Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

PER JA BERGIT

Kirj.

Kristofer Janson

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1879.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Isossa tuvassa Björnstad'issa istuivat vanhukset yksinänsä. Tuvassa oli pimeä; mutta Kari muori ei niin vähästä syystä tahtonut rukkiansa jättää. Hän siirsi sen vaan likemmäksi takkaa, josta valkea valaisi lankaa, ja siinä hän istui arvokkaana ja suorana, valkoinen huivi päässä; katseli välistä oliko häkkärä niinkuin olla piti, hieroi sormellaan rukin rintaa ja pani pyörän hyrisemään ja hurisemaan, että olisi voinut luulla koko mehiläisparven lentäneen tupaan. Ei hänelle juuri paljon valaistusta takasta tullut tällä kertaa; siinä oli ainoastaan muutamia punaisia hiiliä savuttamassa ja muutama puoleksi palanut oksa, joka hyvin ylpeästi leimahti, mutta samassa sammui, kun luultiin että siitä jotain tulisi maailmassa. Kari oli monta kertaa aikonut heittää pientä oksaa tuleen, mutta aikomus päättyi joka kerta siihen, että hän katsahti ovelle päin eikö Bergit jo tulisi. Hän ei voinut käsittää mihinkä tyttö oli jäänyt tänä iltana, ja kuitenkin hänen olisi pitänyt panna puuroa kiehumaan illalliseksi. Pitäisihän hänen viimeinkin tulla läävästä tupaan.

Arne, Karin mies, oli tullut myöhään tupaan tänä iltana. Hän oli näin kauan tehnyt työtä omenatarhassa, sillä viimeiset omenat olivat korjattavat. Nyt oli hän ottanut tuolin ja käynyt istumaan Karin luo takan ääreen, täyttänyt piippunsa ja poltti nyt yhtä mittaa. "Hän on väsynyt työstä", arveli Kari ja katseli hänen puoleensa. Arne istui kyyryssä, molemmat kädet polvillaan, katseli vaan eteensä, eikä sanonut mitään, poltti vaan vahvasti; vaan hän ei näyttänyt siltä, joka vähästä väsyy, leveähartioinen ja voimakas kun oli. Arne istui vaan miettimässä ja mitä enemmän hän mietti, sitä enemmän hän poltti.

"Minä tahtoisin kysyä jotain", sanoi Arne viimein, katseli Karia ja kaasi piipusta tuhkaa takalle -- "mitä sinä pidät Nils lukkarista?"

"No niin! se on varmaankin viisas mies, ja lukenut mies, ja hyvä ääni hänellä on laulaa kirkossa".

"Niin ja kunnollinen mies", jatkoi Arne puhaltaen piippuun, "kyllä kai hän on noin muutaman sadan taalarin omistaja?"

"Arvattavasti niin", sanoi Kari ja siirsi rukkia hiukan, "jos hän ei ole tuhlannut kaikkia, mitä hän sai ensimmäisen vaimonsa kanssa".

"Olisiko se mahdollista, niin viisas ja kunnollinen mies, hänellä on viisi lehmää ja kymmenen lammasta". Arne odotti Karin jotain sanovan, mutta hän hyrritti vaan rukkiansa.

"Nils käy kai vanhaksi jo?" kysyi Kari ja hyrritti rukkia yhä ankarammin.

"Oo, ei ole hätää vanhuuden suhteen", sanoi Arne ja hieroi lakilla kämmentänsä, "Nils on vahva ja voimakas ja voipi elää kauan vielä".

"Hrrr -- rr -- rr --", sanoi rukki.

"Onko hän puhunut sinun kanssa Bergit'istä?" kysyi Kari hetken perästä.

"Se ei ole aivan mahdotointa", sanoi Arne, pudotti lakkinsa samassa ja kumartui ottamaan sitä ylös jälleen.

"Mitä vastasit?"

