Part 7

Kun Laurin Ranse oli luotsin poika, katsoi hän etuoikeudekseen päästä ensimmäiseen laivaan, ja se luoviskelikin kylän edessä lippu keulamaston kärjessä jo silloin, kun luotsivanhin meni edelliseen laivaan. Ranse purjehti haapiollaan laivan kupeelle ja sai luotsatakseen sen satamaan.

Sinä iltana olivat saaren kaikki luotsit ryyppäämässä kaupungissa, merimieskapakassa, jossa oli kaksi huonetta. Toisessa olivat matruusit ja luotsit, toisessa laivojen päämiehet, perämiehet ja saaren luotsivanhin.

Kun Ranse tuli sisään, näki luotsivanhin sen ja meni ja kutsui vävynsä omaan pöytäänsä -- kahdestakin syystä: Ensiksikin, koska ei tahtonut, että hänen tyttärensä mies juo itsensä siaksi, ja toiseksi, koska hän itse jo oli pienessä hiprakassa ja oli saanut kummallisen tunteellisuuspuuskan ja tahtoi sopia vävynsä kanssa. Mitään ilmiriitaa heillä kylläkään ei koskaan ollut ollutkaan, mutta välit eivät myöskään olleet sellaiset kuin oikean apen ja vävyn -- isän ja pojan -- välien pitäisi olla. -- Tulehan tänne, Ranse, sanoi luotsivanhin pöydästään äreästi, ja Ranse meni ja istui appensa pöytään, ja heistä tuli sinä iltana kuin veljet ja he purjehtivat yhdessä kotiin vielä samana yönä.

Ennen lähtöä sanoi appi muun muassa näin -- oli aikonut jo usein kotonakin niin sanoa, mutta täällä, monikielisessä puheensorinassa, tupakan savussa ja pienen orkesterin soiton humussa se kävi mukavammin laatuun.

-- Kuulehan, Ranse, mitä minä nyt sinulle sanon -- kuuntele tarkasti ja pane mieleesi! Minä olen jo monta kertaa siitä ajatellut sinulle sanoa, mutta ei ole koskaan satuttu näin mukavasti kahden kesken. Minä olen ajatellut, että kun minun suvussani ei koskaan, ei sitten Noan aikojen, ole ollut muita kuin luotseja ja luotsien vaimoja, en minä salli, että minun tyttäreni jää kuolemaansa asti kalastajan emännäksi. Kuule, Ranse, ja pane mieleesi: Sinusta on tuleva luotsi, oikea saaren luotsi! Minä en ole minä, sanottakoon mitä hyvänsä, ellen minä tästä asiasta puhu piiripäällikölle, kun hän ensi kerran tulee saareen käymään! Älähän nyt haasta mitään. Annahan kun minä puhun loppuun asti! -- Sinä varmaan meinaat sanoa, että sinä olet jo iällinen, et ole ollut ulkomerillä, etkä voi akoittuneena miehenä ulos mennä etkä päästä luotsioppilaaksi. Se ei meinaa yhtään mitään!! Sinä lähdet merille! Purjehdit ulkovesillä määräkuukautesi, ja minä sillä aikaa järjestän paperit selviksi, ja kotiin tultuasi olet sinä luotsioppilas ja luotsi heti, kun ensimmäinen tyhjä paikka ilmaantuu. No, se on sanottu ja aamen, ja tämän päälle ryypyt pohjaan ja miehet kotiin ja _rahat_ kotiin!

Viikon päivät meni lähtövalmistuksiin.

Koko sen ajan Ransen vaimo itki -- ei edes isänsä selityksistä välittänyt -- itki vain.

Ranse vakuutti vakuuttamalla, että hän viipyy korkeintaan puoli vuotta -- talvella jo tulee takaisin -- ei voi olla kauemmin!

