Part 1

PERÄKARTANON YLIOPPILAS

Kirj.

K. A. Järvi

Nikolainkaupunki, Waasan Painoyhtiön kustantama, 1893.

Sorto, oikeus, kurjuus, kunto kell' on niistä varma tunto: ovat käsitteitä, jotka vaan käyvät ristiin rastiin ainiaan.

Tutki työt ja alkujohteet, vaikutteet ja niiden kohteet: sulle paljon selvemmäks' käy syyt, jos vaan kärsit, miks' o'ot kärsinyt!

Vaasassa 6/7 93.

I.

Pastori osui viimein Annan huoneeseen. Hän tuli ennemmin kuin Anna osasi odottaakaan. Anna lepäsi vaatteissaan vuoteella peiton päällä.

Anna oli neljänkolmatta vuotinen ja palvellut kauppaneuvos Lindmanilla. Se Anna, joka oli aina ennen laulaen lirutellen kulkenut toimissaan, makasi tuossa nyt kuin kovan käden paiskaamana vuoteella, käden, mikä oli häneen jättänyt jäljen kovuudestaan. Laskeuneet olivat silmät, kalvenneet kasvot, vaalenneet huulet ja laihtunut ruumis. Tuommoiseksi se oli tuo vasta syntynyt poika saanut Annan, joka oli ennen ollut pyöreäkasvoinen, jolla oli veren runsaudesta ollut helakat hehkut poskilla ja huulissa viekotteleva tuoreus. Kadonnut oli ruskeista silmistä, jotka ennen kiihottavasti liikkuivat kuin vainuavalla kissalla, kirkas kalvo ja jäljelle jäänyt samea ja sakea katse, mikä oli kylmän kostea ja minkä voima loppui jo nenävarteen. Ohimoilla oli ennen pitkä hiuskiehkura hyppinyt suloista leikkiään, nyt se oli kyyneleistä kostea ja takkuisena tukkona otsalla. Entinen lirutteleva Anna lepäsi tuossa nyt häpeän hosumana ja kipeissä sielun tuskissa.

Jo ovelta lähetti pastori Annaan paljon merkitsevän katseen. Anna hypähti rajusti ylös, kun pastori tuossa aivan tietämättä ilmautui huoneeseen. Ja häntä tuskautti, että huoneessa oli niin huono järjestyskin vallan päällä.

-- Oletteko Anna Tihinen? kysyi pastori.

-- Olen, vastasi Anna matalalla äänellä eikä tiennyt oikein, mihin silmänsä pani. Tuo musta puku valkoisine kaulahuivineen oli jotain puhdasta ja hurskasta, mutta samalla Annasta ikäänkuin itsessään tuomitsevaa. Ja pastorin kasvoilla oli niin puhuva ilme, mikä kerrassaan masensi Annan. Häpeän tunne, mikä jo jonkun verran oli tasaunut niiden muutamien viikkojen kuluessa, mitkä lapsi oli elänyt, taas suureni, voimistui ja alkoi jäytämään surun syömiä sydänjuuria.

-- Eikö pastori ollut luvannut tulla huomenna? kysyi Anna arasti. Se oli minun tarkoitukseni ja niin minä puhuin asiamiehellenikin...

-- Huomenna on minulla toimia, jotta en jouda! Asia voidaan toimittaa nytkin.

Pastori riisui päällysnuttunsa.

Anna sai jo vähän rohkeutta. Pastorin ääni ei silti, vaikka siinä olikin karkea sointu, kajahtunut kovin tylyltä.

-- Minä en kerjennyt yhtään valmistautua pastorin tuloon. Täällä on niin paha siivo ja minä itse kuin... kun minä olen ollut niin kipeä.

-- Ei sinun tarvitsekaan minua miellyttää. Turha koristeleminen saa turmioon niinkuin sinulle nyt on käynyt. Aikomukseni on ottaa sinut kirkkoon, siksi täällä kotonasi, kun näen sinun olevan kipeän. Ja sitte kastaa lapsi. Jätä nyt maalliset puuhat sikseen ja ylennä rikoksellinen mielesi kaikkivaltijaan puoleen ja anteeksiantavan Jumalan tykö!

