Part 9

Epäilemättä oli tässä hänen hilpeydessään myöskin asennetta, tai suorastaan naamioimistaitoa: onhan hän eräässä "Chair"-kokoelman runossa tunnustanut, kuinka hän koettaa olla "hullu ja iloinen", tai ainakin näyttää siltä, maksoi mitä maksoi. Juuri tuo ylpeä halu näyttää maailmalle iloista naurajan naamaria, vaikka mieli olisi ollut miten masentunut hyvänsä, on muutoin Verlaine'in kauneimpia luonteenpiirteitä; siinä suhteessa olivat hänen mittasuhteensa tavallisia suuremmat. Aivan varmaa on niinikään, että hänen intohimonsa alkoholiin sai jonkinlaista moraalista tukea tästä samaisesta halusta. Hän ei juonut juodakseen, vaan juopuakseen ja _unohtaakseen_ -- samoin kuin Baudelaire, joka sanoo juovansa voidakseen unohtaa "Ajan hirvittävää painoa". Molemmat ovatkin haltioituneina ylistäneet sitä jumalien lahjaa, alkoholia, joka heidän mielestään yksin voi vapauttaa tuskaisista ajatuksista. Baudelaire karautti "viiniratsunsa selässä", suitsitta ja kannuksitta, kohti "sadunheleää taivasta", ja Verlaine uneksi hymy huulillaan, että maailmahan olikin varsin ihana, kun vain osasi huomata sen kauneuden. Mutta tämä ei toiselta puolen estänyt molempia näkemästä aineen turmiollisuutta: nimittäähän Verlaine absinttiaan "kaiken hulluuden ja rikollisuuden, typeryyden ja häpeän" lähteeksi, sanoen juomahimoaan eli "juomaraivoaan" "ainoaksi todelliseksi paheekseen". Mutta, lisää hän fatalistisesti, "qui a bu, boira", kuka on alkanut juoda, juo edelleen --, hän ei edes tahtonut tai koettanut vapautua, sillä "saturnolaiseksi syntyneen" yleiseen tyyliin kuului hänen mielestään kerta kaikkiaan hävitys ja turmio.

Mutta moinen elämä ei voinut loputtomiin jatkua. Verlaine alkoi rappeutua yhä enemmän, myös ulkonaiselta olemukseltaan -- leikkisästi puhuu hän eräässäkin runossa pudonneista napeistaan! -- samalla kuin hänen monenlaiset tautinsa yhä useammin muistuttivat olemassaolostaan. Hänen vaatimuksensa elämän suhteen kävivät sitä mukaa pienemmiksi. Kaikkinainen persoonallinen onni oli "ylellisyyttä", johon hän ei enää kurkottanutkaan -- hän ei pyytänyt paljon muuta kuin rauhallista soppea, jossa kukaan ei häntä häiritsisi. Hän oli fyysillisesti ja psyykillisesti niin kulunut, että yksinäisyys, joka vielä hiljan häntä kammotti, yhä enemmän alkoi näkyä hänelle "ainoan uskollisen" hahmossa. Kerran pilaileekin hän ystäviensä parissa ja uhkaa painattaa nimikorttiinsa "arvokseen" sanan _fou_, hullu -- ainakaan silloin ei kenelläkään olisi hänelle asiaa! Suurin vaiva oli hänellä rakastajattaristaan, jotka eivät jättäneet häntä rauhaan. Niin pian kuin he vainusivat pienintäkin rahansaantimahdollisuutta, tulivat he peräkkäin ja poimivat runoilijalta tämän kolikot. Myöskin tämäntapaiset tilanteet on Verlaine pariin erään vienyt kirjaan, runoissaan. Kaiken yhteenlaskettuna summana ymmärtääkin hyvin, ettei Lélianilla enää voinut olla halua ruveta "uudestirakentamaan elämäänsä", reedifier la vie: "mitä se nyt enää kannattaisi", hymähtää hän tovereittensa hyväntahtoisille tai huolekkaille esityksille. Myöskin matkustusintohimo, joka hänellä oli niin erikoisen silmiinpistävä hamasta varhaisnuoruudesta, on hänen viime kautenaan miltei tykkänään sammuksissa. Luentoretki Hollantiin, v. 1892, on miltei ainoana poikkeuksena tässä suhteessa, ja sekin tapahtui pääasiallisesti taloudellisen tilanteen takia. Sitä oli muutoin toivotonta parsia edes tilapäisesti, sillä Verlaine oli kerta kaikkiaan auttamaton sangviinikko -- niin pian kuin hänellä oli muutamiakin satasia lompakossa, piti hän itseään "ruhtinaallisen rikkaana" ja tahtoi jakaa hyväänsä koko maailmalle, niin että hän hetkeä myöhemmin oli yhtä köyhä kuin ennen. Verrattain merkityksettömiksi jäivät näin ollen myös ne toimenpiteet, joihin Verlaine'in ystävät pariin erään ryhtyivät hänen avustamisekseen: keväällä 1891 esitettiin tilapäisin taiteilijavoimin hänen yksinäytöksisensä "Yhdet jos toisetkin", ja paria vuotta myöhemmin näyteltiin "Rouva Aubin" Procope-kahvilassa. Ensimmäinen tilaisuus ei tuottanut monta penniä puhdasta tuloa, kun taas jälkimmäisen sadat frangit hupenivat kädenkäänteessä pariin juomarikkaaseen illatsuun "parhaitten ystävien" parissa!

