Part 6

Aleksanterin päivä lähestyi iltaansa. Samin käski Anna jälkeen päivällisen mennä viemään hänen aamupäivällä silittämiään vaatteita muutamalle rouvalle. Ensin Sami esteli, sillä hän pelkäsi, että joku tovereista taas hänen näkisi. Mutta tovin torattuaan lähtikin Sami, sillä tuo rouva, jolle vaatteet oli vietävä, antoi aina hänelle vaivoista nisua.

Muuten oli Samille jo rouvien kesken päivällispaikat määrätty, mutta ei Sami vielä ollut niissä käynyt, sillä Anna oli sanonut, ett'ei vielä ole tarvista lähteä suupalaa hakemaan toisesta talosta, kun hänelläkin on tienestiä ja aina ruokaa kotona. Kirjat oli Sami saanut koulusta ja muihin pieniin ostoksiin oli Anna itse antanut rahat.

Juoksujalassa kiiruhti Sami, kun alkoi hämärtämään, kirkkotorille. Siellä oli jo kasa ensiluokkalaisia ja Fellmanin Jori päämiehenä. Siellä katseltiin toistensa plätkiä ja neuvoteltiin. Samikin veti taskustaan plätkänsä, niin että sen kaikki näkivät, ja Jori huudahti heti:

-- Voi mutta Tihisellähän on hyvä plätkä... paras kaikista! Kuule, vaihdetaan me!

-- Vaihdetaan vain! vastasi Sami ja tämä oli hänestä riemuhetki, kun hän sai Jorin kanssa huikata plätkiä. Hän oli jo sanoa, kun sitä miehissä ihailtiin, että Joria varten hän on sen tehnytkin. Ja kun Jori pani sen soimaan, surisi se kuin ampiainen, siinä kun oli niin leveä se lätäkkä ja nuora vahva.

-- Tihinen se on poikaa vielä! kehahti Jori Samia ja Sami oli hyvillään, kun Jori ei enää lisännytkään sitä pyykkiakan pojan nimitystä.

Jo alkoi tuikahtelemaan tulia "ison koulun" aihin, mitkä olivat puusta tehdyt joka akkunaan ja kynttilöitä täynnä. Valovirta leveni, laajeni tummaa kirkkoa kohden, mikä jäi pimeään varjoon seisomaan, kun lääninhallituksenkin aat pantiin palamaan siinä torin kupeessa. Triangeli sieltä ylhäältä tapulista ääntelikin jo seitsemää ja säestykseksi kello hiukan alempana samaa kumisi. Tuo ääni kuulusti tulevan jostain korkeasta synkkyydestä, mikä äänteli omaa ilottomuuttaan.

Poikajoukko alkoi astumaan torilta alas kirkkokatua suuressa ryhmässä. Siinä puhuttiin kovalla äänellä, vinguteltiin plätäköitään ja kolisteltiin kivikatuun raskaita saappaitaan, joiden koroissa raudat kalahtelivat. Monen talon edustalla liekehtivät tuolla ulompana talilamput kadulla puukapulain nenässä. Ja uuden rohtokaupan ympäristö ui punaisessa bengaalitulessa. Ihmisryhmiä meni ja tuli, herrasväkeä ja rahvasta, aikaisia ja lapsia. Talojen akkunat olivat valaistut ja koristellut kuin häitä varten, ja niitä se kulkeva joukko katseli, tarkasteli ja nautti niistä. Ainoastaan puiston kohdalla oli aina pimeä synkkyys ja niiden suojelevasta povesta kuului katutyttöjen tirskumista ja muita varjoa rakastavia äänenosotuksia.

Talilamppuin ääressä peuhtaroi katurakkijoukko. Ne olivat pieniä, mutta tanakoita pojan naperoita Vaaran puolelta kaupunkia. Pian oli Jorin komppaniia niiden kimpussa ja pian tuli avuksi muita "rottia." Siinä lyötiin nyrkeillä, päästeltiin plätkillä toisiaan ja vihaisina lenteli kiviä ympäriinsä, jotta kävelijät saivat varoa päätään.

