Part 5

Ja Rimbaud ihmisenä? Kieltämättä oli hän psykopatologinen ilmestymä, ja sellaisena arvoitus, joka ei ole matemaattisesti ratkaistavissa. Hänen nimensä tulee aina herättämään vastakkaisia mielipiteitä, kuten tähän asti; toiset näkevät hänessä varhaiskypsän neron, joka on luonut muutamia Ranskan kirjallisuuden suurenmoisimpia runoja, toiset tuskin muuta kuin kyynillisen seikkailijan, joka samalla oli jonkinlainen runollinen medio, elämänsä onnellisimpina hetkinä. Ja totta on, että Rimbaud itse tuntuu tehneen voitavansa, saattaakseen kaikki tähän jälkimmäiseen käsitykseen. Hänellä oli erikoinen taito työntää ihmiset luotaan ja paeta yksinäisyytensä erämaahan, niin paljon kuin hän tästä yksinäisyydestä kärsikin, sen vuoksi että hän yli kaiken _halveksi_ ihmistä, eikä salannut halveksintaansa. Vaikeaa on kuitenkin sanoa, mikä kulloinkin oli Rimbaud'ta itseään, s.o., mikä hän oli, tai miksi hän teki itsensä, ja millaisena hän tahtoi näkyä ulospäin. Sillä samalla kuin dualismi oli Rimbaud'n kaikkein oleellisimpia ominaisuuksia, hän tahallisesti liioitteli tätä dualismiaan, viljellen sitä jonkinlaisella kylmällä nautinnolla. Kuvaavasti kyllä saattoi hän esim. aloittaa kirjeensä sanomalla: "Je et un autre", minä ja muudan toinen, tarkoittaen tällä toisella minänsä kahtiajakoa. Syyttä ei Verlaine eräässä hänelle omistamassaan runossa huudahda: "Rimbaud, ange et diable", enkeli ja paholainen, varmemmaksi vakuudeksi vielä harventaen _ja_ sanan! Hänen olemuksensa perille on mahdotonta päästä juuri siksi, että hän itse on tehnyt voitavansa sulkeakseen tien sinne muilta. Silloinkin kun hän vaikuttaa rehellisimmältä ja "parhaalta", on hänessä paljon perverssiä ja sairasta asenteentavoittelua ja taas mittaamatonta ylpeyttä -- nuorena myös verrattain vaaratonta porvarillisuuden härnäilyhalua ja nulikkamaista häikäilemättömyyttä -- joka luo eristävän muurin hänen ympärilleen. Häntä kohtaan on aluksi miltei mahdotonta saada mitään sympatiaa. Mutta kun lukee hänen huohottavia itsetunnustuksiaan proosarunoelmassa "Une Saison en Enfer" tai ennen kaikkea hänen viimeisiä kirjeitään sisarelleen, joissa hänen sielunsa värisee sairaana, turvattomana ja rikkiraadeltuna, aivan kuin verinahkalle kuluneena, mykistyvät vastaväitteet. Lukija ymmärtää, että tätä ihmistä ei voida mitata tavallisin mitoin, sen vuoksi, että hän oli onnettomampi kuin muut, ja kykeni kärsimään intensiivisemmin kuin muut. Ja saman vaikutelman välittävät ne kuvat, joita hänestä on olemassa. Hän oli tavallaan demonisen kaunis, mutta yhtä hyvin vastenmielisen näköinen kylmine, julkeine silmineen ja kapeine kasvoineen, joiden vihertävä kalpeus silminnäkijöiden kertomusten mukaan aivan kuin hohti sisältäpäin valaistuna. "Olisi voinut uskoa hänen karanneen jostakin rikollisten kasvatuslaitoksesta", sanoo hänestä eräs Verlaine'in ystävä. Mutta ennen kaikkea muistuttaa hän jotakin romanttisen kauhutarinan salaperäistä "mustaa henkeä", joka itse onnettomana aiheuttaa perikatoa ja onnettomuutta jokaiselle, joka sattuu hänen tielleen.

