Part 6

Kaiken lisäksi onneton runoilijaparka sairastuu, ja nyt alkavat kuolemakuvitelmat leikkiä yksinäisen aivoissa. Sielunsa hädässä sähköttää hän vaimolleen, äidilleen ja Rimbaud'lle, rukoillen näitä saapumaan hänen "kuolinvuoteelleen". Kaksi jälkimmäistä noudattaakin kiireesti kutsua, vaimo ei. On kuin Verlaine olisi odottanut ihmettä, eläytynyt siihen varmuuteen, että ihme todella tapahtuisi, että kaikki vielä muuttuisi hyväksi: kun näin ei käy, vaipuu hän kokoon, mikään ei enää merkitse hänelle mitään, ja äidin on helppoa vallita hänet tahdollaan ja viedä hänet muassaan Kanaalin yli Belgiaan. Täällä, rauhaisessa maaelämässä, erään hyväntahtoisen sukulaisen turvissa, alkaa runoilijan ruumis ja hermosto vähitellen parantua. Kirjalliset suunnitelmat alkavat jälleen orastaa hänen mielessään, ja hän odottaa jännityksellä niiden ponnistusten tulosta, joihin hyvä Lepelletier on ryhtynyt löytääkseen kustantajaa "Sanattomille romansseille". Itse asiassa ilmestyy tämä kokoelma vasta runoilijan vankila-aikana, Lepelletier'n avustuksella: Verlaine'in maine tai oikeammin huono maine porvarillisessa elämässä merkitsi hyvin paljon kustantajille! Mutta vaeltajahalu muodostuu vielä kerran Verlaine'in onnettomuudeksi -- hänellä ei koskaan ole hyvä olla siellä missä hän on, vaan hän kuvittelee aina paratiisin muuanne. Keväällä 1873 tapaammekin hänet uudelleen Lontoossa, jälleen Arthur Rimbaud'n seurassa. Tässä tutussa ympäristössä kertaa Verlaine kaikki ne mielenliikkeet, jotka ahdistivat häntä hänen sairautensa aikana. Ja uudelleen syttyy toivo hänen rinnassaan, hän on kuin jonkinlaisen _idée fixe'in_ lumoissa, varmana siitä että vaimo palaa hänen luokseen! Epäkäytännöllisenä idealistina päättää hän nyt panna kaikki yhden ainoan kortin varaan, tahtoen vapaaehtoisesti luopumalla Rimbaud'sta todistaa epäluuloiselle vaimolleen viattomuutensa. Hän lähteekin päistikkaa Lontoosta, miltei karkaa, täydelliseksi yllätykseksi Rimbaud'lle, ja sähköttää Antwerpenistä vaimolleen pyytäen keskustelua tämän kanssa. Mutta vielä kerran pettää toivo hänet, sillä vaimo on ja pysyy mykkänä. Nyt turvautuu Verlaine, sydänjuuriaan myöten loukattuna, uhitteluun, ja lähettää sähkösanoman toiseen suuntaan, Rimbaud'lle, pyytäen tätä luokseen. Mutta Rimbaud taas ei suinkaan ollut niitä, joita jätetään ja jälleen otetaan armoihin ilman muuta; hän oli liian ylpeä ja vallanhimoinen alistuakseen toisen tahdon alle. Hän kyllä noudattaa Verlaine'in kutsua, mutta ainoastaan voidakseen poimia tältä viimeiset varat. Turhaan Verlaine pyytää häntä jäämään, rukoilee, kiihtyy, uhkaa; turhaan koettaa Verlaine'in saapuvilla oleva äiti sovittaa ystävyksiä; Rimbaud seisoo taipumattomana ja kylmänä oven suussa, toistaen yksitoikkoisella, puolittain laulavalla äänellä: "Minä -- lähden, ra-haa, ra-haa!" Vihdoin tekee Rimbaud menoa, ja silloin valtaa Verlaine'in, kuten hän itse on kertonut, sokea raivo, hänestä tuntuu kuin tuo toinen olisi vienyt muassaan hänen aivonsa ja sydämensä ja samalla koko hänen elämänsä, ja niin ojentaa hän nopeaan kuin ajatus revolverinsa ja ampuu pari laukausta Rimbaud'ta päin. Vain toinen kuulista osuu, haavoittaen Rimbaud'n kättä; Verlaine syöksyy itkien ystävänsä jalkoihin ja sopertelee anteeksipyyntöjä. Onneton rouva Verlaine, järkytettynä sielun pohjaa myöten, koettaa rauhoittaa molempia, hän sitoo haavan, tarjoaa Rimbaud'lle kipurahoja ja saa tämän taivutetuksi lähtemään vielä samana iltana Charleville'iin. Katuva Verlaine pyrkii saattajaksi rautatieasemalle, mutta kadulla tapahtuu tämän tragedian toinen näytös, jonka kulusta on olemassa sangen ristiriitaisia tietoja. Rimbaud on itse selittänyt asian siten -- ja toistanut sanansa oikeuden edessä -- että Verlaine, pimeälle kadulle tultuaan, alkoi uudelleen kopeloida revolveria taskusta; Verlaine'in ystävät taas ovat varmat siitä, että Rimbaud oli keksinyt pirullisen juonen kostaakseen Verlaine'ille ja syöstäkseen tämän onnettomuuteen. Kuinka hyvänsä, kadulla alkaa Rimbaud yhtäkkiä huutaa: "Murhaaja, murhaaja, auttakaa!" ja syöksyy täyttä karkua lähimmän poliisin turviin, pelästynyt ja ällistynyt Verlaine kintereillään. Tietysti pidätetään "murhamies", hänen taskustaan löydetään revolveri, Rimbaud'n käsi havaitaan veriseksi, ja Verlaine viedään suorinta tietä poliisiasemalle.

