Part 1

PEKAN NAIMAPUUHAT

Pilakuvaus

Kirj.

AIRA

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1910.

SHENKILÖT:

PASTORI. PEKKA, vanhanpuoleinen, hyvin yksinkertainen työmies. ANNI, palvelustyttö. RISTO, puhemies.

ENSIMMÄINEN KUVAUS.

NÄYTTÄMÖ: Pastorin virkahuone.

PASTORI: (Istuu pöydän takana kirja kädessä.)

RISTO: (Tulee.) Hyvää päivää! (Kumartaa syvään.)

PASTORI: Hyvää päivää! Mitäs Risto nyt?

RISTO: No se tämä Pietari Kalikka ja Anni Kananen aikovat avioliittoon. He ovat täällä.

PASTORI: Käske tulla tänne.

RISTO: (Ovelta.) Tulkaa nyt tänne. (Pekka ja Anni tulevat. Pekka koskettaa kädellään hattuaan, vaan ei ota pois. Anni hiijaa; sanovat yht'aikaa:) Hyvää päivää!

PASTORI: Hyvää päivää! Vai olette nyt niin tärkeän askeleen aikeissa ottaa. (Avaa kirkonkirjan, kääntelee lehtiä.)

PEKKA: No kun se minullakin uusi tupa valmistuu näinä päivinä.

ANNI: Ja tällä kun ei edes ole lehmän lypsäjää omasta taasta.

PASTORI: Minun täytyy vähän teitä luettaa ensin. Pietari Eliaksenpoika Kalikka, tule lukemaan.

PEKKA: (Lähenee pöytää, pureksii mälliä suupielessään ja pyyhkäisee otsaansa hihallaan.)

PASTORI: Lue tuosta.

PEKKA: A—ä.

PASTORI: A se on toinenkin kirjain.

PEKKA: A—a sano aa—ä.

PASTORI: Ei kelpaa, uudelleen.

PEKKA: A—aa sano aa pitkä aa, a—m.

PASTORI: Siihen jäi kirjain välille.

PEKKA: Niin, tuoko? (Osoittaa sormellaan.) Ei hyvä pastori, sitä minä en muista.

ANNI: (Hiipii pastorin taakse, kurkistaa kirjaan.) Ei hyvä pastori deetä kaikki tunne, enemmän kun geetäkään. Hyvätkin lukijat d:n ja g:n yli hyppäävät niinkuin Pekkakin.

PASTORI: No, Pekka, d — jatka.

PEKKA: (Pyyhkii kasvojaan.) Aa—aa.

ANNI: (Kuiskaa.) Aadam. Sano Aadam.

PEKKA: (Kovasti.) Sano Aadam.

ANNI: (Kuiskaa.) Aadam sanoi: minä kuulin.

PASTORI: Pekka parka, sinä et lukutaidosta mitään tiedä. Sinä et osaa lukea.

RISTO: Kyllä tämä kotona vähin lukee, mutta taisi peljästyä nyt pastorin edessä.

PEKKA: Aatami sanoi minä kuulin.

PASTORI: No jopa se vähän käypi. Jatka Pekka.

PEKKA: I—i.

PASTORI: S se on.

PEKKA: S se on.

ANNI: (Kuiskaa.) Sinun äänesi.

PEKKA: Sinun äänesi.

PASTORI: Koetappa tavuttain tuosta.

PEKKA: K—u—k.

ANNI: (Kuiskaa.) Ku...

PEKKA: Kuk...

PASTORI: Ei.

PEKKA: Aa.

ANNI: (Kuiskaa.) Ka...

PEKKA: (Kovasti.) Kah.

ANNI: (Hiljaa.) Kuka sinulle sanoi...

PEKKA: Kukko sinulle sanoi.

PASTORI: Kukko! Ei kukko puhele. Kukko laulaa.

ANNI: Sano kuka sinulle.

