Part 2

Joka tapauksessa aijoin vaan alussa olla katsojana, tänään en ryhtyisi peliin. Jos tänä iltana jotain tapahtuisikin, ei se kumminkaan olisi niin tärkeätä. Näin olin itsekseni päättänyt. Sitäpaitsi täytyi minun ensin tutustuakin peliin. Sillä huolimatta tuhansista kuvauksista, joita ennen olin siitä suurella innostuksella lukenut ja kuullut, en itse asiassa ymmärtänyt siitä mitään, ennenkuin omin silmin olin nähnyt pelattavan. Ensimäinen vaikutus, jonka pelisalista sain, oli sangen inhottava. Voitonhimo ja levottomuus oli luettavana kymmenien jopa satojenkin pöytää ympäröivien pelaajien kasvoilla. En kuitenkaan voi huomata mitään sopimatonta siinä, että ihmiset toivovat voittavansa niin paljon ja niin pian kuin suinkin. Eräälle varakkaalle, hyvinvoivalle siveyssaarnaajalle vastattiin kerran: "Pieniähän ne pelipanokset vaan ovat". Tämä vastasi: "Sitä pahempi, pienihän se on voittokin sitten". Minusta tämä oli jotenkin typerää. Pieni voitto ja suuri voitto -- yhdentekevää. Kaikki on suhteellista. Mikä Rotschildille on pientä, on minulle kenties hyvinkin suurta. Ja itse voittamisen tapaan, sen siveelliseen luonteeseen nähden pyydän huomauttaa, että kaikki liikeyritykset -- näyttäköötpä kuinka kunniallisilta tahansa, itse asiassa tarkoittavat vaan lähimäisen nylkemistä, voittoa hänen kustannuksellaan. Onko tällainen voittaminen siveellistä vai ei, se on toinen asia, enkä sitä aijo nyt käydä ratkaisemaan. Minun oma kiihkeä voitonhimoni sai joka tapauksessa sen aikaan, että pelin "likaisuus" ei minua ollenkaan arveluttanut saliin astuessani. Minua hyvinkin huvitti nähdä ihmisten täällä kohtelevan toisiaan niin kursailematta ja avomielisesti. Miksi pitäisi heidänkin viekastella toisilleen? Vastenmielistä oli sentään nähdä sitä kunnioitusta, melkeinpä hartautta, jolla nämä tyhjäntoimittajat ympäröivät pöytää ja seurasivat peliä. On kahta lajia peliä: plebeijistä, alhaison peliä, jossa voitto on pääasia, ja gentlemannille sopivaa peliä. Säädylliset henkilöt eivät ota osaa muuhun kuin tähän viimeksi mainittuun. Tätä erotusta noudatetaan hyvin tarkkaan, mutta kuinka vähäpätöinen se itse asiassa onkaan! Gentlemanni voi esim. panna peliin 5 tai 10 louisd'oria, harvoin enemmän, mahdollisesti ehkä tuhat frankia, jos hän on hyvin rikas, mutta hän tekee sen vaan huvin vuoksi, hän tahtoo vaan nähdä voiton ja tappion vaihtelua. Voitto itse on hänelle yhdentekevä. Jos hän voittaa, nauraa hän koko asialle tai tekee pienen huomautuksen jollekulle ympärillä seisovalle. Kenties hän asettaa uuden panoksen ja vielä uuden, mutta vaan pelkästä uteliaisuudesta, tutkiakseen ja laskeakseen onnen vaihtelua eikä ollenkaan halpamaisesta voitonhimosta. Kaikkia näitä pelipöytiä, pelattakoonpa niissä sitten rulettia tai "trente et quarantea", hän ei saa pitää muuna kuin hauskana ajankuluna. Hänellä ei ole aavistustakaan niistä säännöistä ja juonista, joille pelipankki perustuu. Hänen täytyy, säilyttääkseen arvonsa gentlemannina, pitää tätä kultakolikoitten tähden vapisevaa joukkiota yhtä ylhäisinä ja