Part 7

Samin mielikuvitus kyllä jaksoi kuvitella parempaakin, mutta hän lannisti sen, katkasi sen kevyet langat samalla veitsellä, jolla hän kävi käsiksi höyrynsä jo aikoja sitte haihduttaneeseen lihakeitokseen. Mutta haaleaa se silti vielä oli, sillä herrasväen pöydällä oli se vain maannut tunnin verran. Sami söi, keskitti ajatuksensa tuohon liharuokaan ja kuullessaan viiman vihellyksen akkunapielissä, tunsi hän tyytyväistä mielialaa. Ruoka maistui hyvälle ja liemi lämmittävänä solui alas vatsaan.

-- Maistuupa sille Samille hyvin ruoka, sanoi kyökkipiika ja kysyi, pitääkö lientä olla lisää.

-- Maistuu kyllä, vastasi Sami suutaan pyhkien.

Talon poika, joka kävi ison koulun ensimmäistä luokkaa, tuli kyökkiin ja häntä puhutteli piika nuoreksi herraksi. Sami käsitti eron itsensä ja hänen välillä, vaikka se kulki ensimmäistä luokkaa ja hän kuudetta.

Kun Sami oli syönyt, paneutui mieli hetkeksi ajatuksiin ja kasvoille nousi miettivä ilme. Niin mitä hän tekisi -- menisiköhän hän rouvan luo...?

-- Onko mamma, Verner, kotona? kysyi Sami äkkiä pojalta, joka pakkautui riskaamaan hänen kanssaan.

-- On, vastasi Verner ja samassa juoksi ruokasaliin, missä rouva oli. Sami kohousi vitkaan perässä, ja juuri kun hän oli aukaisemaisillaan ruokasalin ovea, kuuli hän Vernerin sanovan:

-- Mamma! "Karhu" kysyy sinua. Samassa alkoi Verner nauramaan.

-- Tst! Kuka niin puhuu! varoitteli rouva, mutta nauroi itsekin.

-- Kaikki meidän luokkalaiset sanovat Samia "karhuksi", se kun on niin suuri ja ruma ja huonosti puettu, juttusi Verner naurua suu täynnä.

Rouvaa tuo nauratti, että pienet pojatkin jo ovat niin huomaavia.

Sami olisi jättänyt oven avaamatta, jättänyt koko talon, mutta piika tuolla hällän luona katsoi häneen hiukan vihaisesti, sillä hän kai luuli Samin oven takaa kuuntelevan herrasväen salaisuuksia. Sen katseiden painosta, sillä hän arvasi niiden syyn, avasi hän melkein tietämättään oven ja joutui hajamielisenä rouvan silmien eteen. Kömpelösti sai hän tervehdyksen sanotuksi.

-- Päivää, päivää! No mitäs Samille kuuluu? kysyi rouva istuen pehmoisella tyynytuolilla ja pitäen Vernerin päätä kainalossaan ja siinä poikaa heilutellen. Kun Sami tuli, herkesi rouva kohta Verneriä paijaamasta. Ja Vernerkin nousi ylös kuuntelemaan, mitä Sami sanoisi.

-- Minulla olisi hiukan rouvalle asiaa... Eikö rouva olisi hyvä ja voisi minua vähän auttaa...? Minun pitäisi ostaa latinankielen sanakirjat. Niitä ei saa koulusta... Ovat sieltä loppuneet, selitti Sami matalalla äänellä seisoen oven pielessä.

-- Jaa, Sami nyt sinä et ole vähäisellä asialla. Eikö ne semmoiset kirjat ole hyvin kalliita? Ne ovat semmoisia leksikoita? Vai mitä?

-- Ovat.

-- Nehän maksavat paljon?

-- Kaksikymmentä markkaa.

-- Mutta en minä, Sami, voi sellaista summaa antaa. Sehän on jo suuri raha!

Seurasi hiljaisuus huoneessa. Sami ei vastannut mitään, seisoi vain väsyneesti oven pielessä kuin tappion jälkeen ja kuuli korvissaan, kun kello konemaisesti otti pysyväistä tahtiaan.