Anna kuunteli pastoria sängyn edessä seisoen alas luoduin silmin ja itkevä ilme kasvoilla.

-- Mutta kenelle on lapsi? Sano se minulle suoraan, jotta minä saan puhutella isää tässä vakavassa asiassa! Ehkä saan hänet taivutetuksi kristilliseen avioliittoon ja silloin on asia johonkin määrään maallisesti autettu.

Annaa hävetti eikä häpeän tunne ollut vielä koskaan ennen niin raskaasti ja voimakkaasti painunut hänen päälleen kuin nyt tällä hetkellä. Äsken aivan kalpeilla poskilla oli nyt verinen hehku, sydän sylkytti ja silmissä kiilsi kyynelien kosteaa huudotta.

Pastori piti silmänsä kysyvinä Annaan ja tutki asiaa kuin kylmäverisin tuomari. Anna peitti käsillään silmänsä ja pillahti itkemään.

-- Että sydämmesi on särkynyt, todistaa katumusta. Mutta käytökselläsi olet jo kerjennyt saastuttaa kristillistä seurakuntaa, sanoi pastori vakuuttavalla äänellä.

Anna itki katkerasti ja ääneen. Pastorin sanat leikkasivat hänen sydäntänsä ja toivat mieleen katkeran surun. Oliko hän kaikkein syntisin raukka maailmassa, jotta oikein muiden täytyi hävetä hänen tekoaan...?

-- Sano minulle suoraan, kuka on lapsen isä! Sielunpaimenen virka vaatii, että saan sen tietää, jotta voin puhua hänelle nuhdesanoja, mutta samalla osottaa hänelle velvollisuuttaan sinua kohtaan, sinä syntinen raukka. Jos vielä tahdot peittää rikostasi, niin teet kaksinkertaisen synnin.

Mikä se liekin Annaa estänyt ilmoittamasta lapsen isää pastorille, mutta vaikealta sen ilmaiseminen vain tuntui. Mutta kun nyt pastori noin tutkimalla tutki ja rohkeasti iski asian ytimeen, aristui Anna ja itkun sorauttamalla äänellä tunnusti:

-- Se on Lindmanin nuori herra, ja ratkesi taas kovempaan itkuun.

Pastori ei enää puhunut mitään, ei sanaakaan nuhdesanoista isälle tai hänen velvollisuudestaan Annaa kohtaan. Alkoihan vain Annaa ottamaan kirkkoon, jotta sitte voisi kastaa lapsen. Hän käski Annan laskeutua polvilleen eteensä. Anna totteli. Hänen hiuksensa olivat hajallaan ja pakkautuivat tunkeutumaan silmiin. Kyyneleet tippuivat poskille ja rinnat ohuen röijyn alla aaltoilivat voimakkaasta sisällisestä liikutuksesta. Anna tuossa polvillaan ollessaan lattialla kädet ristissä oli sellaisen katuvan syntisen kuva, jotta ei edes pyhinkään sielunpaimen olisi epäillyt hänen katumustaan ja syntiinsä todellista tuntoa.

Annan mieltä helpotti, kun tuo piinallinen tila oli ohitse. Se oli painunut hänen päälleen niin lannistavana, vieläpä iljettävänä. Noiden rumain sanain sisällys ei ollut kadottanut alkuperäisyyttään, vaikkapa ne nyt lausuttiinkin papin värisevällä äänellä. Toimitus oli tuntunut Annasta inhottavalta ja koko sen raskas paino langennut tuon pyhän miehen sanoista yksinään hänen päälleen. Mutta nyt se oli ohitse ja Anna puhalsi jo keuhkoistaan terveemmän ja täyteläisemmän hengähdyksen. Hän siirsi hiuksensa ohimoiltaan ja pyhki kasvonsa, joihin oli jo kerjennyt kuivua kyynelien suola.

