi saatuaan Inger-Johannalta pienen kirjeen Tilderödistä.

... "Täällä ollaan täydessä työssä kaupunkiin muuttamisen tähden. Sentähden tuleekin kirjeeni näin lyhyeksi.

"Meillä on käynyt vieraita aamusta iltaan. Yksinäisyys ei ole tädille eikä enolle voinut tulla kysymykseenkään ja niin kauan ovat he uudistaneet sanojaan: 'tervetulleet Tilderöd'iin!' kunnes kesän kuluessa ovat saaneet vieraita alinomaa näkemään muka yksinkertaista elantoansa, kuten he sanovat. Mutta luulenpa, ett'ei kukaan lähde täältä huomaamatta, kuinka täti saa 'stiliä' kaikkeen. Kullekin on täällä vapautensa, oleskellaan kaikkialla, puutarhassa, kuistissa ja sisällä, niin että vieraat saavat sen tunnon, että heilläkin on tilaisuutta pauna huvitusta toimeen ja voivat näyttää parainta taitoaan siinä. Kun täti on läsnä, ei helposti vaivu jokapäiväisyyteen; -- hän imartelee nyt minua, sanoen, että olemme siinä suhteessa samallaiset!

"Ja minä en tiedä, miten nyt olen seura-elämästä yhtä huvitettuna kuin ennen tanssijaisista. Seura-elämässä voi kuitenkin käyttää ymmärrystään ja vieläpä siinä voi saada itselleen lavean vaikutus-alan! Kun lukee noista henkevistä ranskalaisista salongeista, joissa on päähenkilönä nainen, niin saa sen käsityksen, että hän juuri siellä voi lavealtakin vaikuttaa! Ja minä olen aina halunnut elää ja vaikuttaa maailmassa, jo varhaisesta lapsuudestani saakka, jolloin aina surin, ett'en ollut poika että olisin voinut -- tulla joksikin!

"Näin pitkälle pääsin, rakkaat vanhempani, kun palvelusneiti Jörgensen tuli minua kutsumaan puutarhaan tädin luo. Posti oli tullut kaupungista ja pöydällä oli kääre, jossa oli litteä, punainen sahviaanirasia ja kirje minulle.

"Siinä oli päässä pidettävä kultainen nauha, jonka keskellä oli keltainen topaasi; kirje ei sisältänyt muuta kuin:

"'Täydellisentämään Louvren kuvaa!

Rönnov!'

"Täti kohta koettelemaan sitä päähäni, kampasi hiukset hajalleen ja kutsui setää katsomaan. Rönnovin aisti oli muka aivan clairvoyant genial, erittäinkin mitä minuun tuli!? -- --

"No niin, se sopiikin mainiosti!

"Mutta tuon kirjeen ja muun haaveilevan, liijoitellun kohteliaisuuden tähden tuntuu kuin kultanauha puristaisi kipeästi niskassani. Kiitollisuus on ikävä hyve!

"Tädillä on niin paljon tuumia tämän talven seurahuveista, ja hän toivoo, että Rönnov tulee taas meitä tervehtimään.

"Minä puolestani en tiedä, tahtoisinko sitä vai enkö..."

X.

Sitä parempi, mitä pikemmin häät vietetään, sanoi vouti. Hänen tarkoituksensa oli siten estää kaikenlaisia turhia juttuja ja puheita. Olihan siinä syytä kyllä, eikä Giljellä pantu vastaan.

Kolmas joulupäivä oli juuri sopivin, ja voudillahan sopi erittäin hyvin käydä vierailemassa nuoren vaimonsa kanssa juuri uuden vuoden pyhinä!

Kaikesta tästä tietysti keskusteltiin Kathinkan kanssa ja hänen mielestään oli kaikki aivan niinkuin isän mielestä.

Kapteeni piti myös suotavana että häät vietettäisiin aivan kohta.

Vaan siinä, että ne olisivat hyvin hiljaiset ja yksinkertaiset, täytyi hänen mukautua voudin ja äidin tahdon mukaan; hänelle ei ollut oikein mieluista, että näin juhla-ilossa täytyisi sulkeutua huoneesensa, pitää nenäliinaa suunsa edessä ja kuiskaten käydä varpaillaan, niinkuin Gilje olisi sairashuone, eikä mikään häätalo...

Ja tarvitsihan Thinka ja hän itsekin jotain iloa ja loistoa.

Ja niin tapahtui, että hän ennen joulua ajeli erittäin hyvällä kelillä yliluutnantin ja prokuraatorin Scharfenbergin ja Sebelov'in luo, joiden kanssa hänellä oli raha-asioita.