Rouva mietti ja Verner katsoi vuoroon mammaansa, vuoroon Samia.

-- Mutta minä käyn kysymässä patruunilta. Istu nyt ja odota!

Sami istuutui ja rouva lähti patruunin luo. Hetken takaa hän sieltä palasi kymmenen markan seteliraha kourassaan. Samin sydän jo ilosta sykähti nähdessään sen.

-- Patruuni sanoi, ettemme me voi antaa koko summaa. Mutta tässä saat kymmenen markkaa, jonka sitte, kun joskus pääset tienestiin, voit maksaa takaisin. Ja sitte vielä patruuni käski sinun aina kuunnella Vernerin läksyt, puhui rouva ja antoi setelin Samille.

Sami otti rahan, kiitti, viipyi vielä hetken ja läksi sitte pois. Mennessään päätti hän toisen puolen pyytää muilta rouvilta. Mutta käydä kuuntelemassa Vernerin läksyt... se taasen veisi aikaa... Mutta hyvä, että niinkään sai...

Sami puristi seteliä lujasti kourassaan taskussaan. Se oli harvinainen kapine hänen kädessään ja se tuntui sitä ikäänkuin lämmittävän enemmän kuin tuo matala tasku.

Kun Sami pääsi kotiinsa, sinne lämpöiseen pirttiin, kysyi Anna heti, että mitenkäs kävi. Hän oli jo kokonaan alkanut epäillä rouvien hyväntahtoisuutta. Pitoihin ei häntä enää hakenut kukaan rouvasihminen, vaan joku talonpoikanen, joiden kesteistä ei suuria kostunut. Eikä Annalla enää juuri ollut herrasväen vaatteita silitettävänäkään, sillä rouvat sanoivat hänen likaavan vaatteet eivätkä sentähden vieneet. Anna jo usein tuumi, että täytynee ruveta pyykeissä keväällä kulkemaan kasakkana, kun ei enää parempaa työtä saa. Pyykkisaavin ääressä kai hänen rouvien puuhissa rasittunut ruumiinsa onkin omiaan vanhenemaan, mietti Anna katkeruudessaan.

Sami löi setelin iloisena pöytään ja katseli äitiään.

-- Eikö tuon enempää? Ethän sinä sillä niitä saa, puhui Anna.

-- En saakkaan, mutta minä tahdon muilta rouvilta lisää.

-- Tuskin antavat. No ehkä konsulinna. Mutta älä mene häneltä tahtomaan. Se kävi tässä vasta ja sanoi, että minun nyt pitää, kun renki on pois pantu, ruveta hyyrystä luomaan lumet kartanolta ja kadulta. Ja suvisin sitte muut roskat. Kyllä kai ne vielä meidät tästä poiskin ajaa. Vaikka saanee noita huoneita niillä ehdoilla muiltakin. Kyllä tämä elämä alkaa käydä surkeaksi.

Sen sanottuaan pillahti Anna itkuun. Ulkona kaareusi väritön tammikuun taivas ja sen näkeminen oli ilotonta. Ilma siellä vonkui, kuulusti kuin sitäkin palelisi. Suuret lumikinokset olivat kartanolla, luotu vuoriksi ja laidat olivat jyrkät kuin järvestä kohouvan kallioisen rannan.

Olikin tänä talvena tullut kovasti lunta eikä kumma, että Anna itki, kun ajatteli sen vaivaloista luomista ja suuren kartanon puhtaana pitämistä, hänen -- vaimonpuolen. Miten se konsulinnakin voi olla niin tyly! Mutta Lotti-neiti oli taas pannut konsulinnalle sisään.

Silmiin tuli Annalle pöydällä lepäävä kymmenmarkkanen.

-- Vai tuon se Tessmanin rouva sinulle antoi, puhui jo Anna ja pyhki silmiään.

-- Sen antoi, vastasi Sami ja selvitti, millä ehdoilla hän rahan oli saanut.