PEKKA: Sano kuka sinulle kukko.

PASTORI: Sinä et osaa tavuttainkaan. Ja, Anni, hiljaa, ei tässä viekkaus auta.

PEKKA: En hyvä pastori minä tavuttainkaan osaa, enkä tunne deetä enkä geetä. Ja tuskin niitä moni muukaan meidän kylässä tuntee.

PASTORI: Lueppas sinä Anni tuosta.

ANNI: (Hengellisellä äänellä ja nuotilla.) Abrahamilla oli sangen paljo karjaa, hopeaa ja kultaa, vaan ei heitä vetänyt maa yhdessä asumaan.

PASTORI: Riittää. Lue ulkoa. Mitä vanha Aatami merkitsee?

ANNI: (Koneellisesti laskee kuin koskesta.) Että se vanha Pietari.

PASTORI: Pietari! Aatami se on.

ANNI: Että se vanha Aatami, joka meissä vielä on, jokapäiväisen katumuksen ja parannuksen kautta pitää upotettaman ja kuoletettaman, ja jälleen joka päivä uusi ihminen nouseman ylös.

PASTORI: Riittää. Hyvä on.

RISTO: Kyllä se Annilta sujuu ja kyllä Pekkakin kotona lukee.

PASTORI: Pekka, lue ensimäinen käsky.

PEKKA: Ensimäinen käsky. (Yskii, aivastelee, niistää nenäänsä kädellään, pyyhältää kättään kengän varteen, menee uunin luo sylkemään, tulee takaisin.) Ensimäinen käsky.

PASTORI: Niin Pekka, miten se ensimäinen käsky kuuluu?

ÄÄNI OVELTA: Rouva pyysi jos pastori olisi hyvä ja tulisi täällä käymään.

PASTORI: Jaha, jaha. (Menee.)

PEKKA: Tule sinä Anni minulle vain palvelukseen. Kun mökki valmistuu niin pitää toki mökin lämmittäjä ja puuron keittäjä olla.

ANNI: En tule, mutta rakas Pekka, minä opetan sinulle nyt tässä odotellessa ensimäisen käskyn.

PEKKA: Opeta pian, opeta.

ANNI: Jopa pastori sinua kiitteli sisäluvusta.

RISTO: Jos opettaisi Pekkaa lukemaan muutamia kuukausia ja tulisi sitten pastorin luokse toisen kerran, taitaisi olla parempi.

PEKKA: Jottako oikein hyväksi lukijaksi (puree mälliä) koettaisi minua saada. Siitä ei mitään tule ja siihen minä en suostu. "Ei vanhasta tule konkaria". Minä vaikka ennen olen ilman (polkee jalkaa) akkaa. Minä tässä pahimpaan kiipeliin jouduin! Voi pahuus tätä peliä!

ANNI: Etkö sinä Pekka-rukka osaa mitään ulkoa, virren värsyä tahi jotain muuta.

PEKKA: (Iloisesti.) Osaan, osaan. (Lukee hengellisellä nuotilla.) "Kaikk' kuin maa päällään kantaa, nyt lepoon itsens' antaa ja raukee nukkumaan". — Sen äiti opetti minulle.

ANNI: (Suloisella äänellä.) Se on hyvä, ei sitä paljon tarvitsekaan. Ja sen sanon, ettei pastori ainakaan voi Pekkaa moittia, ettei virrenvärssy käy hyvin.

RISTO: Kyllä se meni hartaasti ja hengellisellä äänellä.

PASTORI: (Tulee, istuu.) No Pekka.

RISTO: Jos kysyisi jotain virrenvärssyä Pekalta ulkoa, ehkenpä osaisi.

PASTORI: Osaako Pekka jonkun virrenvärsyn ulkoa?

PEKKA: Kaikk' kuin maa päällään kantaa, nyt lepoon itsens antaa ja raukee nukkumaan.

