Part 8

Ja nyt seurasi yleinen nauru. Samilla sähähtivät veret korvan lehtiin asti. Hän kaivoi esiin kukkaronsa, viskasi kokoojan lakkiin markan ja katsoi vihaisesti ympärilleen. Mutta kaikki olivat jo heittäneet nauramatta ja kokooja teki lähtöä oluttehtaaseen, mikä oli lähellä, parin suuren korin kanssa.

Kohta tulikin olutta ja innokkaina pojat asettuivat sen ääreen. Samille työnnettiin avattu pullo. Mutta Sami antoi sen olla koskematta. Nuo toiset laskivat pullon suustakin menemään olutta mahaansa niin, että se silmissä pullosta väheni.

Muutamat katsoivat nauru silmällä Samia. Sami ymmärsi sen pilkaksi, mutta pulloonsa hän ei koskenut. Muutamat pojat antoivat tytöillekin. Jotkut eivät huolineet, mutta useammat ottivat. Eräs tarjosi kahvikupilla Ryypärin Saanallekin. Ja Saana otti. Se teki pahaa Samille ja hän lähetti Saanaan varottavan silmäyksen. Mutta ei sitä Saana näkynyt ymmärtävän, koska joi kahvikupillisen vielä eräältä toiseltakin pojalta.

Mutta jo alkoi joku Samia ilmikuuluvasti pilkata. Mitä ne puoliherrat tunkeuvat työmiesten pariin, äänteli hän röyhkeästi keskilattialta olutpullojen äärestä selkänsä takaa Samille. Samia se syvästi loukkasi. Hän otti eväskorinsa, jätti pullonsa juomatta, ja lähti ulos rankkaan sateeseen. Joku ivallinen naurahdus kuului perästä.

Sami käveli ensimmäiseen laivasiltaan ja lähti höyrypurrella kaupunkiin. Siinä höyrypurren penkillä istuessaan mietti hän, että hän riippuu kuin muinainen Absalon tukasta taivaan ja maan välillä. Taivas on tuo herrasluokka, jonka hyvin luudittuun ja lämpimään uuniin häntäkin, likisattua, koettaa tuo "iso koulu" sysätä; maa tuo työmiesparvi, jonka tuhkaseen pesään hän kyllä hyväksyttäisiin, kun olisi ensin rypenyt itsensä sen noessa ja tuhassa. Mutta tämmöisenä nyt hän ei kuulu kumpaankaan. Hän on noita yhteiskunnan orpoja, jotka eivät tunne itseään kotiintuneeksi mihinkään säätyyn, joilla kaikki muu on aina jossakussa suhteessa vierasta paitsi oman sydämmen ikävyyden ja kodittomuuden lyönnit. Kummalliseen asemaan hän onkin joutunut: ei herraslapsi eikä rehellisen työmiehen jälkeläinen, vaan siltä väliltä. Ja tuo välillä riippuminen ei ole helppoa, ei vaan, siinä on yhteiskunnallisen orvon täysi taakka.

Ja ajatellessaan noiden työmiesten äskeisiä karkeuksia tunsi hän kovaa suuttumusta. Niin ne olivat raakoja ja pistokkaita ja sydän tyhjä kaikesta hienoudesta. Syvempi ihmisyys oli heissä vielä heräämättä, tuhkan alla, minkä harmahtava karkeus kuulsi heidän jokaisesta sanastaan, ikäänkuin hienona säädyttömyyden tomuna laskeusi koko heidän ympäristöönsä. Miten hän oli heidän parissaan siksikin voinut viihtyä! Ja vielä itseään uskotellut, että hänenkin olisi parasta olla niiden parissa, niiden toverina, niiden ystävänä -- hyi!

