Part 4

-- Ei mitenkään, kun konsulinna niin tahtoo...

Konsulinna tarttui Samia olkapäästä ja vei hänet äidin luo kyökkiin. Siellä sanoi hän Annalle, ettei hän vielä ensimmäisenä päivänä viitsi vaivata neitiä. Hän on tullut nyt vain tutustumaan oppilaisiinsa, mutta huomenna alkaa opetus. Käski sitte piian laittaa kahvia sisälle tuotavaksi.

IX.

Syksy alkoi ja ruotsalainen pikku lasten koulukin ryhtyi taas vaikutukseensa. Siinä oli kolme luokkaa ja sitä piti muuan papin leski parin sisarensa kanssa. Tyttöjä ja poikia, vallassäätyläisten jälkeläisiä, siellä oli sekaisin ja tämän kurssin käytyään ne lapset meni korkeampiin oppilaitoksiin: pojat latinakouluihin ja tytöt naiskouluihin. Tanttein kouluksi sitä yleisesti nimitettiin ja sinne oli nyt Svean määrä mennä. Mutta konsulinnalla pisti päähän panna siihen Samikin, sillä sen käytyään olisi Sami jo saapa riittävät tiedot ja kelpaava jollekin kauppiaalle asiapojaksi, kun osaisi täydelleen ruotsinkielen.

Anna kiitteli ja kosteli siitä tuumasta konsulinnaa ja sai toimekseen ensi päivänä lähteä saattamaan lapset koululle. Siellä niitä olikin jo herraslapsia koko kasa, jonka piiat olivat sinne tuoneet. Pojat olivat polvihousuissa, nappikengissä, samettijakuissa tai merimiesmaailman väljissä puseroissa leveine valkoisine nauhoineen, monenmoisissa päähineissä ja leveissä kiiltävissä kaulustoissa. Tytöt olivat lyhyeissä hameissa, jalat ahtaalle puristettuina punaisiin, sinisiin tai mustiin villasukkiin ja koko puku kuin vauvalla, joka vasta on lelukaupasta ostettu. Ja tuo lauma oli niin punaposkista, ruusuhuulista ja hienoihosta joukkoa, jotta heti huomasi siinä parvessa siementä vastaisen vallasluokan kehkeämiseen.

Annan mieltä ei vähän hyvittänyt nähdessään tuon iloisen ja sorean lapsijoukon ja tietäessään, että ne nuo kaikki olisivat Samin koulutovereita. Hän nyökäytti ystävällisesti päätään tervehdykseksi piioille, joita hän tunsi. Suurenpuoleisessa salissa odottivat he johtajattaren tuloa sisälle. Anna asettui lasten kanssa muutamaan loukkoon.

Tuossa keskilattialla isäntinä isotteli jo ennen koulussa olleita poikia. He tarkastelivat pilkallisilla silmillä tulokkaita ja kokivat saattaa niitä ujostelemaan. Muuan, raatimies Fellmanin poika, Jori, osotti kumppalilleen oikein sormellaan Samia ja sitte molemmat nauroivat. Sami punastui ja häntä painusti asemansa. Hän tapaili nenäliinaa taskustaan pyhkiäkseen nenäänsä, jonka hän tunsi valuvan. Hän arvasi, miksi ne nuo pojat hänellä nauroivat.

Perällä huonetta oli vähänen lava ja siinä opettajan pöytä tuolineen. Pöydän takana seinällä riippui suuri Europan kartta monivärisenä ja vasta vernissattuna uusissa, kiiltävissä kepeissä. Vasemmalla puolella oli suuri luokkataulu, sen alareunassa olevassa kapeassa listassa, mikä korttelin ulkoni taulusta ja oli keskeltä uurrettu, oli karttakeppi, jäniksen käpälä ja liidun palanen. Sivuseinällä oli koko maapallon kartta kahtena ympyränä. Yhdellä seinällä oli korkea kaappi ja sen päällä meidän aurinkokuntamme puusepän valmistamana.