ANNI: (Iloisella luottamuksella.) Eikö pastori nyt panisi kuulutuksiin, kun Pekka osasi virrenvärssyn?

PASTORI: Häpeä pyytääkin tuollaisen osaamisen tähden. Minä en anna vaimoa, täytyy osata sisältä ja ulkoa, sitten vasta.

PEKKA: Ei hyvä pastori minun lukemisestani mitään tule, mutta jos pastori rupeaisi niin hyväksi että ilman lukutaitoa päästäisi naimisiin. Kyllä moni on eukon saanut vaikka ei osaa iitä ässästä eroittaa.

RISTO: Jos pastori olisi niin hyväntahtoinen. Se on Pekallakin kovin tukalaa toimeen tulla naisen avutta, kun mökki valmistuu. Sitten on lehmä, sika ja muuta taloutta; eikä ole mitään omintakeista työhön tarttujaa.

PEKKA: (Surullisella äänellä.) Lehmä! Mutta porsas, se se minun sisälmyksiäni kivistää, kun hoitajan puutteessa nälkäänsä vinkuu!

PASTORI: Kuka niitä on tähän asti hoitanut?

RISTO: Pekka on asunut talossa ja emäntä on tehnyt Pekan talossa askareet. Mutta nyt Pekka muuttaa Korvenkulmalle ja sieltä on lähimpään ihmisasuntoon kolme pitkää virstaa.

PASTORI: Ei naimisesta nyt mitään tule, mutta kun Pekka oppii lukemaan, tulkaa sitten.

ANNI: (Itkien.) Voi hyvänen aika, (pitää esiliinaa silmiensä edessä) pastori kulta, noin armottomaksi en teitä luullut. Rovasti-vainaa päästi kaikki solkenaan. Oli sanonut: "en minä tahdo avioliiton ihanuutta lähimmäisiltäni estää." Tottahan pastorikin, minä vaikka parainta palttinaa pastorille paitakankaan annan; tahi läskiä ainakin siankinkun. Ei Tervasuon isäntä eikä emäntäkään iitä tunne, vaikka tiellä vastaan tulisi. Mutta rovasti oli vaan päästänyt vihille.

RISTO: Niitä on paljon sellaisia pariskuntia tässä seurakunnassa.

ANNI: Kun Pekka raukka on ikänsä Reinikan salolla tervaa polttanut, niin mitä häneltä voipi vaatia.

PASTORI: Vanhaan aikaan on sellaisia päästetty avioliittoon, mutta nyt on uusi laki ja uusi aika, ei nyt enää pääse.

ANNI: (Itkien esiliinaansa.) Ei toki hyvä pastori, minä vaikka itse luen Pekan puolesta ja pastorin sopisi kirjoittaa se kirkonkirjaan Pekan ansioksi.

PASTORI: Minäkö kirjottaisin sinun lukutaitosi Pekan ansioksi! Silloin olisin vääryyden harjoittaja. Tässä ei auta itku eikä valitus tällä kertaa, mutta tulkaa sitten kun Pekka oppii lukemaan.

ANNI: (Itkee.) Ettehän kuitenkaan noin ankara liene. Tuon vertainen vääryys ei pastorin syntinä mitään haittaa, ei taivaassa eikä maan päällä.

PEKKA: (Itkuun pullahtaa.) Nyt se naiminen jäi! Kunhan saisin edes nais-palvelijan! — Hyvästi pastori! Tule pois Anni!

ANNI: Vielä hyvästi! — Ei ole pastori rovastin veroinen, kova ja armoton on mies.

ÄÄNI OVELTA: Jos pastori tulisi saliin, eräs herra tahtoisi kiiruimmiten puhutella.

PASTORI: Jahah. (Menee.)

PEKKA: Anni, Anni, ei tässä uppiniskaisuus ja kovakorvaisuus mitään auta.