Poika makasi vuoteessa löyhästi sidottuna kapaloihin. Silmät toljottivat kattoon. Kun ne liikkuivat, niin ei niitä näyttänyt ohjaavan mikään sisällisempi elämä, vaan siirtyivät vain kuin varjo paikasta toiseen hitaasti ja itsetiedottomasti.

Pastori kysyi, onko kummeja saatavina.

Anna kopautti huoneen sivuseinään merkiksi, että sieltä joku tulisi. Toisella puolella viereisessä huoneessa asui talonväki ja toisella puolella muuan vanha vaimo joka oli aina luvannut käydä Annaa kohentamassa, kun Anna seinään kopauttamalla antaisi merkin. Hän se oli käynyt Annan puolesta pastorillakin. Nyt hän tuli sisälle, ällistyi, kun näki pastorin ja niijasi hänelle.

-- Eikö Reeta-Maija kävisi pyytämässä isäntää ja emäntää tulemaan kummeiksi ja myös Annaa ja Aappoa.

Reeta-Maija lähti pyytämään.

Kohta tuli sisälle lihavahko emäntä, niijasi pastorille ja jäi seisomaan oven pieleen. Hänen takanaan tuli isäntä, punapartanen ja punahiuksinen. Hän myös jäi seisomaan oven suuhun ja töllisteli pastoriin. Heidän takanaan oli kesakoinen nuorukaispari, Aappo ja Anna, talon perijät. Tuli vielä muitakin: talon piika ruojuspieksuissaan, Reeta-Maija verestävine silmineen ja talon kuopus, kymmenenvuotinen, räkänenä pojan nulikka. Nämä halusivat päältä katsoa ja olla todistajina lähestyvässä juhlallisessa toimituksessa.

Annalle alkoi jo pahaa tehdä, kun hän niin paljon oli ylhäällä. Ja tuokin läsnä oleva joukko hänen mieltään lannisti. Hän nakkausi vuoteelle makaamaan, sillä ylhäällä ei hän enää jaksanut olla, kun tuntui pyörryttävän. Hän pyysi Reeta-Maijaa panemaan vettä kivikuppiin, joka sen teki. Ja niin oli kastemalja valmis.

Emäntä meni ottamaan lapsen pitääkseen sitä. Pastori nousi istumasta, kokosi kaapunsa ja alkoi toimituksen. Hän kysyi kummeja ja lapsen nimeä.

-- Minä olen ajatellut Samulia. Minun veljeni on Samuli ja tehdään hänen kaimansa, puhui Anna. Sitte seurasi kastaminen.

Kun pastori teki poislähtöä, niin kätteli hän hyvästijätöksi kaikki huoneessa olijat. Anna pisti hyvästellessään parin markan hopearahan pastorin kouraan. Emäntä auttoi hänelle päällysnuttua ja Reeta-Maija avasi oven.

-- Olisi minulla ollut tuolla antaa isäntäväelle kummin palkasta kahvikuppi, kun tässä olisi kerjennyt valmistaa. Tuo pastori tuli päivää ennen kuin oli pyydettykään. Reeta-Maija jos laittaisi kahvia, niin juotaisiin tässä. Minä olen itse vielä niin pahoin voipa. Päätäkin huumaa, ett'ei tahdo pystyssä pysyä, puhui Anna.

-- Ei Anna ota kovin surrakseen, jos nyt on näin käynytkin, lohdutteli emäntä ja oli hyväilevinään lasta. -- Pulska poikahan tämä on... ei mikään rahjus.

-- Ja se Lindmanin nuori herrako se on tämän isä? kysyi isäntä tosissaan imien sikaaria, jonka Reeta-Maija Annan käskystä oli hänelle hakenut, suupielessään, huulet lujalla ja vasempi silmä puoleksi ummessa.