Erään suuren ilon varasi elämä kuitenkin Lélian paralle hänen viime vuosinaan: hän sai monenlaisia todistuksia siitä ihailevasta kunnioituksesta, jolla nuoret lyyrikot suhtautuivat hänen runouteensa. Näkyvimpänä esimerkkinä oli hänen valintansa "runoilijaruhtinaaksi", jollaiseksi yleinen, runoilijoitten keskuudessa suoritettu äänestys aikaisemmin oli kohottanut Leconte de Lisle'in. "Vaalit" toimitettiin v. 1894; Verlaine sai 189:stä äänestä 77, kun taas de Hérédia, Mallarmé -- joka Verlaine'in kuoltua peri valtaistuimen -- Coppée, Prudhomme ja muutamat muut saivat haja-ääniä. Äänestäjien joukossa tapaamme monta Nuoren Ranskan parasta kirjailijanimeä -- heitä oli Henri de Régnier, Charles Guérin, Stuart Merrill, monta muuta, jotka myöhemmin ovat kunniakkaasti jatkaneet Verlaine'in lyyrillisiä traditsioneja. On varmaa, että Verlaine osasi antaa arvoa sellaiselta taholta tulleelle tunnustukselle, ja että se teki hänelle hyvää. Jos kukaan, oli hän ystävyydelle herkkä.

Mutta kuinka hämmästynyt hän kuitenkin olisi ollut, jos hän olisi voinut aavistaa, _miten_ suurta ja vilpitöntä surua hänen poismenonsa herätti Parisin kirjallisessa maailmassa! Tämä suru oli sitäkin suurempi, kun hänen kuolemansa tuli niin odottamatta: hänen alituisiin sairauskohtauksiinsa oli siinä määrin totuttu, ettei kukaan pannut merkille hänen tyhjää sijaansa Montparnasse'in ja Boul' Mich'in kapakoissa. Mutta eräänä aamuna -- tammikuun 8 p:nä -- saa pari Verlaine'in lähintä ystävää huonolla käsialalla kirjoitetun kirjelapun, jossa ilmoitetaan, että runoilija on kuolemaisillaan ja haluaa heitä tavata. Kun he järkytettyinä kiiruhtavat seuraamaan kutsua, löytävät he runoilijan kylmenneen ruumiin: hän oli kuollut jo muutamia tunteja aikaisemmin, hiljaa ja rauhallisesti, Eugénie Krantzin ja tämän naapureitten läsnäollessa, ristiinnaulitun kuva rinnallaan.

Parisilaisessa jutelmakokoelmassaan "Lesken muistelmia" on Verlaine piirtänyt erään pienoisen tunnelmakuvan, jossa hän panee itsensä seuraamaan köyhää ruumissaattuetta katseellaan: kirstu on halvinta lajia, kaikki muu sen mukaan, ainoakaan ystävä ei kulje arkun perässä. Kuka voi olla _niin_ köyhät miettii hän, rikosvanki, itsemurhaaja, runoilija ehkä? Ah, ehkä juuri runoilija -- ja Verlaine jää yhtäkkiä ajattelemaan omia hautajaisiaan: noin viedään häntä ehkä kerran, harmaahiuksinen pää on epämukavassa asennossa, arkku on liian ahdas, ja vastaantulijat, jotka puolittain säälien, puolittain välinpitämättöminä panevat merkille, ettei kukaan ole saattamassa viime matkalle menijää, mietiskelevät ohimennen: Kukahan lienee tuo kuollut?