Jori löi itse ja sai muilta muksuja. Muuan suuri katurakki iski häntä vasten nenää, jotta veri alkoi valumaan. Sami pysytteli Jorin kintereillä ja heitti tuota lyöjää plätkällään suoraan kasvoihin. Jo tuli kolmannenluokkalaisiakin apuun ja katurakit hajautuivat mikä minnekin.

Mutta tästä lähtien pääsi Sami Jorin huomioon, melkeinpä suosioonkin, sillä Sami oli osannut niin hyvästi lyödä sitä suurta katurakkia, jotta Jori sitte asialle monesti jälestäpäin sydämmestään nauroi.

XIII.

Aina tuosta Aleksanteri-illasta asti luettiin Samikin niiden joukkoon, jotka eivät olleet hätäpoikia luokalla. Hän sai aina istua niiden rohkeiden neuvottelussa, olla alakartanossa mukana tupakkaretkillä, joissa Jori aina ensimmäisen paperossin sytytti, ja esiytyä kuin ainakin huomattuna henkilönä. Mutta tuosta onnellisesta tilasta tuli loppu ja se tapahtui juuri noiden tupakkaretkien takia, joihin hänkin ensin niin innolla otti osaa, koska ne olivat hänen mielestään miehiä, jotka uskalsivat polttaa. Asia tuli ilmoille, että kolmannenluokkalaiset kulkevat miehissä tupakoimassa alakartanossa. Rehtori puhui kaikella kovuudella Samille, muistutti, että hän on vapaaoppilas, jonka käytös ennen kaikkea tulee olla mallikelpoinen ja hyvä. Ja vielä päälle päätteeksi lähetti hän kirjeen itse Samin muassa konsulinnalle ja ilmoitti siinä Samin rikoksellisuuden. Konsulinna häväsi Samia kaikkein kuullen kotonaan ja se häväistys tuntui Samista kuin olisi viskattu kirvelevän kuumaa vettä hänen polttavaan lannistuksen haavaansa, jonka rehtori puheellaan koulussa oli hänen sydämmeensä purenut. Toiset oppilaat siirtyivät vain välitunneilla polttelemaan tupakkaa alahuoneesta erään lähellä asuvan toverin kamariin, mutta Samille oli tullut täysi tupakoimispanna, sillä jos hän vielä kerrankaan poltteleisi, pantaisiin hän pois koulusta. Niin oli rehtori sanonut lujalla katseella ja oikean käden etusormeaan pöytään naputtaen ja rehtorin silloisen aseman ja äänen väreenkin muisti Sami sitte koko ikänsä, sillä niin voimakas vaikutus sillä tapauksella oli ollut hänen sieluelämäänsä.

Sami alkoi tämän jälkeen vähitellen luikua pois huomiosta. Ja kun hänen ulkonainen ihmisensäkin alkoi jo erkanemaan tovereistaan, suureni väli vielä suuremmaksi. Hänen luokkatoveriensa puvut olivat aina mallikkaat ja kauniit, räätälin suoraa päätä heille valmistamat, kalossit talvella jaloissa, hopeiset kellot taskussa, ja joillakin olivat ne kultaisetkin. Mutta mitäs hänellä! Annalla kun ei enää ollut niin paljon pitojen laittamishommaa, sillä rouvien suosioon oli päässyt toinen nuorempi pitojen valmistelija, joka ennen oli palvellut kaupungin seurahuoneella, niin ei hän enää jaksanut omilla säästöillään saada Samille uusia ja maukkaita vaatteita, vaan sai Sami tyytyä vanhaan, Bergin konsulivainajan kesätakista pienennettyyn nuttuun ja kauppias Lukanderin rouvan antamiin koin syömiin mustiin verkahousuihin. Toiset housut, myös muutamasta herrastalosta saadut, olivat hänellä juhlahousuina. Niissä rannut juoksivat pitkin lahkeiden kuvetta ja olivat paksut ja tiiviit. Sitten kaulassa oli kovotettu karttuuninen etu luunapilla kiini paidassa. Ulkomuodolleen oli Sami kuin jonkun suuren talon asiapoika, mikä kuluttaa viimeisen herrahtavan karvan talonväen miespuolien vanhoista vaatteista, joita hänelle vinneiltä törkynä ajelemasta haetaan.

