Part 7

Myöskin näkemykselhsessä suhteessa sisältää "Sagesse" monta Verlaine'in kauneinta runoa. Sellainen on esim. komea muistojen sonetti, jonka säkeet palavat ja hehkuvat. Runoilija näkee menneiden onnenpäiviensä puuntavan taivaanrannalla kaikissa auringonlaskun ja myrskypäivän väreissä, ja hänen sielunsa värisee kuin apua etsien -- hänen täytyy vapautua menneen onnen muistoista, sillä muutoin lankeaa niistä ikuinen varjo hänen huomispäiviensä ylle! ("Les faux beaux jours...") Ja vihdoin kohtaamme tässä kokoelmassa sen sonetin, joka tuskin puuttuu ainoastakaan ranskalaisesta runoantologiasta, ja joka alkaa tuolla kultakimmelteisellä, tuhannesti siteeratulla rivillä onnesta:

L'espoir luit comme un brin de paille dans l'étable,

Toivo loistaa kuin oljenkorsi tallissa.

ja loppuu tähän yhtä tuhannesti lainattuun riviin:

Ah, quand refleuriront les roses de septembre!

Ah, koska puhkeavat syyskuun ruusut uudelleen!

Tämä sonetti on kauttaaltaan tuore kuin inspiratsionin ensi jäljiltä, niin että sen yhteydessä on suorastaan mahdotonta ajatella latomakoneita: kun me luemme sitä, saamme samalla olla mukana itse Runon syntymähetkellä, aina ensimmäisestä, alitajunnassa heränneestä mielijohteesta kiteytymishetkeen saakka. Sen haihtuvia ja vaihtuvia tunnelmia ei kuitenkaan ole syytä lähemmin selostaa; runon aurinkoista kultapölyä on mahdoton vangita.

-- Ja tämä kokoelma, joka kokonaisuudessaan on lyriikan ikuisimpia, sai osakseen jäätävän kylmän vastaanoton. Ei sillä hyvä, että kustantajat, toinen toisensa jälkeen, kieltäytyivät sitä painattamasta -- kuka olisi ostanut sellaisen miehen runoja, jonka tyyssija vasta oli ollut rangaistusvankila? -- kunnes eräs vähäpätöinen, kirjallisiin piireihin kuulumaton katolilainen kustannusliike vihdoin suostui huolehtimaan sen painatuksesta, koska kerran tekijä oli intomielinen, vastakääntynyt uskovainen, jota oli suositeltu juuri kirkolliselta taholta. Mutta kirjallinen yleisö, sanomalehdet ja arvostelijat, eivät edes olleet tietääkseen, että moinen teos oli nähnyt päivänvalon. "Sagesse" saa näin osakseen "Sanattomien romanssien" kohtalon: kuinkahan monta kirjettä vankiparka kirjoittikaan lähimmille ystävilleen, pyytäen heitä hankkimaan "kaikki ne sanomalehtileikkeleet", joissa hänen rakkaista romansseistaan puhuttiin -- ja sai lopullisesti odottaa turhaan, koska mitkään sakset eivät kyenneet löytämään ainoatakaan sellaista leikkelettä. "Sagesse" vihdoin ilmestyessään -- sen painovuosi on 1881 -- "hirtetään" tässä samassa, täydellisessä äänettömyydessä, joka jo Voltaire'in mielestä oli kauheinta, mikä jonkun teoksen osaksi saattoi tulla. Kustantaja, joka huomaa tehneensä huonot kaupat, kannattaa harmistuneena kaikki "Sagesse'in" kappaleet ylisille ja vannoo kustantaneensa "runoutta" viimeisen kerran! Kaikessa tässä oli tarpeeksi; Verlaine huomaa olevansa kuollut mies, ja se tekee hänen eristyksensä ja yksinäisyytensä täydelliseksi, samalla kuin se määrää hänen kohtalonsa.