Anna ei vastannut mitään, ei ollut kuulevinaan, makasi vain lattiaan katsoen.

II.

Kevätpuoli oli talvea kulumassa, kun Samuli, jota Anna lyhentäen nimitti Samiksi, syntyi. Selkeä, kirkas ja kuultava sää ikäänkuin kevensi Annaa hänen alakuloisessa raskaudessaan. Akkunanpielessä hän usein istui ajatuksissaan Samin nukkuessa. Siitä hän näki laajan lumikentän, missä auringon säteet väreilivät silmiin pistävinä ja kiilsivät lumineulojen päissä, joita päiväisin aurinko söi.

Saman kartanon lapsia leikitteli päivät päästään tuossa huoneiden seinustalla, siitä kun aurinko jo oli hivuttanut lumen pois. Siinä ne mellastivat, leikkivät, huusivat ja niiden terve ääni tunkeutui ikäänkuin virkistävänä Annan korviin. Tässä hänen kamarissaan oli niin hiljaista, ummehtunutta ja raskasta; se oli tiivi ja suljettu, jotta siinä lämpökin ikäänkuin liian paksuna majaili, pieni pyyrykkä kun oli. Sitte taas kun Sami alkoi kirkumaan, huusi se, jotta korvia särki, kun ääni ei päässyt hajautumaan pienessä huoneessa.

Väliin Anna itki ja muisteli mennyttä. Nuoreksi oli Anna jäänyt, kun häneltä vanhemmat kuolivat. Aivan pienestä pitäen oli hän ollut vieraissa ja siitä asti kun kynnelle kykeni, oli häntä käytetty työssä. Ensin oli hän kasvanut jumalisen mummon luona, joka ihmisrakkaudessaan oli hänet kaupungilta ottanut hoitaakseen pientä maksua vastaan. Se opetti hänet rukoilemaan ja puhui paljon Jumalasta. Ei koskaan lasna mummon luona Anna pannut nukkumaan siunaamatta itseään. Siellä mummon luona se oli hänen sielunsa hienostunut ja saanut hellempiä tunteita.

Mutta tuskin oli hän kahdentoista vuotinen, kun joutui pois mummon luota ja viskattiin maailman jalkoihin. Milloin oli hän asiatyttönä ravintolassa, milloin lapsipiikana ja milloin minäkin, kunnes sai astua täysi-ikäisen palvelijan toimeen. Hän ei enää rukoillut tai veisannut virsiä, vaan opetteli sunnuntai-iltoina tanssimaan Lindmanin kartanopirtissä renkien ja toisten piikojen kanssa.

Kevytmielisessä elämässään oli Anna päässyt mittansa päähän, kun Sami syntyi. Se oli hänen viimeinen elämänsä aste tyttövuosiltaan, mitkä nyt olivat jääneet vain muistoina kangastelemaan. Hänen sielussaan nyt täällä yksinäisyydessä kamarissaan väliin ajelehti katumuksen väreitä ja uskonnon kaipausta.

Tavallisesti jälkeen päivällisen luki hän virsikirjaa ja itki. Mutta kun hän oli aikansa itkenyt, kuivuivat kyyneleet itsestään. Ulkona ulohtaampana kentällä salvettiin suurta rakennusta. Työmiehet siellä uutteroivat ja rakennus valmistui päivä päivältä. Seinustalla reuhasivat lapset paljasjalkaisina ja kuluneissa ketineissä. Niiden nauru ja rähinä estivät Annaa kovin vaipumasta haikeamielisyyteen. Ilta-aurinko vähitellen aleni heittäen kirkkaan kajanteen luontoon ja kevätpäivän illan helmassa on jotain lohdutusta ja virkistystä yksinäisyydessä huolivalle.