Jo tuli huoneeseen koulun johtajatar, pastorin leski. Hänellä olivat sankalasit päässä ja hiukan hopeaa hiuksissa. Syvä hiljaisuus syntyi, kun hän näyttäytyi ovella ja hänen jäljessään hänen sisarensa. Johtajatar nousi kateederiin ja piti rukoukset niin anovalla ja lempeällä äänellä kuin sielunpaimenen jälkeen jäänyt puoliso voi pitää. Sitte annettiin entisille oppilaille huomeiset läksyt ja päästettiin menemään.

Nyt seurasi järjestyksessä uusien oppilaiden matrikkeliin merkitseminen. Ennen ne jo oli käyty ilmoittamassa. Yksi piika toisensa jälkeen sai tuotavansa merkityksi koulun nimikirjaan. Siellä oli vain muukalaisia nimiä, joiden omistajat olivat virkamiesten, tehtailijoiden, kauppiaitten, merikapteenein ja jonkun käsityöläisen pojat ja tytöt.

Jo pääsi eteen Annakin. Hän otti hymyilyn kasvoihinsa ja ilmoitti:

-- Täällä olisi konsuli Bergin nuorin lapsi, Svea. Pastorin leski merkitsi matrikkeliin Svean, kirjoitti sinne Svean syntymävuoden, isän ammatin ja päivän, sekä milloin Svea oli kouluun otettu. Nyt seurasi Samin vuoro. Anna tunsi itsessään hiukan ahdistavaa vaikutusta ja veret hehkuivat hänen poskillaan. Pitäisikö ilmoittaa Samin isä...?

-- Samuel Tihinen, ilmoitti Anna vähän arasti.

-- Mikä? kysyi pastorin leski ja nosti ylös silmänsä. Anna kuumotti punaisena ja uudisti:

-- Samuel Tihinen... Bergin konsulinna kai on pastuurskalle puhunut hänestä...?

-- Jassoo, tämäkö on se poika...? Kyllä konsulinna on puhunut, vastasi pastorin leski ja muisteli jotain, mutta ei puhunut mitään.

-- Mikä isän ammatti? uudisti hän kysymyksen jo toiseen kertaan, kun ensi kerralla ei kuulunut vastausta.

Anna kuuli vienoa sipinää ja naurun hykerrystä piikain parista. Hiki kohosi hänen punottaville kasvoilleen ja hän vastasi miedosti:

-- Ei hänellä ole isää.

-- Oletteko te hänen äitinsä? kysyi johtajatar, kun huomasi Annan vaivaavan aseman. Anna myönsi ja pastorin leski kirjoitti matrikkeliin Samin nimen kohdalle: "faderlös."

-- Mutta ymmärtääkö poika ruotsinkieltä? Ei hän täällä mitään tee, jos ei hän sitä ymmärrä.

Johtajattaren kasvoilla oli nyreä ja vastenmielinen elje, Samassa heitti hän Samille muutaman ruotsinkielisen kysymyksen. Ja Sami vastasi tyydyttävästi, sillä hän käsitti hetken tärkeyden. Koko kotiin tulomatkan oli Sami ääneti ja hän näytti punnitsevan jotain mielessään. Mutta Anna ei häntä sen kovemmin tarkannut, sillä oli hänelläkin omat mietteensä. Toiselta puolelta lientyi tyytyväisyyden tyventä Annan sieluun, kun Sami nyt pääsi tuonne herraskouluun, mutta toiselta puolelta puhkoi vielä mieleen äskeisen katkeran mielenliikutuksen poreita... Se piikain hiljainen nauru kuulusti niin häijyltä siellä salissa ja pastorin rouvan kysymys Samin isästä -- hyi kuin se oli leikannut Annan sydäntä!

Kun sitte Anna ja Sami tulivat pirttiinsä, kysyi Sami:

-- Miks'ei, äiti, minulla ole isää?