Ranse sai laivan, joka purjehti puutavaralastissa kohti Espanjaa. Ensi päivät olivat pitkiä kuin iäisyys. Molemmat Susannat tuntuivat olevan kuin toisessa taivaankappaleessa ja vuosikymmenien takana, kuin kokonaan toisessa elämässä, jo vuosisatoja sitten jossain muualla eletyssä. Meri kohisi ja tuuli humisi ison parkkilaivan purjeissa ja takilassa kuin Jumalan ääni, mutta hän ei kuunnellut sitä. Ranse ajatteli vain molempia Susannojaan ja tunsi ympärillään syvän äänettömyyden.

Vähitellen perehtyi hän tovereihinsa, oppi viikko viikolta paremmin ja paremmin ymmärtämään heidän kieltään ja vähin itsekin puhumaan ja päivät ja yöt alkoivat mennä paremmin. Siitä hän oli kuitenkin varma, että kun se päivä koittaa, jolloin hänen määräkuukautensa merimiehenä tulevat täyteen, hän jättää laivan riemuiten, säästää palkkansa ja palaa suorinta tietä junilla ja matkustajalaivoilla kotiin. Niin ei kuitenkaan käynyt. Espanjaan päästyään hän meni toveriensa kanssa kapakkaan ja joi palkkansa.

Hän päätti seuraavalla kerralla olla varovaisempi, mutta aina kävi samalla tavalla, ja kun palveluskuukaudet alkoivat olla lopussa, suunnitteli hän pestin ottoa jossain kotimaahan menevässä laivassa.

Hän oli silloin Hampurissa.

Siellä oli eräs Hampurin--Etelä-Amerikan linjan purjelaiva, suuri, viisimastoinen, teräksinen parkkilaiva, johon pestattiin miehiä.

Ranse oli tutustunut erääseen Hemman Kalle nimiseen suomalaiseen, joka oli yli kolmekymmentä vuotta ollut merillä. Hänestä ja Ransesta tuli eräässä kapakassa ikuiset ja erottamattomat veljet. Kalle palveli ennestään tuossa viisimastossa ja pyysi Ransea mukaansa.

Niihin aikoihin ei Ranse enää ikävöinyt kotiväkeään -- korkeintaan oli hänellä aina satamissa uusille retkille lähtiessään jonkinlaisia tunnonvaivoja, varsinkin kerran, kun hän jo kymmenen vuotta yhtä mittaa oltuaan merillä oli saanut kotoa kirjeen tyttäreltään ja luki sitä kanssissa merimiesarkullaan istuen, laivan jo ollessa kaukana ulapalla kulkemassa kohti Rio de Janeiron satamaa. Tytär kirjoitti näin:

"Rakas Isä!

Äiti ei voi nukkua yöllä eikä päivällä, kun ei saa tietää, oletko sinä elossa vai kuollut ja tuletko sinä milloinkaan enää kotiin. Kirjoita pian, sillä äiti sanoo kuolevansa ikävään!

Tyttäresi Susanna".

Riossa odotti häntä myös kirje, mutta hän ei uskaltanut sitä avata. Hän pani sen arkkuunsa eikä avannut sitä edes merellä. Hän pelkäsi niitä kirjeitä! Ne voivat tuoda mitä tietoja hyvänsä! Hänellä oli kummallinen kammo kirjeitä kohtaan ja hän olisi suonut, ettei niitä olisi laivalle tuotu.