RISTO: Niin, se on turhaa kamppailla ja pulikoida. Tämäpä nyt oli ikävää, kun et sinä Pekka riepu opetellut paremmin lukemaan, kun kerta emäntää meinasit.

ANNI: Ei Pekan mieltä saa pahoittaa, hän on ilmankin surullinen. Eikä se ole Pekan vika, vaan vanhempiensa, kun eivät ole lapsena opettaneet lukemaan.

PEKKA: Ei sitä, hyvä Risto, nyt tämän tähden viitsi opetella lukemaan. Ja kun vielä tämä pastori vaatii teet ja keet! Kuka niitä kaikkia jaksaa oppia! Enkä minä akkaa meinannut ottaakaan, mutta kun se tupa alkoi valmistua, niin siinä eräänä päivänä juolahti mieleeni että jospa olisi oma puolisokin.

ANNI: Eihän se Pekka ole morsianta ennemmin meinannutkaan.

PEKKA: No se nyt oli sillä tavalla, että kun minä keskiviikkona menin kylälle, tuli tämä minua vastaan leip'lapio olalla niin se löi kohta luontoani ja oli olevinaan kuin leipätaikina silmäini edessä, siinä uudessa tuvassani — ja ikäänkuin Anni olisi jo häärännyt siinä taikinapytyn ääressä ja happaman haju ihan kuin olisi jo leimahtanut nenääni. Sitten kun porsas iloissaan juoksee vikittää tämän perässä ja vinkuu minkä jaksaa, silloin jytkähytti pahasti sydäntäni.

ANNI: Kyllä sillä Pekalla on mielikuvitus, hyvä on ajatusjuoksu.

PEKKA: Niin, minä ajattelin: noin se minunkin porsaani voisi Annin perässä juosta vikittää ja Anni sitten ruokkisi. Silloin tuuma vihurina lensi päässäni, kyllä tuosta tulisi kaunis ja toimekas akk... (itkee) morsian piti sanoakseni.

RISTO: Sitä ei tiedä milloin ja missä kukin omansa löytää.

PEKKA: Sitten kun tämä yht'äkkiä kyyristyi vesiheiniä porsaalle nyhtämään ja porsas sen ympärillä niin somasti vikisi, niin silloin tiesin: tuossa se on Korvenkulman emäntä jos vaan tykkää tulla. Siinä syöpi porsas heiniä ja tämä sitten hyreksii:

"Sä etkös tahdo mulle tulla, Vaikka pieni ompi tupa mulla, Vaikk'ei ole rikkautta, Niin on toki rakkautta."

ANNI: Niin minä lauloin. Mistä se viisu lienee päähäni pälkähtänytkin.

PEKKA: Silloin tämä riähkä kävi minulle niin mielen päälle, jotta en kuontunut muuta tekemään, kun tätä miettimään. Se talonpossu tykkäsi tästä niin kovin.

ANNI: Ja minä kun ihmettelin ja arvelin, että mitähän tuo mies tuossa miettii ja suu auki tollottaa.

RISTO: Sepä se onkin varma merkki, kun suu unohtuu auki, niin ajatukset silloin ovat takertuneet johonkin naiseen, niinkuin kärpänen tervaan.

PEKKA: Sitten kun possu alkoi vesiheiniä syödä ja tämä rupesi vaatteita pesemään lähteen reunalla, menin minä yli aidan tämän luokse tarinoimaan. Laskin leikkiä ja irvistelin: olisi minullakin pestäviä vaatteita, vaan ei ole pesijää. Eikä oikein sovellu yhteen uusi tupa ja likaiset vaatteet. Tule sinä Anni pesemään, sanoin.

ANNI: Ja minä kun silloin märällä vaatteella läiskähytin tätä vasten naamaa, jotta lämmin lipeä roihusi pitkin vaatteita ja sanoin: "tuosta saat kuonoosi!"