Se, joka tuntee Verlaine'in impulsiivisen, kaikelle romanttiselle alttiin luonteen, saattaa käsittää, että Rimbaud teki häneen mitä syvimmän vaikutuksen. Epäilemättä oli muutoin tyydytetyllä itserakkaudellakin pienoinen osansa tämän kuuluisan ystävyyssuhteen syntymisessä. Verlaine oli nimittäin eräs niitä ylen harvoja runoilijoita, jotka olivat löytäneet armon tuon itsekylläisen seitsentoistavuotiaan silmissä, ja poikanen kirjoittaa "Saturnolaisten runojen" luojalle tulkiten korkeaa mielisuosiotaan ja lähettäen muutamia runojaan. Helposti liikutettu Verlaine avaa sydämensä ja kotinsa ovet seposelälleen, ja nimittäen tuntematonta ystäväänsä "chère grande âme", rakas suuri sielu, pyytää hän tätä luokseen, eli oikeammin appivanhempiensa luo. Rimbaud, joka jo vuotta aikaisemmin on tehnyt kotikaupungistaan Charleville'istä lyhyen ja sangen fantastisen, mutta rahapulan lyhentämän pikamatkan Parisiin, noudattaakin suoraa päätä kutsua. Tämän jälkeen ovat Verlaine ja Rimbaud eroamattomat; Verlaine kuljettaa uutta hengenheimolaistaan kirjallisten ystäviensä luona, iltaseuroissa ja ravintoloissa, kaiuttaen superlatiiveissa nuoren runoilijan kunniaa. Mutta Verlaine'in toverit, aluksi uteliaina ja odottavina, eivät suinkaan yhdy ystävänsä ihastukseen; heti ensi näkemältä tuntevat he vastenmielisyyttä Rimbaud'n omituista, samalla kertaa tunkeilevaa ja passiivista olemusta kohtaan. Sillä Rimbaud, jossa elivät monet yli-ihmisen vaistot, ehkä ei aina sanan parhaassa merkityksessä, ei edes piitannut kätkeä halveksuntaansa: hän istui mykkänä ja välinpitämättömänä seuroissa, tuskin viitsien vastata tehtyihin kysymyksiin, syöden ja varsinkin juoden määrättömästi -- useimmiten toisten kustannuksella! -- ikävystynyt, ironinen hymynkierre kapeilla ja epäluotettavilla huulillaan. Tilanne kärjistyy sen jälkeen kuin Rimbaud eräässä iltaseurassa, alkoholin kiihoittamana, langettaa pari pilkallista sanaa eräästä läsnäolevasta runoilijasta. Suoranainen käsikähmä aiheutuu, ja Verlaine'ille annetaan tiukka uhkavaatimus "joko -- tai", Rimbaud tai he: vast'edes eivät mitkään ovet olisi avoimina Rimbaud'lle! Rettelö kypsyttää Verlaine'issä jo aikaisemmin syntynyttä mielihalua -- hänen kotoinen idyllinsä on alkanut päivä päivältä käydä yhä kuluneemmaksi, huolimatta siitä että Georges Verlaine hiljan oli nähnyt päivänvalon, ja runoilija kaipaa uutta ja toista ympäristöä. Varsinkin on Rimbaud'n läsnäolo ainaisten kohtausten aiheena, sillä rouva Verlaine ja hänen vanhempansa pitävät Rimbaud'ta aivan kirjaimellisesti nuoren aviomiehen pahana henkenä, samalla kuin he, ja luonnollisesti kylläkin, eivät suinkaan katsele lempein silmin tuon käenpoikasen rehentelemistä ja määräämishalua vieraassa pesässä. Verlaine'in elämäntapa oli säännöttömästä käynyt suorastaan mahdottomaksi; Rimbaud'n fysiikka tuntui sietävän millaisia yövalvomisia ja hurjia juominkeja hyvänsä, eikä vanhempi ystävä tietysti tahtonut olla häntä huonompi. Ja vielä, Verlaine'in appivanhemmat olivat vakuutettuja siitä, että Verlaine'in kiintymys Rimbaud'hon oli suorastaan luonnonvastainen, ja senkin vuoksi he vain yllyttivät tytärtään, jonka ainoana puheenaiheena aviomiehen kanssa alkoi olla avioero ja siihen liittyvät seikat. Kaikkien näiden tekijöiden yhteenlaskettu summa olikin se, että Verlaine ja Rimbaud eräänä kauniina heinäkuun päivänä istuvat rautatievaunussa, päämääränään Belgia, sittemmin Englanti. Matka oli kuitenkin päättyä lyhyeen, sillä Arras'n aseman ravintolahuoneessa alkavat toverukset, juomien ja matkahalun riehaamina, jutella kaikenkarvaisia mahdollisia ja mahdottomia juttuja, joissa he muka olivat näytelleet pääosia: he keskustelevat pöyristyneiden matkailijoiden kuullen murhista, raiskauksista ja muista konnantöistä. Poliisipsykologia, joka suinkaan ei osannut aavistaa, että ystävykset tahtoivat näytellä "valkonahkoja" alkuasukkaitten joukossa, vainuaa kammottavia rikollisia, ja nuo markkinaveitikat, katupojat tai karanneet alaluokkalaiset -- sillä sellaisina esiintyivät ja sellaisia olivat nuo iloiset kumppanukset! -- kuljetetaan suorinta tietä putkaan. Asia oli saada vakavankin käänteen, kunnes vihdoin Verlaine'in paperit selvittävät tilanteen, ja ystävykset saatetaan, poliisin ylivalvonnan alaisina, ensimmäiselle Parisiin menevälle junalle. Olihan herra Verlaine papereittensa mukaan runoilija, mutta kaikissa tapauksissa myös räyhääjä ja merkillinen olento, ja sen vuoksi oli suunniteltu ulkomaanmatka viranomaisten mielestä yhtä aiheeton kuin arveluttava. Sanomattakin on taas selvää, että Verlaine ja Rimbaud ennen pitkää muuttivat päinvastaista suuntaa kulkevaan junaan, ja niin saapuivat he ilman enempiä vaikeuksia Belgiaan, mistä he myöhemmin jatkoivat matkaansa Lontooseen.