Kävisi liian pitkäksi selostaa niitä laajoja tutkimuksia ja kuulusteluja, joihin asia antoi aihetta. Rouva Verlaine vanhempi teki voitavansa, Verlaine kirjoitti epätoivoissaan Victor Hugolle ja pyysi tämän puoltolausetta, joka saapuikin, vaikka hieman armollisena -- kaiken yhteenlasketuksi summaksi jäi, että Verlaine tuomittiin "murhayrityksestä" koppivankeuteen kahdeksi vuodeksi: luonnottoman ankara rangaistus siis! Kirjallishistorialliselta kannalta merkitsee tämä kausi ennen kaikkea kirkastunutta "Sagesse"-kokoelmaa, mutta ehkä myös, epäsuorasti, hänen kyynillisiä "Chansons pour Elle"-laulujaan: tämä pitkä eristysaika ja yhteiskunnan halveksunta ruokkii hänen epäyhteiskunnallisia vaistojaan, katkaisee häneltä kaikki siteet entisyyteen, ja miltei sysää hänet kadulle.

Sillä sielun on sallittu kohota huipuille, mutta ei asua niillä.

IV.

VERLAINE, KRISTITTY.

Mutta laaksoissa on kaunista ajatella niitä näköaloja, jotka vuorenhuipuilta avartuivat, ja elää uudestaan se tunnelma, joka silloin täytti mielen.