Äärimmäisiin jyrkkyyksiin ajautui tuossa suuttumuksen siivöittäminä hänen ajatuksensa. Ja hänen sysinen mielialansa ikäänkuin vahvistui ympäröivästä ilmasta. Taivas kun oli harmaa kuin vanha hursti ja vuoti suuria vesinoppia, mitkä pudotessaan purren rasvattuun koneeseen säilyttivät eheytensä. Koko ilmassa oli raskas vaikutus eikä sen raskautta huojentanut edes tuulen virkistävä leuhaus. Kaikki oli harmaata, halutonta ja nukkuvaista.

Päästyään kotiinsa asettui Sami muutaman kirjan ääreen muutettuaan ensin kuivia päälleen. Siinä hänen akkunapielessä istuessaan ajoi hevonen kartanoon. Siitä laskeutuivat alas konsulinna ja Svea väljissä, ulkomaisissa sadetakeissa ja levitetyissä sateenvarjostimissa. He tulivat kesämajaltaan käymään kaupunkiin. Svean näkeminen nyt ikäänkuin löi viimeisen iskun siihen naulaan, minkä kärjen tämä päivä oli suunnittanut hänen sydämmeensä. Nyt se oli kokonaan sinne työnnetty ja se karvasteli kuin lääkärin veitsi.

Ajattelemastakin Sveaa oli hänen jo täytynyt luopua. Svea oli hänelle kylmä ja hänenkin rakkautensa Sveaan oli jo alkanut jähtyä, kun se esine, johon hänen ensi lempensä säteet olivat keskittyneet koko nuoren voimansa lämmöllä, oli rautaa, jota lietsomaan tarvittiin toista tulta kuin hänen lempensä tuli. Mutta aina joskus, varsinkin alakuloisina hetkinä, leimahti tuo lemmen kipinä tuhastaan hänen Sveaa nähdessään ikäänkuin lisäpainona jo olevaan taakkaan. Ei se silloin virvoittanut, vaan aina lisää lannisti niinkuin elämän riemujen muisto kuolevaa.

Konsulinna ja Svea menivät sisälle. Ja vähitellen alkoi hiiltymään Samin Svea-muistelut, muistot entisistä lapsuuden riemuista, leikeistä ja ystävyydestä. Ajatus tungeksimalla tunki takaisin nykyaikaan ja kun se sinne pääsi, taittui kuin palanut kärsi hänen ensi lempensä omasta voimattomuudestaan. Mitä hän Sveaa ajattelikaan --? Kaikkihan oli turhaa hourailua, haavetuskaa ja sydämmen kipua...!

Mutta Svean kuva hänen silmissään alkoi muuttumaan toiseen, yksinkertaisempaan, mutta räivempään ja polttavampaan. Hän uskalsi jo mietteissään ikäänkuin rohkeammin rakastaa Saanaa kuin Sveaa. Hän uskalsi miettiä, että kuinka mahtaisi olla hauskaa saada suudella Saanaa. Mutta sellaista ei hän ollut koskaan rohjennut ajatellakaan Sveasta. Svea oli aina väikkynyt niin korkealla hänen ajatuksissaan, ettei hän edes mietteillä ollut rohjennut lähestyä Svean huulia. Hänen rakkautensa oli ollut Sveaan ikäänkuin veretöntä ja paljasta haaveilua, mutta ajatellessaan Saanaa tunsi hän hermoissaan liikutusta ja hänen sydämmensä nuorilla virroilla oli ikäänkuin kiivaampi kulku, kun Saana tuli mieleen. Mutta tuossa jo itse Saanassa oli sellaista, mikä pani hänet rohkeammaksi ja rajummat siivet hänen nuorelle mielikuvitukselleen. Se tyttö oli koko virma ja raju ja sitte -- työmiehen tyttö.

Mutta se, että Saana joi olutta, tympäsi Samia. Vaan eihän se ehkä sitä ymmärtänyt, kun muutkin joivat. Ja Sami antoi sen mielessään hänelle anteeksi, sillä hänen suloisilla silmillään oli muistossakin niin sovittava voima.