Jos matkalla joku häneltä kysyisi, oliko totta, että kirkossa oli kuulutettu hänen tytärtänsä ja voutia, aikoi hän vastata, että sopiihan tulla omin silmin näkemään onko se totta vai eikö. Niinhän se on -- meidän kesken sanottuna -- ett'ei meille kaikessa salaisuudessa -- ei ketään muita kutsuta kuin tohtoria ja kaikkein välttämättömimpiä... Mutta? -- iskien silmää -- tuhat tulimmaista; kuinka tervetullut sinä olet! -- kolmantena joulupäivänä, -- ei toisena, eikä neljäntenä, muista se ukkoseni!

Ja hän piti myös huolta siitä, että ruokatavaroita ja koko patteriat juomaa koottiin kotimuurien taakse, että linnoitus olisi varma hyökkäystä vastaan.

Jouluaattona tuli voudilta reki täynnä tavaroita, -- kaikki lahjoja Thinkalle!

Ensiksikin entisen vaimon lämmin oravan-nahkainen turkki ja kaunis muhvi, joita neiti Brun kirkonkylässä oli korjannut Thinkaa varten; sitte vielä hänen kultakellonsa vitjoineen ja korvarenkaat ja sormukset; -- kaikki melkein uuden näköistä, kaupungin kultasepän kirkastamaa, sekä suuri wieniläinen kaulahinen, ja lisäksi hajuvettä ja hansikoita aivan yltäkyllin.

Kirjeessään ilmoitti hän hellästi rakastetulle Kathinkalleen, että kaikki ajatuksensa olivat ainoastaan hänen luonansa, kunnes ne vihdoinkin tulisivat häneen yhdistetyiksi lujemmilla siteillä, sekä että hän, tullessaan uuteen kotiinsa, löytäisi siellä paljo muutakin, joka häntä ehkä miellyttäisi, vaan jota hän ei pitänyt tarpeellisena lähettää Giljeen, koska ne kuitenkin kohta tuotaisiin takaisin sinne.

Toivoen, että Thinkakin olisi samaa mieltä, ei hän haettanut Baldrian'ia ja Viggo'a kotiin jouluksi -- vaan oli lähettänyt heidät veljensä, Holmestrandin rovastin luo.

-- Mutta ei ikinä vielä oltu Iso-Olan aikana Giljellä näin juhlallisiksi hevosia harjattu eikä siloja kiilloitettu. Kun kolmannen joulupäivän aamuna ajettiin mäkeä alas kirkolle, niin oikein silat ja kulkuset kullalle loistivat ja molemmat Mustat leveitten rekien edessä välkkyivät, ikäänkuin niiden selkää ja harjaa olisi kiilloitettu.

Ensimmäisen reen karhuntaljoissa ja pehmeissä vällyissä istuivat kapteeni, revonnahkainen turkki yllä, ja Thinka, puettuna voudin ensimäisen vaimon vaatteisin ja vitjoihin. Toisessa reessä istuivat äiti ja Thea sekä Iso-Ola kuskilaudalla.

Kirkon ovella seisoivat alaupseerit univormuissaan tehden kapteenille kunnioitusta ja heidän astuessa sisään nousivat juhla-univormuihin puetut luutnantit Dunfack, Frifack, Knebelsberger ja Knobelauch ylös istualtaan häntä tervehtiäkseen.

Niin sai kapteeni kuitenkin nähdä jotain loistoa!...

Juhlamenojen loputtua ajettiin kotiin päin -- kapteeni rouvineen ensimäisessä reessä ja morsiuspari toisessa, -- ja niin pitkä seurue, että voudin tuumat viettää häitä hiljaisuudessa kokonaan menivät myttyyn.

Giljellä odotti päivällinen.

Sen kestäessä osoittivat pataljonan jäsenet, nuorimmasta luutnantista kapteeniin saakka nuoruuden rohkeutta nauttiessaan väkeviä juomia niin rajusti ja seurauksista huolimatta, että voudin mielestä oli parasta pysyä varuillaan.

Jokainen tahtoi yhä uudelleen juoda morsiamen ja sulhasen maljaa!

Vouti istui tyytyväisenä ja hiemasen painui alaspäin hänen harvatukkainen, kiiltävä päänsä, kun hän huolellisesti koetti sukkelalla ja tilaisuuteen sopivalla tavalla sommitella sanojansa.