"Oo, en mitään varmaan. Minä sanoin että tahdoin puhutella sinua ja sitten kysyä tytöltä. Kyllä kai siihen neuvo keksitään, arvelen minä, ei ole tytön mitään kiirettä myöskään".

"Se oli totuuden sana, Arne, sinä olet aina ollut älykäs ja varovainen mies. Bergit on vasta kuusitoista vuotta ja kyllä kestää ennenkuin hän voi naimiseen mennä, hupakko kun on". Kari nousi tuolilta, otti vähän puita, pani ne tuleen ja puhalsi syttymään. Istuutui sitten entiselle paikallensa. "Onko Nils'illä hyvä onni tyttöjen luona, mitä luulet?"

"Sen asian laita on erilainen", sanoi Arne ja pudisti päätänsä, "tyttö-onni ja etelä-tuuli ovat yhtäläiset, tänään tuulee sieltäpäin, mutta huomenna on tuuli kääntynyt. Niin kauan kuin tytöt ovat nuoria, ovat he kauhean ylpeitä ja pitävät nuorta miestä narrina ja pilkkanansa. Mutta kun miesjoukko sitten juoksee tiehensä ja ukko tulee juhlavaatteissaan kosimaan, niin eivät tytöt ole hitaita häntä ottamaan ja kiittävätkin vielä päälliseksi. Kun tyttö vaan saa miehen, joka on hyvänluontoinen ja jolla on viisi aistia ja lisäksi leipää, niin kaikki muu on juuri yhdentekevää. Rakkaus kyllä tulee aikaa myöten, eikä siitä tarvitse hapsiansa harmaiksi surra. Semmoinen mies kuin Nils ei joka päivä seiso lakki kädessä, eikä ole se jokapäiväistä ruokaa kun pääsee lukkarin vaimoksi. Lukkarin vaimo voi päästä sekä papin ja tuomarin että voudin luo ja nehän täällä kaikkia hallitsevat, tiedäthän sen. Hän voi kirkossa istua pappien penkissä, jos hän tahtoo, kuulla miehensä laulavan ja katsella kuinka kaikki häntä tervehtivät kun hän menee ulos papin kanssa. Lukkarilla on lehmiä ja lampaita, hevosia ja talo ja kaikki mitä parasta ajatella voi. Jos tyttö tahtoo hallita, niin hän voi sitäkin saada. Lukkari on liian vanha nyt ollaksensa mukana komerseissa ja tansseissa ja, jos ajatusten kulku ei ole aivan hidas tytön aivoissa, voi hän puhua hyvää miehensä puolesta jos tämä joskus menettelee hiukan hullusti".

Arne oli saanut suunsa liikkumaan, mutta tähän päätti kun päättikin. Hän meni takan luo, kohensi valkeaa, pisti itsellensä uuden piipullisen ja istui niinkuin ennen, miettien ja polttaen. Kari pyöritti rukkiansa. Arne nousi sitten sytyttämään kynttilää.

"Ehkä minullakin olisi jotain kysyttävää sinulta", aloitti Kari.

Arne istuutui taas.

"Mitä pidät sinä Per'istä?"

"Siitäkö, joka on renkinä pappilassa?" kysyi Arne, otti piipun suustaan ja katseli vaimoansa suurin silmin.

"Häntä minä tarkoitin", kysyi Kari tyynesti eikä liikahtanut tuolilta.

"No, siitä ei sovi kerskailla", sanoi Arne ja raapi tukkaansa, "suuria sanoja hänellä on, sillä suuret sanat eivät suuta halkaise, suuret taskut hänellä myös on housuissaan, mutta ne ovat tyhjät, Renki saa kauan palvella ennenkuin häneltä mitään liikenee ja köyhän miehen ruoka on pian syöty".

"Hrr -- rr -- rr --", sanoi rukki.

Arne oli vaiti ja katseli Katia, mutta tämä istui yhtä totisena ja arvollisena kuin ennen, eikä sanonut sanaakaan. Näin istuivat he hetken aikaa. Mutta kauemmin Arne ei voinut malttaa mieltänsä, hän istuen kiikutti tuoliansa.