Verlaine'in elämän parhaiksi muistoiksi jäi hänen oleskeluaikansa vankilassa. Eräässä runossaan -- kokoelmassa "Amour" -- sanoo hän kaivaten muistavansa niitä kahta hiljaista vuotta, jotka hän oli saanut asua "linnoista parhaimmassa"; totisesti, se joka Verlaine'in elämäkertaa tuntematta joutuu lukemaan tämän runon, luulee varmasti runoilijan tarkoittavan kaikkea muuta kuin rangaistusvankilaa! Hänen äänenpainonsa on miltei hyväilevän hellä, hän kuvailee hiljaista, tarkoin lukittua huonetta, joka oli niin pieni, että sinne tuskin mahtui pöytä, tuoli sekä "hyvin kapea ja hyvin kova vuode", ja jossa hänen päivänsä kuluivat viihdyttävästi askartelussa, rukouksessa ja lukemisessa. Tästä runosta huomaa, että se sisäinen rauha, mikä Verlaine'ille kirkastui näinä vuosina, todella oli niin ihmeellinen ja suuri lahja hänelle, että se kykeni valamaan hohdettaan koko hänen silloiseen ympäristöönsä, ja muutti vankilan onnen tyyssijaksi.

Sekä psykologisesti että inhimillisesti mielenkiintoista on seurata sitä sielullista prosessia, jonka kautta vaellusvuosien Paul Verlaine, boheemi, oli edes hetkeksi löytänyt tällaisen tasapainon.

Hänen ensimmäinen aikansa vankilassa oli vaikea; Verlaine tunsi tilansa koko moraalisen alennuksen, ja kärsi siitä miltei fyysillisesti. Kaikki tuotti hänelle tuskaa, eristys, vapauden menettäminen, epävarmuuden tunne, tulevaisuuden kammo, kaikki. Verlaine, joka oli tottunut hukuttamaan omantunnonvaivat -- milloin hän niitä tunsi -- päivän humuun ja menoon, oli nyt pakotettu jatkuvaan, armottomaan kahdenkeskiseen oleskeluun oman itsensä kanssa, ja tämä oli luultavasti suurin kärsimys, mitä hänen tapaiselleen luonteelle voi kuvitella. Tilinteon ankea hetki koittaa hänelle; hän elää uudestaan kaiken sen, mikä kerran oli, ja myös sen mikä ei koskaan palaa. Äänet syyttävät häntä siitä, että hän turhaan on kuluttanut nuoruusvuotensa. Eräässä "Sagesse"-kokoelman kaikkein kauneimmassa runossa asuu juuri tämä tunnelma -- hän tuijottaa eteensä, korviin kantautuvat kaukaiset äänet kaduilta vankilanmuurien ulkopuolella, ja hän puhkeaa nyyhkytykseen:

Qu'as-tu fait, ô toi que voilà pleurant sans cesse --? Dis, qu'as-tu fait, toi que voilà de ta jeunesse?

Mitä olet tehnyt, oi sinä siellä, joka itket herkeämättä --? Sano, mitä olet tehnyt, sinä siellä, mitä olet tehnyt nuoruudestasi?

Ennen kaikkea seuraa häntä kuitenkin kadotetun avio-onnen muisto ja kalvava pelko siitä, ettei rikkinäistä enää saisi eheäksi. Mutta sittenkään ei hän ollut valmistunut pahimpaan; hänen sielunsa salatuimmissa uumenissa eli sentään toivo, tiedottomana ehkä, että vaimo vielä palaisi hänen luokseen. Järisyttävä on sen vuoksi tieto, jonka vankilanjohtaja hänelle eräänä aamuna tuo, ja jonka mukaan lopullinen avioero on julistettu hänen ja hänen vaimonsa välillä. Kaikesta päättäen on Verlaine tähän saakka toivonut jonkinlaista ihmettä, tietämättä mistä se saattaisi tulla, mutta varmana siitä, että sen täytyisi jostakin tulla. Juuri tuo toivo oli ollut kuin kilpenä hänen ja elämisen tuskan välillä; kun se häneltä riistetään, haparoi hän kauhistuneena ja umpimähkään kuin pimeänpelkoinen lapsi. Hän tuntee nyt, ettei mikään muu merkitse hänelle mitään, perspektiivit kutistuvat hänen ympärillään ja värit sammuvat. Sillä niin kauhea kidutus kuin odotus voikin olla, liittyy siihen kuitenkin elävää voimaa: olkoon, että päivän muodostaa kuinka monta tyhjää tuntia hyvänsä, niiden takana ovat taas uudet, koskemattomat tunnit, loputtomiin, joiden aikana jotakin _voi_ tapahtua! Mutta kun kerta toivo on sammunut, ei näitä uusia mahdollisuuden tunteja enää ole olemassa, ei mitään muuta kuin täydellinen, lakkaamaton, mykkä ja armoton tyhjyys. Näin oli myös Verlaine'in laita. Ja sen lisäksi liittyi ehkä tähän tuskaan vielä pelko siitä, että hän tämän jälkeen tulisi pysähtymään kehityksessään, että jotakin parasta hänessä jäisi käyttämättä sytyttävän kipinän ja elähdyttävän voiman puutteessa. Mieletön hätä täyttää hänen sielunsa.