PEKKA: Ja sinä nauroit niin makeasti ja katselit peijakkaan viekkaasti minuun. Silloin arvasin että kyllä se tuo Anni tykkää minusta kun noin viitsii leikitellä.

ANNI: Oikein arvattu! Sinä olitkin sellainen miellyttävä värniskä silloin, ettei kukaan olisi ollut tykkäämättä.

PEKKA: Sittenkun menin kotiini, en saanut rauhaa, en päivin en öisin. Sokea Miina näki murheeni ja sanoi: "Nyt on isännässä muutos tapahtunut, koska laulelee vaan pienestä tuvasta. On tainnut jo rakkaus iskeä haavan rintaasi."

ANNI: (Suloisesti, ääni värähdellen.) Niin, se on kuin ihana unelma!

PEKKA: Tämän kaiken minä sitten jo torstaina kävin vartavasten Annille haastamassa.

ANNI: (Hellällä äänellä.) Niin, se on kuin ihana unelma! Noin Pekka minulle puheli saunanorsilla, kun minä puita uuniin sytyttelin.

PEKKA: (Itkien.) Niin se oli, mutta nyt se on mennyt kaikki tyhjään!

ANNI: Elä itke, Pekka, (Hyväilee Pekan käsiä) minä opetan sinun lukemaan, kyllä sinä opit!

PEKKA: Opetatko oikein tunnollisesti?

ANNI: Opetan, opetan. Vielä nyt kysyt! Sinä osaat jo virrenvärssyn ihan hyvin. Ensin opetan ulkoa käskyt, isämeidän, uskontunnustuksen ja Herran siunauksen. Luulisi sen ulkoluvuksi riittävän, kun on kerta ripille päässyt.

RISTO: No kyllä luulisi.

PEKKA: Kyllä sinä rakas Anni olet sentään hyvä! Koitetaan nyt, koitetaan, eiköpähän tuota sen verran opi, kun parastaan tekee. — Hohhoo sentään. Kovan takana se akan otto pitää ihmisellä olla!

(Hankkiutuvat lähtemään.)

ESIRIPPU.

TOINEN KUVAUS.

NÄYTTÄMÖ: Sama kuin edellä.

PASTORI: (Seisoo kirja kädessä. Pekka ja Anni morsiuspuvussa vihillä, polvillaan.)

RISTO: (Veisaa vanhalla nuotilla vapisevalla äänellä, venyttävästä)

Vihollinen karkot' kauvas 'Suo meidän myös olla rauhas Aut' että me niin eläisim, Että me vaarat välttäisimme.

(Venyttää pitkään loppusäettä.)

PEKKA: (Menee veisuun aikana polvillaan kontaten uunin luokse, sylkee, niistää nenäänsä kädellään, pyyhkii sormensa saapasvarteen; palaa samaten takaisin. Kun veisuu loppuu nousevat kaikki ylös. Yht'aikaa:) Hyvästi! Hyvästi pastori! (Menevät.)

PEKKA: (Mennessään.) Hyvästi vaan ja kiitoksia nyt hyvin paljo, hyvä pastori! Tulipas siitä vaan tosi lopultakin, he, he, hee!

LOPPU.

TEATTERI SIVEELLISENÄ LAITOKSENA.

Kirj. Friedrich Schiller, Viipuru 1876.