"Minä toivon ett'ei ole totta mitä ihmiset kuiskaavat, että nimittäin Per käy täällä nuuskimassa?"

"Ei koskaan ole kuuntelemista mitä ihmiset lörpöttelevät", vastasi Kari ja muutti häkkärää hiukan.

"Niin, sillä minä sanon sulle, että olen välistä kuullut ikäänkuin kuiskuteltavan Bergit'in kamarissa, mutta en ole ajatellut sitä sen enempää. Kun ei se vaan olisi Per, joka käy täällä kosimassa".

"En voi sitä sanoa niin tarkoin; ei kukaan tiedä missä jänis kulkee, on vanha sananparsi, mutta kyllä kai sinussa on miestä pitämään tytärtäsi silmällä?"

"Niin hän koettakoon vaan -- semmoinen raukka. Lauantai-iltaa hän kai odottaa, arvaan minä; mutta varropas poikani, kyllä minä hankin trakteeringit siksi iltaa. Jos et ole ennen keppiä maistanut, niin saat sitä sinä iltana maistaa". Arne oli varsin kiihtynyt, hän oli noussut istuimelta ja käveli edestakaisin lattialla. Samassa kuuli hän rapinaa ovelta. "Ken siellä on?" kysyi hän kääntyen.

"Minä vaan", sanoi lapsekas ääni ja sisään tuli Bergit, tuoden sylillisen polttopuita, joita hän nyt heitti nurkkaan.

"Ethän sinä vaan ole kuunnellut mitä minä puhuin äidillesi?"

"Kaikkia vielä!" vastasi Bergit, veti huivin kasvojensa eteen ja riensi ovesta ulos.

"Etkö tule pian puuroa keittämään?" huusi äiti hänen jälkeensä.

"Kyllä, kyllä!" kuului porstuasta, mutta nyt Bergit ei voinut pidättää nauruansa kauemmin; hän nauroi niin että vapisi, juoksi rajusti ulko-oven kautta pihan yli, suuren koivun juurelle mäellä. Siinä hän kaatui ja nauraa hohotti ehtimiseen.

"Ei Per! Per! en ole kuullut niin naurettavaa ennen".

"Mikä on?" kysyi Per, joka tuli koivun takaa ja heittäysi ruohikkoon.

"Isä aikoo piestä sinua, Per!"

"Häh! mitä?" sanoi Per, nousi puoleksi ja tuki molemmin käsin polviansa, katsellen tyttöä.

"Niin, se on totta, aivan totta, -- -- ja sinun takkisi tulee hyvin tomutetuksi".

"Mutta kuinka sinä sen tiedät?"

"Odotas, nyt saat kuulla. Tiedät että minä pyysin sinua menemään tuon suuren koivun luo niin kauaksi, kuin minä viimeistä pyttyä pesisin ja kantaisin polttopuita tupaan. Samassa kun olin mennä tupaan kuulin isän haastelevan ääneensä äidille. Ja tiedätkös mistä juttelivat?"

"En".

"Nils lukkarista".

"Mitenkä? Nils'istäkö?"

"Niin, Nils'istä juuri, ja hän sanoi vielä että hän piti paljon Nils'istä ja että meistä molemmista vielä tulisi pariskunta aikaa myöten, arveli hän".

"Mitä sinä silloin vastasit, Bergit?"

"Minä en mitään vastannut, minä, sillä minä olin niin täynnä naurua että tuskin osasin pidättää sitä missä seisoin. Mutta arvaapas kuinka isä saarnasi kartanosta -- minä kyllä kuulin että lukkari itse oli puhunut hänelle -- ja viimein sanoi hän että nuoret pojat vaan olivat rakastavinansa tyttöjä, mutta juoksevat toisen luota toisen luo. Onko se totta Per?"