Yksi ystävä pysyy kuitenkin kaikissa vaiheissa hänen sivullaan: äiti. Kun vankilanovet tammikuussa 1875 avautuvat Paul Verlaine'ille -- vankila-aika lyheni muutamia kuukausia sen vuoksi, että Verlaine vapaaehtoisesti valitsi sen ankarimman muodon, koppivankeuden -- odottaa äiti häntä viedäkseen hänet mukanaan. Viimeiseen asti tahtoo kuitenkin virkavalta näyttää mahtiaan ja nöyryyttää rikoksentekijää. Verlaine saa tehdä matkansa erikoisvaunussa, ankaran sotilaallisen valvonnan alaisena, aivan kuin kaikkein vaarallisin murhamies. Hänen on helppo huomata, että yhteiskunta ratkaisevasti on työntänyt hänet yhteydestään ja sulkenut ovensa häneltä. Millaiseksi oli hänen elämänsä siis muodostuva? Äidin luona Batignolles'issa odotti häntä varma tyyssija, mutta jos kerta elämää oli pidemmältä mitattu hänen kohdalleen, olisi hänen mahdotonta jäädä toimettomaksi ja kuluttaa äidin muutoinkin huvenneita korkovaroja. Parisiin, vapaaksi kirjailijaksi? Mutta Parisi oli jo kyllin selvään osoittanut, ettei sillä ollut sijaa hänelle -- kuka antaisi entiselle vangille mitään työtä? Paul on kuitenkin täynnä hyviä päätöksiä; hän _tahtoo_ näyttää äidilleen ja koko maailmalle täydellisen mielenmuutoksensa, nöyrtyä, jos niin vaadittiin, mutta ansaita leipänsä kunniallisella työllä. Niinkuin sotapäällikkö tarkastelee rintamaa nähdäkseen, mihin se kelpaa ja mitä siltä voidaan vaatia, niin pitää Paul voimiensa ja mahdollisuuksiensa yleiskatselmuksen. Tulos on se, että hän kielitaitoonsa luottaen, jota hän sitäpaitsi on vankilassa ollessaan kartuttanut, muitta mutkitta panee ilmoituksen pariin englantilaiseen lehteen ja tarjoutuu opettajaksi, ja niin tapaammekin hänet parin kuukauden jälkeen Stickneyssä kotiopettajana.

Aluksi seuraa muutamia ihania kuukausia. Verlaine tuntee "Ixionin rattaan" kerrankin pysähtyneen, halujen ja himojen päästäneen otteensa. Hän ei _tahdo_ mitään, ei pyydä mitään, ei toivo mitään; häntä eivät paina menneen muistot, eivätkä tulevaisuuden toivot. Hänen vegetatiivinen olotilansa on täynnä pysähdyksen onnea, hän on vielä toistaiseksi jollakin tavoin sielullisesti turtunut vankilaeristyksen jälkeen, niin ettei ihmisjano tai 'tapahtumien' ikävöinti häntä riuduta. Hän vain "on", suorittaa opetusvelvollisuutensa, tekee pitkiä kävelymatkoja vehmaissa puistoissa ja kentillä, jotka ympäröivät hänen tilapäistä kotiaan, kirjoittelee tuttavallisia ja tasaisia kirjeitä Lepelletier'lle ja äidilleen eikä ajattele tulevaisuutta.

Mutta Verlaine'in tapaiselle temperamentille on vegetatiivinen olo ajan pitkään mahdoton; hänenlaisensa luonteet tarvitsevat kiihdykettä pysyäkseen vireissä, ulkonaista tai sisäistä. Toistaiseksi riittää hänelle kuitenkin vain olopaikan vaihto. Oleskeltuaan parisen vuotta Englannissa tapaamme hänet v. 1877 Rethelissä -- eräässä pienessä kaupungissa Ardennein liepeillä --, jossa hänen tehtävänsä on opettaa kirjallisuutta, historiaa, maantiedettä ja englanninkieltä Notre-Dame'in laitoksen sisäopistolaisille. Täällä elää hän uudelleen Stickneyn alkutunnelman. Maailma on kadonnut häneltä, ja hän maailmalta, ja hän nauttii intensiivisesti siitä, että hänen opettajatoverinsa, jotka etupäässä olivat vaatimattomia maalaispappeja, eivät tunteneet edes hänen nimeään, eivät tietäneet hänen porvarillisesta haaksirikostaan eivätkä hänen kirjallisesta kunniastaan. Hän alkaa itsekin unohtaa molemmat.

Mutta "saturnolaisten" kohtaloon ei kuulu pidempiaikainen sielun tasapaino.

