Part 3

Ruumissaaton lähdettyä jäi kartanoon ja huoneisiin sellainen äänetön tyhjyys. Piiat kävivät kokoilemassa viinipikareita sisähuoneista ja toivat niitä kyökkiin pestäviksi. Mutta nyt heille myös alkoi makean leivän juhla. He syytivät kurkkuunsa leivoksia ja väliin maistettiin viiniä, mutta yökättiin, kun suu ei ollut siihen tottunut. Samikin sai runsaan osan ja Anna pani kokoliaan suppilon säästöönkin, sillä varansa hän myös aina osasi pidoissa pitää.

VI.

Seuraavana päivänä oli Samilla kotonaan ikävä, niin ikävä. Hän oli taasen yksin. Äiti oli Bergissä. Jo aamulla oli hän mennyt sinne parsimaan kaikkea taasen entiselleen, vanhaan, arkipäiväisen muotoon.

Annaa oli konsulinna pyytänyt vielä huomiseksi päiväksi kasakaksi ja Anna oli lupautunut. Hervakka oli Annan ruumis ja nattelo, kun hän astui yön suussa Bergistä kotiinsa, uupunut kuin pieksetyllä koiralla. Jalatkin mielivät tampistua märjässä mätälumessa ja vaivaksi kävi Annalle kantaa hamettaan kädellään, jottei se kovin ryvöttyisi. Vähän hän oli nukkunutkin pariin, kolmeen, yöhön ja sitte päivät hypännyt kuin hurtta hautajaispuuhissa. Nyt kun ei enää ollut niistä ajateltava eikä huolta pidettävä, pääsi uupumus hänen valtijakseen. Kun hän oli päässyt kotiinsa, ei hän viitsinyt ruveta huonetta lämmittämään, vaikka pariin päivään sitä ei oltu lämmitetty, joten se oli kylmä. Ulkona oli kyllä jotenkin nuoskea sää, mutta maahan pudonnut lumi oli tuonut muassaan kylmyyttä ja kolea tuuli virutellut lämmön Annan kamarista, se kun oli niin tuulen rintamassa, kun se tuolta mereltä päin vyöryi aaltojen selässä.

Kylmän huoneen omituinen, lämpöseen ruumiseen imeyvä ilma kuivasi hien Annan ruumiista ja painautui yskää synnyttämään keuhkoihin, kun hän istuutui lepuuttamaan jalkojaan. Mannollista nukkumailmaa ei tämä ollut, mutta ei Anna enää viitsinyt huonetta lämmittää, sillä puut olivat tuolla takkusten takana huoneen alla ja yö jo oli alkamassa ja häntä niin nukutti. Tuota pikaa levitti hän vuoteen, riisuutui hieman yksisilleen ja hyppäsi kylmältä lattialta sänkyyn, minne Sami jo oli asettunut.

Aamulla Anna kiireen pikaa lämmitti huoneen, katseli Samille sopivaa syötävää ja lähti Bergiin. Sami nukkui vielä äitinsä mentyäkin ja siksi tuntuikin huone niin tyhjältä, kun hän heräsi, kun siinä ei äitiä näkynytkään. Parina päivinä oli ollut sellaista elämää ja sohinaa, kiirettä ja hoppua, juoksua ja hyppyä, herrasihmisiä ja talonpoikasia, kyökkiastioita ja kauniita huonekaluja Samilla katseltavana, ja nyt taas tällaista tyhjää, ikävää, yksinäistä! Sydänpohjaa alkoi Samilla itku kouristamaan, mutta kun hän huomasi kaapin päällä sokurileipiä, niin hyppäsi hän paitasillaan vuoteesta niiden jälkeen. Söi sitte niitä aamusydämelle, jotta mieli sisusta etomaan.

Sitte mieli lennähti takaisin Bergiin, sinne kyökin sohvalle ja Svean pariin. Svea se oli ihanin ruusu hänen muistojensa nauhassa, herttainen, tuores ja eloisa. Hänelle tuli ikävä Sveaa, sen leikkikaluja, sen suurta, keinuvaa puuhevosta ja Svean kirkkaita timanttisilmiä, joissa oli niin särkymätön kiilto.