Sen Anna tunsi ja sen mielialan perästä voi hän aivan rakkaasti suudella Samia kätkyeeseen ikäänkuin olisi se ollut hänen toivotuin kalleus. Väliin tuli taas kätilö, joka muuten oli ollut Annalle varsin avulias, puhumaan hänelle Jumalasta. Hän osasi liikuttaa Annan sydäntä ja saattaa hänet toivottomuuden partaalle harhaileinaan tyrkyttämällä Annalle hänen suurta syntiään, Tuollaisten ja ristipäisten tunteiden raatelemana aristui hänen sielunsa ja hän rupesi epäilemään koko elämäänsä. Kun hän muisteli sen viimeisimpiä yksityiskohtia, niin häntä puistautti. Teki jo kerran mieli rytistää Sami yhteen paikkaan kuoliaaksi ja itse juosta suoraan avantoon. Silloin hänen aivoissaan pyöri hurjia, sekalaisia aikeita, mutta viereisestä huoneesta kuului isännän ja emännän tyyni keskustelu -- ja hän heräsi huumauksestaan.

Milloin otti hän Samin kätkyestä, hypitti sitä ja lauloi sille, milloin taas se häntä vierotti, ja se tapahtui aina, kun hän muisti elämänsä viimeiset yksityiskohdat. Hän oli silloin kuulevinaan palveluskumppaniensa pilkkaa ja näkevinään renkien ilkeästi irvistelevän hänelle. Kun hänen ollessaan tässä mielialassa kätilö sattui tulemaan postilloineen, saattoi hän kuunnella sitä jonkun hetken tajullisesti, mutta sitte kuului kätilön ääni hänestä etäiseltä huminalta, mikä kuoli omaan kaukaisuuteensa: hän ajatteli aivan toista.

Tällaista hoippuvaa sielun tilaa oli jo kestänyt useita viikkoja, kun ulkoapäin tuli Annalle terveellinen puuska. Hän istui muutamana päivänä tuolilla pöydän vieressä lukien virsikirjaa. Hän oli vasta imettänyt Samin, mikä nukkui. Yhtäkkiä livahti akkunan sivu komea reki ja siinä rouvasihminen, jonka hän tunsi Lindmanin kauppaneuvoksettareksi. Kulkuset enää vain kerran syvemmin kilahtivat ja hevonen pysähtyi kartanon portille.

Anna aristui, jotta veret poskille nousivat. Hän hypähti penkoakseen yhtä ja toista, sillä hän arvasi kauppaneuvoksettaren tulevan hänen luokseen. Mutta mitä varten? Anna tunsi sydämmensä takovan ja vienot vapisun väreet kulkivat ruumiissa.

Ovi avautui. Sisälle astui lihava rouvasihminen, jonka poskilla oli varasto hyvien ruokain ja runsaan unen tuomaa punaa. Hänen muassaan lehahti huoneeseen hyvälle tuoksuvaa lemua ja raikasta kevätilmaa, sillä ovea sulkemaan ei hän ollut niin kiireissään.

-- Hyvää päivää, Anna! Kuinka Anna nyt jaksaa? kysyi kauppaneuvoksetar, ja silmäsi Samiin kehdossa.

Anna jo vähän rohkaistui, mutta rouvan tulosta heräsi Sami ja alkoi itkemään. Anna ehätti poikaa tyynnyttämään. Ja hän saikin sen itkusta herkenemään ja siirsi kätkyen huoneen loukkoon. Sitte Anna siirtyi rouvan puheille. Häntä painusti asemansa, jotta ei oikein tiennyt, mihin silmänsä pani. Sami alkoi uudestaan kirraamaan. Rouva katsahti säälivästi Samia tuonne loukkoon ja kysyi Annalta, onko lapsi kärtyinen. Anna myönsi. Hän oli kuin kuumilla kivillä huoneessaan. Suututti Annaa, kun tuo lapsi tuossa porasi ja rouva häntä sitte niin pitkään silmäili.

-- Meillä olisi nyt, Anna, pidot. Kauppaneuvoksetar katsoi nyt Annaa tarkemmin ja leuhautti huoneessa nenäliinaansa, jotta siitä leviäisi Kölnin veden haju.