Annalla ikäänkuin pala nousi kurkkuun ja hänellä ahdisti hengityksen vapaata kulkua. Mutta hän keksi sukkelan valheen ja pois käännetyin kasvoin puhui hän hätäisesti:

-- Samin isä on kuollut.

Sen sanottuaan meni hän tekemään Samille suuren voitaleivän, jota Sami alkoi rauhallisena pureksimaan saatuaan kuulla isänsä kuolleen.

* * * * *

Samilla ei ollut laukkua niinkuin muilla tanttein koulussa kulkijoilla. Niissä ne toiset kantoivat kirjansa, kynänsä ja muut pienet tarpeet. Sveallakin se oli ja sen oli tehnyt Lotti-neiti. Sami kärtti laukkua äidiltään, mutta mistäpä hän sen antoi. Hän sai kulkea laukutta. Mutta viimein keksi äiti keinon. Hän sai konsulinnalta vanhan, karkeasta hamppuvaatteesta tehdyn kassin, jota oli käytetty torilta kaloja ostettaessa. Äiti ratkoi sen, puhdisti, pölyytti ja ompeli kokoon uudelleen. Kaunis siitä ei tosin tullut, mutta ei aivan rumakaan; muotopuoli oli hiukan ja kylkeen täytyi panna pienonen paikka. Mutta kun Sami seuraavana aamuna Svean ja lapsipiian kanssa, joka joka kerta vei ja nouti Svean, meni kouluun, oli hänellä laukku.

Lotti-neiti makuukamarinsa akkunassa puoleksi vielä alaalla olevan akkunaverhon takana valkoinen yöröijy päällään nauroi Samin laukulla makeasti nähdessään heidän menevän koululle. Olihan siinä laukussa vielä paljon kalakassin mallia ja kun Lotti hyvin tunsi sen entisen viran, niin ei hän voinut olla nauramatta. Ajatteli, että omiaan tuollainen laukku tuolle pojalle, jota hän ei suvainnut silmiinsäkään.

Mutta Samin askeleissa oli tänä aamuna tavallista enemmän reippautta ja hänestä tuntui, että nyt hän on aivan muiden tasalla, kun hänelläkin on laukku. Usein muisti hän sitä katsoa kupeelleen ja laitella sen asemaa. Kun ne pojat siellä koulussa välitunneilla eivät olleet yhtään hänen kanssaan, paitsi muuan kykyrä, joka istui hänen edessään, oli Sami arvellut, että siksi ne eivät hänestä huoli joukkoonsa, kun hänellä ei ole laukkua. Ja sentähden Sami nyt pani tuohon laukkuun niin suuren arvon, että sen täytyi ulkopuolellekin huomata.

He tulivat koulukartanoon. Oveja ei vielä oltu avattu; siellä pihalla odottivat lapset. Piika ainoastaan portille saattoi Svean ja palasi sitte kotiinsa. Kun Sami pääsi muiden joukkoon, heitti hän taas laukkuunsa ylpeän katseen, missä oli niin voimakas sisällys, jotta se veti lähellä olevien poikain huomion puoleensa, kun ne tuossa paremmin velttoina varttoivat sisällepääsöä. Oli siinä Fellmanin Jori ja muutamia muita toisenluokkalaisia.

-- Ka kun Sammakollakin -- se oli Samin liikanimi -- on laukku! huudahti Fellmanin Jori ja iski kyntensä Samin laukkuun. Muut vieressä nauroivat.

Ja samalla Jori kiskoi Samilta hänen laukkunsa. Sami reutoi vastaan, mutta Jori nykäsi yht'äkkiä. Hihna meni poikki, kirjat ja kapineet lensivät laukusta kartanolle. Jori pisti laukun päähänsä ja juoksi sen kanssa ympäri pihaa.