Mutta kun hän tuossa yhä enemmän syventyi muistoihin Bergissä, niin tuli mieleen konsulin kellastunut ruumis ja sen luiset, suonikkaat nyrkit. Samia puistautti ja pelotti se. Hän silmäsi arasti ovea kohti, ett'eihän se vain tule siitä sisälle ja katse käväsi pikasesti akkunaruutuissakin. Sitte painautui hän syvemmin tyynyyn, veti peittoa päälleen, odotti jotain kauheaa ja raskasta putoavan selkäänsä ja vapisi. Siinä tilassa oli hän hetken liikkumatta ja melkein hengittämättä. Mutta kun ei mitään päälle putoavaa tuntunut hänen ruumiiseensa eikä kuulunut edes risaustakaan mistään, uskalsi hän arasti nostaa peittoa ja katsoa. Kaikki oli ympärillä rauhallista.

Hetken takaa kuului vain terävää nakerrusta ja kohta tuolta loukosta ilmausi hiiren penikka lattialle. Mutta hiirtä ei Sami peljännyt, sillä niitä hän oli nähnyt useasti yksin huoneessa ollessaan. Hiiri katseli ympärilleen, väristi hienoja viiksiään ja terävää kuonoaan. Sami kohautti peittoa ja hiiri katosi kuin pyyhkäsemällä koloonsa. Se Samia nauratti, että kun oli niin arka, ja hän itse rohkastui.

Hetken takaa nousi hän ylös vuoteesta, puki päälleen pyhä-asunsa, se kun oli tuossa tuolilla valmisna käsillä eileniltaselta jäljeltä. Ja kun hän oli pukeunut, siirtyi hän akkunaan. Nenä valui, kasvot olivat unesta kankeat ja silmissä oli räämää. Siellä ulkona oli mätä lumi ja märkä sää.

Tuolla pienet pojat tekivät lumiukkoa ja se vasta hauskaa oli Samista katsella. Vyöryttivät ensin maassa pienen lumipallon suureksi möhkäleeksi, niin suureksi, että sen sitte miehissä saivat vuovatuksi toisen päälle. Veistelivät sitä sitte käsillään ja pistivät hiilipalaset ukolle silmiksi ja luudan varret käsiksi. Alkoivat sitte ulohtaampaa syytää ukkoa lumipalloilla.

Samissa heräsi semmoinen palava halu sinne muiden joukkoon. Ei hän koskaan ollut ollut ikäistensä kanssa leikkimässä, mutta nyt hän tahtoi päästä, kun vain saisi oven auki. Ikävää oli täällä huoneessa yksin ja nuo pojat, lähiseutulaisten työmiesten lapsia, tuolla huusivat, nauroivat, viskoivat lumipalloja, jotta Samiinkin ajautui semmoinen iloinen hurjuus päästä tuonne joukkoon remuamaan, nauramaan ja viskomaan lunta. Sami oli päässyt leikin makuun Bergissä. Hän ei tyytynyt nyt täällä sisällä olemaan yksin, kun pikku pojat tuolla ulkona sellaista lystiä pitivät. Hän hypähti porstuaan, alkoi raplaamaan eteisen ovea, käänteli ja väänteli lukkoa, kunnes ovi aukeni ja hän pääsi vapaasti ulos. Ennen ei ollut Sami koettanutkaan avata ovea, vaan istunut huoneessa rauhallisena kuin lintu häkissään, kun äiti mennessään oli oven lukkoon vääntänyt. Tuores ilma nyt puhalsi niin leppoisesti vastaan ja Sami hetkeksi ikäänkuin hämmästyi vapauttaan tuossa aukinaisen oven edessä seisoessaan. Eteisen oven jätti hän ravolleen, sillä äitillä oli muassa avain.

