Part 5

Vaan ei ollut ristin sielua kuuluvissa, ei näkyvissä. Minne päin tästä nyt kääntyisi? Mutta jo kuului ääni, kimakka ja ulvova. Se oli koira, mikä vainuili vieraan olevan eteisessä. Keskimmäistä ovea avattiin. Se oli valosa ja suuri huone ja sen ovella seisoi tuossa neiti, pulleva ja punaposkinen. Hänen takanaan koira ärähteli ja aina väliin katsoi silmiin neitiä ja hänestä siirsi uhkaavasti silmänsä vieraisiin. Neiti oli pastuurskan vanhin tytär. Anna kysyi pastuurskaa. Mutta sillä välin oli koira, pienonen villakoira, tullut jo likemmäksi ja nuuski ja tutkaili Samin pohkeita. Sami arkana seisoi eikä se hetki ollut kaukana, jolloin hän päästäisi älän, sillä häntä niin kovasti pelotti. Vaan ennenkuin Sami kerkesi sitä tehdä, olivat Anna ja Sami pastuurskan puheilla.

Pastuurska joi kahveaan ja näytti olevan hyvällä tuulella. Kun hän näki Annan ja Samin, sanoi hän heti aluksi:

-- Vai sieltä se rikoksellinen tulee.

-- Niin, vastasi Anna ja myhäili, kun näki pastuurskankin niin tekevän.

-- No kadutko sinä nyt käytöstäsi? kysyi pastuurska Samilta. Sami ymmärsi, että rikkoutuisi koko hetken sopusointu, ellei hän vastaisi myöntävästi, ja hän sanoi jotenkin anovasti:

-- Kadun.

-- Se hyvä, että sinä o'ot nöyrä.

Samassa nousi johtajatar ylös. Hän käski Annan poikineen tulla hänen jälessään. He menivät sisähuoneiden kautta luokkahuoneisiin. Sami ei rohjennut silmäillä muualle kuin lattiaan.

Johtajatar kokosi kaikki lapset samaan huoneeseen, siihen, missä rukoukset pidettiin ja missä ensi luokka oleili. Hänen mielestään oli Samin rikoksella niin suuri arvo, että hän oikein juhlallisesti tahtoi painaa kaikkein mieleen sen pahuuden seuraukset. Hänelle oli uskottu kaupungin hienon väen lasten kasvatus, niin hänkö sallisi koulussaan harjoitettavan sellaista pahetta kuin tappelua! Ei koskaan -- ei!

Samilla veret hehkuivat poskilla ja hänellä oli kuuma olla. Johtajatar kutsui hänet pöydän tykö ja siellä sai Sami tehdä ääneen anteeksipyynnön. Lapset ja Anna kuuntelivat päältä. Sitte käskettiin Sami ja Jori kahden kesken johtajattaren huoneeseen, minne ei saanut muita tulla kuin hän itse.

Jorin kasvoilla oli hienoa, ilkkuvaa ivaa, mutta veri Samin poskista oli jo noussut hiusrajaan asti. Vaan anteeksipyynnön hän teki Jorille, sillä johtajatar sai hänet kokonaan nöyrtymään, kun puhui lempeällä äänellä heidän välistään. Ja Sami pääsi taas pulpettiinsa entiselle paikalleen, kun oli nuo anteeksipyynnöt tehnyt.

Anna lähti kotiinsa ja oli hyvillään, että entäpä se Sami silti vielä koulussa hyvinkin toimeen tulee. Hän meni katua, josta tie hieman pisti viteeseen nisupuotiin. Anna poikkesi ostamaan vehnäisiä, sillä kannattihan antaa Samille toppakahvia, kun hän koulusta tulee.

XI.