-- Ei ne muut anna sitäkään! Kyllä minä jo ne tunnen. Epäilin jo silloin, kun sinua kouluun laittoivat. Ja nyt näkyy, mitä ne auttavat.

Siihen sanaan jäi Anna puhumattomaksi. Hän hermokkaasti hiveli kädellään toista poskeaan ja silmät ajatusta täynnä tähtäsivät suoraan eteen. Näytti kuin jotain taistelisi hänen sisässään ja hän päätöstä tehdessään ei löytäisi todellista varmuutta. Viimein hän kysyi Samilta.

-- Tiedäthän sinä kauppaneuvos Lindmanin talon? Anna käänsi kysyessään päänsä pois Samista.

-- Tiedänhän sen nyt toki, vastasi Sami.

-- Kun menisit sinne ja jos tapaisisit nuoren herran, sehän se nyt kauppaneuvoksen kuoltua kai on isäntänäkin, niin minä luulen, että hän antaisi sinulle sen lopun, enemmänkin kun sanoisit hänelle nimesi.

Tuo puhe näytti Annaa vaivaavan ja hän tahtoi lopettaa sen niinpian kuin suinkin.

-- Miten hän antaisi? kysyi kummissaan Sami ja katsoi suoraan äitiinsä.

Mutta Anna ei vastannut mitään. Käski Samin vain jos hän haluaisi, mennä koettamaan.

Samista tuo oli vähän salaperäistä. Hän koetti tutkailla lähemmin asiaa äidiltään, mutta mitään lähempiä selvityksiä ei Anna antanut, vaan lähti ulos ja jäi sille tielle. Sami kuuli hänen nousevan rappusia pirtin vinnille. Ja sinne Anna menikin. Siellä istuutui hän sen sievän, punapohjaisen, siniruusuilla maalatun arkun päälle, jossa hän oli pitänyt tavaroitaan Lindmanilla palvellessaan. Ja täällä hän alkoi nyyhkimään valtaavien muistojen tuomaa kyynelten vihmaa.

Mitään apua Samin elatukseksi ei Anna ollut Lindmanin nuorelta herralta saanut koko Samin pitkänä elinaikana. Nyt tuli hänelle mieleen pienoinen uhka lähettää poika pyytämään isältään apua.

Sami pirtissä mietti, menisiköhän hän sinne, minne Anna häntä neuvoi. Hän muisti äitinsä kertoneen palvelleensa ennen monet vuodet Lindmanilla. Ehkä ne sentähden siellä antaisivatkin... Mutta miksi äiti oli niin kummallinen?

Sami pani kuitenkin päälleen vanhan päällysnuttunsa, mistä pumpulit pois tursusivat, vuori kun oli useasta kohden rikki. Se päällysnuttu oli jo ennen Samille tuloaan palvellut monet vuodet raatimies Ahlbomin nuorta herraa, niin ettei ollut, kumma, jos se tahtoi keventää painoaan. Ja Sami lähti Lindmanin taloon.

Tultuaan Lindmanin talon luokse mietti Sami, että mistä hän sisälle menisi, portistako vai tuosta kadulle johtavasta konttoorin ovesta. Äiti oli sanonut, että hänen pitäisi tavata nuorta herraa, joka nyt kuuluu olevan isäntänäkin. Sehän on semmoinen juro ja tyhmä, oli Sami kuullut kerrottavan. Ja nuo Lindmanin nuoren herran ominaisuudet ikäänkuin rohkaisivat Samin menemään hänen puheelleen. Ja olivat kai ne maisteritkin, joiden kotona hän oli usein käynyt, niin arvokkaita kuin tuokin... kauppiaan poika.

Sami meni konttoorin ovesta. Hän pääsi pieneen eteiseen, soitti siellä ovikelloa, mikä alkoi kilisemään yhtenään, ja odotti korvat porhollaan, millainen se olisi, joka sieltä avaamaan tulisi. Tuossa vähän aikaa seisoessaan juolahti Samin mieleen, että kyllä hän on kummalla asialla -- ihka oudosta talosta rahaa pyytämässä. Hän on nyt suoraan kerjäämässä... kun tulikin lähdettyä!