Sitte lähti Sami mies pelkkänä ilona hyppyjalassa ulos portista. Tuossa rannan aukeamalla ne pojat temmelsivät. Ne olivat juuri valmistuneet rivissä hyökkäämään lumiukon päälle mennessään sitä palloilla syytäen.

Näki sen jo puvusta, että he olivat köyhälistön lapsia, mitkä elävät silahkalla ja leivällä jossain kosteassa huoneen loukossa. Muutamalla oli vielä, vaikka talvi oli oven edessä ja hän itse lumen kanssa hääri, musta, kulunut, iso hattureuhka, jonka katto oli puhki ja reijästä pisti ulos hiustukko. Toisella olivat raskaat, isot mustankengän saappaat, jotka häntä vaivasivat ja kangistuttivat hänen ulkopuolisia, sisällisen ilonsa ilmauksia: viimeisimpänä hän aina perässä kyntyytti. Eräällä oli koko housujen takapuoli paikkana ja siinä isossa paikassa oli vielä pieniä paikkoja. Muutamalla olivat taas siniset pumpulivaatteet ja niissäkin housujen polvet hajalla. Mutta hän se sukkelimpana joukossa reuhasi ja ikäänkuin johti tätä urheata kaartia taistelussa lumiukkoa vastaan.

Sami pysähtyi ensin kauemmaksi tarkastamaan heidän leikkiään. Pojat eivät häntä huomanneet. Hän seisoi, katsoi ja nautti. Nyt ne taas pojat järjestyivät riviin hyökkäämään lumiukon päälle. Huutaen hoilottaen he läksivät liikkeelle ja se heidän iloinen melunsa valahti Samin ruumiin lävitse hurjan kiihottavasti kuin kuuman marssin sävel taisteluun rientävän sotamiehen. Melkein tietämättään lähti Samikin yhteen joukkoon huutaen hoilottaen. Hyökkäyksen kiihkossa eivät toiset pojat häntä huomanneet, varsinkin kun hän oli jälkipuolessa. Mutta sitte kun oltiin aivan nenä nenässä lumiukkoon, huomasivat he Samin ja he lähettivät Samiin niin kysyvän katseen, että Sami ällistyi. Nyt hän vasta ymmärsi joutuneensa outoon joukkoon.

Pojista oli Sami nappikenkineen, polvihousuineen, samettijakkuineen naurettava kapine ja he kohta huomasivat, mitä hänelle sopii tehdä. Eivät he suvainneet tuollaista vauvaa, he, jotka olivat nälän ja vilun karaisemia urhoja.

-- Pestään! huusi muuan joukosta.

-- Pestään! säestivät toiset ja kohta lensi pari poikaa Samin niskaan.

Tuota pikaa oli Sami kumossa. Yks heittäytyi hänen päälleen makaamaan, toinen siveli hänen kasvojaan lumella ja muut vieressä nauroivat ja huusivat. Sami tunsi poskiensa kuumina palavan, kasvojaan hierottavan märjällä lumella ja raskaan painon niskassaan. Jo helpotettiin hänen löylytystään. Sami kohousi ylös ja oli harmista haljeta. Hän huusi niin kirvelevästi, piti käsiään tonkkina ja oli kuin vaivaisukko maalaiskirkon oven pielessä, minkä päälle on lunta satanut vuorokauden toista. Ja hänen samettivaatteensa ne vasta siivossa olivat. Mutta toiset vain nauroivat ja ilakoivat hänen ympärillään kuin pienet pirut. Se sai Samin sapen kiehumaan. Hän sieppasi maasta kivimukuran ja viskasi sen suurimman mölyäjän kasvoja kohti. Lähti sitte juoksemaan kotiin päin. Mutta lyöty seurasi perässä. Sami juoksi sydän kurkussa ja takaa-ajavalla olivat raskaat kengät. Sami kerkesi juuri päästä kotinsa portaille, kun toinen sai hänet kiini. Sami kyyräysi ovea vasten, mutta toinen rupesi häntä siinä mukiloimaan. Se sysi häntä ovea vasten, antoi lyöntejä kahta puolta korville ja ravollaan oleva ovi mennä lipsahti lukkoon. Aikansa pieksettyään lähti hän pois.