Hän oli Saanaan mieltynyt, siitä hän ei mihinkään päässyt. Ja että Saana piti hänestä -- no se nyt oli ihan varma! Miksi se muuten hänen katsoessaan häntä kokisi olla niin keikaileva, niin lystikäs, niin miellyttävä?

Illalla piti lähteä palkoilleen. Aina lauantai-iltana se suoritettiin kaupungissa liikkeen konttorista. Ja siellä aikoi Sami, jos sattuisi sopiva tilaisuus, puhutella Saanaa, sillä hän jo mielessään kaipasi häntä.

Ja sattuikin niin, että he saivat melkein jäljekkäin palkkansa. Saana, joka nyt oli puettu siistimpään pukuun, lähti menemään kotiinsa ja Sami hotalsi perään hiukan arkana ja sydän tiheämmin lyöden. Jo pääsi hän Saanan kohdalle ja Saana loi häneen hyväksyvän silmäyksen. Ujosti vähän ensin Samia kävellä selvällä päivällä Saanan kanssa kadulla. Mutta minkä sille rakkaudelleen teki!

Ja he alkoivat puhumaan ja juttelemaan ja heidän ajatuksensa sulivat niin kummasti yhteen. Kun Sami jo lopussa rohkasi muistuttaa Saanaa oluen juonnista siellä Salmessa, naurahti Saana vain ja arveli, että mitä se sitte teki -- pari kahvikupillista vain!

* * * * *

Useina iltoina tämän jälkeen oli Sami yksissä Saanan kanssa. Samista oli niin helppoa ja kevyttä olla Saanan parissa ja aika kului kuin siivillä joko istuessa puistossa kosken partaalla valoisana kesäyönä tai kulkiessa iltasin kaduilla. Ja kun oli kansanjuhlia ja muita huveja, tanssivat he yhdessä piiritanssia melkein yhtenään.

Anna kuultuaan Samin olevan Saanan kanssa ei yhtään siitä pitänyt. Mutta Sami oli varma rakkaudessaan ja löydettyään vastarakkauden antautui hän siihen koko sydämmellään. Anna mutisi, että Samin pitäisi olla parempien kanssa, mutta Sami vastasi vain siihen, että kunniallinen tyttöhän se Saana on.

Syysiltoina, kun jo "iso koulu" alkoi vaikutuksensa, kuljeskeli vielä Sami Saanan kanssa. Mutta sen saivat pian hänen luokkatoverinsa ja muut kimnasistit tietää, ja silloin annettiin Samille yhteisesti toveriyhdistyksessä varoittava nuhde, että hän häpäisee koko koulun maineen kaikellaisten tyttöjen kanssa kävelemällä. Ja selvällä päivälläkin rohkenee vielä kaiken herrasväen nähden pitää sellaista kurttiisia! Uhattiin ilmoittaa rehtorille, ell'ei Sami heti lakkaisi seurustelemasta Saanan kanssa. Mikäs auttoi Samille: hänen täytyi luopua Saanan seurasta, kun häntä siitä koko koulun kunnian loukkaamisella varoitettiin. Naurahti Sami ivaten tuohon varoitukseen. Hän oli nähnyt usean isonkoululaisen kuljeskelevan monenkin ompelijattaren ja sen semmoisen kanssa, mutta he olivat silloin aina pysyneet syrjäkaduilla. Ei hänellä ollut oikeutta rakastaa, ketä hän tahtoi. Ja ne, joita toverien silmissä hän olisi saanut rakastaa, eivät katsoneet hänen päälleen ei silmällä eikä helmellä. Tuo Saanan kanssa olo kaikissa julkisissa pakoissa vei muuten osan hänen ennestäänkin vähästä arvostaan koulussa ja luokalla.

XVII.

Ristiä sanoi kissa, kun jäälle kuoli!

-- Pata putosi, mutta ei särkynyt!

-- Pane päälle valttia, mitäs tiilestäsi säästät!