Se "fureur d'aimer", kiihkoinen tarve rakastaa, jota Verlaine itse pitää psyykelleen tunnusmerkillisenä, määrää vielä kerran hänen elämänsä juoksun. Kauniin Mathilde'in ja Arthur Rimbaud'n iskemät haavat eivät vielä olleet ehtineet arpeutua, kun hän uudestaan syttyy: rakkauden esineenä on nyt hänen nuori oppilaansa, kahdeksantoistavuotias Lucien Létinois. Kuten aina, on hänen tunteensa nytkin ääriä ja määrää vailla, mystillinen ja aistillinen samalla kertaa; hän ajattelee poikaansa, josta hän on iäksi erotettu, ja kiittää Jumalaa siitä, että tämä korvaukseksi on lähettänyt Lucienin hänen tielleen. Hänen isällinen, palvova hurmansa on niin suuri, että kun hän mielikuvituksessaan etsii puolisoa 'pojalleen', ei kukaan maan tyttäristä tunnu kyllin arvokkaalta siihen kunniaan. Hän on olemassa vain uutta ystäväänsä varten, tai oikeammin, hän on olemassa vain Lucienin kautta. Hetkeäkään arvelematta jättää hän lempeän tyyssijansa Rethelissä, niin pian kuin Lucien on suorittanut oppikurssinsa, ja on valmis seuraamaan poikasta minne hyvänsä. Jos Lucien olisi ollut Rimbaud'n tapainen, olisi Verlaine epäilemättä ilomielin seurannut häntä vaikka maapallon ympäri; kun nuorukainen sen sijaan sattuu olemaan hiljainen, nöyrä, hurskas, intellektuaalisesti kehittymätön maalaispoikanen -- "viaton paimen jostakin koomillisesta oopperasta", kuten Lepelletier hiukan ilkeästi sanoo --, on luonnollista, että Verlaine olosuhteiden mukaan haaveksii rauhallista maalaisidylliä. Asiat kehittyvät niin pitkälle, että Verlaine'in äiti, jolla ei ole mitään sitä vastaan, että Paul pysyisi syrjässä suurkaupungin viettelyksistä, saapuu avuksi ja ostaa pojalleen pienen tilan, jonne ystävykset asettuvat asumaan, vietettyään ensin muutamia kuukausia isä Létinois'n maatalossa.

Mutta uneksittu idylli osoittautui pian kestämättömäksi. Vaikka Verlaine aina oli ihannoinut maalaiselämää ja usein kaivannut jotakin "pysyväistä jalansijaa", ja vielä, vaikka hänellä oli esi-isiltään perittyinä maalaiselämän vaistot, oli hän käytännössä mahdottomin maanviljelijä mitä saattaa ajatella. Tuoreen heinän tuoksu hurmasi häntä, mutta ainoastaan esteettisesti; heinäsuovat olivat hänen mielestään olemassa vain pieluksina, joille oli ihanaa heittäytyä selälleen ja joilta saattoi riimeillä kehystää taivaan kultapilviä. Sateen ääni tuuditti hänen sielunsa omituiseen rauhaan, mutta milloinkaan ei hänen mieleensä johtunut surra tai iloita siitä viljelysten kannalta: pisarat kimmelsivät kauniisti ruohonkorsilla tai soivat rytmillisenä musiikkina hänen korvassaan, mutta eivät turmelleet tai elvyttäneet hänen laihojaan. Mikään ihme ei sen vuoksi ollutkaan, että ojat kasvoivat umpeen ja rikkaruohot rehoittivat yhä upeampina vastaostetulla maatilalla, sekä että käyttörahat osoittivat merkillistä taipumusta ehtyä. "Notre essai de culture eut une triste fin", meidän viljelyskokeilumme loppui surullisesti, valittaakin Verlaine, sillä kertaa täysin ymmärtämättä asian koomillista puolta. Ja kun äiti Verlaine, loukkautuneena siitä että poika niin täydellisesti oli kiintynyt uuteen ystäväänsä ja muisti emoaan vain rahapulan hetkinä, kieltäytyy jatkuvasti näyttelemästä pelastavan enkelin osaa, myy Verlaine pienen maatilansa ja -- matkustaa Létinois'n kanssa suinpäin Lontooseen! Että oleskelu täällä muodostuu verrattain lyhyeksi, johtuu ystävysten epäkäytännöllisyydestä ja rahavarojen niukkuudesta. Ennen pitkää kolkuttaakin Verlaine uskollisen äitinsä ovea ja asettuu ystävineen asumaan hänen luokseen -- Boulogne-sur-Seine'iin --, aivan kuin hän muutamia vuosia aikaisemmin oli pesiytynyt perheineen appivanhempiensa kotiin, vieläpä tuonut sinne Rimbaud'nkin.