Hän ei pelännyt, että mitään onnettomuutta voisi tapahtua hänen vaimolleen, täysi-ikäiselle ihmiselle, vaan että hänen tyttärensä, hänen pikku Susannansa, jota hän eniten maailmassa rakasti, on voinut sairastua ja on kuolemaisillaan tai on jo kuollut ja siitä hänelle kirjeellä ilmoitetaan. Jokainen kirje, jonka hän sai, kerran pari vuodessa, poltti hänen sormiaan ja hän kätki sen vavisten arkkuunsa ja oli levoton koko päivän, aina siihen saakka, kunnes illalla pääsi kapakkaan, iloisten veikkojen seuraan. Kun hän oli tyhjentänyt pari lasia, palasi hänen iloinen luontonsa ja hän puhui ja lauloi ja tanssitti tummia etelämaan tyttöjä. Kun hän tapasi kapakassa suomalaisia merimiehiä, kokosi hän ne omaan pöytäänsä ja alkoi niille kertoa Susannastaan, pikku Susannastaan, iloisesta nelivuotisraukasta, jolla on isänsä kanssa suuri salaisuus säilytettävänään, mutta sitäpä ei äidille ilmaista ennenkuin Susanna tyttönen on täysi-ikäinen ja itse antaa siihen luvan. Hän heltyi aina jutellessaan humalaisille tovereilleen Susanna-tyttösestään ja salaisuudesta, joka vuosien kuluessa muuttui yhä kauniimmaksi ja pyhääkin pyhemmäksi. Hän kertoi tovereilleen aina tyttärestään, jota hän ikävöi. Joskus selvinpäin laivan kannella istuessaan, laivan vieriessä tuulen kiidättämänä yli valtameren vaahtopäiden ja aavojen, hän koetti koota ajatuksiaan ja laskea vuosia, mutta kun hän samalla sai tyttärensä kuvan sielunsa silmiin ilmi elävänä, oli tämä aina pieni nelivuotias tytöntyllerö, joka kädet ojona käveli häntä kohti aurinkoisella kylän kujalla kaukana kotisaarella, ja -- ja silloin hän hylkäsi vaikeat vuosien etsinnät ja yhteenlaskut ja sanoi itselleen: "Ehk' olis!" ja antoi ajatuksensa juosta vapaasti nelivuotiaan tyttösen, pienen Susannan maailmoissa ja kuvitteli, miten Susanna tulee iloiseksi ja nauraa, kun hän joskus vuosien päästä ottaa ja sanoo sille: "Kuulehan! Kerrotaan äidille siitä asiasta -- siitä sokerin varkaudesta? Mitä! Hahhahhah!" Ja Ransea nauratti ääneen, kun hän kuvitteli, miten Susannakin nauraa ja sanoo: "Ei vielä -- äiti piiskaa!" --

Silloinkin kun jo oli kulunut toistakymmentä vuotta hänen kotoalähdöstään, puheli hän aina vain nelivuotiaasta tyttärestään ja hän kertoi kerran, mikä se salaisuus olikin, nimittäin sen sokeripalajutun, jolle toiset nauroivat, mutta Ranse itse ratkesi äänekkääseen itkuun ja muut lepyttelivät häntä: "Suo anteeksi! Eihän me luultu sen sinuun niin koskevan!" -- Sitä salaisuutta en kerro hänen äidilleen -- en kenellekään! Minä pidän lupaukseni -- minä!

-- Nythän olet sen kertonut kuitenkin!

-- Nyt! -- Weil! -- Päivä paistaa täällä pohjoisesta! Linjan tuolle puolen on matkaa eikä teistä kukaan mene sinne kielimään! Jollekinhan minun on haastettava, mikä minulle on rakasta! -- Ja siellä on minulla kotona maailman paras hyljekoira! Niin! Siitä ei teillä ole aavistustakaan! Sen nimi on Heku, ja sitä minun on eniten ikävä. Ei kukaan vie sitä talvella jäälle -- jo moniin vuosiin. Mutta kun minä menen kotiin ja sanon, että "Heku!", hyppii se minua vasten ja ulisee -- tunnin -- puolipäivää -- huomiseen asti ja kun tulee talvi, vien minä sen jäälle.

Viimeisen kymmenen vuoden kuluessa ei tullut enää kirjeitä. Kaikki yhteys oli katkennut Ransen ja hänen kotiväkensä väliltä.

Mutta tulipa kerran sanansaattajaksi sitten Se, jonka jokainen saarelainen joskus elämänsä taipaleella kohtaa -- kuoleman uni.