Silloin alkaa hän rukoilla.

Ensiksi ei hän tunne mitään viihdytystä. Turhaan käy vankilan kunnianarvoisa apotti, Mgr. Gaume hänen kopissaan ja keskustelee pitkiä hetkiä hänen kanssaan Jumalan olemassaolosta ja sielun kuolemattomuudesta; turhaan lukee vanki katkismustaan -- tympeä ilottomuus ei ota väistyäkseen. Mutta sitten neuvoo pappi runoilijaparkaa sivuuttamaan kaikki dogmaattiset ongelmat: ehkä uudet näköalat avartuisivat hänelle uskon ja ihmeen tietä. Ja katso, eräänä päivänä -- kuten Verlaine itse on kertonut -- tuntee hän vuoteella levätessään, että jokin on nostavinaan häntä; hän heittäytyy kyynelissä sen pienen vähäpätöisen ristiinnaulitun kuvan jalkoihin, joka riippuu hänen alastoman koppinsa seinällä, ja tuntee merkillisen autuuden tulvivan jäseniinsä. Suunniltaan riemusta pyytää hän vanginvartijaa kutsumaan pappia. Tämän ennustama ihme oli tapahtunut, äskeinen hätä on väistynyt, ja hän tuntee mystillistä yhteyttä jumaluuden kanssa!

Nyt koittaa Verlaine'ille täydellinen hurmion aika. Hän jättää kaikki maalliset askartelunsa -- ikävää tappaakseen on hän vankilassa m.m. opiskellut lisää englanninkieltä ja lukenut ihailtua Shakespeare'iään, kunnes hän miltei osasi runoilijan ulkoa, -- ja syventyy latinankielisiin pyhimysten elämäkertoihin, joita pappi hänelle lainaa. Eräässä "Mes Prisons"-kirjasen haltioituneessa luvussa kertoo hän, miten hän näinä alkuaikoina vain rukoili, rukoili kyyneleet poskilla, rukoili hymy huulilla, polvistuneena, kädet rukoukseen kohotettuina, "kaikesta sydämestään, kaikesta sielustaan, kaikin voimin". Ja ihana hyvänolon tunne täyttää hänen olemuksensa; hänestä on kuin hän "lakkaamatta olisi ollut puettuna uusiin ja puhtaisiin liinavaatteisiin", kuten hän itse niin kuvaavasti on sanonut.

Tässä mielentilassa on "Viisaus", _Sagesse_ syntynyt.