-- Enkä pane, kun on patarouvakin!

-- No pistä se, niin minä kaadan! Kas se on kumossa! Tuossa on herttaa! Mitt hjärta har råkat i klämman... vihelteli Jori toimessaan, kun sai kaateen tehdyksi, toinen silmä ummessa imien paperossia ja siitä löyhyttäen tuuheita savuja.

-- On se Jori säkästynytkin todella!

-- Niin sanovat, ja nähty myös on.

-- On valmis kelle lyyry annetaan, jos saadaan, vakuutti Jori itsekin.

-- Täytyy sanoa, että Jorilla aina onnen rattaat pyörivät.

-- Miks'ei ne pulskalla pojalla pyörisi tyttömaailmassa! Nämä silmät ja tämä tukka niillä sitä tyttöjen sydämmiä voitetaan, puheli Jori itsetietoisen ylpeästi ja koetti sivellä hiukan näkyviä viiksenalkujaan.

Samassa oli isäntä, muutaman rikkaan tuomarin poika maalta, kaatanut punssia juomalasiin.

-- Jorin morsiammen malja! sanoi hän ja ojensi juomalasin, joita oli ainoastaan yksi, Jorille.

-- Minä juon pikku Sveani maljan. Voi turkanen kuin me viime haaleissa tanssimme kovasti, niinkuin sinä Alfred näit.

-- No enkös siellä minä ollut?

-- Oliko siellä Akilles?

-- Oli kyllä, ja näki sinun tanssit.

-- No juo sen päälle Ruotsin punssissa! Mutta eikö se täällä huoneessa ollut Tihinenkin? kysyi Jori sitte olkansa takaa.

Jori aina osotti Samille jonkullaista alamaista huomaavaisuutta, kun Sami häntä koulussa auttoi. Ja olihan hän luvannut, kun Sami keväällä Helsinkiin lähtee, hankkia hänelle mustan puvunkin, jos Sami häntä ylioppilaskirjoituksissa lupaa auttaa ja sitte lupauksensa täyttää. Ja Sami olikin luvannut.

-- Onko täällä Tihistä? kysyi isäntä myötä olkansa takaa, ja toiset alkoivat nauramaan.

-- On kyllä, koetti Samikin vastata jonkullaisella leikillisellä äänellä perempää huonetta sohvalta, missä hän oli istunut ja katsellut noiden toisten kortinlyöntiä tuossa pöydällä lampun ääressä. Hän haki aina määrätystä maksusta latinan sanat ylös isännälle ja oli nytkin tullut niitä tuomaan, kun sattui tähän kalaasiin.

-- Juopiko Tihinen punssia? kysyi vielä isäntä olkansa takaa.

Mutta Jori keskeytti tämän pilkan. Hän pani korttinsa nurinpäin pöydälle ja otti juomalasin. Kaadettuaan lasiin punssia meni Jori Samin luokse mielevänä ja sanoi:

-- Maista pois punssia! Jos osaat pelata korttia, niin tule seuraan!

-- En minä osaa...

-- Mutta punssia sinä kuitenkin osaat juoda? Se menee näin vain, ja Jori pani näytteeksi Samille hyvän ryypyn menemään toisten nauraessa.

Olihan Sami joskus maistanut punssia. Ja hän ymmärsi, että jos hän vähänkin tahtoi lopettaa tätä pilkkaa, täytyi hänen maistaa. Jori kehotti ottamaan lisää. Ja kun Jori kehotti, niin totteli Sami.

Sitte alettiin taas lyömään korttia. Jori rupesi kehumaan tanssitaitoaan ja muut myönsivät, että hän oli koulun paras tanssuri. Ja nyt oli hän Svean, josta pojat aina luokalla puhuivat, kehuivat sen kauneutta, sen suloutta ja miellyttävää käytöstä, kanssa tunnetusti niin tuttava, että muut olivat jääneet kokonaan syrjään. Olihan siinä sellaista mielevää tuon Jorin koko olemuksessa ja nytkin se niin rohkeasti olan takaa heitti korttinsa pöytään.