"Uskotko sitä, Bergit?"

"En tiedä mitä uskoa". Ja molemmat nauroivat ja Per laski käsivartensa Bergit'in vartalon ympäri ja tahtoi häntä suudella, mutta Bergit pani kätensä eteen. Sitten katseli hän ympärilleen näkisikö heitä kukaan vaiko kuulisi, ja suuteli sitten Per'iä.

"Mutta se on totta, en saanutkaan kuulla pieksemisestä", sanoi Per, nauroi ja heitti päätänsä taaksepäin niin että lakki lensi silmille.

"Se on tosi. Äiti ei vastannut tähän paljon mitään, mutta sen minä ymmärsin ett'ei hän suurta lukua pidä Nilsistä. Luulenpa melkein että hän pitää sinusta, Per; sillä hän tietää varsin hyvin että olet ollut luonani lauantai-illoin, mutta hän ei koskaan ole sanonut mitään. Sitten äiti kysyi mitä isä piti sinusta; mutta arvaapas kuinka isän muoto muuttui -- hän on varmaan myös saanut vihiä sinun kosimisestasi, luulen minä, sillä hän jyrisi ja oli niin suuttunut että melkein oli haleta. Ja sitten hän lausui että jos hän kerran saa sinut kiinni, niin hän pieksee sinua niin että kyllä kadut tuota temppuasi. Hän varmaan on varoillansa huomenna siihen aikaan kun miesten on tapa tulla. Hän saa kyllä kauan etsiä silloin ennen kuin sinut löytää".

"No, mitäs arvelet, pitääkö minun tulla vai olla tulematta?"

"Oletko hullu? Ethän toki tahdo tapella oman isäni kanssa?"

"Kyllä minä kai ukon voittaisin", sanoi Per ja raapi korvantaustaansa, "se voisi kyllä olla hupaista kerraksi, mutta saanen kaiketi pysyä alallani".

"Älä sinä pöyhistele liioin, isä on väkevä, hän".

"Tahdonpa koettaa", sanoi Per, sysäsi takin hihan ylös ja katseli jäntevää käsivarttansa.

"Jos sinä uskallat tulla!" huusi Bergit nauraen ja uhaten kädellään, -- "niin minä ajan sinut pois".

"Sitä et voi", sanoi Per, otti hänen kätensä ja kätki sen omiin käsihinsä.

"Mutta minä lukitsen oven".

"Minä seison ulkopuolella".

"Mutta minä menen lukkarin vaimoksi".

"No niin, saan kaiketi olla kotona huomenna kuitenkin", sanoi Per ja päästi irti käden, "en minä sitä toden perästä tarkoittanutkaan". Sitten juttelivat yhtä ja toista. Mutta yks kaks Per hypähti seisomaan, naurahtaen kovasti, ja taputti reittänsä.

"Mutta sinä sanoit jotakin. Jos minä voisin sen aikaansaada, Bergit, niin nauraisin niin että kuulisivat sen vuoren toiselle puolelle".

"Mitähän se olisi?" kysyi Bergit, hänen täytyi nauraa tahtomattansakin.

"Jos saisin lukkarin menemään kosioretkelle huomenna, niin hän saisi kelpo löylytyksen".

"Oletko mieltä vailla? Mitenkä se kävisi?"

"Minun täytyy keksiä keino, näetkös, -- hei kuinka hän sätkyttelisi -- se roisto on kerran lyönyt minun isääni, niin että hänellä vielä on arpi siitä, mutta minä en voi koskea häneen, koska hän on tämän tienoon ruukku ja pata, mutta jos vaan voisin" -- -- Sen enempää Per ei saanut sanotuksi, sillä samassa Bergit'iä huudettiin. Kari seisoi ovessa. Kun hän ei nähnyt Bergit'iä missään, meni hän läävään päin.

"Oi Jumal' auttakoon minua", huusi Bergit ja hypähti jalkeille, "minä olen varsin unohtanut puuron". Ja nyt juoksemaan alaspäin.

