Part 2

Annalle oli kauppaneuvoksetar varsinkin hyvä ja jutteli hänelle erikoistapauksia eiliseltä illalta ja yöltä. Sitte illalla, kun kaikki alkoi olla jälleen kunnossa, kääntyi hän kahvia juodessaan osaa ottavasti puhumaan Annan tulevaisuudesta ja toimeentulosta. Hän esitteli useamman laatuisia neuvoja ja toimia. Yksi niistä Annaa erityisesti miellytti: hän voisi alkaa silittämään herrasväen liinavaatteita. Sitä tointa voisi hän tehdä kotonaan ja samalla hoitaa Samia. Anna oli aivan oppinut vaatteiden silittäjä ja kauppaneuvoksetar lupasi hankkia hänelle työtä. Aina kun olisi pitoja, esittäisi rouva Annaa muille rouville tarjoojaksi.

Annan sydän ilosta sykähti, sillä nuo toimethan hänelle hyvin sopisivat. Ja tienaamaan sitä täytyi ruveta, sillä ei ne entiset säästöt vuosiksi riittäneet. Eiväthän ne ihmiset vielä olleet Annaa hyljänneet... Kauppaneuvoksetarkin lupasi hakea Samille vanhoja vaatteita ja muuta semmoista.

IV.

Anna oli muuttanut uuteen asuntoon, sillä hänen oli täytynyt saada suurempi huone, kun oli alkanut silittämään vaatteita. Jo kuudetta vuotta oli hän sitä hommaa pitänyt, ja melkoisella menestyksellä. Hän sai työtä, kun teki sen hyvästi ja säännöllisesti. Ja säännöllisyys oli yksi Annan hyviä puolia.

Hän asui nyt toisessa päässä kaupunkia rantapuolella, missä oli aava meri selkineen vastassa. Talo ei ollut mikään suuri, vaikka maata kyllä oli laajalti. Mutta se oli enemmäkseen rakentamatonta tonttia, tuollaista autiota, korkealla lauta-aidalla erotettua maata muiden ihmisten tiluksista. Tämän kartanon päällä ikäänkuin lepäsi kaamottava tyhjyys, jotta se pimeinä aikoina mieli lapsia pelottamaan niin että ne sydän kurkussa juoksujalassa riipasivat sen ohi. Keväisin oli puoli kartanoa likaveden alla, jotta vanhat, kallistunut alahuoneet uivat siellä veden keskellä. Kun kaupungin sydämmessä kartanot oli rakennettu umpeen tilavia suojia uudenaikaisten piirustusten mukaan suurilla, valoisilla akkunoilla, kaksipuoleisilla ovilla, pitkälle ulottuvilla räystäslaudoilla ja varustettu rautakatoilla ja muilla meidän vuosisatapuoliskon keksinnöllä, oli tämä talo kaupungin laidassa muistomerkkinä jonkun muun sisarensa kanssa siellä täällä syrjässä menneestä rakennusmallista. Se oli laudoittamaton hirsirakennus korkealla, hakkaamattomalla kivijalalla, ränsistyneillä seinillä ja pärekatolla, missä yksi ja toinen päre oli kohollaan, pienillä, kuusiruutuisilla akkunoilla, joissa lasit olivat ilmojen kellastuttamat ja värittämät violetin karvasta helakan kellervään. Pienistä vinninakkunoista rakennuksen päissä oli joku ruutu särjetty ja riepu tupattu sijaan. Talon omisti muuan vanha piika, jonka isä, satulamaakari, oli hirttäytynyt talon vinttiin.

Hänellä oli pari hyyryhuonetta, isoa ja kookasta kammiota. Toisen oli Anna hyyrännyt ja toisessa asui muuan ompelijatar.