-- Jasso pidot, sanoi Anna jotakin puhuakseen ja koetti vetää röijyään tiukemmalle ruumiiseensa rouvan katseiden painosta.

-- On tullut kaupunkiin uusi kuvernööri ja herrasväki pitää sille tulijaispidot. Mutta me emme ole löytäneet toista tarjoojaa niin sopivaa kuin Anna. Rouvat ovat ajatelleet, että jos Anna kykenisi siksi.

Anna ikäänkuin oikesi häpeänsä painosta, sillä mieleen tulivat pidot suuret ja loistavat, sellaiset, joissa hän monen monta kertaa oli ollut tarjoojana.

-- Kyllä kai minä kykenen, jos vain saan hoitajan Samille, ja Anna tunsi viimeistä sanoessaan punastuvansa.

Nyt alkoi rouva säälitellen puhumaan Samista ja hiukan nuhteli Annaa, että kun Anna viitsi sillä tavalla käyttäytyä. Muuten hän uskoi Samin isäksi heidän entistä renkiään, joka syksyllä oli mennyt merelle. Puhui, että kun se tulisi mereltä, niin laittaisi hän sen ja Annan naimisiin.

Kauppaneuvoksetar huomasi, että Annaa hävetti eikä sen takia jatkanut puhettaan Samista. Mutta hänen mieleensä juolahti, että ehkä Anna ei tuolla pidoissa enää olisikaan sama sukkela ja miellyttävä Anna kuin ennen. Ja hänestä näytti, kun hän oikein tarkkaan katsoi, että Anna oli ilkeämmän näköinen kuin ennen: hiukset hajallaan, rinnat ohuen pumpuliröijyn alla ripuksissa ja hamesiekale huolettomasti päällä. Mutta toisakseen ajatteli kauppaneuvoksetar, että hän oli vain rouvien asiamies, hän saattaisi puhua heille, kelvanneeko Anna enää sille sijalle. Pyysi nyt kuitenkin Annaa valmistaumaan pitoja varten. Näkisihän sitte, olisiko Annasta enää tarjoojaksi.

Anna saattoi avopäin ja yksisillään rouvan aina portille hevosen luo asti. Kauppaneuvoksetar nyökkäsi ystävällisesti päätään hyvästijätöksi ja reki lähti luistamaan vähäistä katupengertä alas. Anna kiiruhti juoksujalassa sisälle, sillä hän tunsi ulkoilman kovin imeyvän hänen ohuen pukunsa läpi.

Kun hän tuli huoneeseensa, oli siihen ikäänkuin laskeunut joku terveempi, valosampi ja kevyempi ilma hänen mielestään. Siinä vielä hajahti rouvasta jäänyt Kölnin veden lemu ja aurinko, kirkas huhtikuun aurinko paistoi niin selkeänä sisälle. Hänen huoneensa oli päivän laskun puolella ja aivan vapaa alenevan auringon valolle. Ja hänen omasta ruumiistaan oli paennut tuo lyijymäinen raskaus, mikä häntä oli painanut ja sieluaan pakottanut. Siihen virtasi entistä riemua ja keveyttä. Ja mielessä tuntui hyvältä. Hän oli luullut, että kaikki ovat hänet hyljänneet, paitsi kätilö postilloineen, mutta äläpäs -- rouvat hakevat häntä pitoihinsa ja pitävät häntä ihmisenä kuin ennenkin.

Kun Sami alkoi itkeä tirraamaan, meni Anna sitä hyväilemään ja lellittelemään. Antoi rintaa, pani kätkyeeseen, soudatti ja lauloi. Samin huuto ei nyt ottanut kipeälle sydämeen eikä katkeroittanut mieltä, sillä Annan ajatukset olivat pidoissa, rouvain suosiossa ja kaikessa hyvässä, mitä siihen oli yhdistettynä.

III.