Yleinen, vastustamaton taipumus uuteen ja erinomaiseen, jokaisen halu tuntemaan itsensä liikutetuksi on, Sulzellin väitteen mukaan, teatterin synnyttänyt. Uupuneena jalommista hengen ponnistuksista, väsyneenä yksitoikkoisen, usein rasittavankin työ-alansa askareista ja kyllästynyt aineelliseen nautintoon, täytyy ihmisen mielessään tuntea jonkunlaista tyhjyyttä, joka hänen alinomaista vaikutushaluansa vastustelee. Yhtä soveltumatonna eläimen kannalla kauan elämään, kuin ymmärryksen ylevämpää työtä lakkaamatta jatkamaan, kaipaeli luontomme semmoista välitilaa, joka yhdistäisi nämä vastakkaisuudet, lievittäisi ankaraa mielen jännitystä suloiseksi sopusoinnuksi ja helpoittaisi vuoroittelevaa muuttumista tilasta toiseen. Tätä vaikuttaa ylipäätään ainoastaan kaunotaiteellinen aisti eli kauneuden-tunto. Mutta koska viisas lainsäätäjä on velvollinen kahdesta vaikuttimesta jalompaa valitsemaan, niin hän ei tyydy siihen, että on saattanut kansansa taipumukset vahingoittumattomiksi, vaan hän käyttää niitä mahdollisuuden mukaan korkeampien tarkoitusten välikappaleiksi koettaen niistä tehdä onnen lähteitä, ja siksipä valitsee hän ennen kaikkia teatterin, joka toimintoa haluavaiselle hengelle avaa äärettömän alan, antaa jokaiselle sielunvoimalle ravintoa, liiaksi ainoatakaan jännittämättä, ja yhdistää ymmärryksen ja järjen viljelemisen ylevimpään ajan-vietteesen.

Joka ensiksi huomautti siitä, että valtion vakavin tue on uskonto — jota paitsi laitkin kadoittavat voimansa, hän on tietämättänsä puolustanut teatteria sen kenties ylevimmältä kannalta. Juuri tämä riittämättömyys, tämä valtiollisten lakien epävakaisuus, joka tekee uskonnon valtiolle välttämättömäksi, määrää samalla teatterin siveellistä vaikutusvoimaa. Laki, tahtoi hän sanoa, teroittaa velvollisuuksia ainoastaan kieltämällä — uskonto vaatii todellisia toimia. Laki ainoastaan ehkäisee yhteiskunnan elämää häiritseviä vaikutuksia — uskonto sitä vastaan velvoittaa semmoisiinkin toimiin, jotka sitä edistävät. Edellinen hallitsee ainoastaan tahdon näkyväisiä ilmauksia, teot yksistänsä ovat sen käskylle alttiina — jälkimäinen levittää tuomiovaltansa aina sydämen salaisimpiin sopukoihin, seuraten ajatuksia niiden alkulähteesen saakka. Lait ovat imartelevaisia ja muuttuvaisia, kuten ihmisten luonteet ja lumot — uskonto sitä vastaan sitoo ankarasti ja ijäti. Mutta jos nyt otaksuisimmekin asian laidan semmoiseksi, jommoisena se ei kuitenkaan ole, — jos myönnyttäisimme uskonnolle semmoisen vallan jokaisen ihmisen sydämessä, voikohan se sen sittenkään täydelliseksi muodostaa? Uskonto (eroitan tässä sen jumalallisen ja valtiollisen puolen) vaikuttaa ylipään enemmän aistin-alaiseen kansanluokkaan — ehkäpä juuri aistillisuuden kautta niin tenhokkaasti. Jos tämän siltä riistämme, on se voimaton ja minkä kautta vaikuttaa teatteri? Suurimmalle osalle ihmiskuntaa ei uskonto ole enää mistään arvosta, jos kuvaannollisuus ja vertaukset siltä poistetaan, tahi jos riistämme pois sen kuvaukset taivaasta ja helvetistä — ja paljaita mielikuvituksiahan nuo kuitenkin ovatkin, arvoituksia ilman selitystä, hirmukuvia ja viehätyksiä kaukaisuudesta. Mikä tue siis uskonnolle ja laille, jos ne liittyvät teatterin kanssa yhteen, jossa on havainto ja elävä nykyisyys, jossa pahat ja hyvät tavat, onnellisuus ja kurjuus, hulluus ja viisaus tuhansina selvinä ja todellisina kuvina tulevat toinen toisensa perästä näkyviin, jossa sallimus selittää arvoituksiaan, kehittelee vyyhtiään meidän nähden, jossa ihmissydän himojen kidutuspenkillä tunnustaa vienompiakin tunteitaan, naamarit putoavat, poskimaali haihtuu ja totuus tuomitsee, lahjomattomia kuin Ithadamantus.