Anna oli koettanut oikein puhdistamalla puhdistaa huonettaan, jotta ei hän sen likaisuuden tähden kadottaisi työtään. Hän oli valkaissut katon ja seinät sekä vanhan, halkeutuneen uunin ja kesäisin piti hän aina kuusenhavun palaisia eteisen ja huoneen lattialla, jotta ne poistivat liian hajun, jota joskus lämpöisimmällä ja hikevimmällä säällä tunkeutui tuolta vanhan piian puolelta, hänellä kun oli liian monta kanaarialintua häkissä omassa huoneessaan.

Ulkona -- nyt oli lokakuun loppupäiviä -- oli kuiva ja kylmän purema sää. Kolakkuus imeytyi kuin happi tiiviisti ilmaan. Jäätyneet lehdet, joita varisi lähellä olevan kartanon puista, lentelivät keveinä kovaa ja karua maata pitkin. Kostea kuura peitti nurmikot ja kylmä oli ripotellut huudettaan katoille ja lankkuaidoille. Meri huokui raskaana tuolla ulompana ja läikytti särkyneen pintansa teräviä nystyröitä jäänriittaan käyneiden rantojen kupeille. Vesi oli laskeutunut ja kivikkokarit koljottivat paljaina kylmän ulapan keskellä. Jäinen jähmeys vallitsi luonnossa, mutta Annan huoneessa oli lämmin kuin pussissa.

Anna hikipäissään silitteli vaatteita. Kuumista raudoista ja lämpiyvästä uunista uhoi sellainen kuumuus, että hien pusersi hänen kasvoistaan ja nenän päässä melkein lakkaamatta majaili täyteläinen hikiherne. Hänellä oli lava asetettuna kahden tuolin seljän päälle ja verhottu paksulla vaatteella, jonka päällä hän silitti vaatteita. Vieressä oli silitysuuni, minkä rautaisella kupeella hehkuvat luodit odottivat vuoroaan. Aina hän sirotti vispilällä vettä rutikuiviin vaatteisiin, jotta ne vähän kostuivat ja lykkäsi niitä sitte moneen kertaan raudoilla. Hiukan kosteat vaatteet höyrysivät ja antoivat oman hajunsa, kun kuuma rauta niihin painautui. Nuora meni huoneen poikki ja siinä riippui vielä silittämättömiä vaatteita: herrojen kiiltopaitoja, valkeita rouvain hameita, kauluksia, mansetteja ja sen semmoista. Yksi ja toinen piika niitä oli tuonut ja silloin oli Anna ne tuohon nuoralle viskannut.

Hänellä oli kova kiire, sillä oli iltapäiväksi jouduttava tarjoojaksi muutamiin pieniin häihin ja huomenna oli mentävä valmistelemaan taas suurempia hautajaisia Bergille, jossa itse konsuli oli kuollut. Tuon pidoissa valmistelijana ja tarjoojana kulkemisen tähden oli Annaa ruvettu oikein erityisesti Pito-Annaksi nimittämään. Joutusana koetti hän nyt silittää hiukan eteenpäin kyyräyneenä vaatteita, posket hehkuvina ja hiessääa avopäin. Kiehkura otsalla oli valahtanut alemmaksi kasvoille, joissa jo näyttäytyi hienoja, kypsymättömiä viivoja, jotka eivät olleet nuoruutta eikä kauneutta, vaan alkavan kulmikkaisuuden ensimmäisiä piirteitä. Tuoreus jo pyrki kuivumaan hänen kasvoistaan, mutta vielä oli liikkeissä sulavuutta, jotta ei silmää tympäissyt häntä nähdä eikä hänen olemuksensa herättänyt myösimistä.

Sami leikitteli lattialla kiiltonappivaatteissaan, jotka Anna oli saanut Bergin konsulinnalta. Ne olivat vielä vallan hyvät, vaikka polvet olivatkin vähän hankauneet ja etupuoli koltusta oli menettänyt värinsä siihen tippuneiden nesteiden voimasta. Nämä olivat arkivaatteet, nämä ja vielä muitakin, joita Anna oli herrasväeltä saanut. Mutta pyhävaatteina oli Samilla samettinen puku, jonka Anna itse oli laittanut. Hän tahtoi, että Samin piti olla siististi vaatetettu niinkuin herraslapset, ja herraslapsihan se Sami olikin. Silitetyn, valkoisen, leveän lasten kaulustan asetti Anna hänelle sunnuntaisin kaulaan ja nappikenkiin napitti lyhyeillä polvihousuilla.