Niin oli päätetty, että Annan pitää tulla kuvernöörin pitoihin valmistelijaksi ja lopullisesti tarjoojaksi. Anna oli käynyt Lindmanilla ja oli ollut rouvien mielestä silloin, he olivat siellä pitoja puuhaamassa, sillä ne juuri vietettiin kauppaneuvoksen talossa, ollut yhtä sievä kuin ennenkin, vaikka he kauppaneuvoksettaren huomautuksen johdosta oikein hakemalla hakivat Annasta epähienoutta. Kasvot nyt tosin olivat Annalla kalvakammat kuin ennen, mutta siten oli hän tullut rouvien mielestä herraskomiammaksi. Ennen hänen kasvoissaan olikin ollut liiaksi verevyyttä -- niin rouvat sanoivat.

Samille oli Anna saanut hoitajaksi muutaman työmiehen vaimon naapurista. Mutta Samin hoito oli häneltä poikkipuoleista, kun hän kulki kahden maan väliä: oman asuntonsa ja Annan kodon. Kun Sami heräsi, alkoi hän itkemään ja itki niin kauvan, kunnes uupui ja nukkui.

Yösydäntä oli Anna vain kotonaan. Pitojen pölläkässä kului häneltä niin aika, ettei hän tiennyt päivästä muuta kuin aamun ja illan. Hän juoksi leipureilla ja kondiitoreissa, kävi kaupungin useimmat viinipuodit, haki, olisiko jo jossain talossa kevään aukomia ruusuntupusseja. Sitte laitteli ruokia, koristeli tarjottimia ja järjesteli niihin leivokset, sanalla sanoen hänen aistinsa ja makunsa täytyi ensin käydä tekemässä tarkastusta kaupungin ylellisyystavaroista ennenkuin ne tuotiin arvostelevan areopaagin, rouvajoukon, eteen. Rajaton luottamus oli rouvilla tässä suhteessa Annaan, sillä he tunsivat hänen aistinsa mallikelpoiseksi.

Väliin vain näitä Annan homman huumaamia hetkiä raskautti nuoren herran, Samin isän, näkeminen. Se paremmin karttoi häntä nyt, ei sanaa vaihtanut, ja varsinkin, kun Anna oli kauppaneuvoksettaren parissa, oli se ärtynen, jos sattui tulemaan samaan. Kahta ahkerammin kulki nyt nuori herra ulkona koirineen kuin ennen pitkissä, kiiltovartisissa saappaissa ja koiraparia taluttaen. Häntä sanottiin tylsämieliseksi, mikä ei pystynyt mihinkään. Ei hän viettänyt iloista ravintolaelämää kuin useimmat kaupungin nuoret herrat, vaan oleskeli tavallisesti yksinään ulkona ja huoneessaan. Koirista hän piti ja hevosista ja rakasteli pukeutua hieman muodeista irtautuvasti. Hänen pitkät, laihat, hiukan kesakoiset kasvonsa olivat kuivat ja silmät tyhjät. Kaupungin nuorten vallasnaisten parissa pidettiin hän pilkkana eikä nuori herrakaan heistä välittänyt. Hän oli umpimielinen ja salvattu koko olemukselleen eikä häntä ulkoapäin näyttäneet tunteet lämmittävän eikä intohimot polttavan, vaan hän näytti sellaiselta, ettei hän yhtään osaa nauttia elämästä eikä ympäristöstään. Siksi kai ei kauppaneuvoksettarellekaan yhtään johtunut mieleen, että Anna olisi saanut Samia hänen pojalleen, Lennart-herralle.

Mutta jonkunlaista kunnioitusta oli Annassa tätä idioottia kohtaan, sellaista, jollaista palvelija aina tuntee isäntäväkeensä herrasmaailmassa. Ja tämä palvelijan kypsymätön arvottamisen tunne se oli suuressa määrässä saanut Annan myöntymään nuoren herran raaoille tavotteluille.