Mutta vielä kerran täytyy Verlaine'in oppia kadottamaan: muutamia päiviä kestäneen ankaran taudin jälkeen kuolee nuori Lucien.

Isku oli kauhea. Liioittelematta voidaan sanoa, että se oli kovin mikä sillä hetkellä saattoi Verlaine'iä kohdata. Oli kuin jokin verisuoni, joka yhdisti hänet elävään elämään, yht'äkkiä olisi katkennut, ja niinkuin hän ei enää olisi jaksanut tointua entiselleen. Sillä Verlaine ei milloinkaan, koko vaiherikkaan elämänsä kestäessä, osannut tai jaksanut kehittää itsesuojelusvaistoaan niin pitkälle, että hän olisi oppinut kivuttomasti irtautumaan. Mutta -- Muusille kiitos! -- elämää ja runoutta eivät kerta kaikkiaan ohjaa samat lait, ja mitä ihminen kadottaa persoonallista onneaan, sen voittaa hän usein monin kerroin runoilijana takaisin.

Kokoelma _Amour_, "Rakkaus", on suuren surun merkeissä syntynyt, ja suuren surun jalostama.

Kokonaisuudessaan on se Verlaine'in hiljaisin ja alistunein kirja. Vaikka hän "Sagesse"-kokoelmassaankin oli oppinut luopumaan ja uhraamaan, oli sen sävy aktiivisen intomielinen: vaikka hän silloin oli paljon kadottanut, oli hän myös äärettömästi voittanut, ja uudet lähdesuonet pursuivat hänen sielussaan. _Nyt_ on hän yksinomaan väsynyt; hän turvautuu Jumalaan yhä vielä, mutta ilman iloa ja hurmiota. Yksinäisyys, joka vasta näytti niin pelottavalta, mutta jossa samalla oli jotakin juhlallista ja suurta, miltei pyhää, on tullut lähemmäksi, todellisemmaksi, tavallaan arkipäiväisemmäksi, ja juuri siksi tuntee hän sen painon vielä raskaampana. "L'horreur de rester solitaire", kaameata jäädä yksin, nyyhkyttää hän pää käsiensä varassa. Hänen elämästään ei enää avarru näköaloja mihinkään suuntaan. Kaikki käy äänettömäksi hänen ympärillään, niin äänettömäksi, että hän tuskaisena alkaa muistella menneitä, surujaan ja riemujaan, voidakseen siten identifioida oman itsensä ja kiinnittää itsensä johonkin, joka kerran on ollut, ja joka näin yhä vielä _on_ olevaista. "Sillä totisesti olen minä paljon kärsinyt", kuiskaa hän itsekseen. "Joku osa minun olemustani pelkää ja antautuu neuvotteluihin: minä tarvitsen apua, mihin hintaan hyvänsä, nopean ja voimakkaan avun." Hän muistelee entisiä ystäviään, kutsuen Elise-serkkuaan, kuollutta isäänsä, rakasta Lucieniä, jota hän kerta kerran perästä puhuttelee "hyvänä enkelinään". "Oh mes morts tristement nombreux", oi te surullisen lukuisat vainajani, huokaa hän kipein sydämin.

Kuinka Jumala oli hennonnut olla niin kova hänelle? Tämä ajatus toistuu varsinkin siinä ihanassa sikermässä, jonka hän on omistanut Lucien Létinois'lle, "pojalleen". Väliin kuohahtaa hän kuin kapinassa, hän loihtii esiin nuorukaisen sellaisena kuin tämä oli voimiensa päivinä, urheana, hyvänä, hurskaana ja kauniina. Mutta sitten painaa hän jälleen alas kaikki kapinoivat ajatukset. Jumala oli antanut hänelle pojan, ja Jumala otti hänet jälleen -- se oli Jumalan oikeus, ja runoilija suutelee ankaraa kättä, nöyränä taipuen Iäisen lakien edessä.

Ellei hän voikaan ymmärtää Jumalan aivoituksia, tahtoo hän niitä kunnioittaa:

Seigneur, j'adore vos desseins, mais comme ils sont impenetrables! Je les adore, vos desseins, mais comme ils sont impenetrables!