Tuossa Sami rypöi lattialla tinasotamiestensä kanssa. Järjesteli niitä riveihin pitkittäin ja poikittain, hajoitti ne taas ja pani ne uuteen asentoon. Hän oli vaipunut leikkiinsä puhellen hengettömille tinapalasille kuin olisivat ne olleet tajullisia. Sami oli nyt kuudennella ja selvästi erotti, että hän oli isänsä näköinen: pitkät, kesakoiset kasvot, silmät pienet ja tirrottavat. Paksut huulet olivat melkein aina auki ja räkä tavallisesti valui nenästä.

Aina kun Anna oli saanut silitetyksi jonkun vaatekappaleen, laski hän sen laskoihin ja asetti sievästi kapeaan vaatekoriin, jotta se ei rytistyisi. Painautui sitte taas silittämään. Liukkaasti se juoksikin tuo kuuma rauta pehmoista vaatetta pitkin ja teki tärkkelyksellä kovotetun kohdan kiiltävän valkoiseksi kuin puhtain lumi. Kun yksi rauta oli kylmennyt hehkustaan, otti hän toisen, kostutti syljellään sormeaan ja koetti sillä raudan kuumuutta.

Saatuaan kaikki nuoralla riippuvat vaatteet silitetyiksi, huoahti Anna hiukan. Järjesti sitte vähän huonetta ennen lähtöään häihin. Tästä Samikin havahtui leikistään ja alkoi katseillaan seurata äitinsä liikkeitä. Anna peseytyi ja puki päälleen mustan leningin ja valkoisen vyöliinan otti hän paperin sisään käärittynä mukaansa, jotta panisi sen vasta perillä. Nyt alkoi Sami kärttämään mukaan, sillä väliin oli hän saanut olla muassa, kun Anna oli tutumpain rouvien pitoja puuhaamassa. Mutta tämän illan emäntä oli Annalle jotenkin outo. Anna ensin hyväillen kielsi Samia, mutta poika ei ottanut uskoakseen lempeistä kielloista, vaan kärtti kahta kovemmin. Anna kielsi jyrkästi, mutta silloin alkoi Sami kirkumaan. Anna löi poikaa keveästi, multa sekös Samia sapetti. Hän paneutui lattialle pitkäkseen; potki ja vyörytteli siinä kirkuen suun täydeltä. Nyt Anna suuttui. Hän otti vitsat oven päältä ja uhkasi niillä Samia. Poika herkesi yhtäkkiä uhkamieliseen äänettömyyteen ja alkoi nyyhkien pureskella kynsiään loukossa mutruilevat ilmeet kasvoissaan. Se oli niin salaperäisen sapekkaan näköinen ja katseli karsaasti äitiään loukosta, kun hän tuossa peilin edessä asetti huiviaan päähänsä. Kun Anna lähti ovea kohti, alkoi Sami taas puhkuilemaan. Anna heitti vihaisen silmäyksen häneen, sillä häntä itseäänkin kovasti suututti tuo poika. Kun oli kiire, niin alkaa sen kanssa häksäämään!

Anna otti päällysnuttunsa oven pielestä ja lähti. Mutta nytpä Sami parahti ääneen. Hän kiljui, huusi, parkui, jotta seiniin vastaili, vaan Anna löi vain oven lukkoon. Sami juoksi ovelle, potki sitä ja kirkui kuin olisi häneltä kaulaa leikattu.