Pidot pidettiin, loistavat ja suuret kuin ikään sopi kaupungin hienostolle. Valikoitu se joukko oli, joka pääsi juhlistamaan kuvernöörin tulijaiskestejä. Kaupungin utelijas väestö kulki akkunain takaa katselemassa ulkopuolellekin häikäiseviä pitoja. Eivätkä ne olleetkaan mitään varjokuvia akkunanverhoissa, joita sieltä näkyi kadulle katsojain silmiin, vaan täyteläisiä, vereviä, nuorentuneita kaupungin herroja ja ompelijattarien luomia rouvasihmisiä. Koko tämä maailma kokonaisena ja ehyenä näkyi kadulle alastomain akkunain läpi ja valon säteilevä häie tunkeutui kauvas ympäristöön.

Illan kuluessa varmistui Anna varmistumistaan käytöksessään. Kun vieraita oli alkanut tulla, oli häntä painanut raskaus, että ehkä jotkut rouvasihmiset, jotka eivät olleet pitoja puuhaamassa, katsovat häntä hyvinkin karsaalla silmällä ja että olisi ollut parasta olla tänne tulematta. Mutta nyt eivät rouvat joutaneet välittämään mitään karvasta ja katkeraa, vaan hymy ja hyvät tuulet paistoivat jokaisen naamasta. Ja Annakin unhotti Saminsa ja nykyisyytensä. Hän vajosi puuhaan ja hommaan, antautui koko sielullaan kiini kesteihin, jotta kaikki hyvin kävisi. Hänen näppärä käytöksensä, särvi runkonsa, musta vaatteuksensa, suuri, valkoinen vyöliina edessä ja lumenmoinen kalpeutensa tekivät miellyttävän vaikutuksen ja synnynnäinen hymy valoi kiillon koko olennolle.

Kesteissä muuten oli Anna kuin kotonaan. Hänen vahvin puolensa ne olivat. Hän osasi oikein sulaumalla sulata kaikkiin valmistuspuuhiin ja sitte itse kesteissä hän ikäänkuin palveli intohimoaan, mikä aina kaipaili suurta ja komeaa. Illanpitkään hän jo punaposkisena hikoili, mutta väsynyt -- sitä hän ei tehnyt koskaan.

Yksinään oli Sami saanut olla yönsä, sillä vaimo oli käynyt vain illalla imettämässä. Oltuaan aamulla hetken unen horroksissa Lindmanin kyökissä piikain sohvalla oli Anna, vaikka tuntuikin vastenmieliseltä, ravistanut itsestään unen tähteet ja kiiruhtanut Samia katsomaan. Ja siellähän se kotona poika nukkui rauhassa kuin enkelin suojaamana. Anna imetti Samin, sai hänet uudestaan uneen ja kiiruhti takaisin Lindmanille, sillä järjestys oli saatava takaisin kauppaneuvoksen talossa, ja rouva oli tähän Annaa erityisesti pyytänyt.

Tanssittaessa oli ohkaista pölyä kokoontunut joka paikkaan loistavassa salissa, viiniä oli valunut huoneiden pöytäliinoille ja tupakanporoa oli jokaisessa sopivassa kolossa, makeisten jätteitä siellä täällä ja sikaarin ja paperossinpäitä tuhka-astiat täynnä. Kaikki tämä oli korjattava, puhdistettava ja pestävä.

Itse herrasväki nukkui koko aamupäivän päivälliselle asti. Kauppaneuvoksetar virkistävästä unesta herättyään hymyili ja myhäili unen tähteet silmissään. Hän nautti emännän onnea, joka vastikään on pitänyt loistavat pidot ja niissä täydellisesti onnistunut. Hän oli hetkeksi kiinnittänyt ympäristönsä huomion itseensä ja vielä kauvan jälestäpäin juteltaisiin pidoista, jotka, vaikka kyllä yhteisellä kustannuksella, oli pidetty hänen talossaan. Hänhän se kuitenkin oli antanut värityksen koko hommalle.