Ja nyt ensi kevännä pääsisi hän kuin Samikin ylioppilaaksi. Viime luokalla he nyt olivat, ja jos hyvin onnisti, niin viime vuosi se tämä heillä oli koulussa.

Huone alkoi täyttyä tupakan savusta, posket pelaajilla olivat kuumat ja heidän ääneensä lisäsi käheyttä aina väliin maistettu punssi. Jorin käsi pelatessa putosi aina raskaammin alas ja kohta alettiin inttää pelissä. Se väittely tuli niin kiivaaksi, että Jori nakkasi korttinsa pöytään, jotta ne lensivät hujan hajan ja osa niistä tipahti lattialle. Muut heittivät myös korttinsa ja niin loppui peli. Vielä sittekin intettiin, kun peli oli jo lopetettu. Mutta kun isäntä kaatoi viimeisen punssin lasiin ja tarjosi sitä, niin loppui kina.

-- Pojat! Nyt lähdetään Ilolaan! kehotti Jori.

-- Mutta tsjeneskaa? Onko sitä?

Jori haparoi housuntaskujaan ja sai esiin hopea- ja kuparirahaa muutaman markan. Ja isäntä vakuutti, että kyllä hänelläkin on. Niin sitä lähdettiin.

Ulkona leuhahti vastaan leppoisena syyskuun ilta heleässä kuutamossa. Kun tuo joukko sinne ulos painui, syöksähti semmoinen paksu kerros savua ja raskasta ilmaa ulos ovesta, kun se avattiin. Sami, joka hiljaan muiden joukossa oli lähtenyt ulos huoneesta, kääntyi portilla mennäkseen kotipirttiinsä. Enempää punssia ei hänelle oltu tarjottukaan kuin mitä Jori tarjosi. Ja Sami oli siitä hyvillään.

-- Minne se Tihinen menee? kysyi yksi heistä.

Jori meni ja tarttui Samia kiinni.

-- Tihinen! Tule mukaan!

Sami ei kehdannut reutoa vastaan, kun Jori häntä vei käsipuolesta vastaiseen suuntaan. Ja luokan mahtavimmat miehet halusivat häntä nyt mukaansa. Vastustaa hän ei uskaltanut.

Vaitelijaana kulki Sami muiden perässä ja kuunteli heidän jokseenkin korkeaäänistä keskusteluaan. Kun päästiin kaupungin ulkopuistoon, niin kiilui siellä puiden lomasta tuli kosken rannalla olevasta puisesta majasta, mikä oli laudoista pyöreäksi kioskin malliin rakennettu. Siinä myötiin olutta ja varsinkin koululaiset, siellä pimeinä syysiltoina alottelivat juomistaan. Siellä tuntui heistä olo paljon turvallisemmalta kuin kaupungissa näissä hommissa. Pieniä siltoja kulki puistoa leikkaavien purojen poikki ja ne niin äänekkäästi tömisivät, kun pojat nyt niillä järjestyksessä laulaen astuivat. Sitte tuli taas hiekkakäytävä ja taas silta. Tuommoista tietä vuorottain ennenkuin perille päästiin.

Kuutamo oli heleä ja kuvaava kuin mieto sähkövalo näyttämöllä. Puut siinä ryhmittyivät niin ihmeen somasti varjoissaan ja se hopeoitsi pienissä pyörteissä puroissa hyppivän laineen. Ilma oli tyyntä kuin maito ja sen väritys haaveellinen.