Ja sen vuoksi on tavallaan harhaanjohtavaa, jos me ennen kaikkea pidämme tätä runovihkoa kirjallisuushistoriallisena ilmiönä, joka ennusti 90-luvun suurta "kääntymyskautta". Totta kyllä, että uusi uskonnollinen virtaus vähitellen alkoi olla havaittavissa, ilmeten osittain elävänä voimana, osittain taas väsymyksenä ja uskon tarpeena; totta, että positivismin voittokulku oli pysähtymässä ja että tunne jälleen alkoi vaatia itselleen sen puhevallan, minkä 'tieteen viimeiset saavutukset' olivat siltä riistäneet. Mutta monet merkit tuntuvat kuitenkin viittaavan siihen, että "Sagesse" on paljon yksinäisempi kuin mitä ollaan taipuvaisia luulemaan, ja että Verlaine'in yksilölliset elämykset merkitsivät sen syntymisessä monta vertaa enemmän kuin se uskonnollinen virtaus, joka erikoisesti Ranskassa alkoi voittaa alaa. Ja vaikka tuskin on olemassa mitään henkistä ilmiötä, joka todistetusti olisi täysin ajasta ja paikasta riippumaton, luulen sittenkin, että "Sagesse" olisi saattanut ilmestyä myös päänaturalisti Zolan voitokkaimpina päivinä -- ja tätä ei taas voisi väittää esim. Paul Claudelin tai Charles Péguyn tuotteista. Sillä Verlaine'in kääntymyksessä puhuu vain tunne, vain vaisto ja veri, niin yksinomaisesti, niin ratkaisevasti kuin harvoilla muilla. Hänen suhteessaan Jumalaan ei ole mitään dogmaattista, jos kohta se on katolilaisen palavaa ja oikeauskoista, ei mitään teoreettista ja järjen konstruoimaa. Siinä hän eroaa täydellisesti esim. Bourget'sta, joka näkee juuri kristinopissa Ranskan ainoan pelastuksen, sekä moraalisessa että yhteiskunnallisessa merkityksessä, ja myös Brunetière'istä, joka järkisyillä perustelee kansalaisille antamaansa kehoitusta palata katolisen kirkon helmaan. Yhtä kaukana on Verlaine toiselta puolen myös Huysmansista, jolle uskonto ennen kaikkea oli tuskallisen sairasta hekumointia. Verlaine'in uskonto oli lapsen harrasta ja naiivia, tahtoisi miltei sanoa _tervettä_ avuntarvetta. Kun kerran kaikki on häntä väistynyt, kun kerran pimeä häntä piirittää, kun kerran hän on yksin ja kuilun partaalla, alkaa häntä kammottaa, ja hän ojentaa nyyhkien kätensä: miten ihana on hänen silloin tuntea, että tähän ojennettuun käteen tartutaan, ja että pehmeä syli ottaa hänet vastaan! Hänen kääntymyksensä aiheutui näin orpoudesta ja pelosta, ehkä myös -- niin epäsympaattiselta kuin se saattaakin kuulostaa -- myös siitä pelkuruudesta, joka oli eräs Verlaine'in ominaisimpia puolia, ja joka esim. kommuunin päivinä tuli niin räikeästi ilmi. Uskonto oli hänelle, ehkei tietoisesti valittuna vaan vaiston viittomana, tavallaan helpoin pelastus; se saattoi juuri sinä hetkenä tuottaa hänelle korvausta kaikesta, mitä hän oli kadottanut, ja antaa hänen elämälleen uutta, persoonallista sisältöä. Ja ehkä juuri siksi, että se oli ollut niin helppoa saavuttaa, ja että se ennen kaikkea oli tunnelmaa, niin syvää ja aitoa ja harrasta kuin olikin, ei se saattanut kestää elämässä. Sillä vaikka Verlaine vielä aivan viimeisinäkin vuosinaan saattoi kirjoittaa runoja, jotka sangen läheltä hipovat "Sagesse'in" ajatus- ja tunnemaailmaa, huomaa helposti, että uskonto on lakannut olemasta hänelle elävä ja luova voima, joka olisi kasvanut hänen kerallaan ja jonka turvissa hän itse olisi kasvanut. Mutta olkoon, että Verlaine ennen pitkää kadottaa uskonsa; hän ei silti kadota kaipaustaan siihen. Hän kyllä vaistoo eläneensä loppuun silloisen tunnelmansa, mutta hän kalpaa sitä, sen kauneutta, sen harmoniaa, sen rauhaa. Uudestaan havaitsemme näin Verlaine'issä sen älyllisen passiivisuuden, josta jo toisessa yhteydessä on huomautettu: hän oli jollakin tavoin liian heikko ja veltto jaksaakseen tehdä tästä uskonnollisuudestaan mitään enempää, karaista sitä ja jalostaa sitä. Hän vain toteaa, väliin surumielisesti, väliin kyynillisesti, että kaikki ratkaisevasti on ohi. Esim. "Epigrammeja"-kokoelmassaan (Épigrammes), kolmetoista vuotta "Viisauden" ilmestymisen jälkeen, huokaisee hän kevyesti kuin ohimennen:

J'étais naguère catholique et je le serais bien encore... Mais ce doute mélancolique!

Olin ennen katolilainen, ja olisin vieläkin... Mutta tuo surumielinen epäilys!

Paljon sanova on myös se tunnustus, jonka Verlaine muutamia vuosia ennen kuolemaansa tekee eräälle haastattelijalle: hän puhuu entisestä onnellisesta ajasta, jolloin hän vielä uskoi, ja nykyisestä olotilastaan, jonka rumuudesta hän oli tietoinen. Juuri tämäkin tunnustus todistaa, että uskon kaipuu seurasi Verlaine'iä hänen elämänsä ajan, sen tunnelman kaipuu, joka kerran oli tehnyt Monsin vankilan hänelle paratiisin esikartanoksi.

Mutta vaikka se tunne, jonka pohjalta "Sagesse" nousee, näin osoittautuikin kestämättömäksi Verlaine'in myöhäisempänä kehityskautena, ei sen syvyyttä ja aitoutta kukaan saata epäillä, jolla on vähänkään korvaa erottaa äänenpainoa kirjoitettujen sanojen takaa. "Sagesse" on kerta kaikkiaan persoonallisen jumalyhteyden kirkkaimpia ja ihanimpia ilmestymiä koko maailmanlyriikassa. Sen naiivi ja palava hartaus on mitä läheisintä sukua sille uskonnolliselle tunteelle, joka keskiajan taiteessa on luonut nuo nöyrät, ujot ja siveänkauniit jumaläidit, jotka omaan kirkkauteensa vajonneina ja samalla sitä ujostellen palvovat pyhää lasta helmassaan, tai sille mystilliselle hurmiolle, joka on luonut goottilaiset suippokaaret ja monikirjavina jalokivinä kimmeltävät lasimaalaukset. Mikään kirjallinen "geste" ei suinkaan ole, että Verlaine näissä säkeissään suoraan kääntyy "omituisen ja herkän" Keskiajan puoleen -- "ce Moyen-Âge, étrange et délicat", kuten hänen sanansa kuuluivat -- ja aivan kuin etsii turvaa siltä: nykyaika tuntuu hänen lapsenmielelleen liian käsitteelliseltä ja järkiperäiseltä, liian kylmältä ja täysikasvaneelta. "Sagesse" on näin, tavallaan, kuin viimeinen pyhä legenda, rengas samassa ketjussa, jonka toisia renkaita ovat esim. Assisilaisen aurinkolaulu tai kertomukset pyhäin miesten ihmetöistä: se perustuu _uskoon_, yhtä ratkaisevasti kuin ne.

Kokoelman balladimainen alkuruno vie lukijan suoraa päätä oikeaan tunnelmaan. Ritari Onnettomuus on keihäällään puhkaissut runoilijan sairaan ja vanhan sydämen, josta veri on vuotamassa kuiviin. Silloin lähestyy ritari haavoittunutta, tunkee "rautahansikoidun sormensa" haavaan ja katso, tästä kosketuksesta syntyy toisen rintaan uusi ja ylpeä sydän! Runoilija vapisee, hurmioituneena, epäuskoisena vielä, mutta kuitenkin kuin jumalaisen näyn edessä. Ritari nousee jälleen hevosensa selkään, nyökkää päätään ja sanoo: "Joka tapauksessa, olkaa varovainen! Kerraksi se tekee hyvää" -- "Au moins, prudence! c'est bonne pour une fois."