Samin ruumis kuumana kiehui ja verta tuli nenästä. Ja voi sitä itkua, minkä hän päästi, kun toinen oli mennyt! Siinä parkunassa olivat kaikki tuskan ja kärsimyksen puoliäänetkin ja vielä voimakkaammaksi se kohousi, kun hän näki, ettei hän pääsekään sisälle. Hän jyskytti ovelle, mutta kukapa siellä sisällä aukasi. Hän istuutui portaille ja nyt tuli mieleen hänelle, että mitä äiti sanoo. Liatut vaatteet, omin lupinsa meno ulos ja kaikki muu muodosti sellaisen hämmennyksen Samin aivoissa, ettei hän voinut muuta tehdä kuin itkeä. Ja hän vihasi noita poikia, niin tulisesti vihasi, että hän olisi rautasilla vitsoilla niitä ruoskinut.

Talonemäntä kuuli Samin itkun ja tuli katsomaan. Omalla avaimellaan päästi hän sitte Samin sisälle. Ja siitä tunsi Sami sanomatonta helpotusta.

Päästyään sisälle tuli Samille mieleen, ettei hän kerro äidille ollenkaan tästä. Piiskaisi vain häntä. Mutta noiden poikien vihollinen hän olisi aina, sillä ne olivat olleet hänelle niin pahoja, niin pahoja.

Ja tästä päiväsiä alkaen sai Sami sen mielen, että hän on jotain toista kuin nuo repaleiset työmiesten lapset. Niille hän ei voinut muuta tehdä kuin vihata niitä.

VII.

Anna rukka! huokaili aina Bergin konsulinna, kun näki Annan menevän heidän talonsa ohitse etunojassa kiivain askelin jonnekin puuhaan ja hommaan.

Konsulin kuoleman jälkeen oli rouvan sielu käynyt vielä pehmeämmäksi. Köyhäin huoneelle ja orpolasten kotoon muisti hän tuon tuostakin lähettää ryynejä, perunoita ja muita elatustarpeita. Ja kun konsuli oli jättänyt jälkeensä suuren omaisuuden, niin oli, mistä antaa. Muuten kulki hän jumalisten rouvain parissa, kävi tiheään kirkossa ja otti vastaan pappeja kotonaan vieraina.

Myötätuntoisen mielensä käänsi konsulinna Annaakin kohtaan. Tuolla perällä kartanoa muiden alahuoneiden rinnassa oli suuri leipoma- ja pesutuparakennus. Konsulinna ehdotti kerran Annalle että hän muuttaisi asumaan heidän leipomatupaan. Voisihan hän sielläkin silittää vaatteita ja tehdä ne toimet, mitkä tähänkin asti. Maksutta hän sen Annalle luovuttaisi asuntohuoneeksi.

Sellaista hyvää ei Anna ollut osannut odottaakaan. Konsulinnan kyökissään sitä hänelle puhuessa tuli Annan mieleen niin lämmin kiitollisuus "parempia ihmisiä" kohtaan. Kun Anna purki konsulinnalle syvän kiitollisuutensa sen hyvän ylitse, mitä se nyt hänelle tarjosi, neuvoi konsulinna Annaa kiittämään Jumalaa, sillä häneltähän se kaikki hyvä tuli.

Hymy huulilla silmäsi Anna kyökin akkunasta tuonne perälle kartanoa, missä leipomatupa oli. Se rakennus oli punaseksi maalattu valkeilla nurkka- ja akkunalaudoilla. Se oli niin terve ja ehyt huoneus verrattuna siihen vanhanpiian röttelöön, jossa hän nyt asusti. Suuret akkunat, joissa olivat puhtaat lasit, näyttivät iloisilta päivän päästäjiltä ja Anna ennestään tiesi, että siellä sisällä oli kaikki kunnollista. Ei yhtään hiiren syömää koloa lattiassa, josta talvella kylmä uhoisi, ei uuni rikki ja halkeillut kuten vanhanpiian kamarissa, jotta aina sai peljätä, etteihän vain tulipaloa tule, kun uuniin kovemman valkean sytytti, ei seinät lahot eikä katto vuotava. Leipomatuvan pehmoista lämpimää Anna oli aina rakastanut ja sellaista huonetta itselleen toivonut. Ja nyt sitä konsulinna itsestään tarjosi ja vielä hyyryttä.