Tämä ennustuksellinen mielikuva ei kuitenkaan toteutunut, sillä Verlaine'in kuolema ja hautajaissaatto askarrutti paljon hyvien parisilaisten mieliä. Niin pian kuin sanomalehdet olivat ehtineet levittää tiedon siitä, että runoilija Paul-Marie Verlaine oli kuollut 51 vuoden ikäisenä, täyttyi Eugénie Krantzin huone kukin ja seppelein, joilla vainajan ihailijat tai henkilökohtaiset ystävät tahtoivat tulkita suruaan. Ja ennen kaikkea todistivat Verlaine'in maahanpanijaiset ja hänen haudallaan pidetyt puheet, että Lélian parka oli yleisessä tietoisuudessa väistynyt suuren runoilijan Paul Verlaine'in tieltä -- se mikä oli epäoleellista ja toisarvoista hänen tuotannossaan karisi siitä pois, ja jäljelle jäivät ne arvot, jotka olivat kuolemattomia. Nämä puheet tahtoisi mielellään liittää tämän hänen elämäkertansa loppuun, elleivät ne ottaisi liiaksi tilaa. Mutta en voi olla lainaamatta eräitä kohtia François Coppéen, Verlaine'in vanhan nuoruudenystävän jäähyväistervehdyksestä: niin syvällisiä ja kauniita kuin olivatkin esim. Maurice Barrèsin, Mallarmén, Mendèsin ja monien muiden sanat, sai Coppée parhaiten esiin sen mitä Verlaine pohjimmalta oli -- kaunis ihmissielu, kaikista erehdyksistä huolimatta, suuri lyyrikko, joka on luonut uuden runouden.

"Onnellinen runoilija! uskallan toistaa sen, vaikka muistankin, kuinka paljon Paul Verlaine on kärsinyt sairaassa ruumiissaan ja tuskantäyteisessä sydämessään. Hän oli kuin lapsi, ilman turvaa, ja elämä on häntä usein ja julmasti haavoittanut. Mutta kärsimys on nerouden hinta: tämän sanan voi lausua, kun on kysymys Verlaine'istä, sillä hänen nimensä on aina johtava mieliin runouden, joka on ehdottoman uusi ja joka Ranskan kirjallisuudessa on tullut merkitsemään löytöä.

"Niin, Verlaine on luonut runouden, joka on yksinomaan hänen; jonka inspiratsioni on samalla kertaa naiivi ja ylevä, joka on pelkkää vivahteina, joka uusii mielissä hermojen hienoimmat värähdykset, sydänten kauimpaakin kantautuvat äänet; runouden, joka samalla on täysin luonnollinen, pulputen lähteestä sinänsä, väliin milteipä kansanlaulun hetteistä, runouden, jonka poljennot, vapaana ja irrotettuina, säilyttävät ihanan sopusointunsa; jonka säkeistöt leikkivät ja laulavat kuin lapset piirissä; jonka säkeet, silti jääden runoksi -- ja vieläpä ihanimmaksi -- jo ovat musiikkia. Ja tässä runoudessa, jota ei voida jäljitellä, on hän tunnustanut meille kaiken kuumeensa, kaiken hellyytensä, kaikki unelmansa, näyttäen meille sielunsa, joka samentuneenakin oli niin lapsellisen puhdas."

Anatole France lopettaa "Gestas"-novellinsa vanhan kärsimyshistorian sanoilla -- jotka myös ovat kertomuksen mottona --: "Gestas, dixt li Signor, entrez en paradis", Gestas, sanoi Herra, astu paratiisiin. Nämä sanat tulivat varmaan monen mieleen Paul Verlaine'in haudalla.

PAUL VERLAINE.