Samin huulet verestivät, kasvoihin nousi sapekas suuttumuksen ilme ja hän ampasi Jorin perään. Hän rynnisti voimakkaaseen juoksuun, saavutti pian Jorin ja iski koppina kuin tiikeri ajamansa päälle. Jori lensi silmälleen kenttään, kasvot tahrautuivat multaan ja siihen hän jäi Samin alle makaamaan.

Meteli oli synnyttänyt hälinää. Johtajatar oli huomannut tapauksen akkunastaan. Hän riensi tappelevien luo, heitti kätensä raskaasti Samin niskaan ja nykäsi poikaa kauluksesta.

-- Vai sinä täällä tällaisia esimerkkejä näytät muille lapsille ja pilaat nekin! huusi opettajatar, ääni värisevänä ja pukki edellään Samia takin kauluksesta. Hän vei Samin sisälle. Siellä kyökissä riisuttiin pojalta housut ja piika antoi hänelle vitsoja johtajattaren pitäessä kiinni Samia. Poika parkui ja huusi, mutta piika löi vain kun käskettiin.

Kun Sami oli piiskattu, pakotettiin hän vielä pyytämään johtajattarelta anteeksi. Mutruilevat ilmeet kasvoillaan kuunteli Sami käskyä eikä ottanut sitä totellakseen. Silloin uhkasi johtajatar uudestaan vitsoilla. Sami teki anteeksipyynnön, mutta niin ylenkatseellisen kuin hän ymmärsi.

Muut lapset olivat jo luokalla. Samikin vietiin sinne. Oli alettava rukoukset, mutta niitä ei Sami yhtään kuunnellut. Hänen sisunsa oli täysi harmista ja hän mietti kostoa. Kun hän tuli pulpettiinsa, tarjosi tuo kykyrä, Strömin Uuno, hänelle kirjat, jotka Uuno oli koonnut kartanolta. Samalla heitti hän Samiin niin säälivän katseen, että se lämmitti Samia aina sydänpohjaan asti. Tuo Uuno oli hänen ainoa toverinsa täällä, ymmärsi Sami. Fellmanin Jorin oli pitänyt, mennä kotiin, sillä niin kovin oli hänellä nenä vuotanut.

Kun rukoukset oli pidetty, varoitti johtajatar vielä tapauksesta, kovasti nuhteli Samia, joka tuijotti pulpettiinsa eikä puhunut mitään. Mutta silloin Svea alkoi selittämään Samin puolesta. Ja hänen selityksensä oli niin suora, jotta johtajatarkin huomasi, ettei Sami ollutkaan tappelun alkaja, vaan että Jori sen oli saanut aikaan.

-- Mutta missä se laukku nyt on? kysyi johtajatar lopuksi.

Silloin muuan poika iloinen irvistys huulillaan haki sen eteisen loukosta. Johtajatar nähtyään laukun ei voinut muuta tehdä kuin nauraa, niin se oli hassunkurinen hänestä. Se Samia vielä karvasteli, että johtajatarkin laski leikkiä hänen laukullaan. Hän meni karkean kasvatuksensa mukaan ja nykäsi vapisevalla kädellä ja itku äänessä laukun johtajattaren kädestä, juuri kun hän sitä pilkallisesti tutkien levitteli ja tarkasteli. Samassa katosi hän ulos laukkuneen ja jätti jännittävään hämmästykseen johtajattaren ja kaikki muut.

-- Siinä on seitsenvuotinen poika! sai johtajatar vain kummastuksissaan sanoneeksi.

Samin iloisimpia olopaikkoja suviseen aikaan oli kaupungin satama, siellä kun oli pieniä höyryveneitä, mitkä luikkivat edestakaisin propelleillaan vettä porautellen ja höyryä koneestaan höngäten. Siellä oli myös jahteja, mitkä läheisiltä rantamailta kuljettivat kaupunkiin halkoja, ja lastilotkuja, joilla ulkosatamasta tavarat tuotiin kaupunkiin. Jahtien mastoissa oli hupaisa rimpuilla ja lastilotkuin kannella hauska juoksennella. Kaupungin pienten poikain suloisimpia olopaikkoja se oli kesäseen aikaan satama.