rikkaina, yhtäläisinä "gentlemanneina" kuin hän itsekin on. Tietämättömyys kaikesta todellisesta, lapsellinen ja pintapuolinen peliyleisön arvosteleminen ovat oikean ylimyksen tuntomerkit. Näin useat kerrat ylhäisten äitien työntävän esiin viattomia, kauniita tyttäriään, 15-16 vuotiaita, ja antavan heidän koettaa onneaan parilla kultarahalla. Ja voittivatpa nämät sitten tai menettivät, nauroivat he aina yhtä herttaisesti ja poistuivat sitten sangen tyytyväisinä. Kenraalimmekin astui majesteetillisin askelin erään pöydän viereen. Joku pelihuoneen palvelijoista kiiruhti heti asettamaan hänelle tuolin, mutta hän ei ollut tätä huomaavinaan. Huolimattomasti veti hän esiin kukkaronsa, otti sieltä 300 frankia kullassa, asetti panoksen mustalle ja voitti. Hän jätti voittonsa siihen ja voitti toisen kerran. Vielä kerran hän yritti mustalla ja menetti 1,200 frankia. Hymyillen lähti hän pöydän luota. Hän oli kestänyt koetuksen, vaikka olenkin varma siitä, että sydämensä kirveli, ja että hän vaivoin voi salata levottomuuttaan pannessaan 300 frankiansa peliin. Eräs ranskalainen vasemmalla puolellani teki tehtävänsä vielä paremmin. Hän oli jo voittanut 30,000 frankia, mutta menetti sitten kaikki yhdellä kertaa ja meni iloisena tiehensä näyttämättä liikutuksen merkkiäkään. Todellinen gentlemanni ei koskaan saa antaa tunteilleen valtaa, vaikka menettäisi pelissä koko omaisuutensa. Rahan täytyy olla niin paljon alempana gentlemanniarvoa, että hän sitä tuskin ollenkaan ottaa huomioonsakaan. Sanoin jo, että todellisen ylimyksen täytyy, arvostella muita, enimmäkseen alhaisoon kuuluvia pelaajia niin lapsellisen pintapuolisesti kuin suinkin, ikäänkuin jonkinlaisen viattoman katsantokannan mukaan, eikä missään tapauksessa hän saa olla näkevinään ympärillä olevaa saastaa. Yhtä ylimyksellistä on katsella tätä saastaa kauvempaa, läpi lorgnetin, jonkinlaisena pelipöytään kuuluvana hauskana lisänä. Silloin tietysti katselija itse eroaa tuosta sameasta joukosta, joka vaipuu alas katseltavaksi, objektiksi, jonka kanssa katselijalla, subjektilla ei ole mitään yhteistä. Kuitenkin on sellaisella katselemisella varmat rajansa. Jos liian paljon syventyy tarkastelemaan tätä vilinää, jos liian paljon osoittaa sille huomiota, ei sekään enään ole gentlemannin tapaista. Yleensä on vaan harvoja ilmiöitä, -- olkootpa sitten mitä laatua tahansa joihin oikea gentlemanni voi kiinnittää "erityisen" tarkkaavaisuutensa. Minä itse en siis taida olla oikea gentlemanni, sillä minusta näytti kaikki pelisalissa huomiota ansaitsevalta. Mutta enhän minä ollutkaan tullut sinne havaintoja tekemään, vaan yhtyäkseni tähän alhaiseen, voitonhimoiseen joukkioon. Oman syvimmän siveellisen vakaumukseni jätän, kuten sanottu, täällä kokonaan syrjään, saanen sitten jälestäpäin sopia omantuntoni kanssa, kuten paraiten taidan. Tahdon vaan huomauttaa, että viime aikoina, sen jälkeen kun pelaamaan rupesin, on minusta tuntunut kovin vastenmieliseltä punnita töitäni ja ajatuksiani siveellisyyden vaa'alla. Toiset periaatteet ovat nyt minua vallitsemassa...