Sami kulki jo syömässä herrastaloissa. Maanantaina ja perjantaina söi hän päivällistä kauppias Tessmanilla tiistaina ja lauvantaina raatimies Ahlbomilla, keskiviikkona ja sunnuntaina kauppias Lukanderilla ja torstaina pastuurskan luona. Aina Bergillä oli hänellä määrä syödä illalliset ja aamiaiset.

Hän oli aina lukukauden lopussa käynyt näyttämässä lukukausitodistustaan niille rouville, jotka hänet olivat kouluun hommanneet. Ahlbomin rouva antoi hänelle aina silloin markan. Tessmanin rouva suuren suppilon rusinoita ja Annalle kahvia ja sokeria viisi naulaa yhteensä, pastuurska viisikymmentä penniä ja Lukanderin rouva vanhoja, koin syomiä vaatteita.

Anna asui vielä Bergin kartanopirtissä. Kun hän kävi rouvien luona, niin eivät ne enää häntä niin ystävällisesti vastaan ottaneet kuin ennen. Kyökissä istuttivat, ja nippis nappis kahvikupin antoivat. Tuo uusi suosikki oli hänet syrjään sysännyt. Silitystä hänellä vielä oli ja sen turvin hän eli.

* * * * *

Sami oli päässyt neljännelle luokalle. Hän oli ruumiiltaan suuri ja kookas ikäisekseen; pystyhartioinen ja hiukan kumara. Mutta muuten oli hän laiha ja kalpea ja kesakoita hiukan nenän ympärillä. Koulusta oli määrätty haettavaksi kesän aikana seitsemänkymmentä viisi erilajista kasvia. Ja niitä se Sami kävikin aivan uutterasti etsimässä, sillä muuten oli kesä niin ikävä pienessä kaupungissa. Kumppaleita ei ollut, sillä kaikki luokkatoverit kaupungista olivat kesähuviloissaan tai maalla. Ja kun niitä joskus kaupungissa näki käymässä, olivat ne niin pöyhkeännäköisiä ja helakkapukuisten ryökynäin kanssa, jotta hädin tuskin Samia tervehtivät. Tuo kesä jo kerkesi heitä niin vierottaa toisistaan. Sami mietti, että ne olivat onnellisia nuo, jotka saivat olla siellä maalla kaikessa huvissa ja noin sievien tyttöjen kanssa.

Ja entäs sitte itse kaupunki! Siellä olo tuntui yhdellaiselta kuin riihessä hengittäminen vasta tapahtuneen puinnin jälkeen: se pölisi, mutta ei mitään muuta. Ikkunat herrastaloissa olivat yltä päätä liidulla sivellyt tai olivat verhot tiiviisti alaslasketut kuin ruumishuoneessa. Taloja maalattiin ja tuore maali silmissä kuivi paahtavassa auringossa, jonka säteillä oli polttava voima. Pöly lenteli kaduilla, kun joku kauppiaan renki lihavalla syöttiläällä ajoi juoksua makasiiniin tavaroita noutamaan tai ajuri viedä kyyssitti laiskalla ruunallaan vesitynnyriä jonnekin taloon. Kärryjen lonkkuessa pirahti aina vesihelmejä kuumille katukiville ja niiden näkö jo tuorentavasti virkisti lamautunutta kulkijaa. Kaikkialla oli niin laiskaa, väsynyttä ja kuumaa, paitsi satamassa, missä kyllä vintsit vikisivät, höyryalukset puhkuilivat ja väestö uutterana aherti tavarain ääressä. Ja koko satamaa kaunisti jalkain edessä läikkyvä, sinervä meri, jonka toista rantaa ei näkynyt.