Herra, minä ihailen aivoituksiasi, mutta kuinka ne ovatkaan tutkimattomat! Ihailen niitä, aivoituksiasi, mutta kuinka ne ovatkaan tutkimattomat!

Ehkä kaikista kirkkain ja kirkastunein on sikermän kolmastoista runo, jossa hän sydämensä syvyydestä jaksaa kiittää Jumalaa. Hänen lohdutuksensa on, että hänen haltuunsa uskottu kallis lahja on säilynyt koskemattomana, ja että hän voi antaa lainaksi saadun poikansa "sangen puhtaana" takaisin. Ehkä oli parastakin, että näin kävi? Kuka tietää, mitkä kohtalot olisivat voineet tulla Lucienin osaksi -- ehkä Nainen olisi voinut tehdä hänelle paljon pahaa, ehkä hän muutoin olisi saanut liiaksi kärsiä...

Ovatko nämä runot aistillisia, kuten muutamat ovat väittäneet, ja antavatko ne tukea sille otaksumiselle, että Verlaine'in kiintymys perustui seksuaaliselle tunteelle, niinkuin hänen vaimonsa vanhemmat aikoinaan uskoivat hänen tunteestaan Arthur Rimbaud'hon? Meidän on tuskin syytä ottaa tätä asiaa pohdittavaksi, koska ratkaisu puoleen tai toiseen ei oleellisesti muuttaisi näiden runojen kauneusarvoja. Kuinka hyvänsä, joka tapauksessa on kokoelman nimi oikein valittu: siitä puhuu rakkaus, rajoja ja määrää vailla, eikä suinkaan pelkkä ylimaailmallinen sielujen sympatia. Mutta näissä runoissa ei ole mitään kyynillistä tai epäpuhdasta, mitään luonnotonta tai vastenmielistä sukupuolikiihkoa. Niistä huomaa, että Verlaine'illä ennen kaikkea oli ollut tarve liittyä johonkin elolliseen olentoon, särkeä se kammottava eristyksen piiri, jonka vankila-aika oli rakentanut hänen ympärilleen. Kuinka kaunis kaikessa yksinkertaisuudessaan on esim. se runo, jossa Verlaine kertoo, miten hän koulussa näki tuon nuoren pojan ja valitsi juuri hänet, siksi että hän oli hyvä ja hieno ja hurskas, oman kaivatun poikansa sijalle. Eräässä myöhemmässä runokokoelmassaan, "Onni", _Bonheur_, sanoo Verlaine rakkautensa olleen samalla kertaa veljellistä, isällistä ja äidillistä. "Minä suutelen lapseni kuninkaallista otsaa": näissä sanoissa ilmenee isän ylpeys sen johdosta, että hänen poikansa on kaikkia toisia parempi ja kauniimpi. Väliin on näiden runojen sävy liikuttavan naiivi: hän muistelee, miten soleana poikanen istui hevosensa selässä, miten joustavasti hän luisteli, miten hän oli "hieno kuin suurikasvuinen nuori tyttö", vilkas ja notkea. Hän näkee edessään nuorukaisen profiilin, sellaisena kuin se kerran oli piirtynyt iltataivasta vastaan, Lucienin tehdessä maatyötä peltokummulla, heidän yhteisellä tilallaan. Miten inhimillisiä ovatkaan nämä runot nöyrässä alistumisessaan ja taas äärettömässä surussaan! Väliin hän on valmis syyttämään itseään kaikesta. Ehkä hän oli tehnyt väärin erottaessaan poikasen vanhemmistaan, ehkä hän oli ollut liian itsekäs ja ajatellut vain omaa parastaan, pyytäessään Lucieniä yksinäisyytensä lieventäjäksi -- ehkä Jumala juuri siksi otti hänet pois? Mutta siinä samassa, kun hän näin nöyrästi luovuttaa takaisin kalliin lainan, purkautuu hänen sydämestään vaistomainen tuskanhuuto, elämän vastalause kuoleman käsittämättömyyden edessä:

Mais quelle horreur de suivre ô toi! ton blanc convoi!

Mutta ah sinä, miten kauheata olikaan seurata valkeata saattoasi!