Nämä säkeet luovat omituisen herkän kaikupohjan niille runoille, joiden varaan "Sagesse" rakentuu, kertomukselle siitä, millä tavoin Jumala veti paatuneen syntisen puoleensa. Niitä voi lukea yhä uudelleen ja uudelleen, huomaamatta niissä ainoatakaan epäsointua tai teennäistä äänenpainoa; niissä paljastuu ihmissielu, alastomana, avonaisena, väristen tuskaa ja taas riemua. Ihana on kohta ensimmäinen runo, jossa Jumala ilmestyy -- tämä sikermä on kirjoitettu vuoropuhelun muotoon Jumalan ja syntisen välillä -- ja näyttää sydäntään, joka "säteilee ja vuotaa verta". Mutta tämä säteily miltei kauhistaa syntistä, hän ei ole kelvollinen sitä näkemään, yhtä vähän kuin hän tuntee olevansa kelvollinen rakastamaan ristiinnaulittua. Miltei änkyttäen, miltei tuskaisessa pelossa vastaa hän Jumalalle, joka on kehoittanut häntä lapsen tavoin tulemaan luokseen ja lapsena häntä rakastamaan:

"Seigneur, c'est trop! Vraiment je n'ose. Aimer qui? Vous? Oh! non! Je tremble et n'ose. Oh, vous aimer, je n'ose, Je ne veux pas! Je suis indigne. -- --"

"Herra, se on liikaa! En todellakaan uskalla. Ketä rakastaisin? Sinua? Ah, ei! Minä vapisen, minä en uskalla. Sinua rakastaa, ah en uskalla, en tahdo! Olen arvoton."

Mutta kun Jumala uudelleen pyytää hänen rakkauttaan, sanoen tietävänsä kuinka ansioton syntinen on sitä saamaan, mutta kuinka se juuri siksi hänelle kuuluu, lankeaa ensimmäinen, värähtelevä toivon säde rukoilijan sieluun, vaikka se samalla on outoa pelkoa ja ihmeen aavistelua täynnä. "Herra, minä pelkään", kuiskaa hän. "Minun sieluni vapisee minussa. Minä näen, minä tunnen, että minun täytyy Sinua rakastaa. Mutta miten?" "Poikani", vastaa Jumala, "se on sinulle mahdotonta, jos sinä koetat sitä ansaita. Tule sellaisena kuin olet, lähesty minua ja minun kirkkoani kuin mettiäinen, joka lentää liljan terään, juo pyhää viiniäni ja usko rakkauteni mysteeriin!" -- Huikaistuna vie syntinen kädet silmilleen: oliko kaikki todellakin niin yksinkertaista, niin ihanaa ja suurta? "Herra, mikä minun on?" änkyttää hän. "Kas, minun silmäni tulvivat kyyneleitä ihmeellisestä ilosta: on kuin Sinun äänesi tekisi minulle samalla kertaa hyvää ja pahaa, ja tämä paha ja hyvä ovat molemmat yhtä ihania."

"Je ris, je pleure, et c'est comme un appel aux armes d'un clairon pour des champs de bataille où je vois des anges bleus et blancs portés sur des pavois, et ce clairon m'enlève en de fièvres alarmes. J'ai l'extase et j'ai la terreur d'être choisi. Je suis indigne, mais je sais votre clémence."

Minä nauran, itken, ja on kuin merkkitorvi kutsuisi aseisiin taistelukentille, joilla näen siniseen ja valkeaan verhotut enkelit kunniakilvillä kannettuina, ja tämä torven ääni vie minut kuumeiseen kamppailuun. Tunnen hurmiota ja kammoa, että olen valittu. Olen arvoton, mutta tiedän laupeutesi.