Alhaison pelaaminen tekee, totta puhuen, hyvin ikävän vaikutuksen. Väitänpä, että aivan tavallinen varkauskaan ei ole harvinaista näissä pelipöydissä. Pelinhoitajilla, jotka istuvat pöytien päissä ja tarkastavat panokset sekä maksavat voitot on siinä täysi työ. Vielä siinä pitäisi järjestystä ylläpitää! On todellakin vaikeata pitää aisoissa tätä onnenonkijain pohjasakkaa. Monta kertaa huomasin joukosta pistäytyvän käden ja korjaavan rahat, jotka joku toinen oli voittanut. Aletaan riidellä ja rähistä -- näyttäköön nyt rahansa menettänyt toteen, kenen ne rahat oikeastaan olivat!

Alussa meni pääni ihan pyörälle tästä kaikesta. Mutta vähitellen rupesin tajuamaan, että panokset asetettiin määrätyille numeroille tai numerojaksoille, tai sitten parillisille ja parittomille luvuille sekä myöskin värien mukaan.

Polina Aleksandrovnan antamasta summasta en tahtonut nyt panna peliin 100 guldenia enempää. Ajatus, että tekisin ensimäisen kokeeni toisen rahoilla, vähän häiritsi minua. Ahdistuksen tunne, josta koitin vapautua, painoi minua. Minusta yhä tuntui ikäänkuin hävittäisin oman onneni pelatessani Polinalle enkä itselleni. Eikö ihminen voi astua pelipöydän ääreen tulematta heti taikauskoiseksi? Minä otin 5 fredrichsd'oria, panin ne parilliselle luvulle. Pyörä kiepahti ja pysähtyi 13:lle -- olin menettänyt. Vastenmielisesti, jollain tavoin vaan tehdäkseni lopun asiasta ja sitten lähteäkseni tieheni, panin vielä kerran 5 fredrichsd'oria punaselle. Punanen voitti, minä jätin voiton ja panoksen paikoilleen. Toisen kerran voitti punanen. Yritin kolmannen kerran punasella -- se voitti taas. Otin 40 fredrichsd'oriani ja panin yhden kullekin 12:lle keskiselle numerolle, ymmärtämättä ensinkään, mitä tästä seuraisi. Sain enemmän kuin kolmenkertaisesti takaisin; 10:stä fredrichsd'oristani oli tullut 80. Kerran valtasi minut eriskummallinen, melkein sietämätön tunne ja päätin jo lähteä matkoihini. Tunnustan, että olisin pelannut kerrassaan toisella tavalla, jos olisin sen tehnyt omaan laskuuni. Vielä kerran panin 80 parilliselle. Pyörä pysähtyi 4:lle. Kassasta maksettiin mulle taas 80 fredrichsd'oria. Tungin rahat taskuuni ja poistuin etsimään Polina Aleksandrovnaa.

Seurueemme oli lähtenyt puistoon kävelemään, ja vasta illallisella tapasin Polinan. Ranskalaista ei tällä kertaa ollut saapuvilla, eikä kenraalin tarvinnut nyt hillitä itseänsä. Hän sanoi vielä kerran täytyvänsä muistuttaa minua siitä, ettei hän tahtonut nähdä minua pelaamassa. Hänelle olisi muka hyvin kiusallista, jos liian paljon menettäisin pelissä. "Mutta jos liian paljon voittaisitte", lisäsi hän merkitsevästi, "olisi sekin harmillista. Minulla ei tosin ole mitään oikeutta vaatia teiltä tiliä töistänne, mutta myöntänette itsekin..."

Tavallisuuden mukaan keskeytti hän lauseensa. Minä vastasin, että minulla oli vaan mitätön summa käytettävänäni, enkä siis voinut menettääkään paljoa, jos peliin ne panisinkin.