Laiva, tuo suuri viisimastoinen parkki vieri iloiten yli kuohuvien aaltojen Atlannilla, vielä pasaadissa, kohti kotikaupunkiaan Hampuria. Ranse oli silloin ollut merellä kuusitoista vuotta. Hän makasi koijassaan ja uneksui näin:

Hän oli olevinaan kotisaarella, omassa rannassa, seisovinaan oman vaimonsa vieressä kädet housuntaskuihin työnnettyinä.

Kova itämyrsky puhalsi, ja Ranse ihmetteli sitä laivojen paljoutta, mikä oli ajautunut satamaan ja tuhoutunut siinä, mutta kun hän nosti silmänsä ja katsoi Itäselälle, tuli sieltä täyttä myötäistä vielä yksi laiva, yksi ainoa valkea laiva täysin purjein ja ajoi ylös maalle Ransen omaan valkamaan -- ihan ääneti ja keveästi, ylös teloilleen asti. Silloin heräsi Ranse.

Hän vapisi.

Hän oli varma siitä, että kuolema on käynyt hänen kotonaan, tai parhaillaan sinne tulee.

Hän tiesi, ettei tuo uni ole valehdellut kertaakaan eikä kenellekään oikealle saarelaiselle.

Hän ei saanut unta silmiinsä.

Hän pelkäsi kotiväkensä puolesta.

Omatunto soimasi häntä kaikkien kuluneiden vuosien vuoksi.

Tuntui kuin jokin näkymätön voima olisi vasaroimalla vasaroinut, että jokainen edellinen vuosi olisi ollut sopivampi paluuvuosi kuin tämä.

Että vaikkei hän palannutkaan kotiin puolen vuoden kuluttua, olisi vuoden kuluttua palaaminen ollut onnellista ja kaikki olisi nyt ohi ja unohdettua ja kotisopu saavutettu -- -- -- vielä viidenkin vuoden kuluttua, vielä kenties neljä vuotta sitten!

Hampuriin päästyään hän ei ryypännyt tippaakaan.

Hänellä oli pitkän valtamerimatkan säästöt taskussaan ja hän osti matkalipun kotiin heti maihin päästyään. -- -- --

Hän tuli kotiin odottamatta.

Ei kukaan osannut aavistaa hänen tuloaan.

Kun hän nousi luotsisillalle maihin, olivat ihmiset hämmästyneitä, eivätkä suinkaan ylpeitä, niinkuin Ranse luuli.

Kotona istui hänen tyttärensä Susanna yksin ja parsi verkkoa.

Kun isä astui sisään, peljästyi Susanna ja kalpeni eikä saanut pitkään aikaan sanaakaan suustaan. Ranse itse koetti puhua leikkiä ja nauroi:

-- Oletko sinä Susanna jo noin suuri, ja kun minä olen koko ajan ajatellut, että sinä olet pieni nelivuotias tyttönen!

Ranse meni tytärtään kättelemään.

Tytär tuijotti häntä kuin kummitusta silmiin, mutta veti sitten kätensä pois ja jatkoi verkon parsimistaan.

Ranse istui tuolille ja jutteli, koettaen pitää yhä vieläkin puhettaan leikillisenä ja samalla ihmetellen mielessään, että sanat, joita hän oli vuosikausia valmistellut tyttärelleen sanottaviksi, eivät tuntuneetkaan oikeilta. Hän lausui ne kuitenkin:

-- Kuulehan, Susanna! Minä olen usein jutellut sinusta matkoillani. Olen kertonut siitä sokerinvarkaudestakin ja toiset ovat nauraneet. Nyt sinä olet jo täysi-ikäinen -- Susanna! Muistatko sinä!? Minä lupasin, että en koskaan kertoisi siitä äidille -- mutta eiköhän nyt kerrota! Mitä tuumaat?

-- Voi voi! -- Jos sinä olet minun isäni, niin tiedä, että onhan sitä nyt tärkeämpääkin -- sekä salattavaa että kerrottavaa!