Annan olisi tehnyt mieli palata takaisin antamaan kirkujalle oikein lämpimät vitsat, mutta aikaa ei enää ollut, sillä vaatteiden silitännässä oli se jo kulunut liiaksikin ja häihin täytyi joutua vähän ennemmin kuin vieraat tulivat. Vielä kadulla mennessäänkin kuuli Anna Samin huudon, mutta myrkkymielellä hän meni vain etukumarassa eteenpäin.

Puhkuen kulki Sami ympäri huonetta ikäänkuin etsien esinettä, jolle puskisi vihojaan. Tuossa sattui silmiin kolmijalkainen paperihevonen, sellainen pahvikoni, jollaisia annetaan herraslapsille jouluksi ja muiksi juhliksi. Äiti sen oli saanut kolmijalkaisena eräältä rouvalta Samille leikkikaluksi. Nyt Sami tuossa paikassa repi sen, ruhtoi tuhannen mäsäksi ja sirotteli palaset pitkin lattiaa. Se oli jonkunlainen tyydytys hänen sappeuneelle pikku sydämmelleen ja hieman tyytyväisempänä siirtyi hän katselemaan ulos akkunasta. Suuret kyyneleet vielä täyteläisinä valuivat hänen poskillaan ja nenän alus oli märkä. Mutta tuntui se jo itkua helpottavan.

Tuo akkuna se oli aina hänen hupinsa, kun hän oli yksinään huoneessa. Ja usein saikin hän olla yksinään, sillä väliin oli äiti päiväkausia poissa.

Siellä ulkona oli kylmä -- hyi kun siellä oli kylmä! Taivas oli paksu ja tiivis; koko luonto kuin raskas verinen ihminen, joka odottaa halvausta minä hetkenä tahansa. Ja tuo raaka ilma alkoi joutumaan yhä kiivaampaan liikkeeseen, sillä kovin alkoi puhaltamaan pohjoisesta. Näytti kuin aikoisi tuuli repiä rikki alaalla majailevat raskaat pilvet, joissa jo oli yltäkylläinen varasto lunta.

Sami kapusi tuolille pöydän viereen oikein nähdäkseen ulos. Hän jäi istumaan tuolille ja katsoi, miten siellä ulkona syysmyrsky oli synnytystuskissaan. Tuuli temmelsi. Rikat ja roskat pani se hyppimään vinhaa piiritanssia. Se oikein repimällä repi rikki paksua taivasta, ulvi kattolaudoissa, vihelsi piippujen pielissä ja aina ikäänkuin bassoksi tärisytti huoneiden ruutuja. Pieni lautaportti lonkkui niin soinnuttomasti.

Seinäkello löi. Se herätti Samin sitä katsomaan ja hänen silmänsä viivähtivät kellontaulun kuvassa, mikä esitti poikaa ottamassa kukkakimppua ja kai samalla hyvästiä tytöltä. Kannassa oli vene ja siihen kai oli pojan määrä mennä. Väripilkut olivat oikein silmäänpistävät pojan poskilla ja ujouden eljettä oli koitettu saada tytön kasvoihin. Tytöllä oli sininen hame, ruutunen röijy ja paljas kaula. Pojalla oli ankkurihattu päässä, hiukset kellervän kiharat ja väljä merimiehen pusero yllä. Ja siinä ne ottivat toisiltaan hyvästiä. Sami oli katsonut tuota kuvaa tuhannet kerrat ja aina uudella nautinnolla. Se oli sentään kaunis kuva! Nytkin Sami sitä katsoi kauvan, sillä saapuvan illan hämyssä oli siihen ajautunut tummempi karva, jotta se hänestä näytti erillaiselta kuin aamupäivällä, jolloin siinä auringon säteet olivat hetken leikkineet heleää leikkiään.

Jo alkoi hämärä uuvuttamaan Samia. Tuuli valitti niin äänekkäästi akkunapielissä ja käytti piippuja huiluinaan, joista lähti yksiääninen: huu-iiii. Sitte seurasi raskasta sihinää, sillä lumiräntää alkoi tippumaan taivaalta.