Tultiin avaamaan ovea. Nuo askeleet tuolla oven toisella puolella olivat Samista niin jännittävät ja jo niistä koetti hän arvata, millainen avaaja olisi.

Ja avaaja oli itse nuori herra. Hän katsoi Samia pitkään, peräysi hiukan konttooriin, jotta Sami pääsi sisälle ja jäi sitte seisomaan ja kysyvästi katsomaan Samia.

Häntä sanottiin vielä nuoreksi herraksi, vaikka kyllä hän jo likellä neljääkymmentä oli. Mutta kun hän ei ollut joutunut mihinkään toimeen eikä kotonaan suuria tehnyt, niin pysyi hänellä tuo nimitys.

Tuossa nuoren herran edessä seisoessaan tunsi Sami hätäytyvänsä, ajatukset häneltä karkasivat ja hän seisoi vain ja katsoi.

-- Mitä teillä on asiaa?

-- Minä pyytäisin herralta vähän apua. Minun äitini on tässä talossa ennen palvellut useita vuosia...

Sami katsoi ympärilleen. Huone oli suuri ja kookas. Siinä oli täyteläiset huonekalut ja konttooripulpettia oli parikin. Muita kuin nuori herra ei näkynyt huoneessa; näin päivällisen jälkeen ne vielä olivat poissa. Se rohkaisi Samia.

-- Mikä nimi? kysyi nuori herra.

-- Tihinen.

Sami huomasi, että nuori herra punastui hiusrajaan asti ja heitti häneen hätääntyneen katseen. Hän katsoi tutkien ympäri huonetta, meni erään pulpetin luo, otti sieltä setelin, toi sen Samille, ja hän oli niin säikäyksen lyömä, että hänen kätensä hiukan vapisi antaessaan sen Samille. Arasti katsoi hän oviin, olivatko ne kiinni, ja sanoi:

-- Tässä on. Älä tule enää koskaan tänne!

Samassa huusi vanhan rouvan ääni toisesta huoneesta Lennarttia. Ja sitte kuului askeleita konttoorin toista sisäovea kohti. Nuori herra oli niin hätääntynyt, että hän hiukan työnsi olkapäästä Samia menemään. Mennessään näki Sami oven raosta konttooriin tulevan vanhan, lihavan, hopeahiuksisen rouvan, jonka hän tunsi kauppaneuvoksettareksi.

Kun Sami pääsi kadulle, oli hänkin hämmästynyt. Miksi nuori herra punastui kuullessaan hänen nimensä? Miksi se häntä ensin teitteli, mutta sanoi sitte yht'äkkiä sinuksi?

Veri kohousi Samille päähään ja sellainen voimattomuus tuli jäseniin. Puoli katuristiä kulki hän ajatusten hurjassa hyrskeessä, ettei hän huomannut yhtään kulkevansa. Olikohan se todellakin niin, kuten nyt mieleen jysähti...?

Miksei äiti koskaan ruvennut mitään puhumaan hänen isästään...? Miksi aina lukukausikertomuksissa hänen nimensä kohdalla oli: isätön...? Ja miksi kerran Bergin renki oli häntä sanonut rikkaan herran pojaksi...?

Nuo ajatukset olivat joskus ennenkin vaivanneet Samia, mutta hän oli tyynnyttänyt itseään sillä, kun äiti hänen pienenä ollessaan oli sanonut hänen isänsä kuolleen. Mutta se ei ollut kuollut... Se oli tuo Lindmanin herra...! Siksi äitikin hänen lähtiessään oli niin kummallinen...

Samia väsytti, mutta kadulle hän ei ilennyt istua. Sydän takoi kovasti ja ohimoilla tuntui veren kiivas juoksu. Mutta hän kulki, viima puhalsi vasten kasvoja ja virvoitti häntä kuin pyörtynyttä.