Mitä tuli puheenpitämiseen, niin oli hän ehdottomasti mestari ennen muita läsnä-olevia, vaikka sotalääkäri lienee ollut vaarallisin kilpailija, jonka pilapuheet tulivat yhä hurjemmiksi ja pistelevämmiksi mitä enemmän hän joi.

Mutta nyt vilkkuivat voudin pienet, rasvakiiltoiset silmät, hellän sumun verhoomina, lempeästi morsianta kohti.

Thinkan täytyi syödä sokerikekoa ja viinihyytelöä -- hänen tähtensä!... hän ei puolestaan tahtonut juoda enempää, jos vaan oli mahdollista, -- Thinkan tähden... "Minä vakuutan sinulle, sinun -- ainoastaan sinun tähtesi..."

Ja ruuat ja juomat vähenivät vähenemistään kemujen kestäessä aina myöhään yöhön saakka, jolloin lukuisat reet, korskuvain hevosten vetäminä, pujahtivat eteenpäin maantien narisevalla lumella, tähtien kiiluessa ja revontulten välähdellessä, kulettaen kotiin puoleksi tunnotonta hääväkeä; -- vaan ne, jotka suinkin sopivat taloon, jäivät sinne vielä, viettääkseen seuraavanakin päivänä häitä ja joulua. --

-- -- -- Uutena vuotena olivat vihdoinkin kaikki vieraat lähteneet, vouti ja Kathinka muuttaneet uuteen kotiinsa ja kapteeni oli Thean kanssa lähtenyt tervehtimään heitä ollakseen siellä uudenvuoden pyhät.

Mutta nyt olikin äiti niin kyllästynyt ja väsynyt kaikista näistä puuhista!

Hän tunsi nyt, kun suurin kiire oli kadonnut ja hän istui yksin kotona toisena uudenvuoden päivänä, kuinka vaikeaa hänelle oli kestää tätä kaikkea!... Myötäjäisten valmistaminen pitkin syksyä ja talouden puuhat pyhiä, joulua ja häitä varten, -- ja kaikki huolet...

Kaikki oli mennyt huimaa vauhtia, niin kauas kuin hän taisi ajatella... Se oli ikäänkuin sukan pärvöttämistä, mitä enemmän hän ajatteli, sitä pitemmäksi tuli lanka! -- siihen aikaan saakka, jolloin hänen mielestään oli lepoa -- kun hän makasi lapsivuoteessa...

Mutta siitä oli jo pitkät ajat...

Hän istui hämärässä huoneessa sohvan nurkassa, puoleksi uneen vaipuneena, sukanneulekin oli hervottomissa käsissä syliin painunut.

Aslak ja kaksi tytöistä olivat päässeet joulukemuihin naapuriin ja Giljellä ei ollut ketään muita kotona kuin vanha Torbjörg, joka istui keittiössä ja hyräili virttä kirjastaan!...

Pihalta kuului kulkusten helinää, Iso-Ola tuli kotiin kyydittyään Pikku-Mustalla kapteenia ja Theaa.

Hän kopisti lunta jaloistaan käytävässä ja pilkisti ovesta sisään.

Ajaessaan Teigen'in ohitse, oli postinhoitaja tuonut hänelle kapteenin postin.

"Milloin tulitte perille eilen illalla? -- Mahtoiko Theaa paleltaa?"

"Ei toki! Me saavuimme sinne hyvissä ajoin ennen illallista!... Nuori rouva laittoi tuhannet terveiset; kävi eilen illalla tallissa hyväilemässä ja taputtelemassa Mustaa -- niinkuin jäähyväisiksi"...

Rouva Jäger nousi ylös.

"Tuolla ulkona on kynttilöitä tallilyhtyyn!"

Iso-Ola meni jälleen pihalle.

Ulkona, tallin-oven luona seisoi Pikku-Musta vielä valjaissa ja hirnui levottomasti.

"Puuttuupa vaan vielä, että osaisit vääntää lukkoa auki!" mutisi Ola, riisuessaan hevosta ja silat ja kulkuset käsivarrellaan antaen sen käydä edellään talliin.

"Mutta, johan Nuori-Mustakin hirnuu!... Tiedätkö, tämä oli ensimmäinen kerta, kun sinulta sain kunnollisen tervehdyksen! Vaan sinä saat kauniisti odottaa..."

Hän suki ja harjasi vastatullutta niinkuin vanhaa ansiokasta herrasmiestä. He olivat nyt palvelleet yhdessä jo yhdeksättä vuotta!