Susanna rupesi itkemään.

-- Miksi sinä itket? Missä äitisi on?

-- Äiti-parka! Niin niin! Johan siitä sinulle kirjoitin -- jo vuosia sitten! Jo sairauden aikana -- ja heti kuoltua!

Vielä samana iltana tekivät isä ja tytär retken hautuumaalle, jossa äidin valkea, puinen risti seisoi vaaleassa hiekassa.

Maan rajasta oli hiekka syönyt sen jo miltei poikki.

Ristin edessä, sen juurella, oli hiekkaan upotettuna vesilasi, jossa oli kukkia. Susanna toi niitä äitinsä haudalle joka päivä.

Ristin yläosaan oli aikoinaan solmittu musta silkkinauha, jonka päät tuuli oli repinyt ja joka oli monien vuosien sateissa ja päivänpaisteissa haalistunut.

Vähän alemmaksi oli puuhun upotettu lasi, ja sen takana olevassa paperissa näkyi vielä muistovärssy:

"Ah anna Herra armias nyt rauhaan mennä palvelijas, mun salli sanas jälkehen surkeudestan päästäksen."

Ranse katseli muistovärssyä, ja samaan aikaan oli Susanna polvistunut kohentelemaan kukkia lasissa ja hän kuiskaili isälleen:

-- Loppuaikoinaan äiti lauleli tuota värssyä ja käski kirjoittaa sen muistovärssykseen.

Susanna olisi sanonut enemmänkin, mutta liikutuksen aalto salpasi hänen puheensa. Hän tunsi pohjatonta riemua ja autuutta sielussaan ja vähän ajan perästä hän jälleen kuiskasi isälleen:

-- Voi kuinka hauskaa, että sinä tulit, isä!

Ranse katseli ääneti valkeaa ristiä ja kuunteli Susannan puhetta, joka soi hänen korvissaan kauniimmalta kuin kaunein soitto.

Muistovärssyn alla näki Ranse talonsa vanhan puumerkin. Mitään nimeä, vuosilukuja tai numeroita ei oltu ristiin leikattu.

Kauan seisoivat isä ja tytär haudalla, kädet ristissä molemmat, paljain päin, eivätkä puhuneet mitään.

Ranse jäi kotiin ja eli rauhassa ja onnellisena kalastajana -- onnellisena, koska katumusten ja taistelujen kiirastuli jo täällä ajassa oli puhdistanut hänen sielunsa -- hiljaisena -- tyytyväisenä -- liiankin hiljaisena ja muutamien mielestä hiukan höperönä, koska hän aina hymyili -- ainoan tyttärensä ja tämän lapsien ympäröimänä siihen asti, kunnes häntäkin etsi Se, joka tekee lopun maallisten merien vaelluksista ja joka ei välitä, onko mies vasta varaoppilas vai eikö edes sitäkään.

PENNA MERIKAUHU

Miehen nimi oli Penna Merikauhu, mutta ennenkuin kerromme hänestä itsestään, jolla oli erikoinen kauhu merta kohtaan -- niin saarelainen kuin olikin -- on meidän juteltava ensin vanhasta Valtiasmeren laivurista, joka oikeastaan meille Pennastakin kertoo, kunhan nyt ennätetään.

Laivurin nimi jääköön mainitsematta, sehän on yhdentekevää, kuvailemmehan vain ikäänkuin tämän kertomuksen alkusoitoksi, minkälaisessa paikassa Pennan tarina juteltiin.

Laivuri oli jo vanha mies, jättänyt meren ja laivat jo vuosia sitten, ja eleli kotonaan kesät talvet vanhuuden ja viisauden levossa, kesät hiljaa kalastellen ja talvet vetäen kelkalla metsästä kotiin polttopuita ja noin kilometrin päässä olevasta niittyladosta lehmän heiniä.

Hänellä oli iso talo, saaren komeimpia, sillä hän oli varakas mies, parhaina vuosinaan purjehtinut kokoon paljon rahaa ja vielä enemmän kunniaa.