Sinne Sami nytkin meni. Laukkunsa hän viskasi mennessään kaupungin ojaan. Satamassa juuri odotti joukko merimiehiä arkkuineen isolla paatilla laivansa kapteenia, mikä vielä viipyi kaupungissa. Siinä muiden joukossa oli Bergin viimekesäinen renkikin, jonka kanssa Sami oli ollut varsin hyvä ystävä. Sami meni hänen puheisilleen ja tahtoi päästä laivaan.

-- Mutta tietääkö äitisi olla sua kaipaamatta? kysyi renki.

-- Se on luvannut minun olla poissa, valehteli Sami, sillä äitinsä luo ei hänellä suinkaan mieli tehnyt ja Anna olikin mennyt koko päiväksi pitoja valmistelemaan muutamaan herrastaloon.

Renki uskoi Samia ja kun kapteeni tuli, kysyi hän häneltä, saisiko poika tulla katsomaan laivaa. Kapteeni myöntyi kysyttyään kenen poika on. Ja niin pääsi Samikin isoon paattiin. Tuossa muutaman meriarkun päällä miesten kaikellaisia kaskuja jutellessa haihtui pian Samilta suuttumus ja hän nautti ympäristöstään. Nuo merimiehet olivat herrahtavampia kuin tavalliset työmiehet. Sinervää vaatetta oli useimpien puku ja musta parta monella heistä kaunisti ahavan kellastuttamia kasvoja.

Kun päästiin laivan kylkeen, kapusi Sami kuin mies nuo vaaralliset nuorarappuset, mitkä velttoina venyivät laivan kuvetta pitkin ja ennenkuin puolipäivä oli käsissä, oli Sami jo käynyt ensimmäisen maston jatkon tykönä.

Sydän kyllä oli lyönyt tiheään hänen sinne kiipeillessään, mutta sieltäpä olikin hauska silmäillä ympärilleen, kun vaan ei katsonut suoraan alas, sillä silloin tuntui rintaa hiukan etovan. Ja laiva -- kas kuin se oli soma kapine! niin paljon nuoria, rautoja, purjeita... ja noin se siirteli itseään tuulen muassa ankkureissaan hiljalleen, mutta kuitenkin tuntuvasti.

Laivalla oli määrä lähteä iltapäivällä matkoilleen. Höyryaluksen oli hinattava laiva ulos satamasta, ahtaista väylistä. Kapteeni lupasi Samin tulla mukaan; saisi sitte palata takaisin kaupunkiin höyryaluksella. Sen kuultuaan silmäsi Sami tuonne kauvas merelle ja hänen rintansa sykähti ajatellessaan, että hän nyt sinne pääsisi.

Ruvettiin hinaamaan ankkureita ja silloin laulu ilmoille kajahti. Ankkurikettingit kitisivät ja niitä säesti tuulella käyvän pumpun ääni, joka tyhjensi vettä laivasta. Miehet katsoivat toisiinsa, hinasivat ankkureita hartaasti ja lauloivat:

Meripoika se merta seelailee ja seelejänsä reivailee. Falerii, faleraa, falerallailee ja seelejänsä reivailee.

Ja Englannin parhaissa tansseissa, niissä meripoika saa valssata. Falerii, faleraa, falerallailee, niissä meripoika saa valssata.

Italian ihanat immetkin ne käyvät meripojan sylihin. Falerii, faleraa, falerallailee, ne käyvät meripojan sylihin.

Sen laulun oppi Sami heti ulkoa. Ja usein hän sitä yksikseen lauleli, oikein sisimmästä sydämmestään lauloi, sillä toisenlainen se tuo laulu oli kuin ne laulut, joita siellä koulussa kalpea opettajatar opetti heikolla äänellään. Tuossa laulussa oli Samista voimaa, reippautta ja siihen haihtui nyt viimeisinkin mielen katkera nystyrä.