Huoneeseeni mennessäni sattui mulle sopiva tilaisuus jättää Polinalle voittonsa. Samalla selitin, etten enään aikonut pelata hänelle.

"Miksi ette", kysyi hän ihmeissään.

"Siksi, että tahdon pelata itselleni", vastasin minä. "Minua häiritsisi vaan, jos pelaisin teille samalla."

"Te olette siis yhä edelleen siinä uskossa, että ruletti on teidän ainoa toivonne, teidän pelastuksenne", sanoi hän pilkallisesti.

Vastasin hänelle hyvin totisena, että niin todellakin oli asian laita. Minun uskoni onnettaren suosioon on ehkä naurettavaa, mutta pyytäisin häntä kuitenkin jättämään minut rauhaan tästä asiasta.

Polina Aleksandrovna tahtoi välttämättä jakaa päivän voiton minun kanssani ja pyyteli minua edelleenkin pysymään hänen pelikumppaninaan. Minä hylkäsin jyrkästi hänen ehdotuksensa ja selitin lopuksi, etten enään tahtonut pelata hänen laskuunsa, koska pelkäsin toisella kerralla menettäväni.

"Ja kuitenkin on ruletti minun viimeinen toivoni, niin typerältä kuin se kuuluukin", sanoi hän ajatuksiinsa vaipuneena. "Siis teidän täytyy mistä hinnasta tahansa edelleenkin pelata minulle. Itsellenne saatte tietysti puolet voitosta. Ja päätetty siis, te teette niin."

Hän lähti kuuntelemalta minun vastaväitteitäni.

III.

Merkillistä kyllä, Polina ei koko eilispäivänä puhunut minulle pelistä ja koetti niin paljon kuin suinkin välttää keskustelua minun kanssani. Hänen käytöksensä minua kohtaan on sama kuin ennenkin: hän kohtelee minua yhtä ynseästi, melkeinpä halveksien ja vihamielisesti. Huomaan, ettei hän koetakkaan salata vastenmielisyyttään. Toiselta puolen taas osoittaa hän peittelemättä tarvitsevansa minua johonkin tarkoitukseen ja tavallaan säilyttää minua vastaisen varalle. Mitä omituisin suhde muuten, jos otetaan lukuun hänen ylpeytensä ja kopeutensa, jolla hän jokaista kohtelee. Hän tietää esim., että minä rakastan häntä mielettömästi, salliipa minun puhuakin tästä. Voisiko hän osottaakaan halveksimistaan selvemmin minulle, kuin antamalla minun esteettömästi puhua rakkaudestani?

"Niin vähän minä välitän sinusta, että on aivan yhdentekevää, mitä sinä puhut ja mitä sinä tunnet minua kohtaan" -- näin hän ajattelee, mikäli käytöksestään käy päättäminen. Ennen hän usein puhui minulle omista asioistaan, vaikka ei niistäkään täysin avomielisesti. Ja sellaisella tavalla, että siitäkin voin nähdä hänen ylenkatseensa. Hän tietää esim. minun tuntevan erään seikan hänen elämässään, erään surun, joka raskaasti painaa häntä. Hän puhuu usein itsekin tästä surustaan minun kanssani, kun tarvitsee minua jotain asiaa toimittamaan tai muuta sellaista. Mutta koskaan ei hän sano mulle muuta kuin välttämättömimmän, vaikka näkee, että kärsin ja kiusaannun hänen tähtensä, että hänen surunsa koskevat minua yhtä paljon kuin omanikin, ja että hän nostaisi raskaan taakan sydämeltäni olemalla edes hiukan avomielisempi, ystävällisempi ja luottavampi. Sitäpaitsi ovat hänen minulle antamansa tehtävät usein senlaisia, että jos hän vähän enemmän luottaisi minuun, voisin toimittaa ne paljon täsmällisemmin ja huolellisemmin. Nämät tehtävät ovat näet usein vaikeita ja tukalia, oikeinpa vaarallisiakin joskus. Ja hän näkee, kuinka paljon saan hänen tähtensä huolehtia ja surra, ainakin kolme kertaa enemmän kuin hän itse, ja sentäänkin minun tunteeni ovat hänelle kokonaan arvottomat...