Erästä ranskalaista kirjallisuustutkijaa on huvittanut laatia "kahdennenkymmenennen vuosisadan lyriikan kartta": muutamista suurista kirjallisista kantapisteistä, sellaisista kuin Chateaubriand ja Goethe, on hän piirtänyt suoria viivoja myöhempiin, pienempiin 'pisteisiin', koettaen näin havainnollistaa eri kirjallisten tuotteiden yhteenkuuluvaisuutta ja sukuhistoriaa. Että moiseen karttaan tulee paljon, hyvin paljon mielivaltaista, on sanomattakin selvää, sillä lyriikan kehitys ei kerta kaikkiaan liiku mittausopillisesti. Mutta muutamat yhdysviivat ovat joka tapauksessa siksi ilmeisiä, että ne ovat piirtämättäkin olemassa: eihän kukaan voisi kieltää esim. sitä ylen läheistä sukulaisuutta, missä Baudelaire ja Albert Samain ovat toisiinsa.

Verlaine'in suora viiva voidaan piirtää ennen kaikkea neljän pisteen kautta: hänen lähimmät hengenheimolaisensa Ranskan lyriikassa ovat Villon, Musset, M:me Desbordes-Valmore ja Baudelaire.

Ulkonaiset sukulaispiirteet ovat ilmeisimmät Villonin, tämän 1400-luvun katutrubaduurin ja Ranskan ensimmäisen subjektiivisen lyyrikon kanssa. Molemmat epäyhteiskunnallisia, yksilöllistä vapauttaan palvovia boheemeja, molemmat vaeltavia laulajia, jotka elivät auringonvalosta ja ylistivät sitä, milloin sitä heille tarjottiin, ja uskoivat huomispäivänsä hyvän Jumalan huomaan. Molemmat ilopaikkavieraita ja vankilatuttuja -- joskin Villonin omallatunnolla oli toisentapaisia ja "keskiaikaisempia" rikoksia kuin Verlaine'in, murhia, ryöstöjä avoimella maantiellä ja muuta samaan tapaan -- mutta molempien sieluissa säilyi, kaikissa vaiheissa ja hirtehishuumorin alla, jotakin lapsenpuhdasta ja koskematonta. Villon tunnusti rahojensa menneen joko "kapakkaan tai naisille", ajatellen lähinnä suurläänistä, juopottelevaa Margot'taan; kuten olemme nähneet, olisi Verlaine viimeisinä aikoinaan voinut tehdä samantapaisen tunnustuksen. Molemmat halveksivat ja vihasivat parempina hetkinään syntistä minäänsä, tekivät hyviä päätöksiä ja ripittäytyivät hehkuvin mielin: Villon kirjoitti balladinsa Pyhälle Neitsyelle, Verlaine vuoropuhelunsa Jumalan ja katuvan rikollisen välillä. Heidän elämänsä oli suurelta osaltaan kokoonpantu traagillisista aineksista, mutta ulospäin saattoivat he usein näkyä koomillisina. Itse olivat he tietoisia tästä kaksinaisuudestaan ja siitä kaksoisvalaistuksesta, missä he esiintyivät: heille oli kevytmielinen antaa-mennä-asenne yhtä aitoa kuin kyllästys, itseinho ja epätoivo. Sanomattakin on selvää, että Verlaine'in sielunelämä oli modernisen monisäikeisempää, rikkaampaa ja kultivoidumpaa kuin hänen oppimattoman keskiaikaisen kulkijaveljensä, mutta laatu oli suurin piirtein sama. Molemmat saattoivat he virnistellen pilkata pyhiä asioita, Villon viinituoppi, Verlaine absinttipikari kädessään, ja olla julkeita ja rivoja, samalla kuin heidän sielunsa saattoi väristä arkana ja avuttomana, peläten että tyly maailma näkisi, kuinka aseettoman heikkoja he oikeastaan, pohjimmalta, olivat. "Je riz en pleurs", sanoo Villon itsestään; ah, tämän "kyyneleisen naurun" tunsi Verlaine yhtä hyvin kuin hän! Villon ja Verlaine: kuumaverisiä ja impulsiivisia, ja sen vuoksi varhain kuluneita; avomielisiä ja herkkiä, joilla oli tarve antautua runoissaan; varmavaistoisia improvisoijia, joiden sielu miltei kirjaimellisesti oli heidän kynänsä kärjessä. Temperamentiltaan onkin Verlaine lähempänä Villonia kuin ehkä ketään toista ranskalaista lyyrikkoa, vaikka vuosisatojen välimatka kauttaaltaan tuntuukin heidän tuotannossaan.