Anna ei saattanut olla toista kertaa lausumatta kiitollisuuttaan konsulinnalle, sillä tämähän oli Annan mielestä jotain tavatonta hyväntekeväisyyttä. Ja tuo Annan suuri kiitollisuus teki konsulinnan sydämmelle hyvää, niin hyvää, jotta hän oikein tunsi nautintoa siitä. Toisellaistahan se oli tuo kuin joku markka kuukaudelta hyyryä hänen runsassisällyksiseen, tulen kestävään kassakaappiinsa. Ja hänestä oli hyväkin, että löytyi tuollainen ihminen kuin tuo Anna, jolle hän voi suunnittaa hyväntekeväisyytensä kärjen. Tästä päivästä alkaen tuli Anna sellaiseksi suosikiksi konsulinnalle, jollainen tavallisesti on jokaisella varakkaalla, vanhalla rouvalla, mikä huolehtii kuolemattomasta sielustaan. Hän oli se nöyrä prisma, joka kuvaavasti taittoi kaikki konsulinnan hyväntekeväisyyden lämpimät säteet.

Niin muutti Anna Bergiin leipomatupaan asumaan ja alkoi siellä entiset toimensa. Annasta pian tuli kaikkien muidenkin rouvien suosikki, jotka kävivät Bergissä. Konsulinna aina puhui heille säälitellen Annasta. Kertoi, kuinka se on uuttera, ei hae köyhäin hoidolta apua, vaan koettaa omin neuvoin toimeen tulla. Ja lapsensa aina niin siististi pukee ja itse puhtaissa kulkee.

Kun näin hakemalla ruvettiin hakemaan Annasta hyviä puolia, niin löytyihän niitä. Ja ne Annan hyvät puolet saattoivat rouvat hänelle niin myötätuntoisiksi, että hän tuon tuostakin sai joltakin rouvalta piian kautta vastaan ottaa kahvipussin, sokuriharkon, ryyninaulan tai siirappipurkin. Useimmat konsulinnan tuttavat olivat kauppiaisten rouvia ja sen tähden ne toimittivat Annalle paraasta päästä tuollaisia lähetyksiä.

Anna kävi aina kotona rouvien luona kiittelemässä ja se se rouvain mielet Annaan vielä enemmän kiinnitti. Anna puhui ruotsia rouville, jota hän elämänsä varrella herrastaloissa oli oppinut. Että niissä Annan kiitollisuuden osotuksissa oli hiukan viekkauttakin, sitä eivät rouvat jaksaneet huomata, vaan he uskoivat, että tuon alhaisen ihmisen sydän oli niin perki nöyrä heidän kaikessa armossa osottamilleen hyväntekeväisyyden teoille.

Pirtissä oli Annalla niin hyvä asua. Se oli suuri huone, korkeakattoinen ja jotenkin nuori teolleen. Edessä oli pesutupa eli alakyökki, mikä oli paremmin kylmänpuoleinen, sillä ainoastaan tarvittaessa siellä pidettiin tulta suurien muuripatojen alla, joita oli kaksi takkaan muurattuina. Niiden takana oli sellainen salaperäinen hämärä kuin maalaissaunan lavitsan alla, jotta se etenkin veti Samin huomion puoleensa.