Teatterin tuomiovalta alkaa, missä maailmallisten lakien voima päättyy. Kun rehellisyys kullan sokaisemana puheitten palveluksessa mässäilee, kun mahtavain ilkityöt pilkkaavat sen voimattomuutta ja ihmispelko sitoo esivallan kädet, silloin ottaa teatteri miekan ja vaa'an haltuunsa, kutsuen paheita peljättävän tuomioistuimensa eteen. Mielikuvitteen ja historian, entisyyden ja tulevaisuuden kaikki vallat ovat sen viittaukselle alttiina. Runouden kaikkivaltias ääni kutsuu esille ammoin mullaksi maatuneita riettaita pahantekiöitä uudistamaan ilkeätä elämäänsä opiksi kauhistuvalle jälkimaailmalle. Voimattomina, kuten ontevan peilin luomat kuvat, vaeltavat vuosisatojen peljätykset silmiemme ohitse, ja kauhistuen kiroamme heidän muistoansa. Kun ei enää siveysoppia opeteta, ei uskontoa uskota eikä lakiakaan ole olemassa, on meitä vielä Medea kauhistava, palatsin portaita alas kun hän astua horjuelee, lapsen murhattuansa. Jokainen tuntee terveellistä kauhistusta, kiittäen mielessään hyvää omaatuntoansa, kun Lady Macbeth, hirveänä unissa kävelijänä, pesee käsiään ja koettaa kaikilla Arabian hyvillä hajuilla poistaa pahaa veren lemua. Yhtä varmaan, kuin silmin-nähtävä kuvaus vaikuttaa kuollutta puristavia ja laimeata kertomusta voimakkaammin, yhtä varmaan vaikuttaa teatterikin syvemmin ja kestävämmästi kuin siveysoppi ja laki. Mutta tässä se ainoastaan auttaa maallista oikeutta, vaan onpa sillä toinen, paljoa laveampikin ala avoinna. Tuhansia paheita, joiden edellinen sallii olla rankaisematta, tämä rankaisee; tuhansia hyviä tapoja, joista toinen ei virka mitään, käskee teatteri noudattaa. Tässä se kulkee viisauden ja uskonnon jälkiä. Näiden puhtaista lähteistä ammentaa se opetuksiaan ja esikuviansa, pukien ankaran velvollisuuden ihanaan, viehättävään asuun. Niillä ihanilla tunteilla, päätöksillä, tuskilla se täyttää rintamme, mitä taivaallisia perikuvia asettaakaan se meidän harrastuksillemme! — Kun Augustus, lempeäluontoinen, jalo kuin ne jumalat, joita hän kunnioitti, ojentaa kätensä petturille Chinalle, joka jo luuli lukevansa kuolemantuomion hänen huulillaan, ja sanoo: "olkaamme ystäviä, China! —" kukapa katsojista ei sellaisella hetkellä, ollakseen jalon roomalaisen kaltainen, mielellänsä tahtoisi puristaa verivihollisensa kättä? Kun Franz von Sickingen matkatessaan ruhtinasta kurittamaan ja taistelemaan vieraan oikeuden puolesta, äkkiarvaamatta taaksensa katsahtaen näkee savun nousevan linnastaan, johon hänen vaimonsa ja lapsensa jäivät avuttomiksi, ja hän — sanaansa pitääkseen, jatkaa matkaansa — kuinka suuri on silloin ihminen — kuinka pieni ja halpa tuo peljätty, vastustamaton sallimus!