Ihmisiä virtaili tänään tanttein kouluhuoneissa, sillä nyt oli tutkintopäivä. Akkunat oli avattu ilmanvaihdon takia ja huoneissa vallitsi terve, raitis ilma. Kesäinen tuoksu hajahti jo ulkona, sillä oli toukokuun loppupäiviä. Lapset olivat tavallista juhlallisemmissa pukineissa ja opettajat olivat mustissa leningeissä. Lasten vanhempia ja holhoojia oli tullut kuuntelemaan ja niiden joukossa oli Annakin. Muutamassa loukossa hän seisoi ja kuunteli tarkkuudella. Anna teki havainnoita itsekseen, miten mikin Samin luokkatoveri osasi ja oliko Sami muita huonompi. Hän oli aina, miksikä sitte, peljännyt, ettei se Sami siellä koulussa taida mitään. Väliin oikein vaivaksi paneutui hänessä tuo pelko ja vaikka Sami lukikin kotona, teki hänen mieli hopittaa poikaa kahta uutterammin lukemaan. Sami oli nyt viime luokalla ja ulos pääsemäisillään tanttein koulusta.

Anna teki itsekseen sen huomion, ett'ei Sami heikoimpia oppilaita ole. Vastaukset olivat varmat ja oikeat eikä koskaan joutunut Sami kiini. Toista oli Svean kanssa, joka myös nyt oli viime luokalla. Hän ei ollut koskaan varma vastauksissaan eikä väliin tiennyt mitään. Mutta kun opettajatar häntä onkimalla onki, sanoi itse ensin puoleksi, niin jo lopuksi tuli välttävä vastaus.

Konsulinna istui tuolla peräseinällä muiden rouvien kanssa heitä varta vasten asetetuilla tuoleilla. Anna loukossaan seisoi puolikasvaneiden poikien ja tyttöjen, oppilaiden varttuneempien siskojen, takana. Hän oli hyvillään tästäkin asemastaan ja nautti Samin hyvistä vastauksista. Oli niin hyvä hänen mielestään, ett'ei Sami tyhmyydellään ja taitamattomuudellaan pilannut tätä vallasväen oppilaitosta. Sitä hän oli aina peljännyt, se pelko hänessä väliin vaivaksi paneutunut, mutta nyt hän huomasi että turhaa hän olikin huolehtinut.

Monta pilkkaa ja naurua oli Sami saanut koulussa ollessaan sulattaa tovereiltaan, mutta hän oli ne niellyt karvaudessaan. Tuo toisten ynseys sai hänet suurempaan lukuhaluun ja opettajattaretkin, mitkä ensi alussa olivat hänelle tylyjä, tulivat suopeammiksi, kun näkivät, että Sami oli uuttera ja taisi hyvin läksynsä. Ja se laukkurettelö oli aina tuoreena Samin muistossa ja lannisti hänet koko ensimmäiseksi lukukaudeksi. Hän aristeli muita, istui väliajatkin yksinään pulpetissaan tai valmisteli läksynsä Strömin Uunon kanssa. Se kykyräraukka -- hän ei ollut jaksanut seurata Samia, vaan oli nyt luokkaa alempana -- oli ainoa täällä, joka piti hänestä. Ja tuskin olisi Samikaan ollut niin alttiiksiantava Uunolle, jos ei hän myös olisi pitänyt Uunosta. He kiintyivät toisiinsa, kärsivät muiden pilkkaa ja Uuno antoi aina Samille makeista eväistään, joilla hänen rakas mammansa poikaansa kouluun evästi. Sami kävi Uunon kotonakin ja söi sielläkin kuin talon kasvatti.

Mutta hyvinpä nyt tutkinnossa kävikin Samille. Ei yhtään kysymystä mennyt sivu. Konsulinna kuunteli häntä ihmetellen ja mietti, että Annalla on teräväpäinen poika.

Kun kysely ja tutkistelu oli pidetty, alettiin jakaumaan lukukausi-todistuksia. Ja silloin vasta Anna hämmästyi, kun ensimmäisen todistuksen sai Sami. Hänen ruumiinsa läpi valahti sellainen riemun tunne, jotta hän tunsi huuliaan ja sormenpäitään hermokkaasti nykkivän ja hän piti, että kaikki katsoivat häneen.