Sisällä keittiössä leimusivat ja pärskyivät kuusihalot uunissa, heittäen punertavan loisteen äidin äskettäin kiilloitettuihin, seinällä riippuviin kupari- ja läkki-astioihin, niin että ne muistuttivat kummallisia kilpiä ja aseita.

Iso-Ola istui sisällä mielihyvällä nauttien jouluherkkuja -- voita, leipää, läskiä, nosteleipää ja suolaista lihaa; ja Torbjörg'iä oli käsketty tuomaan hänelle kellarista tuopillinen olutta.

Ola oli siellä kuullut ja nähnyt yhtä ja toista.

Thinka oli käynyt keittiössä, oli tahtonut heti itse ryhtyä talouden toimiin. Mutta siellä tapasi hän sen, joka itse tahtoi pitää ohjakset käsissään.

Vanha neiti Gülcke ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan! Oli kohta mennyt ylös konttoriin, sanottiin, oli puhellut veljensä kanssa, ja oli vihdoinkin saanut tahtonsa perille...

Ja illalla oli vouti istunut sohvalla ja puhunut kauniisti nuoren vaimonsa kanssa. Sisäpiika sen kuuli; oli sanonut, että soisi Thinkan viihtyvän hyvästi ja että Thinkan ei tarvitsisi muuta kuin olla ja elää hänen iloksensa, ainoastaan hänen iloksensa, oli sanonut ... mokoma vanha kettu! -- Siinä nähtiin mitä hän täältä viime vuonna etsi!...

"Ja sillä lailla", sanoi Ola, maiskuttaen suutansa ja levittäen peukalon päällä voita leipävuolulle, "pääsi rouva kaikesta vaivasta, -- ja emännyydestä myös".

"Ei saa potkia tutkainta vastaan!" kuului Torbjörgin hiljainen vastaus.

-- Äiti istui kamarissaan uunin edessä ja katseli postissa tulleita kirjeitä. Paitsi sanomalehtiä "Hermoder" ja "Den Konstitutionelle" ja pari virkakirjettä, oli siellä kirje täti Alette'lta.

Hän sytytti kynttilän ja istuutui lukemaan.

Olipa tavallaan onni, ett'ei Jäger nyt ollut kotona, sillä tätä ei hän saisi lukea...

"Rakas Gitta!

"Olen määrännyt toisen joulupäivän kirjoittaakseni sinulle ejatuksistani Inger-Johannan suhteen, En voi kieltää, että olen häneen mieltynyt enemmän kuin tahtoisinkaan; mutta jos voimme jollakin jännityksellä katsella pienintä kukkaa ikkunallamme, joka on puhkeamaisillaan, emmekö siis paljon enemmän tarkastelisi ihmiskukkasta, joka rehoittaa nuoruutensa ihanuudessa valmiina puhkeamaan elämänsä kohtaloon. Tämä on enemmän kuin romaani, se on kaikkivaltijaan ihanaa ihmetyötä, joka loistossaan ja äärettömässä rikkaudessaan on suurempaa kuin kaikki, mitä ihmisen mielikuvitus voi aikaan saada.

"Niin hän miellyttää minua, rakas Gitta! melkeinpä niin suuresti, että vanha sydämmeni vapisee ajatellessaan minkälainen elamän-ura hänelle mahtanee muodostua ja että hänen onnensa tai onnettomuutensa voi riippua yhdestä ainoasta häikäisevästä hetkestä. Mitähän luonto sillä tarkoittanee, että se antaa sellaisen suuren joukon olennoistaan, joilla on lämmöstä tykyttävä sydän rinnassaan, joutua hukkaan ja kukistua tässä valikoimisessa; tahtoneeko se -- samoin kuin kultaa puhdistetaan sen suuressa sulatuskauhassa -- asettaa heille senlaisen kilvoituksen, jota ilman ei kukaan voi täydellisempää elämää varten kehittyä, -- kukapa voi selittää luonnon arvoituksia? Toivoni Inger-Johannasta on, että se suuri määrä itsenäistä persoonallisuutta, joka on hänen luonteessansa, tulee painamaan valitsemisen vaa'assa ja on ratkaisevana hetkenä voittava.

"Tämä on sydämmeni sisin huokaus; sillä yhä yltyvällä tuskalla huomaan, miten polku hänen jalkansa alla tehdään yhä liukkaammaksi ja kuinka hienosti sinun kälysi kutoo verkon hänen ympärillensä, ei vähäpätöisillä keinoilla, jotka eivät Inger-Johannaan mitään vaikuta, vaan syvemmillä, kauniille kiiltävillä viettelyksillä.