Sami söi vain siirappivoitaleipiä, kulki arkipäivinäkin kiiltävissä nappivaatteissa ja polvihousuissa, niitä kun oli saatu niin runsas varasto rouvilta. Ja kahvin aikana äidin kahvipannusta pisti hän poskeensa pari täysinäistä kuppia kuin mies ja lämmitti niillä nuoria suoniaan makean sokurin seassa. Ja niin herrahtavaksi se oli Sami tullut, että hänellä tapasi olla housun taskuissa valkoinen nenäliina, jolla hän erityisellä juhlallisuudella niisti valuvaa nenäänsä, milloin muisti. Bergin piiat ne pakkaisivat Samia sillä pilkkaamaankin, mutta Sami saattoi piioille tiuskasta tuimasti ja röyhkeästi. Hän ei ollut piikain orja, vaan kulki sisällä leikkimässä Svean luona ja oli ruokasalissa jo kuin kotonaan ja väliin tunkeutui isoon saliinkin, mutta Lotti-neiti häntä sieltä silloin pois ohjasi.

Sami oli rungoltaan aika lailla varttunut: paksupohkeiseksi, leveäruumiiseksi. Hän oli jo pienennetty kuva isästään, tuosta Lindmanin Lennart-herrasta. Ja kumman teki, ettei Sami patvinut, kun olivat hyvät syönnökset, mainio ruokahalu, huolettomat päivät ja iloinen leikkikumppali. Ei yhtään ikävää niinkuin siellä vanhan piian huoneessa asuttaessa, vaan yhtenäistä lapsen huoletonta elämää. Ja ikäisiänsä työmiesten lapsia hän osasi kohdella kuin äkein herrasperheen jälkeläinen. Se kuuma selkäsauna siellä vanhan piian talon luona oli juuruttanut hänen sieluunsa ikuisen vihan työkansan poikia vastaan, joita hän "katurakeiksi" haukkui. Kivi kourassa hän vahtasi niitä Bergin talon portin suojassa ja kun näki niitä kadulla kulkevan, lähetti hän kiven heidän jälkeensä semmoista kyytiä, jotta se hyppiessään katukiviin tulta iski.

VIII.

Itse kullakin ijällä ovat huolensa ja raskautensa. Lapsuus, ijän ensimmäiset vuodet, on vain päiväpaisteista, leutoa säätä, mikä ei tunne kesän ukkosilmoja eikä syksyn rakeita. Se hengittää terveillä keuhkoilla, maistelee ruokia vereväposkisena ja löytää iloa tyhjästäkin. Paratiisi ei ole siitä kaukana, mutta se on väärällä puolella. Vaan tässäkin ikäasteessa löytyy yksi oka, minkä kulttuuri on keksinyt. Ja se oka pistää usein kovin kipeästi lapsen sydämmeen ja panee sen, jos ei juuri verta, niin ainakin vettä vuotamaan. Kuinka monta kyyneltä onkaan aapiskirja puristanut suruttomalta lapsuudelta!

Sami oli päässyt siihen ikään, jolloin sivistynyt yhteiskunta vaatii pohjakerroksiltaanko lukemisen taitoa, jos ei muuta varten, niin ainakin sitä varten, että ne pystyvät viljelemään meidän uskonoppimme taivaista lahjaa, raamattua.

Annassa vallitsi syvä ja järkähtämätön kunnioitus tätä vaatimusta kohtaan ja monesti hän jo oli tuntenut huolta, että Samia olisi ohjattava luvulle. Mutta itsellään hänellä ei tahtonut olla aikaa ensimmäisten alkeiden antamiseen ja sitä paitsi hän epäili kykeneväisyyttäänkin siihen. Yhtenä sunnuntaina hän kuitenkin päätti tehdä ensimmäisen kokeen, ja tekikin, mutta aivan onnistumatta.

Jo puhkasi Anna kerran tämän surunsa konsulinnallekin. Se otti heti asian vakavalta kannalta. Mutta muisteli sitte toisakseen, että hänenkin vanhemmat lapsensa ensi alussa olivat olleet taipumattomia. Hän neuvoi, ettei Annan pitäisi tuota asiaa kovin surra, sillä kyllä Samikin vielä halustuu, kunhan näkee, ett'ei hän siitä mihinkään pääse.

Sitte konsulinna jäi mietteisiin hetkeksi.