Höyryalus veti vitkaan suurta laivaa, jonka perämaston isopurje ja pari klyyvaria vielä auttoi menoa. Hinterä, mutta raitis tuuli puhalteli ja meri loiskahteli niin somasti Samin mielestä laivan kylkeen.

Yhä enemmän alkoi karttua purjeita laivaan ja höllemmälle kävi höyryaluksen ja laivan välinen touvi. Köydet ritisivät, kun tuuli alkoi ottaa enemmän purjeisiin. Jo tuossa sivutettiin ensimmäinen majakka, sellainen lautatötterö yksinäisellä kallion kielekkeellä. Vienoa savun hönkää lehahteli aina aluksesta laivaan, kierteli sen purjeissa hetken ja sitte haihtui. Samista tämä oli jumalallista menoa, semmoista hauskaa, jota hän ei olisi voinut koskaan aavistaakaan.

Kohta oli höyryaluksen heitettävä laiva, sillä vedet alkoivat jo olla väljemmät ja laivan purjeet tuulta täynnä. Kävi semmoinen suhina ja sohina purjeissa, vesi keulan edessä lotisi, ja laiva meni kuin suuri kotka siivet hajallaan.

Jo heitettiin touvi laivasta pois ja höyryalus jätätti itsensä laivan sivuun, pysytteli siinä niin kauvan, että sen perämies kävi lähtöryypyillä kajuutassa. Sami toimitettiin alukseen, mikä irtausi laivasta. Kahdenpuolinen hurrahuuto syntyi, niin voimakas, jotta se vastaili laivan purjeisiin. Miehet puistivat vielä laivasta nenäliinojaan ja hattujaan. Laiva tuossa majesteetillisena lähti menemään omalle suunnalleen. Sami tavaili peräpeilistä koreita, kullatuita nimikirjaimia. Nuo kirjaimet auringon paisteessa välkkyivät niin kauniisti.

Erilaiselta jynkytykseltä se tuntui olo tässä höyryaluksessa, joka nyt jo meni etäällä. Oli ollut yhtenäistä ilon huumausta Samista siellä laivassa, mutta tämä alus ikäänkuin johti mieleen raskaan aamupäivän todellisuuden. Kone löi ikävän yksitoikkoisesti ja piipusta läikehtivä savu pakkausi kurkkuun. Muistui mieleen niin synkkänä tapaus aamulla koulussa ja seuraukset siitä pelottivat. Mitähän äiti sanoo, mitä konsulinna ja johtajatar...? Häntä vielä piiskataan... Kun olisi saanut jäädä tuonne laivaan!

Kaupungin ranta läheni, mutta sitä katkerammaksi tuli Samin mieli. Häntä pelotti, niin sanomattomasti pelotti. Eikä hän uskalla mennä kotiin... mutta minne?

Viimein mietti Sami mennä Bergin tallin yliselle, tarkastella sieltä maailman menoa kotitalossa ja panna sinne heiniin maata. Varovaisena hiipi Sami viimeistä katuristiä, jottei kukaan huomaisi häntä tulevaksi. Ei näkynyt Bergin talon akkunoissa ihmisiä. Hän meni viereisen kartanon solaan ja sieltä takatietä pääsi tallin yliselle. Ylisellä oli heiniä ja ne haiskahtivat niin tuoreelle. Hän heittäytyi heinäläjään pitkäkseen.

Siinä hän mietti, että äiti häntä etsii, mutta hän ei mene... piiskaisi häntä. Hän ei mene enää koskaan sinne herraskouluun...

Sami ei tiennyt, ettei Anna ollut kotona, vaan pitoja valmistelemassa. Aamulla kun hän oli mennyt kouluun, oli Anna jäänyt kotiin, ja sentähden Sami uskoi hänen nytkin olevan kotona.