Yhtä miellyttävinä kuin hyvät avut näkymällä kuvautuvat, yhtä ilkeiksi paheet sen pelottavassa peilissä näyttäivät. Kun avuton heikkomielinen Lear kuningas tuona myrskyisenä yönä turhaan kolkuttaa tyttärensä asunnon ovea, repii valkeita hiuksiaan, ripotellen niitä tuuleen, kertoo raivostuneille elementeille, miten julma hänen oma Regan on ollut, ja kun hän lopulta tuskan vimmassa puhkeaa näihin kauhistaviin sanoihin: "minä olen antanut teille kaikki!" kuinka inhottavalta näkyy meistä kiittämättömyys silloin, miten juhlallisesti vannommekaan lapsellista kunnioitusta ja rakkautta!

Vaan vieläkin avarammalle ulontaa teatteri vaikutuspiirinsä. Missä uskonto ja laki pitävät ihmistunteiden tarkastamista itsilleen halventavana, siinä työskentelee teatteri vielä sivistykseksemme. Yhteiskunnan menestystä haittaavat yhtä usein hullumaisuudet kuin rikoksetkin. Kokemus, yhtä vanha kuin maailmakin, opettaa, että ihmiselämässä usein suurimmat tapaukset riippuvat hienoimmista, vähimmin huomattavista asianhaaroista ja että meitä, tekojen syitä tutkiessamme, kymmenin kerroin naurattaa, ennenkun kerrankaan kauhistumme. Luetteloni pahanilkisistä ihmisistä lyhenee päivä päivältä ja hullujen lukumäärä kasvaa kasvamistaan. Kun jonkun sukupolven koko siveellinen turmelus on alkuansa yhdestä ja samasta lähteestä, kun kaikki rajattomiksi kypsyneet paheet, mitkä sitä ikänänsä häväisevät, ovat ainoastaan jonkun ominaisuuden eri muotoja tahi korkeampia asteita, jota ominaisuutta kaikki lopulta yksimielisesti nauramme ja rakastamme, niin miks'ei luonto toisessakin sukupolvessa samoin kehkeytyisi? Minä tiedän vaan yhden ainoan salaisen keinon, jolla estäisi ihmisiä pahenemasta, ja se on varjella hänen sydäntänsä heikkouksista. Tätä vaikutusta voimme odottaa paljon teatterilta. Se se on, joka hullujen edessä pitää peiliä ja saattaa niiden tuhansia eri ilmiöitä terveellisen pilkan voimalla häpeämään. Mitä se edellisen mukaan liikuttaen ja kauhistuttaen vaikutti, saa se täällä (kenties pikemmin ja varmemmin) pilalla ja ilkulla aikaan. Jos tahtoisimme arvostella huvi- ja murhenäytelmiä niiden vaikutuksen suuruuden mukaan, niin ehkäpä kokemus antaisi edellisille etusijan. Pilkan ja halveksimisen loukkaava vaikutus ihmisen ylpeyteen on tuntuvampi, kuin inhon herättämä mielipaha omassatunnossa. Meidän pelkurimaisuutemme piileksen sitä, mikä kauhistaa, mutta juuri sama pelkurimaisuus antaa meidät pilkan tutkaimille alttiiksi. Narrien parantelemiseen vaaditaan omituista hienompaa aistia, jota ei missään niin paljon kuin näyttämöllä harjoiteta. Kenties annamme jollekin ystävällemme luvan hätyyttämään tapojamme ja sydäntämme, mutta vaivalla suomme hänelle ainoankaan pilkkanaurun anteeksi. Rikoksemme sallivat tarkastajan ja tuomarin, pahat tapamme tuskin todistajaakaan. — Teatteri yksin saattaa leikkiä laskea heikkouksistamme, koska se säästää arkatuntoisuuttamme, eikä huoli siitä, kuka tässä oikea narri on. Punastumatta näemme naamarimme putoavan ja olemme mielessämme kiitolliset tuosta lempeästä muistutuksesta.