Johtajatar antaessaan todistuksen Samille näytti pitävän sen jonkinlaisena armonosotuksena, että hän ensin antoi Samille. Hän hymyili, mutta se hymy ei ollut aivan samallaista kuin muille lapsille. Siinä oli jotain suopeaa teeskentelyä seotettuna hienoon ylenkatseeseen. Vääryyttä ei hänen omatuntonsa sallinut hänen tehdä, sillä hän oli papin leski ja sentähden antoi hän ensiksi todistuksen Samille, vaikka siellä joukossa oli monta paljon, paljon mieluisempaa kultasilmää.

Sveakin sai päästötodistuksen. Rukouksella loppui tämä juhlallinen toimitus.

Svea sai konsulinnan käskystä kutsua kaikki nyt läpipäässeet luokkatoverit heille illalla leikkimään ja viettämään heidän yhteistä juhlaa. Itse konsulinna pyysi sinne tulemaan opettajattaria, jotka siihen myös suostuivat.

Illalla ne sitten olivat pienet lasten pidot Bergissä. Siellä oli sieviä kymmenvuotiaita tyttöjä, puettuina monenmoisiin pukuihin, joissa he oikein hehkuivat sorjuuttaan, samanikäisiä poikia, joiden miehuus vielä pukeutui polvihousuihin ja nappikenkiin sekä joku vanhempi rouvasihminen. Lapset leikkivät, hyppivät piiritanssia, lauloivat ja olivat iloisia. Samikin siellä oli muiden joukossa ja hänen rintansa oli täynnä itsetuntoa päivän onnesta, jotta hän oli rohkeampi ja nautti ympäristöstään. Anna oli laittanut hänelle tutkinnoksi uuden puvun ja se aivan somasti täytti Samin ruumiin täyteläiset jäsenet.

Rouvat juodessaan teetä joutuivat puhumaan Samista. Konsulinna sen puheen alkoi, sillä hänkin oli hiukan hyvillään, että Sami oli noin hyvin koulussa menestynyt. Hänhän se oli pojan sinne laittanut ja maksanut sen edestä lukukausirahat. Johtajatar alkoi heti selittämään, ett'ei raha ja vaivannäkö Samin tähden ole mennyt polusta. Sami on teräväpäinen poika ja sääli, että hän oli niin köyhän vaimon poika. Jos hän olisi jonkun virkamiehen tai kauppiaan lapsi, niin hänestä voisi tulla jotain yli jokapäiväisyyden menevää. Hänellä on kyllä hyvä pää.

Sitte katsoivat rouvat Samia hänen huomaamattaan ja he pitivät, että on pojassa jotain herrasmaailmallista. Konsulinna alkoi ensin leikillä puhumaan, että kyllä Samista pappi tulisi, jos poika lyseoon joutuisi. Toiset säestivät, että kyllä pojasta se tulisi ja muistelivat, että onhan ennenkin autettu hyväpäisiä työkansan poikia papeiksi. Jussi Jokinenkinhan, joka nyt on kappalaisena, kävi koulun aivan hyväin ihmisten avulla. Kulki koulussa ollessaan syömässä herrastaloissa ja yksi ja toinen rouva antoi hänelle vanhoja vaatteita. Sitte ylioppilaana oli kotiopettajana useita vuosia jollain suurella maanomistajalla Etelä-Suomessa. Ansaitsi siellä, luki sitte Helsingissä ja nyt on pappina. Ja muuta monta on samallaista.

Niin jutteli muuan rouva, jonka kyökissä Jussi Jokinen oli monta ateriaa syönyt ja jonka herran vanhoja housuja hän myös oli monet hiudille pannut. Konsulinnakin innostui rouvan selityksestä ja puhui, että mutta mitähän olisikaan, jos Sami laitettaisiin kaupungin lyseoon. Se oli kyllä ruotsinkielinen, mutta paremminhan Sami nyt voipikin lukea ruotsiksi, kun on saanut alkuperusteet ruotsinkielellä.