Jo kolme viikkoa sitten tiesin hänen aikovan koettaa onneansa pelissä. Jo silloin oli hän viittaillut sinnepäin, että minun pitäisi pelata hänen puolestaan, koska hänen itsensä ei sovi näyttäytyä pelipöydässä. Äänestään päättäen pakotti häntä tähän joku vakava huoli, eikä vaan alhainen voitonhimo. Mihin hän näitä rahoja tarvitsisi? Tässä täytyy piillä jokin määrätty tarkoitus, erityisiä asianhaaroja, jotka ehkä joskus tulen tietämäänkin. Voisinhan minä, koska hän niin mistään välittämättä pitää minua orjanaan, myöskin puolestani kohdella häntä säälimättä, kursailematta käydä asiaan ja kysyä, mitä nämät hänen salaiset tarkoituksensa ovat. Kun olen vaan hänen orjansa ja siis aivan mitätön olento, tuskinpa hän loukkaantuisikaan minun uteliaisuudestani. Mutta mitä tämä kysymys hyödyttäisi, kun hän ei vastaa minun kysymyksiini, harvoin edes kuulee niitä. Meidän välinen suhteemme on tosiaankin sangen omituista laatua...

Eilen puhuivat meikäläiset paljon eräästä sähkösanomasta, joka neljä päivää sitten on lähetetty Pietariin, mutta johon vieläkään ei ole saapunut vastausta. Kenraali on hyvin levoton ja huolestunut. Se on varmaan jotain isoäitiä koskevaa. Ranskalainenkin näyttää olevan asiasta innostunut. Eilen iltapäivällä oli heillä pitkä ja vakava keskustelu. Tämä ranskalainen kohtelee meitä niin pöyhkeästi ja ylhäisesti, että häneen sopii mainiosti sananlasku: "Päästä vaan pöytääsi, heti jalat pöydälle". Polinallekin on hän epäkohtelias, jopa karkeakin, vaikka hän yhä edelleenkin ottaa osaa yhteisiin käynteihin pelisaleissa, ratsastuksiin ja retkeilyihin. Minä olen jo kauvan tuntenut erään suhteen, joka on kenraalin ja ranskalaisen välillä. He ovat yhdessä suunnitelleet tehtaan perustamista Venäjälle, joka tehdas on sitten joutunut häviölle, tai ehkei sitä ole ollutkaan muualla kuin heidän aivoissaan. Sen lisäksi olen sattumalta tullut erään perhesalaisuuden perille: ranskalainen oli viime vuonna päästänyt kenraalin pälkähästä 30,000 frankilla, jotka tarkastuksessa puuttuivat eräästä kruunun kassasta. Kenraali parka on vieläkin hänelle suuressa velassa. Lisäksi tulee sitten neiti Blanche, joka -- olen siitä vakuutettu -- näyttelee pääosaa koko jutussa.