Satamassa kävi usein Samikin hengittämässä meren tuoretta suolaa ja katselemassa sitä tavarain paljoutta, minkä pienikin kaupunki ulkomailta talvivarastokseen haalii. Omituinen viehätys oli Samista katsella noiden sokuritoppien paljoutta, mikä lepäili lastilotkuissa, siirappitynnyrien suuruutta ja viinien kirjavuutta, tuntea nenässään kaneelin, pippurin, tupakin pistävä haju tai petroleumin yökättävä löyhkä.

Mutta siihenkin silti kesän pitkään kyllästyi. Kasvien etsinnässä se kului silti aika hauskemmin. Sami oli laittanut itselleen erityisen kotelon, mihin kukat pani ja se kupeellaan kulki hän lähellä olevilla pelloilla ja metsiköissä. Pajukosta väänsi hän aina itselleen kepin ja kulki sitte toimessaan, kuvitellen itseään herraksi, pitkin maantietä ja kujia. Kun hän löysi kukan, niin alkoi hän sitä tutkimaan kasvioppi kourassa. Siinä hommassa kului hupaisesti aika, sillä tuossa tutkimisessa oli jotain jännittävää ja arvattavaa.

Tuolla kaupungin poskessa oli pieni metsikkö raivattujen peltojen keskellä, jätetty siihen muutamaksi merimerkiksi. Siinä kasvoi Pohjolan hyvähajuisin kukka, Linnea borealis, ja siellä Sami usein viipyi tunnittain. Sen ikivanhojen, mutta silti tuorepihkaisten puiden latvoissa säveltyi niin ihana, melkeinpä lasta nukuttava soitto, kun tuulen henki matkasi sen läpi.

Sami makasi, väliin nukkuikin siellä. Kun hän pääsi sinne, heittäytyi hän sen tuoksuvalle ruoholle maata seljälleen ja silmät taivasta kohti. Ja silloin näki hän vain taivaan puhtaan sinen ja pilvien juoksun. Harva metsikkö lauloi tuulen säveltä ja väliin sitä säesti linnun pitkä viserrys. Tämä paikka ja tämä asento pani väkiselläkin Samin haaveilemaan, kuvittelemaan tulevaa ja muistelemaan mennyttä. Ja sentähden se hänestä olikin niin mieluinen tämä seutu, kun täällä maatessa sydän löi harvemmin, keuhkot ottivat väljemmän henkäyksen ja koko olemus tyyntyi. Samista täällä tuntui kuin näkymättömät kädet olisivat sivelleet hänen ruumistaan erinomaisen hienolla, tuoksuvalla salvalla ja nenään löyhyttäneet unettavaa lemua. Ei kumma, että täällä Sami oppi haaveilemaan.

Tuossa maatessa aina tuli jos jotain mieleen. Niin ne olivat menneet jo neljä vuotta "isossa koulussa". Koulussa oli hän aina ollut paremmin yläpäässä luokkaa ja aina vuodessa läpäissyt. Koekirjoituksissa lukukauden lopussa oli hän aina auttanut Joria ja se oli jo jotain hänen mielestään, kun hän niin voi tehdä. Kerrassaan nautintoa Sami aina siitä silloin tunsi, sillä Jori oli vielä koko luokan henki ja keskus, jota toiset ihaillen ympäröivät. Möllerin Jonne ja Askin Ebbi olivat vasta nyt päässeet toiselle luokalle ja se entinen ujo maalaispapin poika, jota Möllerin Jonne aina kiusasi, oli nyt heidän luokan priimuksena ja opettajien "kultasilmä". Se luki niin kovasti...