Ravintolassa, jossa oli ainoastaan yksi suuri pyöreä huone, ei ollut muita juojia kuin eräs ylioppilas. Karmini oli lämmennyt ja huokui vienoa lämpöä huoneen ilmaan, mikä hajahti väkevälle tupakille ja oluelle. Vieressä hyökyjään vyöryttelevän suuren kosken ääni tunkeutui selvänä seinälautojen lävitse ja muodosti musiikin, mikä ikäänkuin kiihoittavana vaikutti täällä käyviin vieraisiin, varsinkin näin syksyisenä kuutamoiltana. Oluella ja sillä oli mahtava yhteisvaikutus nuoren ihmisen kiihottuneeseen hermostoon.

Tuo ylioppilas oli vasta viime kevännä päässyt "isosta koulusta" ja oli varsin hyvä veikko Jorin kanssa. Heti Jori toimitti itsensä ja kumppalinsa samaan pöytään kuin minkä ääressä ylioppilaskin istui. Ylioppilas kätteli kaikkia muita paitsi Samia, jolle hän vain vähän päätään nyökäytti.

Siinä sitte istuttiin oluen ääressä ja jututtiin. Samia asemansa vaivasi, sillä kukaan ei hänestä muuta välittänyt kuin että aina olutta kaadettiin hänenkin lasiinsa. Hän olisi ensi alussa mielellään lähtenyt pois, mutta ei rohjennut, kun toiset olivat hänet tänne tuoneet. Eikä yhtään tarvinnut peljätä, että täällä olo tulisi koulussa tietoon, jotta siitä rangaistusta saataisiin. Tämä oli rauhoitettu ala ja pian sulki myyjäneiti akkunat lautaisilla luukuilla, niin ettei niistäkään mitään näkynyt ulos.

Otettiin lisää olutta ja laulettiin. Ylioppilas ja Jori osasivat paljon "gluntteja" ja niitä sitä laulettiin. Toiset koettivat mukaan säestää. Ainoastaan Sami oli vaiti. Samilla alkoi päässä olut kihoilemaan, kiertelemään siellä ja nykkimään silmäkulmia. Tuli kuin ohut verho, hienon, hieno, silmien eteen ja veret liikkuivat ruumiissa kiivaasti.

Jo kohousi ylös ylioppilas, painoi keppinsä vaakasuoraan toisten pään tasalle ja oli sillä antavinaan tahtia. Laulu luisti ja ilo yltyi. Samikin tarttui rohkeammasti lasiinsa ja hän nauroi tovin aikaa, niinkuin näytti, tyhjälle. Ylioppilaalla oli takki ja liivi hyvän matkaa auki, jotta kiillotettu paidanetu kirkkaana paistoi. Valkoinen lakki hänellä oli takaraivolla. Jori otti sen, pani päähänsä ja pisti oman hattunsa ylioppilaan päähän. Samia tuokin nauratti. Ja hän nauroi yhtenään.

-- Pitää sulkea ovet. Herrat ovat hyvät ja tyhjentävät lasinsa, kehotti myyjäneiti.

Pyydettiin saada vielä olla, mutta neiti oli taipumaton, sillä kello yhdeksän oli määränä sulkea ovet. He nousivat ylös. Sami hoiperteli.

Tultuaan puistoon näkivät he pari tyttöä siellä kävelevän. Ainahan niitä tapasi siellä joku olla. Pojat menivät rohkeasti heitä kohti ja Jori vihelteli mennessään. Kun tultiin likemmäksi tyttöjä, lähti Sami yht'äkkiä hoiperrellen suoraan niihin päin huudahtaen:

-- Saana!

Hän yritti tarttumaan Saanaa, sillä se se toinen tytöistä oli, kädestä, mutta samassa tuli siihen Jori ja tyrkkäsi Samin kumoon. Otti sitte Saanaa kädestä ja he lähtivät menemään vastaiseen suuntaan. Ylioppilas kääntyi samaan matkaan toisen tytön kanssa.

Sami koetti kontturoida ylös hiekkakäytävältä. Ja pääsikin. Mutta pää oli raskas, ruumis painoi liian paljon ja hän istahti muutamalle penkille.