Hän otti setelin taskustaan ja katsoi sitä! Se oli kahdenkymmenen markan raha, uusi seteli, kankea vielä uutuudestaan. Mutta iloiselta ei tuntunut Samista, vaikka hän nyt oli saanut enemmän kuin alkuaan oli lähtenyt pyytämäänkään. Katkera kipu alkoi nyt tasaisesti repimään sydäntä. Hän oli isätön, hän oli... jalkalapsi, mikä oli syntynyt ulkopuolella kirkkoa.

Ja samalla puhkesi mieleen sellainen äitinsä halveksiminen. Hän tunsi nyt vierasta tunnetta häntä kohtaan. Saattanut hänet sellaiseen häpeään, polttanut häneen jo synnyttäessään hänet yhteiskunnan häpeämerkin...! Kehtaisiko enää kouluunkaan mennä, sinne kaupungin parasten poikain joukkoon, hän -- jalkalapsi!

Sami tuli kotiinsa, nakkasi setelin suuttuneena pöydälle, heitti äitiinsä, joka ensin katseli utelijailla silmillä, sellaisen pitkän, syvän katseen, missä kuvastui hänen sydämmensä kipu ja minkä äitinkin täytyi ymmärtää. Niin se katse oli katkera, pistävä ja soimaava. Äidin silmät samenivat samalla tavalla kuin samenee auringon paistama kesäinen maisema päivän terän yhtäkkiä pilveen mentyä. Hän oli ensin näyttänyt niin sanomattoman utelijaalta saada kuulla, miten Samille oli käynyt. Mutta kysyä ei hän enää rohjennut eikä Samikaan sanaa puhunut, vaan otettuaan päällysnutun päältään meni Sami ikäänkuin äitiään kaartaen pirtin takimmaisimpaan loukkoon, mikä alkoi jo hämärää koota, kokosi sinne muutaman tuolin ja heittäytyi niiden päälle maata lakkinsa päänaluksena. Ja Anna kuuli, että hän siellä vienosti nyyhki, puolittain salaavasti itki. Siellä perillä oli kuustoistavuotinen salaisuus Samille selvinnyt ja Sami häpesi häntä. Se koski niin kipeästi Annan sydämmelle.

Sami vain loukossa nyyhki. Hämärä alkoi laskeumaan jo keskilattiallekin. Vielä tunnin takaa istui Anna samalla paikallaan ja mietti. Sitte alkoi hän äänekkäästi kolistellen ikäänkuin saadakseen rikkoutumaan tuota piinaavaa hiljaisuutta laitella kahvea tulelle.

Saatuaan kahvin valmiiksi meni hän Samin luo laski pehmeästi kätensä Samin olkapäälle kuin pelkäisisi häiritä häntä ja kysyi niin sovittavasti kuin suinkin:

-- Etkö sinä, Sami, nouse juomaan kahvea?

Sami nousi, mutta ei sanaakaan vastannut. Kupin joi hän kahvea ja alkoi sitte lukemaan. Mutta Anna huomasi, että Sami tuossa pienosen lampun ääressä muuta mietti.

Samin käytös Annaa yhä enemmän nöyryytti. Hän tunsi niin selvään oman rikollisuutensa, että mieli hävetä poikaansa. Ja hänen mieleensä laskeutui niin poikaansa palveleva tunne, että hän olisi ollut valmis tekemään, vaikka Sami mitä olisi käskenyt.

Tuollaista hiljaista elämää, missä ei kuulunut muuta ihmisääntä kuin tarpeellisimmat kysymykset ja vastaukset, oli Bergin kartanopirtissä vielä koko seuraava viikko. Osottihan äitinkin käytös Samin mielestä jo sitä, että hän oli arvannut oikein.

Sitte seuraavalla viikolla Samin käynnin jälkeen Lindmanilla kysyi Anna, sillä hän ymmärsi, että Sami oli nyt täysin selvillä isästään, arasti ulompaa häneltä:

-- Mitä se Lindmanin nuori herra sinulle sanoi?