Sami hiukan kohousi ja tarkasteli ympärilleen. Aikoi jo lähteä pois, mutta silti vielä painui maata selälleen. Siinä oli niin hyvä olla, ettei hän hellennyt vielä pois lähteä. Uusia ajatuksia tuli pian mieleen. Hän katsoi taivaan sineä ja koetti silmät seljällään tutkia, oliko tuo sini pilvien kajastusta vai mitä. Ja siinä hänen katsoessaan yhtäkkiä valui mieleen sellainen lämmin tunne: hän muisti Svean. Svea oli jo suuri tyttö, tyttökoulun neljännellä luokalla ja kulki ottamassa soittotunteja eikä juuri enää milloinkaan ollut Samin parissa. Ja nyt kesällä, kun Bergin herrasväki oli maalla huvilassaan Salmessa, näki Sami Sveaa vain joskus lauantaisin käymässä kaupungissa.

Sami antoi ajatuksiensa lentää hänen suuressa, tuuheassa palmikossaan, hänen sinisissä silmissään ja vertaili niitä mielessään taivaan sineen tuolla ylhäällä. Sitte hän uneksi, että hän vielä maailmassa on suuri virkamies ja Svea hänen rouvansa. He asuisivat komeassa kodissa semmoisessa kuin rehtorikin, jonka luota hän oli käynyt kirjoitusvihkoja väliin noutamassa. Heillä olisi huoneet niin tummat, huonekalut niin täyteläiset ja vietereillä pingoitetut, hänen huoneessaan suuri kirjoituspöytä ja sen päällä koreat kirjoituskojeet...

Aurinko otti polttavammin Samin kasvoihin ja kimalteli niin hänen silmissään, ettei hän saattanut enää katsoa suoraan ylös. Hän hypähti pystöön, otti kotelonsa ja lähti vienosti vihellellen astumaan keppi kädessä kotoa kohti. Tuo vihellys sai alkunsa sisällisestä tyytyväisyydestä, mikä täytti Samin koko olemuksen.

XIV.

Takana oli pitkä, pimeä, likainen syksy, tuo velttouden ja väsymyksen mainio kuva. Nyt oli murrosaika luonnossa, sillä talvi teki tuloaan. Jo pari viikkoa takaperin oli viimeinenkin kukka varistanut lehtensä ja runko lytyssä ja pehmoisena taipunut maata pitkin kohta hautautuaksensa lumeen ja kuolemaan. Lapista saapuneet joutsenet joikuivat niin äänekkäinä meren lahden ärjyillä jotka suolansa voimasta kuohuivat täysinäisinä ja laajoina, että kuulusti kuin suuri koiralauma olisi jänestä aivan kintuista purasemassa ja saaliin himosta kiihtyneenä sydämmensä pohjasta uikutti. Mutta valituksen sekaista siinä oli tuossa joutsenen laulussa, vaikka se muuten olikin voimakasta ja korkeaa. Siinä ikäänkuin värisi joku puoliääni ja kajahti niin valittavalta alakuloisessa syysmaisemassa.

Nurmikot olivat kuin kulovalkean raiskaamat ja tuoreus ja pihkainen mehu oli kadonnut havupuista, joiden oksilla kiekkuvia teeriä kaupungin herrat sunnuntaisin kävivät ammuskelemassa.

Oli sitte ensimmäinen pakkasyö. Kadut, mitkä vielä eilen pehmoisimmissa paikoissa olivat vellinä venyneet, roudittuivat nyt yhtenä yönä, jotta kovalle kolahteli maa kenkäpohjiin. Pilvet olivat kohonneet, ylemmäksi ja ilma seestynyt. Vesi, mikä oli valunut kadun koloissa, oli jäätynyt ja tuollaisia jäisiä suonia kiemuroi varsinkin rattaiden uurroksissa. Oli ollut yö, joka oli ikäänkuin imaissut kaiken syyskosteuden, jottei sitä ollut siihen märkääkään jäänyt.