"Kuule Bergit!" huusi Per, häntä seuraten, "tiedäthän että minä olen säästöön pannut sen verran että kahden vuoden perästä voin ostaa itselleni maatilan, mutta sen sinä voit arvata, ett'ei siitä mitään lukkarin taloa tule".

"Kyllä kai asiat selviävät aikaa myöten", arveli Bergit.

"Hyvä on, minä en ole se mies, joka väsyy pian, ja paljon voi yhdessä vuodessa tapahtua".

"Hyvästi siis, Per".

"Hyvästi ja voi hyvin huomenna".

"Älä unohda lukkaria".

"Ole varma siitä ett'en häntä unohda, hän on selkäsaunan tarpeessa, se roisto".

"Hyvää yötä, hyvää yötä".

Hän näytti niin pulskalle, Per, mennessään mäkeä alas. Hän oli pitkä ja leveähartioinen, notkea ja nopea. Lakki hänellä oli kiharatukkaisessa päässään, selkänsä oli suora, hän heilutti käsivarsiansa sinne tänne astuessansa, välistä tarttuen puukkoon, joka oli hänen vyöllänsä. Jalat koskivat keveästi, mutta varmasti maahan, jotta nahkahousut rapisivat joka askeleella, Hänellä oli voimia käsivarsissa, sekä työtä tekemään että ottelemaan, hän oli hilpeä ja sukkela, ajatteleva eikä koskaan neuvotoin. Hän ensimmäisnä istui kirkon mäellä sunnuntaiaamuna, ja ensimmäinen oli hän leikissä ja tanssissa illalla. Hän oli ensimmäisnä missä neuvoja tarvittiin ja ensimmäinen tyttöjen kanssa juttelemaan; sillä hyvä onni oli hänellä tyttöjen luona, sen Per kyllä tiesi. "Ei ole kun yksi semmoinen mies näillä tienoin", ajatteli Bergit, ovesta kurkistellessaan hänen jälkeensä.

TOINEN LUKU.

Nils Torgersen oli mahtava mies paikkakunnassaan. Hänellä oli kartano ja karjaa ja lisäksi rahoja kirstun pohjassa. Hän oli talollisen poika ja suuri hulivili nuorena, hänen isänsä oli köyhä, ja "köyhän miehen ruoka on pian syöty", kuten Arne sanoi.