Siinä puheltiin, tuumittiin ja innostuttiin tuon isättömän lapsen vastaisen elämän historian kehittelemisessä. Sami tuolla leikki panttia herraslasten joukossa eikä tiennyt, että rouvat olivat saaneet hänestä kokonaisen illan puheenaineen. Ja tuon pojan vastaisuuden suunnittelemisessa oli nyt rouvain mielestä jotain uutuutta, rohkeutta ja samalla lähimmäisen rakkautta, jotta se elosti rouvat ja loi heidän puheeseensa vilkkautta, mitä ei ollut jokaisessa heidän kahvikalaasissaan.

Lopputulokseksi saatiin se, että konsulinna, joka oli aivan tuttu lyseon rehtorin kanssa, puhuu hänelle pojasta ja jos Sami pääsee köyhäin kustannuksella vapaaoppilaaksi kouluun niinkuin luultava on, niin laitetaan poika sinne. Itse kukin rouvista lupasi muistaa poikaa koulussa olon aikana ruualla ja vaatteella, jott'ei Annalle hänestä ole kulunkeja. Rouvat tyhjensivät teekuppinsa ja asia oli päätetty.

Piiat tulivat noutamaan lapsia kotiin, sillä ilta oli jo kulunut siihen määrään, jolloin tuollaisten vierasten kestit loppuvat. Rouvatkin alkoivat hommata poislähtöä. Samia jokainen hyvästeli erityisellä ystävyydellä ja johtajatar kehotti häntä olemaan yhtä uutteran ja kiltin kuin tähänkin asti, niin kyllä hän menestyy, sillä Jumala pitää huolen siivoista lapsista.

XII.

Tuolla Pokkitörmällä kosken ranteessa se oli "iso koulu" joksi rahvas kaupungin lyseota nimitti. Kaksikerroksinen kivitalo se oli, vaikutukseltaan katsojaan jykevä ja totinen kuin kaikki valtion rakennukset, suhteet koruttomat, ei edes rakennuksen otsalla kullatuita kirjaimia, jotka olisivat katsojalle jollain vanhan ajan kirjailijan mielilauseella tulkinneet tämän temppelin merkitystä. Mutta kaupungin uhkeimpia kivitaloja, joita muuten ei ollut monta, se oli ja luettiin kaupungin merkillisimpien rakennusten joukkoon, joita vieraalle näytettiin. Ja kun oli joku keisarillinen nimi-, syntymä- tai joku muu merkkipäivä, muistettiin aina käydä katsomassa, miten "aat" paloivat "ison koulun" akkunoissa. Kaikki hengen viljelys kaupungissa kiertäytyi tuohon rakennukseen, sillä korkeampaa tieteellistä sivistystä ei ollut muilla kuin tämän koulun opettajilla, kun kaupunki oli kauppa- ja porvarikylä ja rakasti enemmän käytännöllisyyttä kuin tieteellisyyttä.

Nyt taas tänä päivänä oli määrä ottaa uusia oppilaita "isoon kouluun."

Itsestään vetäytyivät raskaat eteisen ovet kiini, kun niistä kuljettiin. Sami pääsi muutaman herran oven avauksessa sisälle ja tuli väljään eteiseen. Siellä oli paraasta päästä pientä miesväkeä, aina joku vanhempi ihminen joukossa. Ne kaikki pienet miehet olivat kouluun pyrkijöitä ja niitä olikin läheltä ja kaukaa. Tuossa maalaispapin poika ujona seisoi isänsä kupeella kotikutoisissa vaatteissaan, tuossa kaupungin kauppiaan poika rohkeasti katseli kaikkia eteisessä olevia odottavia ja tunsi vallan hyvin kaupunkilaisuutensa. Siellä oli entisiä Samin luokkatovereitakin ja niiden joukkoon meni Sami. Hänestä tuntui turvallisemmalta, että täällä oli jokukaan tuttava. Yksinään oli hänen pitänyt lähteä koululle koetuksille, sillä äiti oli Bergin perunamaalla kasakka-akkojen päällikkönä. Ei hän sieltä joutanut lähteä Samin mukaan eikä juuri viitsinytkään lähteä herrain pariin sinne "isoon kouluun". Eihän Sami ollut enää niin epatto, oli hän miettinyt, ett'ei yksinäänkin voisi sinne mennä. Paremmin harjaupi, kun saa jo pienestä pitäen toimittaa itse asiansa.