Yht'äkkiä kysyi hän Annalta, tajuaako Sami ruotsia. Anna selvitti vastaukseksi, että kyllä hän on kokenut väliin Samille puhua sitä, mutta Sami ei taivu puhumaan. Mutta ymmärtää kyllä, hän luulee.

-- No sitte Sami saa alkaa opetella lukemaan Svean kanssa. Ehkä onkin Svealle hauskempi, että on kumppali. Svealle tulee kotiopettajatar ensi kuun alussa.

-- Konsulinna on aina minulle niin hyvä...

Mutta mahtaneekohan se opettajatar ruveta Samia opettamaan?

-- Kyllä hän, kun minä käsken... Hän on merikapteeni Engman-vainajan tytär.

Anna taas sydämmestään kiitteli konsulinnaa. Mutta konsulinna vastasi, ett'ei hän muuta kiitosta pyydä kuin että Anna opettaa Samia maata pannessaan rukoilemaan hänenkin edestään, sillä lapsen rukous on puhtain ja hartain ja taivainen isä sen parhaiten kuulee. Mutta tuo pyyntö kalskahti Annasta oudolle, sillä hän tunsi Saminsa rukoukset. Vitsan avulla hän sai väliin Samin lukemaan "Isä meidän" -- siinä kaikki.

Samin tähänastinen kesän vietto oli ollut niin rentoa lähellä asuvan kauppiaan pojan seurassa. Pari kertaa päivässä kilmuilivat he Bergin alahuoneiden katot, kävivät aina välihuviksi kiikkumassa tallin vinnin orressa riippuvassa nuorakiikussa, ajoivat kivi kourassa kartanolla näyttäyvät kulkukissat huoneiden kivijalan alle ja tuon tuostakin hätyyttelivät rahvaan lapsia. Kauppiaan poika, Ebbi Ask, oli vuotta vanhempi Samia ja ollut jo koulussa yhden vuoden, mutta pantu sieltä pois pahankurisuutensa takia. He olivat varsinkin halukkaita itkettämään muuatta tyttöä, samanikuistaan kuin he itse, joka kuletti kahvia isälleen lähellä olevalle työpaikalle. Ebbi koetti sitä saada suudella, kun ei aikaisempia ihmisiä näkynyt.

Tämän Ebin koulussa varttui Samistakin vallaton vekara. Ja vallattomuudellaan oli Sami saanut itselleen yhtenäisen vihamiehen Lotti-neidistä, mikä suoraan inhosi Samia ja usein, kun näki kartanolla Svean Samin parissa, käski Svean sieltä pois. Kasvoiltaan oli Sami aivan pronssinkarvainen, kun oli niin ahvoitunut, ja jalat olivat rohettuneet lämmön ja veden liikanaisesta vuorovaikutuksesta, sillä kenkiä ei hän kesäsydännä olisi suurin surmin pitänyt. Ainoa työ, mitä Sami toimitti ja mikä oli hänen erikoisvirkansa konsulinnan käskystä, oli ruohon nyhtäminen trottoaarilta Bergin talon kohdalta. Taloa oli pitkälti, siis pitkälti myös katua. Monesti Sami itkeä märsysi, kun piti olla tuolla ruohon nyhdännässä poikkinainen pöytäveitsi apunaan, vaikka eihän se kivinen katu suuria kasvanut. Siellä kadulla oli niin kuuma ja ikävä yksin olla ja kerran sitte muuan katurakki antoi niin lämpimän löylyn, kun Sami ei kerjennyt pakoon päästä, jotta hänellä korvat kuumina suhisivat.

Sami ei ottanut uskoaksensa Annan ensimmäistä kertomusta, että hän saisi alkaa Bergissä opetella yhdessä Svean kanssa lukemisen alkeita Engmanin ryökynän johdolla. Mutta kun Anna kuun ensimmäisen päivän aamuna otti esiin samettivaatteet ja puhtaan kaulustan, niin arvasi Sami, että totta on, mitä äiti on sanonut. Hänen siis pitäisi ruveta lukemaan yhdessä Svean kanssa. Samin mieltä karvasteli, sillä hän kaipposi yhtä paljon aapista kuin kotiopettajatarta, Engmanin ryökynää. Että se olisi yhtä tyly kuin Lotti-ryökynäkin, siitä oli Sami varma, sillä kaikki nuoret ryökynät olivat hänelle tylyjä.