Sami oli uninen. Hän kiipesi sängyn päälle pehmoisten makuuvaatteiden väliin ja nukkui sinne pian raskaasti. Hän uneksi ääneen ja potki jaloillaan. Seinällä naputtava kello kävi kiivaasti ja terävästi, mutta se oli ikäänkuin tahtia tuolle mykälle elämälle huoneessa.

Yöllä kun Sami heräsi, oli pimeys kaikkialla vallan päällä. Hän aristui unesta havahtuessaan ja alkoi itkemään. Mutta samalla tunsi hän olevansa äidin vieressä vuoteessa ja se tieto häntä hyvitti. Äiti, joka heräsi hänen itkustaan, äännähti jotain, ja se vielä enemmän Samia tyynnytti. -- Nuku pois, lapsi! sanoi äiti hänelle ja se oli täysi unen signaali Samille.

V.

Kun Anna aamulla heräsi, hypähti hän nopeasti ylös, sillä aivan aamusta päivin oli mentävä hautajaisia valmistelemaan Bergiin, jossa itse konsuli oli kuollut. Kiiruusti laittoi hän kahvea tulelle, jotta saisi sitä ryypätä ennen lähtöään. Samin oli konsulinna luvannut ottaa mukaan ja sentähden Anna herätti Saminkin, jotta se kerkeäisi virkistyä lähtöön. Pyhäasuun hän pojan puki, kun vei sen herrasväen pariin, sillä Anna tahtoi, ettei Samin saisi näyttää resuselta kuin kerjäläispoika.

Yöllä oli maahan päässyt lunta kasaumaan. Siellä täällä ajetuilla paikoilla pisti vain silmään rattaan uuroksessa joku likanen pälvepaikka. Ilma oli lauha ja herttanen, jotta Sami oikein mielihyvällä äitinsä taluttamana tepasteli Bergiin.

Tultuaan perille asetti Anna pojan istumaan kyökin sohvalle sen enempää hänen kanssaan häksäämättä. Ja siinä se Sami istua kökötti liikkumatonna äitinsä saaliin kiedottuna ja silmäili ympärilleen. Suuressa kyökissä olikin kotvaksi aikaa katselemista. Siinä oli suuri, kolmireikänen hällä patoja täynnä. Pari kolme piikaa hääri ja pyöri kyökissä. Yksi laitteli herrasväelle aamukahvia sisään vietäväksi, toinen laski hällän sivussa olevasta hanasta kuumaa vettä ja peseskeli illalla liatuita astioita, kolmas tuli lypsyltä ja alkoi maitoa siivilöimään. Likasessa lyhdyssä palavaa tulta ei hän tultuaan sammuttanut, vaan jätti sen savuamaan ja levittämään pistävää hajua kyökkiin. Kaikilla oli vielä silmät unesta jäykät ja varsinkin astioiden pesijää pani usein haukottelemaan. Tuli kyökin uunissa paloi laajalti suusta ulkona rautasen hiilipannun päällä, mutta kukaan ei pitänyt kiirettä sitä kohentaa.

Sami istui ja katseli ja vähitellen löyhtyi hänen itseään käännellessään tuo ympärille kiedottu saali ja vapautti hänet siitä kapalosta. Ei häntä nukuttanut, vaikka äiti oli hänet varhain herättänyt, sillä täällä kyökissä oli niin paljon silmälle katsomista. Tuossa nyt tuo lyhty savusi. Sami katsoi, miten sen sisällä oleva tuiju pehmoisesta liinasydämestään jakoi savuavaa valoa ja oli kuin sairastava raukka, mikä mieluummin kuolisi kuin eläisi. Vinoon ja allapäin se höyrysi ja läikehti jokaisesta ovenavauksesta. Jo piika huomasi sen tarpeettomuuden ja puhaltaa poksautti sen sammuksiin.