Kuka on tämä neiti Blanche? Täällä pidetään häntä sangen ylhäisenä ranskattarena. Hän kuuluu omistavan suunnattomat rikkaudet. Sitäpaitsi pitäisi hänen olla sukua -- vaikkakin kaukaista -- markiisillemme, ehkä serkku kolmannessa tai neljännessä polvessa. Ennen Pariisiin lähtöäni oli markiisin ja neiti Blanchen välinen suhde paljon kohteliaampi ja ystävällisempi, nyt näyttää heidän tuttavuutensa ja sukulaisuutensa side olevan vähän karkeampaa ja samalla lujempaa laatua. Ehkä pitävät meitä jo niin rappiolle joutuneina ettei maksa vaivaa kainostella meidän tähtemme. Huomasin äskettäin ihmeekseni mr. Astleyn katselevan neiti Blanchea ja hänen äitiään omituisesti, aivankuin olisi tuntenut heidät jo ennemmin. Ranskalainenkin näyttää olevan mr. Astleyn vanha tuttu. Muuten käyttäytyvät he tätä hiljaista englantilaista kohtaan jotenkin huolimattomasti ja välinpitämättömästi, markiisi tuskin häntä tervehtiikään ja neiti Blanche ei ole näkevinään. Mutta eilen kun markiisi sattumalta tuli maininneeksi mr. Astleyn verrattomat rikkaudet, katsahti neiti Blanche nopeasti ylös ja silmät suurina tarkasteli englantilaista. Tämän huomasi kenraali-raukkakin. Voin ymmärtää, kuinka levottomaksi hän tuli, ja kuinka tärkeä olisi hänelle nyt sähkösanoma, joka toisi tiedon isoäidin kuolemasta.

Kun huomasin Polinan selvään karttavan minua, rupesin minäkin kylmän ja välinpitämättömän näköiseksi. "Hänen se vihdoinkin on otettava ensimäinen askel", ajattelin minä. Sentähden olenkin eilen ja tänään kohdellut hyvin huomaavaisesti neiti Blanchea. Kenraali-parka näkyy todellakin olevan turmion oma. Kun 55 vuoden ikäisenä rakastuu, vieläpä niin intohimoisesti, on se ehdottomasti ihmisen onnettomuus. Kuinka voisi leskimies, jolla on lapsia, ja jonka omaisuus on mennyttä kalua, ääretön velkataakka lisäksi hartioillaan, sitoa itsensä tähän naiseen? Neiti Blanche on kaunotar, sitä en voi kieltää, mutta hän herättää samalla kammoa. Minä ainakin olen pelännyt sellaisia naisia. Hän näyttää olevan 25 vuotias, pitkä, leveät, täyteläiset olkapäät, kaula uhkea ja komea vartalo. Ihonsa on oliivinvärinen, tukkansa musta kuin kiinalainen tushi ja niin tuuhea että sitä riittäisi kahdellekin. Hänen mustien intohimoisten silmäinsä valkuaiset vivahtavat keltaseen, hampaat ovat valkoset ja huulet voidellut. Hänen pukunsa tuoksuu aina vahvasti myskiltä, on tuhlaavaisen komea ja aistikas. Äänensä on vähän käheä altto. Usein hän nauraa ja näyttelee komeaa hammasriviään. Tavallisesti hän istuu äänetönnä, sinkauttelee vaan julkeita silmäyksiä, varsinkin Polinan tai Marja Filippovnan läsnäollessa. Viimeksi mainittu taitaa muuten lähimmässä tulevaisuudessa lähteä kotiin Venäjälle, kuten olen kuullut. Minusta tuntuu neiti Blanche aivan sivistymättömältä, älyäkin häneltä kenties puuttuu, sentähden hän onkin niin epäluuloinen, kavala ja viekas. Luulenpa hänen kokeneen jo yhtä ja toista elämässään, ja jos saan ajatukseni suoraan sanoa, epäilen, tokko markiisi on ollenkaan hänen sukulaisensa, yhtävähän kuin "rouva kreivitärkään" on hänen äitinsä. Tiedän kumminkin hänellä Berliinissä, jossa tulimme hänet tuntemaan, olleen muutamia hienoja tuttavia. Mitä markiisiin tulee, näyttää minusta sangen epäilyttävältä, onko hän ollenkaan markiisi, vaikka hän kyllä Moskovassa samoin kuin Saksassakin on esiintynyt ylhäisissä seurapiireissä. Mitä osaa hän näyttelee Ranskassa, en tiedä, sanovat hänellä siellä olevan "linnan".