Kun hän oli pesty, pää sileäksi kammattu, vaatteet napitettu ja kengät jalkoihin asetettu, oli hän valmis opettajattaren eteen vietäväksi. Mutta Samista itsestään oli tämä jotain raskasta, painavaa ja painustavaa. Puku tuntui raskaalta ja kankealta. Jalkoja poltti kengissä kuumana kesäpäivänä ja musta vaatteus imi kaiken auringon lämmön sisäänsä, jotta ruumis hivostui. Ja sitte täytyi olla niin siivosti, etteivät pukimet ryvöttyisi ja kaulusta kurtistuisi.

Nyt se Engmanin ryökynä tuli. Sami näki sen pirtin akkunasta ja ilmoitti äidillekin. Verannan ovesta se meni sisälle, josta Sami ei vielä ollut koskaan uskaltanut mennä. Se jo yksin herätti Samissa suurta kunnioitusta ryökynää kohtaan.

Hetken takaa lähti Anna Samin kanssa ja meni kyökin ovesta. Siellä sisällä salissa olivat konsulinna ja neiti puhelussa. Rouva antoi vähäisiä viittauksia Svean luonteesta neidille ja esitti hänelle tuon pienen tytön ominaisuuksia pääpiirteissään. Lyödä sitä ei saisi missään tapauksessa eikä juuri sen mieltäkään pahottaa, sillä lääkäri on sanonut, että lapsessa on vähän verta.

Samassa tuli Sveakin siihen. Neiti alkoi tekemään lähempää tuttavuutta Svean kanssa. Hän nosti hänet syliinsä ja suuteli häntä, nauroi ja hyväili häntä. Teki laulaen kierroksen huoneen lattialla Sveaa taluttaen ja käski Svean puhutella häntä "tant-Emmiksi".

Konsulinna puikahti kyökkiin katsomaan, eikö kahvi olisi valmista tarjottavaksi neidille. Siellä tapasi hän Annan ja Samin.

-- Jasso täällä on Anna ja Sami. Tulepas Sami tänne sisälle!

Anna työnsi Samia menemään ja konsulinnan jälessä hän meni sisälle, mutta äiti jäi kyökkiin.

-- Täällä olisi myös muuan oppilas, puhui konsulinna hymyillen neidille.

Neiti katsoi Samia terävästi ja Sami neitiä ja sen pukua. Neidillä oli väljä kesäpuku, mikä oli liian vaalea hänen tummalle ahavoituneelle iholleen. Toisella silmällään hän katsoi karsaaseen, jotta siitä silmästä lähtevä katse oli kokoon puristettu ja ikäänkuin suunnattu vain yhteen pisteeseen.

-- Hän on meidän kartanopirtissä asuvan vaimon poika, lisäsi konsulinna selvitykseksi neidin kysyvälle katseelle.

-- Vai niin.

-- Sami! Etkö sinä ymmärrä tervehtiä neitiä? sanoi konsulinna pojalle, joka ujosteli ja nypläili nuttunsa nappia. Sami meni paiskaamaan kättä ja reksautti päätään kaulanikamista muka kumarrukseksi. Neiti ojensi Samille kylmästi kätensä, sillä poika näytti tekevän häneen vastenmielisen vaikutuksen.

-- Tuleeko hän minun oppilaaksi? kysyi neiti, miettien että konsulinna laskee vain leikkiä hänelle.

-- Kyllä jos neiti suostuu. Hän ymmärtää ruotsia. Minä lupasin hänen äidilleen, että hän saa alkaa opetella yhdessä Svean kanssa. Mutta tuleeko neidille liiaksi vaivaa?