Musset'hen yhdistää Verlaine'iä subjektiivinen tunneromantiikka. "Le coeur seul est poète", vain sydän on runoilija, on Musset sanonut, ja "Sanattomien romanssien" luoja on käytännössä osoittanut yhtyvänsä tähän Musset'n määritelmään, niin paljon pilkallista kuin hän onkin puhunut sekä "Rollasta" että Musset'n muista runoista. Molemmat, Musset ja Verlaine, ovat ratkaisevasti sydämen laulajia, jos sanalta riistää sen feministisesti äitelän sivumaun. Mutta tätä rinnakkaisasettelua ei kuitenkaan ole syytä liioitella. Musset, siinäkin missä hän vilpittömimmin ripittäytyy, muistaa aina puhuvansa nyyhkyttävien aikalaistensa tai syvästi liikutetun jälkimaailman edessä -- siitä hänen kaunopuheinen paatoksensa ja moitteeton asenteensa. Hän puhuu aina käsi sydämellään, ja kun hän hautaa rakkaimman muistonsa, on kuin näkisimme kasvoilla ikuistettavaksi tarkoitetun ilmeen. Verlaine taas tekee vastaavan toimituksen täysin arkisessa asussa, antautuen surulleen liian hillittömänä, jotta muistaisi ympäristöään. Siinä missä Musset pitää pitkiä puheita ja pyytää että hän armosta saisi unohtaa -- "ôte-moi, mémoire importune, ôte-moi les yeux que je vois toujours!" -- siinä Verlaine vain vaikeroi kuin itsekseen: "Souvenir, souvenir, que me veux-tu?" Ja vielä enemmän (saman rinnakkaisasettelun on Chr. Rimestad tehnyt oivallisessa tutkielmassaan), siinä missä Musset'n runotar juhlallisesti deklamoiden kysyy:

Qu'as-tu fait de ta vie et de ta liberté? Qu'as-tu fait, mon amant, des jours de ta jeunesse?

Mitä olet sinä tehnyt elämästäsi ja vapaudestasi? Mitä olet tehnyt, rakastettuni, nuoruutesi päivistä?

kuiskaa Verlaine sydämensä syvyydestä Monsin vankilakopissa, silmissään huojuvat puunlatvat ikkunoiden ulkopuolella ja alakuloinen iltahämärä ympärillään:

Qu'as-tu fait, ô toi que voilà pleurant sans cesse, dis, qu'as-tu fait, toi que voilà de ta jeunesse?

Mitä olet tehnyt, oi sinä siellä, joka itket herkeämättä --? Sano, mitä olet tehnyt, sinä siellä, mitä olet tehnyt nuoruudestasi?

Ja kun Musset "Rollassaan" julistaa kuolemattomuuden fonografin edessä, vuosisadan lapsen tuska sielussaan:

Je suis venu trop tard dans un monde trop vieux,

Olen liian myöhään tullut liian vanhaan maailmaan.

antaa Verlaine Gaspard Hauserinsa yksinkertaisesti kysyä sydämeltään, minkä vuoksi hän aina ja kauttaaltaan on epäonnistunut elämänsä jokaisessa vaiheessa:

Suis-je né trop tôt ou trop tard? Qu' est-ce que je fais en ce monde? O vous tous, ma peine est profonde: Priez pour le pauvre Gaspard!

Olenko syntynyt liian varhain vai liian myöhään? Mitä teen minä tässä maailmassa? Oi te kaikki, vaivani on syvä: rukoilkaa Gaspard-raukan puolesta!

Musset ja Verlaine olivat näin, ratkaisevasti, sydämen runoilijoita kumpikin, mutta tämä "sydän" oli monessa oleellisessa suhteessa erilainen: Musset'n oli aristokraattisempi, sanoisiko latinalaisempi, älyllisempi, kun taas Verlaine'in oli avuttomampi, vilpittömämpi ja naiivimpi.