Oletin kyllä kaksiviikkoisen poissaoloni aikana tapahtuvan yhtä ja toista, mutta onko jo ratkaiseva sana sanottu kenraalin ja neiti Blanchen välillä, siitä en ole vielä päässyt selville. Asian lopullinen ratkaisu riippuu tietysti siitä, minkälaisiksi kenraalin raha-asiat muodostuvat. Jos esim. jonakuna päivänä tulisi tieto, että isoäiti ei olekaan kuollut, katoaisi neiti Blanche aivan varmaan meidän näköpiiristämme. -- Kylläpäs olen ruvennut juoruamaan! Oikein naurattaa. Oi, kuinka kaikki täällä minua inhottaa! Millä ilolla lähtisinkään täältä ja heittäisin kaikki sikseen! Mutta voisinko elää Polinasta erotettuna? Minun täytyy käydä alituisesti ympäri häntä vakoilemassa. Minä vihaan tätä vakoilemista, mutta mihinkäpä minä muuhunkaan osaan ryhtyä! Eilen ja tänään on minusta ollut sangen hauskaa katsella mr. Astleyta. Ihan varmaan on Polina pannut hänen päänsä pyörälle. Huvittavaa todellakin on nähdä tällaisen ujon ja lauhkean miehen katsetta, silloin kun hän ei kykene sanoin ilmaisemaan tunteitaan. Usein kävelyillämme tapaamme mr. Astleyn. Hän nostaa hattuaan, menee ohi ja olisi tietysti äärettömän halukas liittymään seuraamme. Mutta jos häntä siihen kehoitetaan, kieltäytyy hän muitta mutkitta. Kaikkialla, pelisaleissa, konserteissa, suihkulähteellä tapaa hänet aina meidän läheisyydessämme, jos olemme puistossa, metsässä tai Schlangenbergillä tarvitsee katsahtaa ympärillemme, varmasti näemme lähimmällä käytävällä tai lähimmän pensaan takana vilauksen mr. Astleysta. Tänä aamuna kun tapasimme toisemme, vaihdoimme pari sanaa. Hänen puhelussaan on hyvin tuntuva yhtenäisyyden puute. Olimme tuskin tervehtineet toisiamme, kun hän heti alkoi:

"Ah, neiti Blanche...! Minä olen nähnyt paljon sellaisia naisia kuin neiti Blanche!"

Hän vaikeni, katsellen minua merkitsevästi. En tiedä, mitä hän tällä oikeastaan tahtoi sanoa. Kun kysyin, mitä hän tarkoitti, hymyili hän vaan salamyhkäisesti päätään nyökyttäen ja sanoi:

"Niin se on... Ja neiti Pauline, pitääkö hän kukista?"

"Sitä en todellakaan voi sanoa", vastasin.

"Kuinka, ettekö te sitä tiedä", huudahti hän kovin ihmeissään.

"En tiedä, en ole koskaan huomannut", vastasin minä hymyillen.

"Hm! Tämä panee minut ajattelemaan jotain erityistä."

Hän nyökkäsi ja jatkoi matkaansa tyytyväisen näköisenä. Meidän keskustelumme oli käynyt kurjan huonolla ranskankielellä.

IV.