Loukosta kohosi suuri musta villakoira. Siellä se oli nukkunut muutaman astian takana, jott'ei Sami sitä ollut huomannutkaan. Nyt se venytteli, kynsiskeli itseään ja venytteli. Lähti sitte tulemaan Samia kohti ja sepä nosti Samin sydämmen kurkkuun. Hän pelkäsi tuota hurttaa, jotta vapisi. Ja se tuli vain häntä kohti. Itkuisa ilme kohosi Samin kasvoille ja yhtäkkiä, kun koira haisti hänen kenkäänsä, parahti hän katkeraan huutoon, jotta piiat ja Anna säikähtivät, että mikä pojalle tuli. Sami huusi suun täydeltä ja osotti koiraa.

-- Eihän Kastor mitään tee! ehätti muuan piika lohduttamaan ja Anna meni asettamaan Samia.

Kastor laskettiin ulos ja Sami tyyntyi. Alkoivat sitte piiat nauraa Samilla, että kun noin kovasti pelkää siivoa koiraa ja Sami itsekin hiukan häpesi. Hän silmät lattiassa kuunteli piikojen pakinaa ja nypläili nuttunsa koreaa metallinappia, mikä kiilsi kuin hiottu helmi.

Täällä kyökissä se oli ilma arkipäiväistä ja tavallista. Suru oli ikäänkuin pysähtynyt ruokasalin kynnykselle. Piika vietyään sisälle kahvia tiesi kertoa, ettei rouva ollut voinut nukkua kuin pari tuntia koko yönä. Piioille tuli tuosta puheen ainetta ja he lausuivat jokapäiväisen kömpelöitä arvosteluita.

Hetken takaa tuli konsulinna kyökin ovelle. Hänen silmissään näytti olevan kyynelien pohjaton lähde, mikä välkkyili omaa syvyyttään. Konsulin pitkän sairastamisen aikana olivat hänen liikkeensä tulleet aivan varovaisiksi.

Muuten sanottiin konsulinnaa yleensä "hyväksi ihmiseksi". Hän puhui aina lempeällä äänellä ja puhuessaan nypläili osaa ottavasti puhuteltavansa nuttua tai muuta käteen sattuvaa. Hän oli pienonen ihminen ja hänen silmissään oli jo jotain lievittävää ja lämmittävää. Ja nyt rakasti hän usein puhua elämän raskaudesta. Hän oli nyt kuin talvisen illan pehmeä hämärä: puoleensa vetävä ja sävyisä, mutta yksitoikkoinen.

Ja nyt oli hän leski. Hänen luonteensa sisin puoli oli nyt ikäänkuin auvennut selki selälleen. Hän mustassa puvussaan oli personoitu suru. Poskilla oli vain heikkoa punaa, mikä ilmaisi hänessä löytyvän jokukaan tippa myrskyävää ihmisverta.

Nähtyään Annan meni konsulinna häntä tervehtimään. Samille pisti hän käteen leivoksen pöydällä olevalta tarjottimelta ja sitä antaessaan taputti poikaa pehmoisesti kasvoille, Sami alkoi nakertamaan leivosta, jotta nenä valui. Annan käski konsulinna sisälle, missä antaisi hänelle lähempiä määräyksiä.

Muuten tuntui elämä talossa siltä kuin toimittaisiin alaslaskettujen akkunaverhojen takana puolihämärässä niissäkin huoneissa, joissa ei lakanoita ollut akkunoissa. Kuljettiin huomaamattaan varpaillaan ikäänkuin peljättäisiin kovilla äänillä särkeä sitä outoa henkeä, minkä isännän kuolema oli taloon tuonut. Jokaisen silmät olivat itketyt ja jokainen syventynyt suruunsa, paitsi nuorin lapsi, pikku Svea. Suru on kuin tarttuva syöpä, mikä levenee ja haaraupi ympäristöönsä.