Niin, kunniaa!

Sillä hänen voimavuosinaan pantiin Pohjanmerellä ja Valtiasmerellä, Suomen ja Englannin satamien välillä toimeen kilpapurjehduksia kuormikkailla parkkilaivoilla, prikeillä ja kuunareilla, ja taitavat niin nämä nuoremmat tehdä vielä tänäkin päivänä -- kuka hänen tietää! -- ja ennätykset olivat aina joka kesä, vuodesta vuoteen, tämän ukon huostassa, etenkin niinä aikoina, jolloin hän komensi komeaa tammista kolmimastokuunaria "Regina Margaretaa", joka oli oikea meren menijä, vetehinen, joka aina helposti voitti kaikki, olivatpa ne sitten minkä maan aluksia tahansa.

Toista se oli kuin nämä sunnuntaipurjehtijain huvipurjehduskilpailut! Mitä nämä muuta ovat kuin meren häväisyä, jonnin joutavaa lasten iloa! Parkkilaivoilla ja kuunareilla -- se oli toista! Se oli miesten iloa se ja toi rahaa ja kunniaa, molempia yhtä paljon! Haihduttaakseen kalvavaa meri-ikäväänsä rakensi ukko eräänä syksynä talonsa vierasporstuan ja nurkan kulmaukseen laudoista lämmönpitävän pienen kammarin, täsmälleen laivakajuutan malliin.

Siinä hän itse oleili, ja muu perhe sai asua laajemmin ja komeammin -- nehän olivat sellaiseen tottuneet. Siitä tuli totisesti kuin kajuutta. Kailettikin oli sen katossa, oikea laivakajuutan kailetti.

Se oli sisustettu pelkästään kajuuttakalustolla, jonka ukko oli kerran ostanut eräästä laivarikkohuutokaupasta. Siellä oli kajuuttasohva, koijat, kajuuttakaapit -- joissa säilytettiin pulloja, laseja ynnä muuta, -- mahonkinen iso apteekkikirstu, jonka päällä voi istua, ukon oma vanha merimieskirstu, jonka päällä niinikään voi istua, kolmekin miestä yhtaikaa, kaappi, jossa olivat öljyvaatteet ja muut puvut, iso laivakompassi ja pienempi peilauskompassi, kronometri, sekstantti, loki (patenttiloki sekä niin kutsuttu laivaloki), seinällä tiikkipuusta tehty pinnakompassi, Iaivapöytä, jolla oli laivan päiväkirja, johon ukko säännöllisesti teki ilmatieteellisiä muistiinpanoja ja auringon korkeusmerkintöjä -- muutahan siihen, Jumala paratkoon, näin alituiseen ankkurissa olevassa aluksessa ei voitu tehdäkään -- tai voitu kyllä olisi, mutta ei ollut mitään aihetta. -- Erikoisella telineellään oli hyvässä järjestyksessä joukko merikortteja, kaikki Suomenlahden, Valtiasmeren ja Pohjanmeren kortit. Katossa riippui iso laivalamppu. Seinällä raksutteli oikea messinkikotainen laivakello. Kynttilänpitimet olivat oikeasta laivakajuutasta. Nurkassa oli oikea laivakamiina, joka antoi miellyttävää lämpöä. Mitä vielä voikaan toivoa vanhan merenkyntäjän pesään? Naisia? Oh! Eläkööt omalla puolellaan -- piikaväki nimittäin! Ei niillä ole tänne asiaa. Eivät ne ymmärrä mitään! -- Laivurin vanha emäntä on kuulema siitä asti, kun tämä kajuutta rakennettiin, paapattanut joka jumalainen päivä, että koko kylä nauraa mokomalle hupsuttelulle ja talon pilaamiselle.