Sami alkoi penkillä kuorsaamaan ja nukahti siihen. Kuun valossa näytti hänen kasvonsa aivan elottomilta ja pää retkahti perkin selkää vasten.

-- Mutta jopa tuo Tihinen on päissään! Kai se on ensi kertaa viftillä, kun sille noin meni päähän, puhui eräs Samin kumppaleista.

-- Liekö tuo tänä päivänä syönytkään, kun sille noin meni päähän.

-- Ehkä on syönyt, mutta perunankuoria, ilvehti humalassaan isäntä.

-- Mutta lähdemmekö me sitä tuosta taljaamaan pois?

-- Tietysti, vastasi yksi ja alkoi tarttumaan Samiin.

-- Mutta missä saunassa se asuu? ivaili vielä isäntä.

-- Bergin kartanopirtissä se asuu, vastasi se, joka oli tarttunut Samiin.

Hän oli saanut Samin, joka sopersi vain sekavia sanoja, pystöön ja kuljetti häntä jonkun matkaa. Mutta erin varmat eivät hänen omatkaan askeleensa olleet, ja Sami painoi niin paljon. Hän hoipertui Samin muassa muutamalle toiselle penkille ja siihen jäi Sami.

-- Kyllä se tuossa selviää, kun nukkuu, puhui isäntä.

Samassa tarttui hän molempia tovereitaan kainalosta ja niin lähtivät he kävelemään. Jonkun matkan päässä alkoivat he laulamaan astuessaan kaupunkiin.

Siihen penkille jäi Sami nukkumaan. Ilma muuttui yön tullen kolakaksi ja alkoi puhaltamaan pohjoinen tuuli. Taivas kävi tähtiin ja kuun valo kalpeni.

Kauvan nukkui Sami. Montako tuntia liekään nukkunut? Kun hän heräsi, värisi hänen ruumiinsa kuin haavan lehti ja hampaat alkoivat lokattamaan. Jäsenet olivat kontetuksissa ja huulet kylmät kuin kuolleella.

Hän nousi ylös. Ensi alussa ei hän ollut tajussaan, missä hän oli. Muisti sitte ja sydäntä vihlasi. Hän kulki väristen katua kotiinsa, missä Anna odotti miedon lampun valon ääressä. Ihmeissään tutkaili Anna, missä Sami on ollut, mutta vastausta ei hän saanut.

Sami riisuitui ja pani vuoteelle maata. Hän nukkui melkein aamuun, kunnes heräsi raskaaseen päänkipuun. Ja häntä vilusti niin armottomasti, jotta vuoteessakin tahtoi väristä. Kyyneleet silmiin tirisivät, sydäntä pakotti, mutta kovasti oli vilu.

Kouluun ei Sami saattanut mennä. Anna itki ja koetti kysyä, missä Sami on viime yötä ollut. Mutta vastausta ei tullut Samin kokoonpuristuneilta huulilta, sillä kipu oli kova rinnassa ja kaulassa ja ruumis kuumeni kuin olisi ollut ahjos alla. Kuumuus leveni jo yli koko ruumiin ja toisessa keuhkossa alkoi tuntumaan paikallinen kipu. Mutta Sami ei valittanut. Kun Anna aikoi mennä hakemaan lääkäriä, kielsi Sami. Hän kovasti pelkäsi, että salaisuus tulisi julki ja luokkatoveritkin joutuisivat hänen tähtensä kärsimään. Seuraavana yönä Sami jo hourasi. Mutta kun hän siitä houreestaan selvisi, niin ei hän valittanut. Anna nouti kuitenkin lääkärin ja se sanoi Samissa olevan kovan keuhkopoltteen. Anna säikähti, hankki rohtoja ja koetti parhaansa mukaan Samia vaalia.

Opettajat koulussa kielsivät toisia oppilaita tarttumisen takia käymästä katsomassa Samia, heitä, jotka siellä vielä eivät olleet koskaan käyneet.