Ja sillä puolella rakennusta, jossa konsulin ruumis lepäsi, olivat lakanat akkunoissa. Siinä huoneessa, jossa hänen henkensä rappeunut maja oli, oli jo jonkunlaista kalman henkeä. Se oli kylmillään ja siellä se konsuli makasi arkussaan pari ankaraa viivaa suupielissään niinkuin eläissäänkin ja silmien syvennyksiin oli kohoutunut keltanen karva. Päälle puettu paita oli kuristumattomassa eheydessään, jota ei ollut rikkonut toimivan ruumiin liikunta.

Sillä aikaa kun Anna sisällä neuvotteli konsulinnan kanssa, istui Sami kyökissä. Ei ollut enää mitään uutta hänelle kyökissä. Nuo kirkkaat kupariastiat ja monenlaiset ruuanvalmistuskojeet, mitkä riippuivat kyökin seinällä, oli hän jo läpeensä katsonut. Ja kun äitiä ei näkynytkään, mielivät jo itkun väreet nousta kurkkuun.

Mutta silloin ilmestyi ruokasalin ovelle pikku Svea mustassa leningissään. Hänen hiuksensa olivat pitkät ja vaalahtavat ja silmät siniset. Kun konsulinna tuli kyökkiin, tarttui Svea häntä hameenliepeestä ja jäi hänen pois mentyään sieltä katselemaan Samia muutaman tuolin seljän takaa.

Samassa tuli Anna kaupungilta kyökkiin. Nähtyään lapset rupesi hän heitä heti tutustamaan toisiinsa. Sami ilostui, kun äiti tuli. Anna otti saalin pois pojan ympäriltä. Sami vierasteli ja ujosteli, kun äiti puhui Svealle hänestä. Mutta Svea kantoi kohta hänen eteensä leikkikalunsa ja selitti hartaana niiden merkitystä ja historia, Samille, joka nenä valuen kuunteli.

Jo laskeusi Sami sohvalta istumasta ja alkoi käsittelemään suurta, posliinipäistä vauvaa, jonka silmät olivat veripunaset ja huulet maajaan mansikkamaiset, Svea oli touhussaan että sai niin suurta osanottavaisuutta Samin puolelta. Hän yhä enemmän innostui selittämään ja lopuksi raahtoi kyökkiin suuren puuhevosenkin, joka oli jäänyt häntä vanhemmalta veljeltään hänelle. Mutta silläpä hän voittikin Samin puolelleen. Se se oli Samista soma kapine. Hän sitä keinutteli, kalttasi sen jouhiharjaa ja jo lopuksi nousi sillä ratsastamaan. Ja hänellä oli niin lysti, että häntä nauratti. Voi sentään jos hänellä itsellään olisi tällainen hevonen!

Mutta kun konsulinna kyökissä käydessään näki Svean leikkikalut, käski hän lasten mennä ruokasaliin. Svea kantoi nyt leikkikapineet takaisin sinne ja lopuksi tuli hän ottamaan Samia kädestä kiini ja talutti hänet sinne.

Kun Svea ja Sami olivat aikansa leikkineet, siirtyivät he katsomaan, kun piiat huuhtoivat ison salin lattiaa. Kaikki taulut, huonekalut ja kruunut olivat vaatteilla verhotut ja maalattu lattia loisti märkänä vedestä. Soma oli heistä katsoa piikoja, kun ne tuossa polvillaan ryömivät lattialla huuhtomassa. Mutta pian komennettiin välinen ovi kiini, sillä ruokasaliin ei saanut päästää tomua.

Päivä kului iltaansa. Ja se päivä oli ensimmäinen talvipäivä, sillä maa oli päässyt valkoiseen vaippaan. Pimeä tuli ja valkeat sytytettiin. Sami oli taas vetäynyt kokonaan kyökkiin, sillä Svea oli viety jo nukkumaan. Hän istui kyökissä muutamalla tuolilla ja häntä nukutti. Äitiä ei ollenkaan näkynyt ja se Samia suretti. Mutta kun hän siinä istui, niin painuivat silmät kiini ja pää nattelosti hervahti alas. Sami nukkui.