Kun Sami pisti nenänsä ulos lämpöisestä pirtistä kouluun mennäkseen, hän oli jo kimnasisti ja lyseon viidennellä luokalla, niin kylmä turkasen värisyttävästi karkasi vilulle arkaan ruumiiseen, jotta pää itsestään painui hartioiden väliin, kädet sysäytyivät syvälle nutun taskuihin ja Sami koetti kyyräytyä itseensä ikäänkuin suojellakseen tuota lämpöä, mikä tuntuvissa asteissa ruumiista hävisi.

Kouluun mennessä kerttyi yhteen useampia poikia, mitkä ensin olivat äänettömiä ja jäykkiä kuin ainakin makeasta aamu-unestaan kylmään säähän herätetyt. Vaan kulkiessa alkoi veri vähitellen kiivaammin ja lämpöisemmin juosta ja keuhkoista huokuva ilma kuurasi suun seudun tuskin silmiin näkyvällä huuteella.

-- Nyt on mainiota luistinjäätä, oli ikäänkuin kaikkien jo edeltäpäin sovittu tunnussana, minkä aina uusi joukkoon tuleva lausui ja samalla, jos oltiin katuristeyksen kohdalla, koetti poikkikatua pitkin silmäillä tuonne ulapalle, että eikö sieltä silmään kiilunut kirkas jää peilihohtoisena ja viekottelevana, jotta sen vaikutus jo tuntuisi säärissä ikäänkuin valssin säveleet tanssikiihkoisen neidon jaloissa.

Poikia kokousi aina suurempi lauma kouluun mentäessä ja tuota pikaa tehtiin se päätös, että ennenkuin mennään kouluun, käydään koettamassa jäätä satamassa. Sinne olikin jo tuolla risteyksessä yksi poikarypäs menossa ja toinen liuta astui alas katua koulun puolelta samaan suuntaan. Ja kun sitte jään kestäväisyys oli koeteltu, oli jokaisen pojan rinnassa syntynyt niin rautaisen varma vakuutus, että nyt pitää saada luistinlupa, ja koko päiväksi. Valittiin erityinen lähetystö rehtorin luo ja tätä evästettiin jos jonkinlaisilla toivomuksilla matkaan. Se meni rehtorin luo, toimitti tehtävänsä ja sai luvan.

Hiiden hoppua tuli Samikin kotiinsa. Viskasi kirjansa pöydälle, haki esiin remmiluistimensa, nekin hän oli konsulinnalta saanut, kun ei niitä enää kukaan käyttänyt, ja alkoi ruosteisella viilalla niitä vähän terotella. Hiukan niitä hangattuaan ja otettuaan pari voileipää vastakkain taskuunsa, riensi hän rantaan.

Kangistuneet olivat sataman melkein aina läikkyvät laineet, kangistuneet jääksi, mikä ulottui kaupungin rannasta kauvas seljälle. Pienet höyryveneet olivat jäätyneet tuohon paikkaan ja niiden kulku taas tälle suvelle loppunut. Lastilotkut ja jahdit olivat kerrassaan menettäneet kaiken kulkukeinonsa; niiltä oli ikäänkuin jalat poikki hakattuja avuttomina ne näyttivät makaavan jään keskellä, mikä niihin oli niin lähelle kiertäynyt, ett'ei tikkua saanut jään ja aluksen laidan väliin. Ainoastaan jääsaha niitä voi auttaa. Olipa melkein säälittävää nähdä, että kauniit kutteritkin olivat tuohon jäähän rampauneet.