Sentähden sai Nils, kun oli kuusitoista vuotta vanha, lähteä ulos palvelemaan. Mutta kuinka lieneekään ollut, vaan Nils ei varsin rivakkaasti ryhtynyt toimiin ja hänestä tuli ojankaivaja. "Jotain on parempi, kuin ei mitään", sanoi Nils. Ja Nils olikin mies kaivamaan! Hän kaivoi ja kuokki siksi että oli kaivanut itsensä poliisiksi. Kun sitten tapahtui että joku kotiseudulta tuli kaupunkiin ja joi hiukan enemmän, kuin jano vaati, niin hän ei voinut olla varma siitä, ett'ei Nils tulisi takaa ottamaan nutusta kiinni ja pistämään häntä arestiin. Kotipaikoilla eivät pitäneet tästä; he nauroivat Nils'ille ja sanoivat "hyi!" puhuessaan hänen menetystavastaan, eivätkä tahtoneet tervehtiä isääkään kun hänellä oli semmoinen poika. Muutamia vuosia myöhemmin tapahtui että eräs mies, kauniisen uuteen takkiin puetettuna, tuli tienoolle, ja -- se oli Nils. Ihmiset eivät oikein tahtoneet häntä tuntea, sillä uusi ei ollut ainoastaan takki, vaan itse mieskin. Hän oli tullut jotensakin vahvaksi ja oli saanut suuren punaisen nenän. Hän saarnasi nuorille miehille sekä uskottavia että uskomattomia kaikesta, mitä kaupungissa sai kuulla ja nähdä; hän oli iloinen ja täynnä hupaisuutta, osasi lauluja tynnyrittäin, ja kauan aikaa Nils oli suosittu ja tervetullut minne vaan tuli. Jos joku osasi kertoa hupaisesti ja naurettavasti, niin se oli Nils. Kun hän oli oikein hyvällä tuulella, oli saanut pari ryyppyä ja tuopillisen olutta, niin hän taisi istua ja lörpötellä niin että miehet olivat menehtyä nauruun ja naiset juoksivat pakoon. Jos silloin kysyttiin miksi hän ei jäänyt kaupunkiin, niin Nils istui kuin olisi saanut kapulan suuhunsa, -- "Noo, hänen ei tehnyt mieli jäädä sinne ainiaksi, täytyihän hänenkin kerran kotiin tulla, ymmärrettävä se, katsomaan kuinka maalla jaksettiin". Mutta oikeastaan asia lie ollut se että Nils viime aikoina itse oli ruvennut juomaan. Hän oli juonut siksi kun itse pääsi arestiin, ja kun oli päässyt ulos sieltä, osoitettiin hänelle lähtötie. Siinä Nils seisoi. "Näyttää siltä kuin saisin lähteä paluumatkalle", sanoi hän ja lähti kotia taas. Nyt hän kävi päivätyössä kotipaikoillaan, ja missä vaan kulki, naurua kuului. Nils ei olisi ollut ruma jos ei hänellä vaan olisi ollut tuo punainen nenä. Hän oli viekas ja ymmärtäväinen, eikä siis ihmettäkään että eräs vanha leski iski silmänsä häneen; sillä "vanhat kannot palavat kauan", sanoo sananlasku. "Vanha hän on, rahoja hänellä on, alaspäin vanha menee ja ylöspäin nuori", sanoi Nils ja meni kosimaan leskeä. No niin, ehkä hän ottaisi Nils'in, mutta ensin Nils'istä pitäisi tulla jotain suurta; sillä semmoinen oli ensimmäinen miehensä ollut.

"Mitä se olisi?" kysyi Nils.

"Jotain kirkon palveluksessa", vastasi leski. He puhuivat sitten enemmän keskenänsä tästä, ja eräänä päivänä Nils oli hävinnyt tienoolta. Hän oli lähtenyt seminariin, sillä nyt hänestä tulisi jotain kirkon palveluksessa. Vaan mitenkä lie ollutkaan, oliko oppiminen liian vaikeata vai juominen liian helppoa, Nils'in koulun-käynti ei tahtonut menestyä. Vuoden perästä hän palasi, nenä oli yhtä punainen, mutta nyt hän sanoi olevansa täysi-oppinut. Kyllä oli niitäkin, jotka väittivät toista, sillä asian laita oli semmoinen, että seminaristakin oli osoitettu hänelle lähtötie, "mutta ei koskaan ole uskomista juttuja", sanoi Nils, ja se oli oikein sanottu. Ollee kuinka olleekin, Nils'illä oli onni. Hän nai lesken, sai suuren talon, sovitti sanojansa hyvin papin luona, ja arvaappas kuinka seurakunnassa kuiskailtiin kun Nils Torgersen oli tullut lukkariksi ja kirkon laulajaksi. Mutta siitä päivästä alkaen tuskin oli mahdollista luulla Nils'iä samaksi mieheksi enää. Hän näytti vähintäin jalkaa pitemmältä, oli ojentanut selkänsä niin suoraksi kuin mahdollista oli, hankki itselleen silkkivuorilla ja kiiltävällä lipulla varustetun lakin, ja kun hän tämmöisenä, kirja kainalossa, juhlallisesti astui papin luo, näytti siltä, kuin seiväs olisi kävellyt tietä myöten. Kun seurakuntalaiset tervehtivät häntä, Nils ainoastaan nyykähytti heille päätänsä; vaan jos pappi tai hänen rouvansa tuli, seisoi Nils ojan reunalla, lakki kädessä kumartaen ja raapien, jotta ihmiset luulivat hänen jäsentensä olevan pois sijoiltaan. Muuten Nils'in ääni oli hyvä kirkossa, ja hän oli seurallinen mies, varsinkin jos oli juonut tuopillisen enemmän, kuin jano käski. Silloin kasvonsa loistivat, hän lörpötteli tyttöjen kanssa, nauroi vähän välillä, tanssi sitten yhden ympäryksen, ja suu kävi kuin pippurimylly. Lukkari oli unohtunut pois ja vanha Nils oli palannut jälleen. Nils oli jo vanha ammatissaan ja leski eli vielä. "Vanhat suonet ovat sitkeät", sanoi Nils ja rypisti otsaansa, "mutta ei hän mitään vahinkoa tee, se raukka". Viimein leski kuoli ja vanha Gudbrand Lien kiusasi aina Nils'iä sanomalla, ettei hän koskaan ollut niin hyvästi laulanut, kuin vaimonsa maahanpaniaisissa. Nyt hän oli vapaa mies talossaan, hänellä oli karjaa sekä rahoja kirstun pohjassa. "Nyt minä voin naida uudestaan", sanoi Nils, ojentaen itseänsä, "vanhan jälkeen saan nuoren ja sitten olen koettanut molempia lajia", ja nyt Nils kävi kosimassa Bergit'iä.