Kun Sami oli aikansa miettinyt kaikkea tuollaista, nukkui hän. Kuinka kauvan hän liekään nukkunut! Kun hän heräsi, kuuli hän kartanolta ääniä, näki siellä lyhdyn palavan ja ihmisiä sen ympärillä. Hän kuuli, että häntä ne hakivat. Äitinsä voivotteli, että minnekähän se poika on mennyt. Kun ei vain lie hukkunut...! Ja koko päivän ollut poissa...! Kyllä ne köyhän lasta kaikki rääkkäävät!

Nyt tultiin rappusia ylös vinnille. Lyhdystä levisi valoa. Sami kyyräytyi aivan pieneksi heinäläjään, sillä häneen levisi vastustamaton halu piiloutua. Hänelle teki niin hyvää, että häntä noin haettiin...

Valo tuli yhä lähemmäksi. Sen perässä Anna, karjapiika ja talon renki. Valo lankesi jo pistävästi Samin silmiin.

-- Mutta tuossahan se poika makaa! äännähti renki huomattuaan Samin.

Sami oli nukkuvinaan. Anna nykäsi häntä.

-- Sami, kuule, missä sinä o'ot ollut?

Sami muka ravotti silmiään ja purskahti itkuun.

Anna nosti hänet ylös. Hän oli hyvillään, kun Sami löytyi. Kuolleeksi oli hän hänet aivan luullut, pudonneeksi jossain veteen ja hukkuneeksi. Hän vei Samin sisälle ja siellä sai Sami siirappivoitaleipää syöden kertoa päivän historiansa. Anna siunaili ja väliin itkua tuhersi kuullessaan. Mutta Samille alkoi jo elämä taas maistua entiselle. Eikä hän enää uhannut mennä sinne tanttein kouluun. Anna ei siihen puhunut mitään, sillä hänellä oli aikomus huomenna jutella siitä konsulinnan kanssa. Konsulinna oli vain kertonut asian Annalle niinkuin Svea oli sen selvittänyt ja luullut, kun Samia ei ollut koko päivänä näkynyt, pojan menneen Annan tykö suoraan koulusta ja siellä olevan.

X.

Seuraavana aamuna ei Sami mennyt kouluun. Anna kävi konsulinnan puheilla. Konsulinna neuvoi Annaa menemään johtajattaren luo ja taki tilaa tiedustamaan, miten asian laita on. Anna lähti pääkyyryssä nopein askelin johtajattaren puheille. Tämä oli perin pohjin tutkinut asian ja saanut tulokseksi, että Fellmanin Joria kohtaan Sami oli ollut aivan raaka ja julma. Samin käytös sitte häntä itseään kohtaan oli ollut sellaista, jollaista ainoastaan rahvaan tyhmä lapsi voipi osottaa. Ensi ehto Samin takaisin kouluun pääsemiseen on, että Sami kaikkien oppilaitten kuullen pyytää anteeksi johtajattarelta ja toinen, että Sami kahden kesken pyytää anteeksi Jorilta.

Anna ymmärsi, että Samin täytyi nöyrtyä, jos mieli takaisin päästä kouluun. Johtajatar oli muun muassa sanonut, ett'ei hän enää ollenkaan ottaisi Samia toisten lasten joukkoon, sillä Anna on pojan huonosti kasvattanut, mutta kun konsulinna on pojan toimittanut kouluun hänen luokseen ja maksaa sen edestä, niin konsulinnan vuoksi hän ei viitsi olla Samia ottamatta, jos vain Sami pyytää anteeksi niinkuin hän oli määrännyt.