Ja ranta oli mustana luistelijoista. Mikä pani luistimia jalkaansa, mikä polvillaan jäällä auttoi jotain neitiä niitä jalkaan kiinnittämisessä, mikä tuolissa luistellen työnsi edellään siinä istuvaa naista, mikä sujutteli sääriään herrahtaviksi "ytterkanteiksi". Jää hiukan rasahteli ja paukkui uutuudestaan ensimmäisten luistelijain alla, mutta kohta äänettä antautui nuorison temmellyspaikaksi. Pienet pojat ne äärimmäisinä luistelivat ja jää tuolla etäällä ulvoi niiden alla.

Sveakin oli luistelemassa. Hän oli puettu pieneen jakkuun, mikä oli kuin valettu ruumiiseen. Hänen vartalossaan oli jo pyöreyttä, vaikka piirteet eivät olleet vielä läheskään päässeet kypsyyteensä. Mutta silmissä kiilsi jo neidon täysinäinen tunne ja hänen huulillaan oli konsulinnan suopea sävy, mikä kun hymyksi sulasi, oli aivan hurmaava. Siellä muiden samanikäisten tyttöjen parissa Svea luisteli.

Aina yksi ja toinen kimnasisti meni pyytämään saada luisteluttaa jotain tyttöä. Ja aina Jori oli ensimmäisinä. Paljon ne tytöt Jorista pitivätkin, sillä Jori oli komea poika. Hänen tukkansa oli romantillisesti aaltoileva ja sysimusta, lihakset jäntevät ja kasvot tuoreet. Sitte koko miehessä oli sellaista rohkeutta ja varmuutta, mikä pani kainoimmat tytöt ujostelemaan hänen seurassaan, niin miellyttävää kuin se muuten heistä olikin.

Nyt meni Jori tahtomaan Sveaa luistinkummppalikseen. Sami seurasi sitä ulompaa hiukan jännittyneellä mielellä. Hän näki, miten Jori teki kauniin ja kohtelijaan kumarruksen Svealle, jolle se nosti hieman verta kasvoihin. Sitte alkoivat he käsi kädessä luistelemaan. Svean kasvoilla oli hiukan lapsekas myhäily ja Jori vastasi siihen itsetietoisella hymyllä, mikä hänelle oli erikoisesti ominaista.

Svealta irtautui luistin hiukan ja Jori polvistui valmiin kavaljeerin kaikella sukkeluudella sitä laittamaan. Sami katsoi sitä syrjästä ja hän tunsi kateutta Joriin, ett'ei hän itse voinut olla niinkuin Jori: sukkela, mielevä ja tyttöjä suositteleva.

Tehtiin tuollainen pitkä rivi luistelijoista ja se luistellen koukeroi kuin käärme muiden lomitse. Väliin kokoontuivat kimnasistit pyöröön, yksi antoi äänet ja kohta kajahti ilmoille "Maamme" tai "Minun kultani kaunis on". Ja sitä luisteltiin taas ja luisteltiin. Jori ja muutamat muut pojat, paraasta päästä kuudennen ja seitsemännen luokkalaisia, sillä niidenkin kanssa Jori oli hyvä toveri, lähtivät Salmeen luistelemaan oluen juontiin, siellä kun oli oluttehdas. Jori oli jo niin mies, että hän joi olutta, pelasi korttia ja kävi kaupungin maneesissa tanssimassa ompelijattarien ja sen semmoisten kanssa.

Puolen päivän rinnassa alkoi nuorukaisjoukko vähetä jäältä, sillä silloin mentiin kotiin posket kuumina ja jalat tönkkinä paljosta luistelemisesta. Mutta vaikkapa väsymys tuntuvasti painoi ruumista, niin ei se silti saanut ryhtiä pois, sillä tuolla jäällä se oli vasta ruumis oijennut ja nuortunut, jokainen jäsen verttynyt ja veri päässyt kiivaaseen virtailemiseen ruumiissa.