Kuukauden päivät sairasti Sami ensi humalansa seurauksia. Parannuttuaan oli hän vielä alakuloisempi entistään.

XVIII.

Oli huuruinen maaliskuun päivä, ja nyt oli ylioppilaskirjoitusten määrä alkaa. Ilmassa oli vielä kuivaa pakkasta, vaikka aurinko jo oli saanut säteihinsä täyden heleyden. Talvipakkasessa odotettiin opettajia tuleviksi. Nyt ei edes päässyt sisälle lämpöisiin luokkahuoneisiin, sillä ne olivat lukossa. Ja näki miesten päältä, että tänä päivänä tapahtuisi jotain erinomaista. Sukkeluudet eivät luistaneet, vaan olivat nuorukaiset hajamielisiä ja ajatuksissaan. Levottomuuden piirre oli useimpien kasvoissa ja lausuttiin jos jonkinlaisia arveluita.

Edellisenä iltana oli pidetty yhteinen kokous, jossa oli sidoututtu auttamaan toisiaan niin paljon kuin mahdollista. Punssia oli vielä vakuudeksi maistettu. Oli ollut kokouksessa Samikin, sillä Sami oli luokan melkein paras matemaatikus; ja häneltä täytyi saada vakuutus avustuksestaan. Erityisellä huolella ja huomiolla olikin siellä käännytty Samin puoleen. Ja Samin rinnassa silloin vielä kerran välähti tuo jo aikoja sitte kadonnut oman arvon tunne, vieläpä siihen määrään, että kun Jori erittäin ystävällisenä lähestyi Samia täysinäinen punssilasi kädessä tarjotaksensa sitä Samille, rohkeni Sami kieltäytyä sitä juomasta.

Vielä nyt tässä koulun kartanolla koetti Jori kaikessa hiljaisuudessa todistaa, että tässä tilaisuudessa voi lähimmäisen rakkaus näyttää kauneimman puolensa. Ja sitte korvaan sipisemällä muistutti Jori Samille niistä mustista vaatteista.

Samassa tuli pari opettajaa ja joukko pääsi huoneisiin. Tuossakin päällysvaatteita riisuttaessa lähetti Jori Samiin silmäyksen, missä oli paljon sisällystä. Samia mieli jo hänen hätäileväisyytensä naurattaa, mutta silloin katsoi Jori häneen niin halveksivasti ja harmillisesti kuin olisi tahtonut sanoa: kyllä vielä muistat, jos nyt et auta. Nyt kerrankin oli Sami herra ja Jori orja, ja sekin se tahtoi Samia huvittaa.

Kun heidät asetettiin eri pulpetteihin, mies kuhunkin, koetti Jori päästä Samia niin likelle kuin suinkin. Mutta toinen opettajistapa vei hänet aivan toiseen päähän huonetta, ja se oli syntinen se silmäys, minkä hän silloin loi opettajaansa. Sami kyyräytyi pulpettiinsa ja odotti, mitä piti tulemaan. Jori iski silmää, kun opettajat eivät huomanneet, pulpetistaan Samille vielä sillä varmistaakseen, että häntä Samin pitäisi auttaa. Jorilta ei tavallisesti luistanut matematiikka eikä latina, ja tuskin hän osasi virheettömästi kirjoittaa suomeakaan. Ei kumma, että mies hätäili!

Niin hiljaista oli huoneessa, että kuului kellon äänekäs naputus. Juhlallisina olivat opettajat, aivan juhlallisina. Eipä heidän juhlallisesta muodostaan puuttunut muuta kuin musta puku ja valkoinen huivi. Nuo suuret sinetit kirjeiden päällä, jotka kaikkein nähden aukaistiin, nuo erityisellä käsipainolla painetut paperit ja koko tuo homma hajahti niin juhlalliselta, mikä sai alkunsa jostain yläilmoista.