Kajuutan katto oli jalan verran alempana rakennuksen ja porstuan kattoa, jonka räystäältä tippui suurin pisaroin sadevettä kajuutan katolle tahdissa kuin rummun pärrytys. -- Olikin aikamoinen syysmyöhän myrsky. Vettä valui taivaasta kuin saavista, ja tuuli ulvoi ja tohisi nurkissa ja läheisissä saarneissa kuin laivan takilassa. Väliin ajoi tuulispää räystäänkasalta virtaavaa vettä kajuutan seiniin kuin olisi se vihurin mukana lentänyt mereen aaltojen kuohupäistä, pärskyen yli varppeen ja hakkilaudan.

Pisarain rummutus kattoon väliin vaimeni ja väliin koveni. Mukana kuului kuin oikeaa soittoa. Molemmat vaikenimme ja kuuntelimme. Ukon silmät loistivat, ja kuiskaten hän huudahti:

-- Musiikkia! Kuuletko? Tässä lähellä lienee ankkurissa joku manuvaari, oikea sotalaivana musiikki puhaltaa ja rummut pärräävät. -- Kuulehan!

Kuulehan!

Teelaseja kävi täyttämässä talon palvelustyttö. Nauraen selitteli ukko, että hän on usein komentanut tytön pukeutumaan laivapojan pukuun, mutta se pakana ei tottele! Ei tottele, joutava! -- No, kippis vain!

Lasit olivat jo puolessa -- nimittäin toiset lasit -- ja sikarit myös, kun ukko muutti puheenaihetta ja ääntä ja sanoi:

-- Sinä, joka olet nuori mies, et varmaan ole kuullutkaan mitään siitä Samelin Penna-vainajasta? Siinä se oli omituinen mies! Omituinen mies -- sen Markun Topi-vainajan tärvelemiä miehiä!

-- Markun Topin?

-- Niin, sen virkaveli-vainajan, josta puhuttiin, että se tärveli miehiä reisuillaan täältä Englantiin tai Saksaan ja sieltä takaisin. Seilasi ylettömästi -- kunnian ja rahanhimoinen kun oli hänkin. Moni nuori mies menetti järkensä hänen laivassaan liian kovasta seilauksesta, ja elleivät he suorastaan mielipuoliksi tulleet, niin saivat kuitenkin loppuelämäkseen kammon merta kohtaan, sellaisen kammon, että tuskin maalta uskalsivat sen perästä merta katsella, saatikka astua jalallaan minkäänlaiseen alukseen. Ja tiedäthän sinä, mitä se meinaa sellaiselle, jonka on merestä elatuksensa saatava!

Niin oli jouduttukin Samelin Pennaan, jonka tarina oli seuraava, kerrottuna vanhan Valtiasmeren laivurin suulla, räystästippurummutuksen ja myrskymusiikin säestäessä:

-- Onhan minulla tässä -- laivuri penkoi kauan kaappinsa asiapaperilokeroa, jossa säilytettiin Iaivapapereita ynnä muuta, ja ojensi minulle lopulta vanhan kellastuneen paperin -- tässä... tuota noin... mihin helkuttiin se nyt on sekaantunut! -- Tuossahan se on! -- tässä... tuota noin... Se on Pennan ensimmäinen ja ainoa merimiestodistus -- Markun Topin itsensä allekirjoittama. Minä olin Pennan hyvä ystävä, ikätoveri, eikä sillä muita ystäviä ollutkaan -- yksinään eleli ja käveli ja tuumaili kaiken maailman asioita -- kaikkea taivaan ja maan välillä ja maan sisällä -- ja luki paljon kirjoja. Vähää ennen kuolemaansa jätti Penna paperin minulle. -- "Kun minulla ei parempaakaan muistia ole antaa..." sanoi.

Pennan todistus.

"Nuorimies Penjami Sameli on allekirjoittaneen kanssa prikissä 'Rakkaus' kulkenut merimatkalla Lyybekissä neljä reisua ja sitten takaisin Haminaan 6 kuukauden ja 27 päivän ajan ja silloin osoittanut olevansa: peränpidossa Hyvä, merimiehen töissä Alottelevainen, kuuliaisuudessa Kiitettävä, taipumuksessa merimiehen ammattiin Hyvä, elämässä Kiitettävä ja vaarillisuudessa Hyvä.