Niiden tietojen kanssa Anna lähti matkaansa ja tuli konsulinnan luo selvittäen hänelle johtajattaren puheet. -- Kyllä Sami on kovasti vikapää asiaan. Ja niin kovasti sitte lyönyt Joria! Jorilla olleet kasvot turvoksissa ja nenä vuotanut verta. Jorin mamma oli peljännyt kuumeen poikaan tulevan. Kyllä Sami on vallaton! -- Vallatonhan se on! säesti Anna aivan myöntävästi ja itsekseen oikein kauhistui, että Sami on noin peitonnut raatimiehen poikaa.

Anna mietti, ett'ei hän muuten saa Samia kouluun kuin kovalla ankaruudella sentähden päätti hän heti ottaa asian aivan hellittämättömältä kannalta.

-- Sinun pitää paikalla mennä kouluun pyytämään anteeksi pastuurskalta ja Fellmanin Jorilta! komensi Anna Samia tullessaan pirttiin, missä Sami appoi sisäänsä räätileipää kahvin kanssa.

-- En minä mene enää koskaan sinne! vastasi Sami, mutta samalla hiukan aristui äidin kovaa katsetta.

-- Sepähän tässä nähdään! vastasi Anna lujasti ja rupesi hakemaan piiskoja.

Samin silmät paloivat ulos, mutta äiti oli tuossa niin oven pielessä, jotta ei ollut hyvä päästä karkuun. Hän pökäsi tyhjän taikinapurtilon taakse piiloon.

-- Vai lymyilet sinä tässä! Se nyt on sillä lailla, Sami, että jos et sinä tottele hyvää sanaa, niin vitsoja saat, jotta tunnet vielä huomennakin.

Sami alkoi itkeä vollottamaan purtilon takana. Mutta Anna meni hänen tykönsä vitsat kädessä ja hänen kasvoissaan ja liikkeissään oli lujaa päättäväisyyttä, mikä uhkasi puhjeta toimintaan.

-- Äiti, hyvä äiti! Älkää piiskatko! rukoili Sami. Anna tarttui poikaa tukasta.

-- Menetkö vai etkö? kysyi Anna ja seurasi ensimmäinen lyönti.

-- Rakas äiti, älkää piiskatko! kirkui Sami valittavalla äänellä.

-- Menetkö vai etkö? Seurasi taas pari lyöntiä.

-- Minä menen... minä menen... menen... menen...! huusi Sami, kun Anna alkoi tiheämpään lyömään.

Anna hellitti. Sami itkeä märsysi vielä, mutta Anna komensi häntä vaikenemaan. Tuli syvä hiljaisuus hetkeksi huoneeseen. Kuului vain piiskojen rapinaa, kun Anna niitä asetti oven päälle.

-- Laittaudu, ja paikalla matkaan! käski Anna Samia.

Sami tuli esiin keskilattialle. Anna alkoi pukea häntä parempaan asuun ja kun se oli tehty, lähtivät he yhdessä koululle. Lapsilla oli siellä juuri välitunti. Kuului sellainen moniääninen surina luokkahuoneista ja silloin tällöin kajahti joku korkeampi ääni. Sitte oli taas pörinää kuin ampiaispesässä, tasaista, yhtenäistä kuin kiehuvan padan ääni.

Anna nousi Samin kanssa johtajattaren oman asunnon portaita. Yksin käydessään oli hän puhutellut johtajatarta luokkahuoneiden puolella. Nuo portaat olivat suuressa lasiverannassa päärakennuksen edessä. Ne tekivät hiukan kierroksen ja olivat maalatut ja puhtaat. Ohkainen, kapea, punaraitainen pumpulimatto peitti keskiosan portaita ja oli aina itsekuhunkin rappuseen kiinnitetty rottinkisauvoilla, jotta se ei pääsisi juoksemaan rynkkyihin.

He tulivat eteiseen, mikä oli pimeänpuoleinen ja synkkä. Hattuja, laukkuja, nuttuja oli eteisen nauloissa. Peilikin siinä oli kammoineen ja harjoineen seinällä, mutta enempi hämärässä paikassa.