-- Ka tuota poikaa, kun tuohon nukkuu! äänsi karjapiika kovalla äänellä. Se oli sellaista epäsointua Samin korvissa, jotta hän heräsi. Hän tuli unimieliseksi ja alkoi itkemään.

-- O'osta hiljaa! komensi karjapiika.

-- Tuon kakaran se on tänne vastuksiksi ottanutkin, säesti sisäpiika.

Anna joutui sisältä siihen. Hän nosti pojan sohvalle, pani saalin pääalukseksi, ja niin pääsi Sami rauhalliseen uneen. Siinä se Sami sai nukkua yönsä. Anna laitteli, kun ehtoopala yöstä jo oli kulunut, itsensä makuulle karjapiian viereen ja nukkui hänen kanssaan lyhyen yönsä.

Seuraava päivä oli hautajaispäivä. Huoneet olivat pestyt ja laitetut juhlalliseen tilaan. Lumivalkoiset akkunaverhot loistivat puhtauttaan, huonekalut olivat päästetyt peitteistään ja kruunuissa oli jokainen kynttilä ehyt ja koskematon. Huoneissa vallitsi sellainen juhlallisen odottava ilma, mikä on ominaista suurien pitojen ja viettojen edellä.

Ruumis aiottiin nostaa kartanolle erityiseen kuusista tehtyyn majaan. Samikin meni äidin muassa ruumiskamariin. Mutta tuskin kerkesi hän nähdä mustan arkun laidan, palan harsovaatetta ja valkoisessa paidassa lepäävän, kellastuneen ruumiin luisevine käsineen ja kuoppaisine silmineen ennenkuin hän päästi sydäntä vihlovan huudon ja peräytyi takaisin. Ensi kerran hän nyt näki ruumiin ja se näkö teki häneen kauhean vaikutuksen, sillä äiti oli kertonut, että ruumiit kummittelevat. Muutenkin Sami vierasti miehiä, sillä niiden parissa ei hän koskaan ollut ollut.

Talon vanhin lapsi, Lotti-neiti, komensi Samia olemaan vaiti. Mutta poika vain kirkui, kun kerran alkuun pääsi ja kun vielä nuhdeltiin. Anna suuttuneena tarttui Samia käsipuolesta ja vei hänet kyökkiin. Ja sinne jätti hän hänet itkussaan turskumaan, annettuaan kädellään hänelle ensin aika moksauksen. Ja siinä istui Sami äänetönnä.

Alkoi tulla vieraita. Niiden läsnäolon tunsi Sami varsinkin terveissä ja tylsymättömissä haistinhermoissaan, kun eteisen, johon sivuovi vei kyökistä ja joka oli ravollaan, kun siitä alituisesti kuljettiin täysinäisten tarjottimien kanssa, toisella puolella olevasta tupakkahuoneesta löyhähti tupakan savua aina kyökkiinkin. Mutta ikävästä ei hän mitään tiennyt. Kyökin suuren suurella pöydällä oli niin runsas varasto katseltavaa. Siinä oli tarjottimella laseja täynnä viiniä tai kullankeltaista punssia, siinä leivos- ja konvehtilautasia ja sen semmoista. Kun äiti pisti Samille kookkaan sokurileivän käteen, tunsi hän, että konsulien hautajaisissa kyllä sopii olla vaikka vain kyökissäkin. Sisähuoneista kuuli Sami vain sekanaisia ääniä, lasien kilinää ja väliin jonkun sanan selvääkin puhetta.

Kun alettiin laittautua hautausmaalle, niin silloin vasta kahina syntyi eteisessä. Ruumisvaunut mustaan vaatteeseen verhottuina odottivat kartanolla, Nyt se ruumis niihin nostettiin. Väristen kohosi hautauspsalmi syksyiseen talvi-ilmaan ja kohta lähtivät vitkaan ruumisvaunut havoteltua tietä ulos kartanosta.