Onko edes Fra Giovanni kuvannut syntisen pelastusta hartaammin ja hurskaammin kuin nämä säkeet, jotka hohtavat ultramariinia, valkoista ja kultaa? Näin likellä ei Keskiaika, se mikä siinä oli syvintä, koskaan ole ollut yhdeksättätoista vuosisataa.

Tämä sikermä, jonka alkuperäisestä kauneudesta summittainen ja lyhyt selostus tietysti välittää vain heikon aavistuksen, muodostaa "Sagesse'in" goottilaiskaarisen rakenteen. Mutta värin ja tuoksun tälle kokoelmalle antavat sen monet lyyrilliset säkeet, yhtä aineettomat ja kuulaat kuin konsanaan hänen sanattomat romanssinsa; ne ovat väliin kirkkaat, väliin kyyneltyvät, usein pelkkiä sointuja vain, luonnonääniä ja sielun herkintä aavistelua. Runoilijasta tuntuu että "suuri musta uni" lankeaa yli hänen elämänsä: kaikki on mennyt, hän ei enää näe mitään, toivo mitään, usko mitään, ja kaikki äänet hänen ympärillään ovat kuolleet ("Un grand sommeil noir --"). Taikka seisoo hän vankilansa ikkunassa ja katselee huojuvia puitten latvoja: yhtäkkiä valtaa hänen mielensä ääretön kaipaus, ja hän, kulttuuri-ihminen ja nautintojen etsijä, ymmärtää äkkiä, että elämän suurin ja raffinoiduin onni viihtyy juuri yksinkertaisissa ja alkeellisissa muodoissa, kaikessa siinä, minkä hän on hukannut, ja mikä ei enää ole hänen kättensä ulottuvilla ("Le ciel est, par dessus le toit --"). Taikka muistelee hän niitä "rakkaita, pieniä, kauniita käsiä", jotka kerran olivat hänen omansa, ja hän siunaa niitä kyyneleet silmissä. "Oi kädet, kädet, joita minä kunnioitan", kuiskaa hän, "tehkää anteeksiannon merkki!" ("Les chères mains --"). Ja koko maailmanlyriikassa ei ole monta runoa, jotka voisi rinnastaa Gaspard Hauserin laulun kanssa. Se kohtalontunne, joka siitä puhuu, pohjautuu kyllä runoilijan oman sydämen elämyksiin, mutta se avartuu samalla ihanasti epäpersoonalliseksi ja suureksi. Intuitsionilla, joka koskaan ei horjahda, yhdistää Verlaine tässä runossaan vanhan, puolittain kansanlaulun tapaisen balladisävyn ja taas modernin laulurunouden -- juuri tämä yhdistelmä antaa sille oudon, tumman kauneuden. Naiivin koruttomasti kuin jokin keskiaikainen runoilija uskoo Gaspard Hauser kuulijoilleen, ettei hänellä koskaan elämässään ole ollut myötäkäymistä: hän toteaa, mutta ilman katkeruutta, ihailleensa kauniita naisia, jotka puolestaan pitivät häntä rumana, ja etsineensä -- vaikkakaan hänellä ei koskaan ole ollut Isänmaata tai Kuningasta -- kuolemaa sodassa, joka kuitenkin on häntä hylkinyt. Liikuttavan hiljaisena nyyhkyttää loppusäkeistö. Hän tuntee, ettei hänellä ole paikkaa missään, ja pyytää, että laupiaat henget rukoilisivat "Gaspard-raukan" puolesta.

Suis-je né trop tôt ou trop tard? Qu' est-ce que je fais en ce monde? O vous tous, ma peine est profonde: Priez pour le pauvre Gaspard!

Olenko syntynyt liian varhain vai liian myöhään? Mitä teen minä tässä maailmassa? Oi te kaikki, vaivani on syvä: rukoilkaa Gaspard-raukan puolesta!