Nils Torgersen oli hieno mies. Hänellä oli kahta lajia pukuja, toinen sarkapuku arkipäivinä ja toinen hienommasta kankaasta sunnuntaisin, ja kahta lajia puheentapoja, hienompi papille ja virassa ja muuten raaka talonpoikainen puhe. Viime aikoina Nils aina oli käynyt sunnuntai-vaatteissa ja koristanut itseänsä kaikin tavoin. Tienoossa kuiskattiin mitä tuo merkitsi, ja miksi Nils yht'äkkiä oli muuttunut niin hienoksi. Mutta Nils nauroi itsekseen ajatellen: "Kun ensin saan uuden akan, niin vanha nuttu tulee päälle taas".

Nyt oli lauantai-aamu. Ilma oli selkeä, mutta vähän kylmä, sillä aurinko ei vielä ollut korkealle noussut taivahalle, loisti vaan hymyillen kuin suuri silmä kaukana idässä, välistä katsellen Per'iä, joka seisoi puhdistamassa papin pihaa. Per hyräili laulua itsekseen, katseli silloin tällöin lahden toiselle puolelle, jossa Arne Björnstad'in talo oli, hymyili itsekseen, lakaisi ja hyräili taas, Mieleensä muistui mitä hän ja Bergit eilen illalla olivat lukkarista puhuneet. "Jos saisin sinut tänne", ajatteli Per, "niin minä kyllä" -- samassa säikähti hän, sillä eräs käsi laskeutui hänen olkapäälleen, ja siinä seisoi -- -- lukkari Nils Torgersen, suuri kirja kainalossa, hienoimmissa vaatteissaan ja mustassa kaula-vaatteessa, suorana selästä kuin rippi-lapsi.

"Hyvää päivää, poikani", sanoi lukkari, karhealla äänellään.

"Hyvää päivää", sanoi Per, otti lakin päästään ja näytti surkean naaman Nils'ille, "onko lukkari näin varhain ulkona kävelemässä tänä päivänä?"