Muutamia entisiä oppilaita oli tullut katsomaan uusikoita, joista he näyttivät saavan varsin paljon hauskuutta. Oli tämä jo Samista juhlallisempaa, suuremmoisempaa kuin siellä tanttein koulussa. Suojat olivat suuria ja väljiä, kiviseinät paksut ja eteinen täynnä odottavaa väkeä. Ja kun muuten suuria kiviportaita hypittiin toiseen kerrokseen, kajahti koko rakennus sellaista kaikua, mikä niin omituisesti aina vastailee valtion avaroissa saleissa.

Tuossa jo tuli vahtimestari käskemään rehtorin kansliaan pyrkijöitä, jotta he siellä saavat maksaa sisäänkirjoitusrahan. Sinne menivät asiaan kuuluvat ja Sami niiden muassa. Hän haki esiin papinkirjansa ja kolme kahdenmarkan hopearahaa, jotka Anna jo aamulla oli hänelle laittanut kukkaroon, etteivät putoaisi. Ja kun hän pääsi eteen, toimitti hän tehtävänsä kuin mies. Rehtori heitti häneen pitemmän katseen, kai mietti, että tuossako on se poika, josta Bergin konsulinna on hänelle puoltaen puhunut. Sen kultasankaisissa silmälaseissa asusti jo Samin mielestä syvempi viisaus ja hänen katseessaan näytti olevan sisällystä ja aina varma määrä, mihin se suunnattiin.

Nyt jaettiin tutkittavat pienempiin joukkoihin viisi tai kuusi miestä itse kuhunkin ja käskettiin erityisiin luokkahuoneisiin, missä heitä kuunneltaisiin. Pari entistä luokkatoveria tanttein koulusta joutui samaan sakkiin kuin Sami ja se taas tunnusti Samista turvallisemmalta. Ensin oli maantiedettä heillä ja opettaja kyseli Europan suurimmista kaupungeista, sitte sisälukua ja luetun sisällyksen selvittämistä, raamatunhistoriaa ja laskentoa. Siinähän ne olivat ne vaatimusaineet ja pian oli taas tuo uusi koulun kerros tutkittu ja punnittu, kutka pääsevät. Juhlallisesti julisti rehtori sitte pääsevien nimet ja niiden joukossa oli Samikin.

Toimessaan olivat miehenalut, nimittäin ne, jotka pääsivät kouluun, poistullessaan sieltä. Jokainen selvitti kovalla äänellä, mitä sekin opettaja oli häneltä kysynyt, miten helppoa se oli tuo tutkinto ollut ja sen semmoista.

Kun Sami pääsi kotiinsa, teki hän ensiksi siirappivoitaleivän ja söi sen. Sitä syödessään kertasi Samikin muistossaan tuota tutkintoa ja iloisessa värityksessä se hänelle esiytyikin. Kaksi kysymystä oli vain mennyt ohi: hän ei ollut muistanut Joosepin ikää eikä myöskään, mikä on Serbian pääkaupunki. Ne opettajat, maisterit, olivat niin arvokkaan näköisiä herroja, useimmat silmälasiniekkoja ja jollakin päälaki jo paljas. Toista se oli sentään tuo koulu kuin tanttein, jotka väliin itku silmin lapsia nuhtelivat, kun olivat niin helliä tai suuttumuksen sappi heillä kovimmillaan kiehui. Mutta nuo maisterit ne eivät varmaan itke...