Tuo kysymys oli niin Annaa vaivannut koko ajan Samin käynnin jälkeen Lindmanilla, että hänen täytyi se viimeinkin puhkaista.

Sami kertoi lyhyesti ja kuivasti käynnistään Lindmanilla väkinäisellä äänellä kuin tunnustaisi hän elämänsä suurimman synnin.

Kovasti painoi Samia tuo tieto, ettei hänellä ole eikä ole ollut oikeaa isää. Koulussa hän aina ikäänkuin odottamalla odotti tovereiltaan tylympää kohtelua ja oli kernas vaikka ketä auttamaan, minkä voi. Hän oli mielessään alentunut luokkatoveriensa palvelijaksi ja oli hyvillään, kun sai sinäkään olla, sillä hän häpesi itseään ja syntyään noiden herraspoikien parissa, joilla oli tunnetut kunnialliset vanhemmat ja esivanhemmat aina moneen polveen asti.

Samia suututti koko hänen isänsä. Kaikki tuosta Lindmanin nuoresta herrasta puhuivat ilkkumalla, kertoivat sen tyhmyyksiä toisilleen ja hyvin ne pikkukaupungissa kulkivatkin suusta suuhun. Väliin luokalla kuuli Sami niitä Jorin kertovan ja nauravan sydämmensä pohjasta niille. Varsinkin Joria huvitti se, että Lindmanin nuori herra onnistumattomasti usein hämäröissä kadulla tavoitteli talonpoikaisia naisia ja että ne häntä peijailivat ja pilkkasivat.

Sami noita inholla arkana kuunteli ja odotti, milloin ne kumppalit rupeaisivat häntä härnäämään tuon tolliskon pojaksi. Mutta sitä ne toiset eivät koskaan tehneet, sillä eivät he sitä tienneet.

Toveritkin huomasivat Samin viime aikoina vielä umpinaisemmaksi kuin ennen. Jori pilkalla selvitti, että Sami on silmittömästi rakastunut. Tuollainen puhe Samia vielä enemmän loukkasi ja suolaa se oli hänen kipeälle sydämmen haavalleen, kun toverit vielä nauroivat ja pitivät hauskuutta tuolla Jorin selvityksellä. Yksinään hän istui pulpetissaan, oli lukevinaan, mutta ajatukset hajanaisina harhailivat.

XVI.

Oli tullut taas kevät. Sami oli päässyt kuudennelta luokalta seitsemännelle ja saanut vielä pienen stipendinkin. Hän oli kokenutkin olla uuttera, sillä hän alkoi jo käsittää, että työssä se oli hänen hupinsa ja lohdutuksensa. Kulkihan hän kyllä ennenkin aina puolivälissä luokkaa ja meni vuodessa luokan; vieläpä vei Joriakin suureksi osaksi mennessään. Aina koetuksissa lukukauden lopussa oli Sami antanut Jorille "lapun". Tuo Jorin auttaminen ja palveleminen oli hänelle jo tullut ikäänkuin jokapäiväiseksi asiaksi; se oli palvelus, joka oli käynyt tottumukseksi ja jota tekemättä hän ei enää saattanut olla.

Kun Sami taas kävi näyttämässä lukukausitodistustaan rouville, kertoi hän heille saaneensa stipendinkin. Kun Tessmanin rouva sen kuuli, muistutti hän Samille siitä rahasta, minkä hän oli antanut latinankielen sanakirjoihin hänelle.

-- No nythän Sami voi maksaa meille takaisin sen kymmenen markkaa, minkä Sami kerran sai leksikoihin, puhui hän.

Ei ollut juuri erin hauskaa Samista noutaa tuo kymmenen markkaa kotoaan siitä pienestä stipendistä, kolmestakymmenestä markasta, jotka hän oli koulusta saanut. Mutta hän nouti sen ja antoi rouvalle. Rouva sen saadessaan käski Samin vastakin olla niin ahkeran, että voi stipendin saada. Onhan se avuksi.