Sydämen sukulaisuus yhdistää Verlaine'in ja M:me Desbordes-Valmore'in, tuon herkän, sävelvuolaan naissielun, joka Verlaine'in omien sanojen mukaan suuressa määrin on vaikuttanut "Sanattomiin romansseihin". Verlaine pysyi kauan, kuten olemme saaneet nähdä, parnassolaisten ylimyksellisen ja kylmän taideihanteen lumoissa, kapinoiden kuitenkin alitajunnassaan sitä vastaan: ratkaisevana murroskautena tutustuttaa eräs Rimbaud'n artikkeli hänet tähän Musset'n aikaiseen, miltei tykkänään unohdettuun laulajattareen. Rimbaud'n lainaamat otteet vaikuttavat häneen miltei ilmestyksenä; niiden valossa ymmärtää hän paremmin oman itsensä. Ja niinkuin hänen tunteensa aina liikkuivat superlatiiveissa, koroittaa hän nyt M:me Desbordes-Valmore'in (varsinkin muotokuvasarjassaan "Kirottuja runoilijoita") miltei puoli jumalattareksi, sanoen häntä George Sandin ohessa aikakauden ainoaksi naisneroksi ja kunnioittaen häntä Pyhän Teresan ja Sapphon myöhäissyntyisenä jälkeläisenä.

Ja tämän ihastuksen saattaa hyvin ymmärtää, eikä vähimmän Verlaine'in kannalta: M:me Desbordes-Valmore oli epäilemättä lyyrikoista rikkaan aikakautensa suurimpia, ja syyttä unhoon joutunut. Yksin Barbey d'Aurevilly, jonka mielestä kaikki kirjoittavat naiset olivat vastenmielisiä ilmiöitä ja sinisukkia -- M:me de Staël ei löytänyt armoa hänen silmissään! -- sanoi M:me Desbordes-Valmore'ia "todelliseksi runoilijaksi", huomauttaen hänen merkillisestä herkkyydestään ja luontevuudestaan. Nämä ominaisuudet olivatkin runoilijattaren silmiinpistävimmät, hänen säkeissään on ennen kaikkea sitä rehellisyyttä ja itse-elämyksen tuntoa, jota Verlaine tarkoittaa taidemääritelmässään: "L'art tout d'abord doit être et paraître sincère." (Taiteen tulee ennen kaikkea sekä olla että näyttää olevan vilpitöntä.) Totisesti, kun selailee noita pieniä, kapeita runovihkoja hiukan hentoine nimineen, "Pauvres fleurs!", "Pleurs", "Bouquets et prières", (Kukka raukkoja, Kyyneleitä, Kukkavihkoja ja rukouksia), saattaa asettua nuoren Paul Verlaine'in kannalle, jonka aivoissa vielä kummittelivat marmorilohkareet ja kuvanveistokset, mutta jonka korviin jo silloin kantautui ääniä henkimaailmasta ja sielun alitajunnallisia aavisteluja. M:me Desbordes-Valmore'in lyriikassa löysi hän vihdoin sen läheisemmän ja lämpimämmän, jota hän lyriikalta oli kaivannut; löysi haltioitunutta antaumusta, tunteiden määrättömyyttä ja sydämen naiivia nöyryyttä. Ja hän löysi tämän kaiken sellaisena, kuin se oli tuossa herkässä naissielussa asunut, ilman juhlallisia pukuja ja helyjä, raikkaana, alkuperäisenä, vielä kosteana vuodatettujen kyynelien jäljiltä tai kimaltaen onnea. M:me Desbordes-Valmore'in lyriikka teki hänelle täysin tajuttavaksi, että yksinkertaisin arkipäivän elämys voi olla yhtä järkyttävän, traagillinen ja suuri kuin vuosisatojen takaa hahmottavat maailmanhistorialliset tapahtumat.

Ja vielä, M:me Desbordes-Valmore'in vaatimattomissa runoissa paljastui hänelle sanamusiikin tai oikeammin musikaalisen rytmin tenho. Miten hekumoiden mahtoikaan hänen sielunsa tuudittautua esim. "Berceuse"-laulun säveliin: rinnastamalla sen ja esim. "Un grand sommeil noir"-laulun ymmärtää parhaiten Verlaine'in ja M:me Desbordes-Valmore'in veriheimolaisuuden.

Mutta tämän ihastuttavan runoilijattaren asteikko oli kuitenkin naisellisesti suppeampi kuin Verlaine'in. Vaikka Verlaine olikin ensi sijassa sydämen laulaja, mahtui hänen sydämeensä muutakin kuin rakkautta, sen riemua ja tuskaa -- ja M:me Desbordes-Valmore ei tuntenut mitään muuta. Verlaine oli sairaampi, rikkinäisempi, sanoisiko harvinaisempi kuin hänen lyyrillinen sisarsielunsa: M:me Desbordes-Valmore'in lyriikka herätti hänet, mutta ei häntä ravinnut.