Tällä runollisella ekspansionilla ei kuitenkaan ollut vastinetta Verlaine'in jokapäiväisessä elämässä: Létinois'n kuolema on murtanut hänet ja riistänyt hänen toimintakykynsä. Hän koettaa kyllä näennäisesti työskennellä entiseen tapaansa -- m.m. kirjoittaa hän näinä aikoina pariin lehteen pakinoita ja kirjallisia esseitä, jotka paljon myöhemmin ilmestyivät kirjoina: "Mémoires d'un veuf", "Les poètes maudits." Niinikään solmii hän uudelleen suhteita Parisin kirjallisen maailman kanssa, vieläpä tekee uusia tuttavuuksiakin. Mutta kaikki tapahtuu omituisen hervottomasti; hän on mukana vain näennäisesti, samalla kuin hänen todellinen minänsä itkee kuolleen ystävän haudalla. Hänen olotilansa on iloton ja harmaa, hän on kuin kone, jonka kaikki osat ovat 'kunnossa', mutta joka ei voi käydä sytyttävän kipinän puutteessa. Huolestunut äiti tulee vielä kerran hänen avukseen ja hankkii itselleen ja pojalleen uuden pienen maapaikan, toivoen että luonto voisi lääkitä kipeät sydänhaavat. Mutta maalla vajoaa Paul täydelliseen apatiaan, jaksamatta ajatella eteenpäin, tai välittämättä tehdä työtä -- ainoastaan läheinen kyläkapakka antimineen ja raakoine juomaveikkoineen kiinnittää hänen mieltään, mutta myös verottaa liiaksi äidin muutoinkin ohennutta kukkaroa. Äidin ja pojan välille syntyy kaunaa, ja vihdoin kasvaa kahnaus niin pahaksi, että rouva Verlaine, naapurien neuvosta, jättää parantumattoman tuhlaajapoikansa ja asettuu asumaan läheiseen taloon. Tämä toimenpide kärjistää kuitenkin liiaksi tilannetta ja aiheuttaa teon, jota Verlaine itse on sanonut elämänsä mustimmaksi muistoksi: juovuspäissään, äärimmäisessä kiihtymystilassa, saapuu hän äidin luo vaatiakseen tätä tilille, ja -- uhkaa puukolla. Eräs tilapäinen silminnäkijä saattaa asian oikeuden tietoon, ja vaikka äiti tekee voitavansa suojellakseen poikaansa, tuomitaan hänet kuukaudeksi kuritushuoneeseen.

Rahattomana, murtuneena ruumiiltaan ja sielultaan, matkustaa hän rangaistuksen kärsittyään Parisiin. Hänen elämänsä viimeinen, monivaiheinen ja samalla yksitoikkoinen taival on alkamassa, se, jota Anatole France lähinnä tarkoittaa "Gestas"-kertomuksellaan.

V.

"LÉLIAN PARKA".

Kirjallisessa esseekokoelmassaan _Poètes maudits_, "Kirottuja runoilijoita", jossa Verlaine hahmottelee erinäisiä, enemmän tai vähemmän unohdettuja tai tunnustuksetta jääneitä kirjailijatovereitaan, on hän omistanut myös "Lélian paralle" muutamia sivuja.

"Lélian parka" oli Paul Verlaine itse.

Tämä nimi tulee vaistomaisesti mieleen, kun ajattelee Verlaine'in viimeistä kautta Parisissa, jota kesti alun toistakymmentä vuotta. Ei siksi, että hän elämänsä viimeisinä aikoina olisi jäänyt kirjallisesti unhoon: pikemminkin oli hän silloin "kuuluisuus", kun taas hänen useat aikaisemmat runokokoelmansa, "Saturnolaisesta" alkaen, menivät ohi arvostelijain huomiota herättämättä. Vasta elämänsä iltapuolella tuli Verlaine kirjallisesti muotiin, kuten sanontatapa kuuluu; hänen uudet teoksensa alkoivat olla tapahtumia, joista puhuttiin ja kirjoitettiin, vieläpä enimmäkseen kunnioittavassa äänilajissa. Ja silloin oli hänellä niinikään oma vakituinen kustantajansa, Vanier, joka painatti kaiken mitä hän suinkin tuotti (palkkiot olivat kyllä uskomattoman alhaiset, mutta ne olivat toki varmat). Varsinkin kun muistaa kaikkia hyvän Lepelletier'n jalkavaivoja "Sagesse'in" ja "Romances sans paroles"-käsikirjoitusten päivinä ja Verlaine'in omia aikaisempia juoksuja, huomaa että tilanteessa oli tapahtunut melkoinen kehitys parempaan päin.