Kun Sami oli syönyt, lähti hän sanomaan konsulinnalle, että hän on päässyt isoon kouluun. Konsulinna siellä ruokasalissa neuvotteli ompelijattaren kansa uudesta puvusta ja oli hyvällä tuulella.

-- No, mitenkäs, Sami, on koulussa käynyt? kysyi heti konsulinna nähtyään Samin.

-- Hyväästi, venytti Sami ja kallisteli päätään ikäänkuin ujostellen sormi suussa.

-- Sinäkö pääsit lyseoon?

-- Pääsin.

-- No nyt sinusta tulee pappi!

Konsulinna naurahti ja nauramaan pani Samiakin, sillä hän ymmärsi, että se oli leikkiä tuo puhe. Siihen tuli Sveakin. Hän oli jo aamulla koettanut tyttökouluun ja myös päässyt.

Konsulinna käski piian kaataa pieniin kuppeihin Svealle ja Samille kahvia, jotta saavat juoda, kun ovat niin kunnostaneet itseään. Svealle ei tavallisesti annettu kahvia, kun lääkäri oli paremmin kieltäen siitä puhunut.

Illalla tuli Annakin muiden kasakka-akkojen kanssa kotiin. Hän ensin oli pahalla tuulella, sillä tuolla perunamaalla sateessa oli ollut niin kylmä ja väristävä. Hän antoi siksi lyhyitä vastauksia eikä juuri suuria haastellut. Mutta kun hän kuuli Samin päässeen isoon kouluun, lämpeni hän. Koko päivän irnusäät ja sen värisyttävät, selkärankaa karsivat, kolakat sateet katosivat hänen ajatuksistaan kuin taikavoimalla ja sijaan tuli suloinen, toivorikas mieliala.

Nythän Sami oli ottanut askeleen, mitä eivät kaikki rahvaan lapset ota, ensimmäisen askeleen herrasluokkaan. Ja jos hän hyvin matkaansa pitkitti ja rouvat auttoivat niinkuin olivat luvanneet, niin Samista voi tulla -- herra. Ja sitä ajatellessaan sykähti Annan mieli niin omituisesti.

-- Hei pojat! Huomenna on Aleksanterin päivä ja silloin ne katurakit saavat selkäänsä, huusi Fellmanin Jori päästessään sisälle luokkahuoneeseen. Hän oli jäänyt toiseksi vuodeksi ensi luokalle.

Sitte iski hän hajakantiset kirjansa pulpettiin ja kaivoi taskustaan hoikan nuoran, minkä nenässä oli lyijypala. Alkoi sitä sitte kädessään pyörittämään, jotta nuora mennessään kuuluvasti vihelsi ja lyijypala kiivaassa kulussaan näytti yhtenäiseltä lyijykehältä. Tuossa nuoran vingunnassa oli jo jotain toisia kiihottavaa ja sen ääni pian kokosi rohkeimmat Jorin ympärille. Samalla kaivoi hän taskustaan sokuripalan suuhunsa. Niitä hän aina varasti kotonaan sokuriastiasta, kun mamman silmä vältti.

Samikin vääntäysi pulpetistaan lähimmäksi Joria ja aivan myötätuntoisella ihastuksella katseli hänen miehekästä käytöstään. Jori oli aina tapauksen jälkeen tanttein koulussa ollut hänelle teerevä ja kopeileva niinhyvin siellä tanttein koulussa kuin varsinkin täällä. Jo vuotta ennen oli hän päässyt tanttein koulusta kuin Sami, sillä vuotta ennen oli hän sinne mennytkin.

Muuten oli Jori luokan oikea luoja ja komentaja samalla kun hän nyt oli sen väkevin mies. Ja siksipä Samikin nyt oikein mahdottomuudella muisteli, että hän kerran on pieksänyt Joria, sillä Jori oli nyt niin väkevä.