Tämä päivä on ollut oikein naurettava, tyhmä ja hullunkurinen päivä. Kello on nyt 11 yöllä. Istun pienessä kamarissani ja muistelen päivän tapahtumia. Se alkoi sillä, että päätä pahkaa lähdin pelisaliin pelaamaan Polina Aleksandrovnan laskuun. Otin mukaani kaikki hänen 160 fredrichsd'oriansa, mutta sen tein kahdella ehdolla: ensiksi etten ottaisi puolta voitosta, ja toiseksi, että Polina illalla antaisi mulle selityksen, mihin hän niin välttämättä tarvitsi rahoja ja kuinka paljon hän tarvitsi. En voi uskoa tämän tapahtuvan vaan rahojen tähden. Epäilemättä piilee tässä, kuten alussa otaksuin, joku määrätty tarkoitus. Hän lupasi tyydyttää minun uteliaisuuteni ja minä lähdin. Pelipöydissä tungeskeli aikalailla väkeä. Kuinka vastenmielistä oli nähdä näitä ihmisiä, joiden silmissä ahneus kiilui! Työnnyin aina pelinhoitajan viereen saakka ja aloin hyvin vaatimattomasti pelata kahdella tai kolmella kultarahalla. Tein havaintoja ympärillä olevassa joukossa ja tulin huomaamaan, että harkinta ei juuri pelissä tullut kysymykseen, vaikka monet pelaajat näyttivät niin otaksuvan. He istuivat muistikirjat edessään merkiten niihin joka kerta pyörän kiepahtaessa sattuneen numeron ja värin. He miettivät jokaista mahdollisuutta, tekivät laskuja, vihdoin asettivat panoksen ja -- menettivät aivankuin muutkin kuolevaiset, jotka pelaavat umpimähkään. Minä olen harkinnut vähän toisella tavalla, joka näyttää minusta aivan oikealta. Pelin kulussa on todellakin eräs -- minä en tahdo sanoa juuri säännöllinen, mutta kumminkin jonkinlainen -- järjestys, joka kaikessa tapauksessa on merkitsemisen arvoinen. Täten sattuu välistä, että 12:n keskimäisen numeron perästä säännöllisesti tulee 12 viimestä. Jos kuula kerran on sattunut pysähtymään näille, palaa se toisella kertaa taas keskimäisille numeroille, sattuu näille kolme tai neljä kertaa perätysten ja palaa taas viimeselle kolmannekselle, jolle se sattuu pari kertaa, muuttaen sitten ensimäiselle kolmannekselle.

Tämä säännöllinen jakso: ensimäinen kolmannes kerran, toinen kolmannes kolme kertaa, ja kolmas kolmannes kaksi kertaa uudistuu joskus tunnin tai kahden ajan, senjälkeen häiriintyy järjestys, horjuu hetken sinne tänne, siksi kun uusi järjestysjakso vähitellen vakaantuu. On tosiaankin huvittava ottaa tämä varteen. Monta päivää vaihtelevat punanen ja musta alituisesti, korkeintaan kaksi tai kolme kertaa sattuu kuula samalle värille, mutta seuraavana päivänä tai ehkä jo saman päivän iltana alkaa punanen sattua aina kaksikinkymmentä kertaa perätysten, sitten tulee mustan vuoro, jota onni suosii taas yhtä kauvan. Sangen huolellisia havainnolla tämän suhteen on minulle ilmaissut mr. Astley, joka viettää aamupäivät pelisalissa, ottamatta kertaakaan itse osaa peliin. Mitä minun pelaamiseeni tulee, oli minulla tällä kertaa nähtävästi huono onni: vähässä ajassa menetin kaikki, viimeiseen fredrichsd'oriin saakka. Asetin 20 fredrichsd'oria parittomille ja voitin, asetin panoksen toisensa perään ja voitin yhä, joten viiden minuutin kuluttua olin voittanut 400 fredrichsd'oria. Tietysti minun olisi pitänyt lähteä nyt tieheni, mutta minua pidätti kummallinen halu ärsyttää kohtaloani, ikäänkuin näpsäyttää sitä nenälle, näyttää sille kieltä. Panin 4,000 guldenia kerralla peliin -- suurempia panoksia ei sallita -- ja menetin. Kiivastuneena kohmalsin kokoon loput rahani, panin ne peliin ja menetin. Huumaantuneena jätin pelipöydän. En oikein muistanut, mitä minulle oli tapahtunut ja vasta vähää ennen päivällistä ilmoitin Polina Aleksandrovnalle tappioni. Siihen asti olin kävellyt edestakaisin puistossa.