Eihän se enää Annan rahan saanti ollut erin hääviä. Siksi koetti Sami itsekin vähin ansaita, vaikka vaisua se kyllä oli, käännöksiä kirjoittamalla ja hakemalla vieraskielisiä sanoja käännöksiin tovereilleen. Mutta nyt, kun oli kesä, iski hänen päähänsä uusi tuuma. Kaupungin ulkosatamassa oli kesäseen aikaan paljon hommaa. Ja sinne ne suuntasivat Saminkin toiveet kesäansiosta. Hän kävi kysymässä muutamalta suurelta liikekauppiaalta jotain hänelle sopivaa työtä siellä ulkosatamassa. Ja hän pääsi lankkujen ja lautojen merkitsijäksi, kun ne kannettiin lastilotkuihin laivoihin vietäviksi.

Nyt aukeni Samille uusi ala ja elämä. Joka aamu täytyi hänen nousta viiden aikana aamulla ylös, rientää pieni eväskori kädessään rantaan, mistä sitte muiden työläisten, mies- ja naispuolisten kanssa, soudettiin veneellä Salmeen, ulkosatamaan.

Tuolla Salmessa muiden työläisten parissa tuntui Samista ensin hyvin oudolta. Toiset häntä alussa ivaten katselivat ja salamyhkää nauroivat hänellä. Elihän siitä "isonkoululaisesta" ollut tänne heidän joukkoonsa. Eikä Sami itsekään heti alussa osannut sulata heidän karkeuksiinsa, heidän kovin suoraan puheeseensa, ja sukeltaa heidän näkökantansa pohjaveteen. He nauroivat Samin kohteliaisuudella ja silläkin, että Samilla oli aina niin sileäksi pää kammattu.

Mutta vähitellen Sami tottui heihin ja ero, minkä "iso koulu" herramaisuudellaan oli luonut hänen ja heidän välille, vähitellen kadotti jyrkän harjansa ja luisui viikkojen muassa luisumistaan. Tuossa lastilotkun kannella sai Sami usein maata ja venyä pitkät erät, sillä aina ei riittänyt hänelle tointa. Ja hauskaa siinä olikin vötkistellä ja imeä pientä piippuaan. Piipun hän oli ostanut ja alkanut polttamaan tupakkaa, kun kaikki muutkin miehenpuoliset täällä polttivat. Ja se olikin ollut muista jo suuri askel Samissa alaspäin tuolta herrojen huipulta, johon hänet heidän silmissään oli nostanut hänen valkoinen kaulustansa, kumarruksensa konttoristeille ja ennen kaikkea hänen otsalle sileäksi kammattu tukkansa.

Laivoja siinti silmiin ulompaa, höyrypursia tuossa silmäin edessä alituisesti porkkasi, ja elämä yleensä oli vilkasta, vauhtiinsa päässyttä ja uutteraa.

Aurinko paistoi kuumana ja se oli ainoa rasitus Samista. Tuotiin taas lautoja. Hän painoi niihin firman merkin ja laski ne, merkiten kirjaansa. Sitte sai taas olla joutilaana. Siinä kerkesi katsella ympärilleen ja tehdä havainnolta. Tuolla nuo vanhemmat miehet sahasivat paksuja, nelituumaisia lankkuja. Yläpuoli ruumista oli heillä vapaa kaikesta muusta vaatteesta paitsi valkoinen paita oli imeytynyt ihoon kiinni kovasta hikoamisesta. Sahat pitivät kuivaa ääntänsä ja aina roiskahti sahattu lankku äänekkäästi alas telineiltään. Miehen pituiset, mutta ei kuitenkaan miehenvoimaiset, pojat sahasivat tuonempana lautoja. Hiki näitäkin ruumista tiuhkui ja aina puseronsa hialla vetivät kasvoiltaan pois väkevimmän hien. Vielä oli nuoria tyttöjä, seitsemän-, kahdeksantoistavuotisia, aina latomassa sahatut laudat pituutensa ja leveytensä mukaan eri pinkkoihin. Oli siinä toimessa joillakin poikasiakin.