Teidän pitää, pojat, muidenkin laittaa huomen illaksi itsellenne tällaiset plätkät, kehotti Jori ja taas pani plätkänsä soimaan.

-- Minä kyllä laitan, huusi Ebbi Ask, se kalpea kauppiaan kesakkonaama poika, joka ennen Samin kanssa oli yhdessä tehnyt rynnäköitä katurakkeja vastaan Bergin portin suojasta, mutta nyt ikäänkuin halveksi Samia, kun täällä oli muita paljon suurempia urhoja kuin Sami.

-- Ebbi on poikaa! Jos tekin muut olisitte sellaisia, kehahti Jori Ebbiä.

-- Minä laitan myös! Ja minä...! Ja minä...! kuului nyt yhtenä pärinänä Jorin ympäriltä.

-- Entäs Tihinen? Se on semmoinen nauris!

Sami tunsi korvia myöten punastuvansa noista Jorin sanoista. Ja muut sitte vielä niille nauroivat ja virnistelivät hänelle.

-- Kyllä minäkin... sopersi Sami ujouksissaan, mutta säikähti samalla, kun Jori löi häntä raskaasti selkään, jotta pöly nutusta lennähti ja huusi:

-- Tihinen on poikaa, vaikka onkin pyykkiakan kakara!

Jori oli kerran nähnyt Samin kantavan päänsä päällä korissa kadulla jonnekin herrastaloon äidin silittämiä vaatteita. Jori oli kysynyt, minne Sami niitä viepi ja Sami viattomasti suoraan vastannut, sillä nuo matkat olivat hänestä mieluisia, kun rouvat aina antoivat hänelle nisua vaivoistaan. Ja silloin oli Jori saanut sen tiedon, että Sami on pyykkiakan poika.

Mutta tuollakos Jorin sukkeluudella muut alkoivat nauramaan. Kyyneleen palasta oli Samin silmässä, kun hän vetäytyi pulpettiinsa. Ja siellä hän alkoi itkemään. Mutta kun Jori sen näki, meni hän itkevää lohduttamaan omalla miehevällä tavallaan:

-- Kuule! ei täällä saa märistä, muuten -- me annamme selkään. Ei meidän joukossa saa olla akkoja!

Noilla Jorin pistokkailla ja karvailla sanoilla oli vaikutuksensa Samiin. Hän häpesi itkemistään ja koetti salaa käden suojassa kuivata kasvojaan.

-- Niin, ei se mies itke, kiitti nyt Jori leveästi, kun näki Samin taukoavan kyyneltämästä.

-- Me annamme huomen illalla Tihisen kanssa katurakeille niin selkään, että loikuu, imarteli Samia vielä Jori.

Samia tuo Jorin puhe jo hyvitti, ja sitte tunnilla hän päätti itsekseen myös ansaita Jorin kiitoksen, näyttää, että kyllä hän uskaltaa tapella. Ja se olisikin ainoa keino millä päästä luokkatoverien silmissä tästä halveksitusta asemastaan. Hänellä on suuri lyijykuula, sen hän takoo laataksi ja sitte sillä suimii...

-- Fellman! Miten on latinaksi: Linnut lentävät, kysyi maisteri ja hieroi vielä unesta silmiään tunnin alussa.

Sami heräsi tuosta kysymyksestä haaveistaan ja alkoi seuraamaan opetusta. Mutta vastausta ei tullut. Silloin huomasi Sami, että tässä taas on oiva tilaisuus voittaa Jorin suosiota. Jori istui yhtä pulpettia häntä takempana. Sami pani käden suunsa eteen, kyyräytyi hiukan edessään istuvan seljän taakse ja kuiskasi:

-- Aves volant.

-- Aves volant, kuului nyt heti Jorin vastaus ja hän oli päässyt pinteistään. Jori sai istua alas ja kun Sami hänen istuutuessaan katsoi hieman taakseen, sai hän vastaan ottaa Jorilta kiitollisen silmäyksen. Se Samia lämmitti kuin toukokuun säde.