Sami sattui kotiin tullessaan yhteen Svean kanssa. Svea oli lähtenyt pois yksinään jäältä ja hiljaan kävellyt. Kun hän oli nähnyt Samin, niin oli vielä hiukan odottanutkin häntä. Samia tuo oudostutti, mutta samalla hyvitti. Hänen sydämmensä löi kiivaammin ja hän aprikoitsi mielessään, puhuttelisiko hän Sveaa neidiksi vai uskaltaisiko hän sanoa sinuksi. Hänen halleva, vanha päällysnuttunsa, jonka hän oli saanut Ahlbomin rouvalta hävetti häntä, kun Svean rinnalla pitäisi kävellä. Ja kengätkin olivat niin suuret ja rumat eikä ollut kalossia...

-- Etkö sinä, Sami, kantaisi näitä minun luistimia? Minä olen vähän kipeä, sanoi Svea ja hänen kasvoissaan olikin jotain kipua tuntevaa.

Sami otti äänetönnä luistimet. Tuota varten se Svea oli häntä odottanutkin. Ja hän luuli... Alakuloiseksi kävi Samin mieli ja hän jätätti itsensä hiukan syrjään kuin palvelija. Eikä Sveakaan häntä rinnalleen käskenyt; väliin selkänsä takaa lähetti Samille jonkun sanan. Sitte portilla otti hän Samilta luistimet ja päätään nyökäyttämättä sanoi kuivan kiitoksen. Sami tunsi itsensä kovasti pettyneeksi. Tultuaan pirttiin olisi hän itkenyt, jos olisi yksin ollut -- niin se hänen sydäntään kaiverti. Svea oli hänelle kopea kuin kerjäläispojalle...

Tuossa äiti jotain käryytti uunin edessä. Hän näytti jo niin vanhalta ja kuluneelta. Ja kohtahan se Anna olikin neljässäkymmenessä.

XV.

Sami oli menossa syömään Tessmannille. Oli tammikuun loppupuoli ja vihainen viima puristi veret ruumiin pinnalle, kun hiukankaan ulos pistäysi. Se otti kuivaavasti kasvoihin ja pian kohmetutti ne. Ja kun se pisti, pisti se säälimättömästi kuin mehiläinen.

Pää oli Samilla painuneena rintaan, jotta viima ei niin olisi ottanut ja kädet, jotka olivat punaiset kylmästä, koettivat koperoida päällysnutun taskun pohjaa, mutta silti jäi niistä osa ulkopuolelle, kun taskut olivat niin matalat, jotta viima vihaisena pääsi juoksemaan avonaista hihaa ylös ja pani selkärankaa karmimaan. Kalossia ei ollut ja kengät pohjalta olivat vähän rikki. Rikkouneesta paikasta tunkeusi lumi sisälle, jotta jalkoja paleli. Samin tukeva vartalo värisi kovasti ennenkuin hän pääsi Tessmanin portille.

Muissa taloissa sai hän syödä itse herrasväen pöydässä sitte, kun ensin herrasväki oli syönyt. Mutta Tessmanilla syötettiin häntä kyökissä, minne kannettiin osa herrasväen pöydän tähteistä. Sami tunsi, että tuo oli kovasti alentavaa, mutta täytyi myöntyä. Hän tiesi vallan hyvin, että nämä palat olivat armopaloja ja että ne tarpeessa pitäisi ottaa ylös, vaikka ne kadulle viskattaisiin.

Päästyään Tessmanin kyökin lämpimään kohmetuttavasta säästä, tuntui hänestä niin hyvältä. Nenään pisti maajas ruuan haju ja tämä kyökki silti oli jotenkin kodikas. Loimoava valkea paloi hällän uunissa, vesi kuumana pihisi resuvaarissa ja huone oli täysi kaikellaisista kaluista ja astioista ja seinä kimaltelevista ruuan valmistuskojeista. Tämäkin oli yksi niitä suuren herrastalon kyökkejä, mitkä kerjäläisestä tuntuvat paratiisilta. Hänen mielikuvituksensa ei jaksa sen herkullisempaa kuvitellakaan.