Josta tämä todistukseksi annetaan.

Haminassa, prikissä 'Rakkaus', Marraskuun 29 p. 1888.

Topias Markkula."

-- Taipumuksessa merimiehen ammattiin hyvä!

-- Niin, niin! Kuka saarelainen ei sitten olisi taipuvainen merimiehen ammattiin!

Sen sinä Topi-vainaja aivan oikein todistat, mutta mitäs virttä sitten lauletaan, jos sinua suurempi isäntä kirjoittaa todistuksen sinusta! Voineeko Hän antaa yhtä hyvää lausuntoa sinusta laivan päämiehenä, jonka huostaan ja vastuuseen on uskottu monen hyvän merimiehenalun terveys ja ymmärrys?

Sinä olet tuomarisi edessä -- ja mitäs siitä.

Ei siitä mitään!

Sinne sitä kerran kaikki mennään ja nähdään itse kukin omat tuhmuutemme kasvoista kasvoihin kuin peilistä, niinkuin sanassa sanotaan. Sieltä tekisi mieli tulla parantamaan tekosiaan, elämään elämänsä uudestaan, mutta äläpäs tule! Laki on niin!

Mutta Pennastahan minun piti puhua.

Niin. -- Marraskuun lopulla vuonna kahdeksan yhdeksättä -- tai oliko jo joulukuu menossa -- siitähän sinä näet todistuksesta, milloin Penna jätti laivan, ja viikkoa myöhemmin hänet tuotiin Haminasta kajuutalla kotiin.

Kajuutalla kotiin -- niinkuin saarikansan kesken on tapana sanoa sellaisesta matkustajasta, jota ei koko matkalla nähdä kannella ja josta ei ole seilauksessa apua. Sellainen matkustaja istuu tai makaa koko ajan kajuutassa. Niin nyt tämä Pennakin. Heti Haminan möljässä se oli tavaroineen astunut alas kajuuttaan, riisunut saappaat pois jaloistaan, takin pois päältään, kömpinyt koijaan maata, kasvot koko ajan veneen laitaan päin kääntyneinä, eikä ollut puhunut halaistua sanaa kellekään, ei tervehtinyt ketään, ei vastannut, kun kyselivät kuulumisia tai muuta, ei kerrassaan mitään. Luulivat häntä sairaaksi, mutta hitonko sairaus sitä vaivasi!

Tai oikeastaan vaivasi -- eihän terve mies sillä tavalla menettele, mutta tauti ei ollut ruumiissa, vaan ymmärryksessä. -- Se selvisi vasta monta viikkoa myöhemmin Pennan ruvetessa vähitellen juttelemaan -- ensin kotiväelle ja sitten muillekin -- muun muassa minulle siinä joulun tienoissa, kun minä olin saanut laivani talviteloille ja itse tullut viimeisiä sulia vesiä kotiin talveksi.

-- Eikö hän mennyt naimisiinkin?

-- Meni, meni! Kyllä hän muuten kaikin puolin viisas mies oli ja pystyi työhön maalla, mutta pelkäsi merta. -- Menihän hän naimisiin, ja nuorena menikin -- tämän Julin Rikon tyttären Karuliinan kanssa. Leski elää vieläkin naapurien armoilla -- yksinäinen lapseton leski kun on -- käy syksyllä Virosta-tulon aikana talosta taloon pyytelemässä ja niin pääsee aina yli talven. Keväät ja kesät käy kaloja perkaamassa ja verkkoja parsimassa ihmisille ja niin pääsee aina syksyyn ja sillä tavalla vuodesta vuoteen! -- Mutta mitäs näistä naisista! Antaapa piikaväen olla sinään! Ei siitä ole kuitenkaan mitään hyvää sanottavaa!