Kun koulupäivä oli loppunut, julistettiin huomiseksi lupa, koska oli keisarin nimipäivä. Pojat hajaantuivat kotiinsa ja ensi luokka päätti huomen illalla kokoutua kirkkotorille, mistä laumassa lähdettäisiin katurakkeja tapaamaan.

Sami päästyään kotiinsa, vaikka hänellä oli hirmunen nälkä, -- äiti oli silittämässä muutamassa herrastalossa -- haki ensin esiin lyijykuulansa, minkä hän kesällä Nuottasaarelta kasakkien patterin takaa oli löytänyt ja alkoi sitä laataksi takomaan. Hän tekisi plätkän sellaisen, ettei Jorillakaan...

Ujostuttanut oli ensi päivinä kovasti Samia tuolla "isossa koulussa" olo. Luokalla oli hän hiljainen ja välitunnilla istui kyyräyneenä pulpetissaan valmistellen läksyjä. Muut ympärillä räyhäsivät, pitivät isoa ääntä ja väliin häntäkin nykkivät, mutta hän kärsi nöyrästi kaikki. Eikä hän pitänyt lukua, jos muut häntä hiukan sösivätkin, kunhan vaan ei Möllerin Jonne, joka oli kipeäsilmäinen kultasepän poika ja alituisesti ratuutti suussaan ryssän konvehteja, jotta mustuneet hampaat suusta rumana paistoivat. Hän oli Samin pulpettitoveri, mutta muuten hento ja hontelo kuin kesken ristiltä siepattu. Vaan kova toisia kiusaamaan, kun vain tilaisuutta sai. Samiakin hän ensi päivinä mieli aina tukasta nykkimään takaapäin. Mutta heidän edessään istui muuan pystynenä, valkohiuksinen maalaispapin poika, joka oli arka ja ujo kuin lammas ja jonka toiset sanoivat joka ilta itkevän, kun ei kaupungissa saa lämmintä maitoa. Ja tätä kiusasi Möllerin Jonne aina ilkosiltaan ja välitunnit yhtenään.

Sami toimessaan takoi lätäkkäänsä. Hän mietti, että kun toiset pojat näkisivät, kuinka hän osaa löylyttää katurakkeja, niin ne häntä rupeaisivat niin arvottamaan kuin Joria. Samiin oli ajaantunut sellainen tappelun kiihko, jotta huomeniltaa jo mieli palasti. Hän tahtoi päästä halveksitusta asemastaan, hän tahtoi olla rohkea eikä enää niin hiljaisena istua pulpetissaan välitunnilla tai aamulla, kun ei vielä oltu oveja avattu, kytröttää vilussaan yksinään ulohtaampana muista syyskylmässä tikapuiden puolapuulla, mitkä veivät koulun katolle. Niin, hän oli ollut ensi päivinä kuin vasta juotettu vasikka, mikä viihtyy vain emänsä seurassa ja määkien juoksee muita elukoita pakoon. Mutta tästä lähtien hän meluaisi, räyhäisi, esiytyisi suurena, härnäisi heikoimpia ja jos ei aina läksyjään osaisikaan niin hyvin kuin tähän asti, niin ei sillä väliä, sillä toverien silmissä ei ne pojat olleet erinkään ihailtuja, jotka hyvin läksynsä osasivat. Ja kun Sami muisteli, niin ne, jotka aina läksynsä hyvin taisivat, olivatkin enemmäkseen sellaisia ujoja, heikkoja ja muiden pilkattavia. Ei hän enää ole sellainen arka ja ahertava kuin tähän asti on ollut. Kun hän tulee kouluun, niin paiskaa hän kirjansa pulpettiin ja sanoo miehevänä kaikkien kuullen: -- En taaskaan ole täksi päiväksi mitään lukenut!

Niin se aina teki Jorikin, vaikka olikin lukenut. Ja muut häntä silloin ihmeissään katsoivat.

* * * * *