Mutta tuo Verlaine'in itsensä käyttämä adjektiivi tulee mieleen ennen kaikkea siksi, että hän ihmisenä oli niin yksinäinen ja hyljätty näinä viime vuosinaan. Hänellä oli kyllä viljalti juomaveikkoja, vieläpä kirjallistakin seuraa -- aika ajoin oli hänellä esim. omat kuuluisat vastaanotto-iltansa eräässä Montparnasse'in kahvilassa --, mutta yhteiskunnallisessa ja sentimentaalisessa mielessä hän oli täysin yksin. Hänen vaimonsa oli toisissa naimisissa, hänen uskollinen äitinsä, joka Paulin muutettua Parisiin asettui asumaan aivan hänen läheisyyteensä, oli kuollut talvella 1886. Ja Paul oli kerta kaikkiaan lapsi, herkkä ja tunteellinen, joka ei tullut toimeen omin neuvoin. Ellei hän aina tuntenut toisen, itseään väkevämmän tukea, oli hän kirjaimellisesti kuin irtonainen, kaikkien tuulien kuljettelema lehti. Sydäntä särkevä on eräskin _Bonheur_-kokoelman runo, jossa hän valittaa sielunsa hätää Jumalalle ja vertaa koettelemuksiaan Jobin vaivoihin. Muudan säkeistö päättyy tähän koruttomaan, mutta syvältä kumpuavaan vaikerrukseen:

L'ami me meurt, aussi la Mère, une rancune plus qu'amère me piétine en ce dur moment et me cantonne en la misère, dans la littérale misère, du froid, et du délaissement!

Minulta kuolee ystävä, myös äiti. Katkeraakin katkerampi vihankauna paaduttaa minut tänä ankeana hetkenä ja majoittaa minut kurjuuteen, kirjaimelliseen kurjuuteen, kylmään ja avuttomuuteen.

Tämä "kylmyys ja avuttomuus" painoi häntä muutoin sitäkin enemmän, kun hänen oma terveytensä alkoi olla täysin murtunut. Eritoten vaivasi häntä paha polvireumatismi, josta hänen onnahteleva käyntinsä johtui, ja joka suinkaan ei ottanut parantuakseen niissä viheliäisissä kellari- ja ullakkokopeissa, joissa hän kassansa takia oli pakotettu majailemaan. Niinpä asui hän pitkät ajat eräässä viinikaupan takaisessa kamaripahasessa, jonka ilma oli raakaa ja kosteata ja jonka lattiana oli pelkkä maa.

Väliin, kun kurjuus kävi liian suureksi, haki hän suojaa ja hoitoa kaupungin yleisiltä sairaaloilta, saattaen oleskella niissä viikkoja, vieläpä kuukausiakin yhteen menoon. Näitä lyhyempiä ja pidempiä vierailujaan on hän kuvannut humoristisen eloisassa _Mes Hôpitaux_-kirjassaan. Jo tämä nimi, "Sairaalani", osoittaa muutoin, että Verlaine kaikissa vaiheissaan säilytti itseironiansa ja huumorinsa -- kuka toinen käyttäisi niin reippaasti suffiksia, aivan kuin olisi kysymys jostakin paremmasta omaisuudesta! Hänen vierailunsa näissä laitoksissa sattuivat aika ajoin niin tiheään, että Verlaine'in ystävät tervehtivät toisiaan kysymyksellä: "Missähän sairaalassa mahtaa Verlaine tätä nykyä olla?" Lopulta on hänen itsensäkin vaikeata pitää luvussa kaikkia niitä eri kertoja, mitä hän moisissa parannuspaikoissa on oleskellut. Katkeran leikkisästi viittaa hän tähän asiantilaan eräässäkin runossaan:

J'étais á l'hôpital, lequel? Vraiment le sais-je, étant si coutumier et du fait et du lieu! J'étais á l'hôpital. Dire lequel? Qu'en sais-je?

Olin sairaalassa, missä? Todellakaan en sitä tiedä, sillä olen niin tottunut tähän tapahtumaan ja paikkaan. Olin sairaalassa. Missäkö? Mistä sen tietäisin?