Tuolla oli muuan tyttö, joka toisen kanssa kantoi korkealta lautatapulilta alas lautoja. Se oli Ryypärin Saana. Tunsihan Sami sen hyvin: muutaman työmiehen tyttö, mutta isä jo aikoja sitte kuollut. Se Ryypärin Saana oli sievä tyttö, sanoivat kaikki. Posket olivat verenvärikkäät, huulet ohuet ja vartalo muuten hoikka, ei ollut vatsa iso ja laukkuna ruumiin etupuolella niinkuin useimmilla muilla täällä työssä olevilla vaimoihmisillä.

Sami tyttöä mielellään katseli. Ja se oli liikkeissäänkin niin rohkea; oli hameensakin vetänyt niin ylös. että valkoiset, täyteläiset pohkeet kuulakkaina paistoivat, avojaloin kun oli. Kun se aina käveli ylös kaitaista lankkua tapulin päälle, paistoivat pohkeet vielä enemmän. Se Samia kiihotti. Hän ei voinut toviin aikaan katsoa muuta kuin tyttöä. Ja kun tyttö näki Samin häntä katsovan, alkoi hän hieman keikailla ja nauraa kumppalilleen.

Päivä päivältä vakautui Sami siinä ajatuksessaan, että täällä työssä olisi paljon parempi olla kuin siellä "isossa koulussa". Sami tunsi, että näitä hän ei ollut huonompi. Tähän luokkaan hän oikeastaan kuuluikin, vaikka häntä väkisellä koetettiin sysätä toisiin kerroksiin, ylempiin ilma-aloihin, joissa kyllä oli hyvä olla, kun niihin kerran pääsi. Mutta siipisatojen ei ollut hyvä niihin yritelläkään. Mutta nyt oli jo myöhäistä jäädä näihin oloihin. Eteenpäin täytyi rynnistää, kun kerran oli joutunut niin pitkälle...

Kun päivälliskello soi, niin riensi Sami muiden muassa muutamaan lautaseen majaan, missä eväskontit olivat ja missä aina joukolla syötiin päivällistä kaikellaisten juttujen sitä höystäessä. Jos yksi sanoi sukkelasti, niin toinen vielä sukkelammin. Sitte naurettiin ja keksittiin aina jotain uutta.

Tämä puhe oli Samista paljon mieluisempaa kuulla kuin puheet siellä luokalla koulussa haaleista ja muista semmoisista, joissa hän ei ikinä ollut ollut. Mutta tätä puhetta hän oikein tajusi ja nauroi sille, vaikka se oli väliin raakaakin. Vaan ei täällä auttanut ujostella ja punastua, ja mitäpä sitä miehenpuolen tarvitsikaan, kun eivät liioin naisetkaan sitä tehneet. Joku vanhempi vaimoihminen säesti vielä karkeuksia mukaan.

Oli sitte muuan lauantaipäivä ja jälkeenpuolinen. Kovasti satoi, niin raskaasti, ettei saattanut yhtään olla ulkona pakalla. Vanhemmat miehet menivät kotiinsa, mutta nuoremmat tuonne lautaseen majaan pitämään sadetta ja odottamaan, että ehkä se vielä illan päälle selkeäisi. Ja niin tekivät useat tytötkin.

Siellä ensin juteltiin ja kisattiin. Mutta sitte alkoi eräs esittää, että eikö panna olueksi. Ja pian seurasi sitä esitystä useimpien myöntymys. Sami ei puhunut mitään. Aina kun muut olivat alkaneet olutta hommata, oli hän kääntänyt niille selkänsä.

-- Eikös Tihinen panekaan rahaa? kysyi Samilta rahojen kerääjä.

-- En minä... en minä pidä oluesta. Se on niin pahaa, ja Sami samalla sylkäsi vahvistaakseen puhettaan oluen pahanmakuisuudesta.

-- Missä se lapsi on olutta maistanut? kysyi eräs parissa kymmenissä oleva nuori mies.