"Niin, näetkös, ei ole vähän tekemistä kaikissa vihkiäisissä, ristiäisissä, hautajaisissa ja miksikä ne kaikki nimitetäänkään; kaikki on tehtävä eikä mitään unohdettava, niinkuin on tapa sanoa, ja jos emme me, jotka hallitsemme ja valvomme kaikkia, tekisi työtä ja orjailisi aamusta varhain myöhään iltaan, niin olisi seurakunnan laita huono. Kaikki menisi myttyyn, ymmärrätkös -- niin totta tosiaan kaikki menisi myttyyn --", ja lukkari sylki maahan. "Se työ ydintä ja luuta syö, mies, se lukeminen ja työn paljous, siitä voi tulla sekä kipeäksi että kalpeaksi" -- ja lukkari niisti punaista nenäänsä. "Puh! minä olen kyllä nopeasti kulkenut tänä päivänä", lisäsi hän, pyyhkien otsaansa ja ojentaen kättänsä, "se rasittaa enemmän kuin tämä, kuin pihan lakaiseminen, kaivaminen ja" -- -- "Kai se niin lienee", sanoi Per, "eikä lukkari suinkaan ole koskaan kuokkinut, eikä kaivanut", sanoi Per, katsellen veitikkamaisesti lukkaria.

Nils ei ollut kuulevinansa, kääntyi ja aikoi mennä sisään. "Kai isä[1] nyt kotona on?" sanoi hän haparoiden kirjassa.

"Kyllä hän kotona on, sillä hän makaa sängyssään".

Lukkarin jalka koski jo kynnykseen ja hän tomutti hiukan nuttuansa kun kuuli surkean huokauksen ja Per seisoi siinä, nojautuen luudanvarteen, silmät maahan luotuina ja takki silmille vedettynä.

"Tahtoisin mielelläni puhua vähäisen sinun kanssasi", sanoi hän, ja oli pyyhkivinänsä kyyneleitä silmistään.

"Toinen kerta, poikaseni, nyt minulla ei ole aikaa", ja lukkari laski jo kätensä oven lukkoon.

"Olisi ollut Bergit Björnstad'ista", aloitti Per ja katsahti ylös.

Lukkari päästi avaimen irti kädestään, seisoi hetken aikaa, kääntyi sitten ja katseli kelloansa.

"On varmaankin liian aikaista mennä pappia puhuttelemaan eikä ole sen pahempaa ilmaa kuin että voin istua odottamassa ulkona yhtä hyvin kuin sisällä", näin sanoen istuutui lukkari suoraan portaille. Istui hetken aikaa. Rupesi sitten yskimään.

"On kaunis ilma tänään", yski ja katseli ympärilleen.

"Erittäin kaunis", sanoi Per, "ilman puolesta voisi varsin hyvin käydä paljain käsivarsin".

"No -- sinä aiot kai kosioretkelle tänä iltana", sanoi lukkari, nauroi vähän samassa ja noukki muutamia pieniä kiviä ylös hiekasta.

"Ei Jumal' paratkoon! minä en taida sille tolalle joutua koskaan enää", huokasi Per ja nosti nutun hihaa silmilleen. "Bergit'in ja minun välistä ei tule mitään".

"Mitä sanot? mitenkä minun on sitä ymmärtäminen?" kysyi lukkari ja katseli Per'iä suurin silmin.

"En tiedä asian laitaa, mutta varmaa on että isänsä on häntä yllyttänyt minua vastaan. Ennen Bergit oli niin hyvä ja lempeä, mutta viime kerran kun olin hänen luonansa, ei hän tahtonut tietää minusta mitään. Joku rikas mies on kaiketi puhunut hänen isällensä; nimeä Bergit ei maininnut, mutta arvattavasti käy niin että heistä tulee pariskunta. Bergit ei häntä paljon tuntenut myöskään, mutta arveli että hän tulisi tänä iltana sinne, jotta saisi hänen kanssansa jutella. Ei suinkaan lukkari tiedä kuka se on -- etevä ja korea mies hänen pitäisi olla, sanoi Bergit. Niin, niin, sillä lailla maailmassa käy -- rikkaus aina voittaa". Per huokasi, veti lakin silmilleen ikäänkuin pyyhkiäksensä kyynelet, vaan katsahti samassa lukkariin, joka istui kuuntelemassa. "Se oli makupala", ajatteli Per ja nauroi itsekseen, "Mutta sinä tarvitset vähän vielä".