Sitä enemmän Charles Baudelaire'in.

'Suhde' näiden kahden runoilijan välillä oli aluksi hyvinkin ulkokohtainen. Jo kouluvuosinaan oli Verlaine tutustunut Baudelaire'in tuotantoon, mutta ettei hän sen erikoisuudesta suuriakaan ymmärtänyt, selviää jo siitä, että hän pitkät ajat luulee "Fleurs du mal"-kokoelman nimen kuuluvan -- "Fleurs du mai", Toukokuun kukkia! Mutta kun hän vihdoin löytää Baudelaire'in, avautuu hänen eteensä maailma, jonka hän kiihkeästi omaksuu kaikilla vaistoillaan, samalla kuin hän tuntee miltei kohtalokasta sukulaisuutta sen luojan ja itsensä välillä.

Myöhäissyntyiselle syrjästäkatsojalle ilmenee tämä sukulaisuus ensiksikin siinä romantiikan ja realismin yhdistelmässä, joka kummankin lyriikalle oli niin ominaista. Realismin: kuka on niin yksityiskohtaisen kylmäverisesti analysoinut aineksiaan kuin Baudelaire, kuka niin tieteellisen tarkasti seurannut erinäisiä, alitajunnassa asuvia aistimusyhdistelmiä, ja taas kuvannut niitä siinä määrin todenmukaisesti, kaikkia kiertoteitä ja verhoja karttamalla kuin hän välittömässä tuoreudessa sekä siinä, että lukija helposti pääsee sen yksinkertaisen, terveen näkemyksen perille, johon niin paljon hänen runoudessaan pohjautuu.

Kuvaava hänen runolliselle luomistavalleen on esim. se "Sagesse"-kokoelman kuuluisimmista soneteista, josta jo toisessa yhteydessä on ollut puhe ja joka alkaa rivillä:

L'espoir luit comme un brin de paille dans l'étable.

Toivo loistaa kuin oljenkorsi tallissa.

Runokuva saattaa alussa oudostuttaa ja tuntua omituisen kaukaa haetulta. Mutta kun ajattelee Verlaine'iä kulkemassa puolihämyistä kylänviertä ja vihdoin mietteissään seisahtuvan jonkun mökkipahasen tai vanhan navetan luo, jonka pimeydessä kullankarvaiset oljet paistavat hänen silmiinsä, ymmärtää hyvin, kuinka "itsestään" moinen vertaus on hänen aivoissaan syntynyt, ja myös, että ne aivot eivät suinkaan olleet rakennetut yksinomaisesti romanttisia kuvitelmia varten.

Ja taas, yhtä oleellista kuin realistinen näkemys oli näille molemmille runoilijoille, yhtä ratkaisevasti on molempien runous romanttisen _kaipuun_ ruokkimaa. Verlaine'inkin lyriikasta henkii usein sama ikävä, jota Baudelaire tarkoittaa huokauksellaan "Anywhere, anywhere, out of the World", jonnekin, jonnekin, maailmasta pois! Mutta Baudelaire'ille oli tämä pako tai pakenemisen tarve paljon sairaampaa, paljon tuskaisempaa kuin Verlaine'ille: Verlaine loi kaipauksestaan sirot watteaumaiset miniatyyrimaisemansa, jotka heijastavat kaikkia sateenkaaren ja unen värejä; Baudelaire'in "pois-maailmasta" on ankaran rajaton imperium, joka hipoo jäisen olemattomuuden rantaa. Hän kaipasi, kuten hän itse eräässä runossaan on sanonut, vain tyhjyyden autiutta; hän rakasti enimmän "tähdetöntä yötä", koska kaikkinaiset valot vielä puhuvat _jotakin_ tuttua kieltä.

Jo tässä huomaa muutoin sen mittasuhteiden erilaisuuden, joka kauttaaltaan tulee esiin Baudelaire'in ja Verlaine'in runoutta rinnastettaessa. Baudelaire'illä avautuvat aina näköalat metafyysilliseen maailmankaikkeuteen; häntä jäytää tietämisen kiduttava nälkä aivan toisin kuin Verlaine'iä, jolle sielun vegetatiivinen olotila usein oli runouden kannalta hedelmällisintä.