On omituista ajatella, että juuri Lontoo joutui olemaan sinä ympäristönä ja sinä ilmapiirinä, jossa useimmat "Romances sans paroles"-kokoelman kappaleet ovat syntyneet -- nämä 'sanattomat romanssit', jotka ovat runouden herkimpiä ja aineettomimpia. Ja ennen kaikkea _hiljaisimpia_: ne eivät edes laula, ne ovat vain melodista kuiskausta, lempeää ja arkaa hyräilyä, kauttaaltaan sordiinon vaimentamaa. Mutta vaikkakin ensi silmänräpäykseltä tuntuu käsittämättömältä, että suurkaupungin moniääninen humu on säestänyt niitä niiden syntymähetkellä, ei ole unohdettava, että ulkonaiset olosuhteet tavallaan olivat mitä edullisimmat. Sillä näinä ensi aikoina nauttii runoilija intensiivisesti siitä vapautuksen ja kevennyksen tunteesta, joka hänet valtaa kaiken kotoisen ikävän jälkeen; hän hengittää jälleen, on jälleen oma itsensä. Iloisissa, miltei poikamaisen vallattomissa kirjeissä purkaa hän hyvää mieltään parisilaisille ystävilleen, kertoo, pakinoi, ripittäytyy, puhuu runoistaan. Haltioituneena kertoo hän elämänsä olevan "tykkänään älyllistä" (sanaa ei kyllä ole otettava kirjaimellisesti, sillä Rimbaud piti kyllä huolen siitä, että Verlaine'istä ennen pitkää kehittyi Lontoon juomatavaroiden ja -paikkojen erikoistuntija), ja jatkaa: "Milloinkaan en ole työskennellyt niinkuin nyt. Minulle ei ole olemassa muuta kuin runoja -- me voici tout aux vers". Pidemmässä tutkielmassa ansaitsisivat muutoin Verlaine'in kirjeet miltei oman erikoisen lukunsa, siksi hauskoja ja kirjoittajalleen kuvaavia ne ovat. Verlaine paljastaa niissä kaikki viehättävän pintapuoliset pakinoitsijaominaisuutensa, jotka pohjautuvat hyvään huomiokykyyn, eloisaan huumoriin ja kehittyneeseen itseironiaan. Hänen kirjeensä ovat vilkkaita ja antautuvia, jos kohta hiukan liioitellun puheliaita ja monisanaisia, joissa kevyesti kosketellaan mitä erilaatuisimpia asioita ja joissa mielijohteet ja päähänpistot raketteina sinkoavat. Samanluonteisia ovat myös hänen pakina- ja matkakuvaussarjansa, joita hän myöhemmin julkaisi, sellaiset kuin "Mémoires d'un veuf", Lesken muistelmia, tai "Quinze jours en Hollande", Kaksi viikkoa Hollannissa. Lisäviehätystä antavat vielä kirjeiden syrjiin piirustetut pilakuvat. Verlaine olikin sangen näppärä piirustelija, joka merkillisen suurella nautinnolla ikuisti varsinkin omaa rumaa itseään, liioitellen silmien tihruista viivaa, takaraivon ulkonevaa kaarta ja asun arveluttavaa "jätkämäisyyttä". Hän tiesi kerta kaikkiaan olevansa ruma ankanpoika, mutta tahtoi aina ja joka paikassa osoittaa olevansa siitä itse tietoinen, saaden näin naurajat puolelleen.

Mutta kaikkein mieluimmin viipyy Verlaine näissä Lontoon-kirjeissään siinä runokokoelmassa, joka vähitellen kasvoi hänen työpöydällään, sekä selostaa uusia taideihanteitaan, jotka tietoisesti eroavat parnassolaisesta. Jos jo "Bonne chanson" osoitti, että Verlaine oli etäytynyt penikulmien päähän siitä entisestä minästään, jonka mielestä aineen tuli olla marmoria, norsunluuta tai jalokiveä, rakentaa hän "Sanattomat romanssinsa" ratkaisevasti musiikin varaan. Tämän runokokoelman ohjelmarunona voisi olla kuuluisa "L'art poétique", jonka hän julkaisee vuosia myöhemmin, _Jadis et naguère_, "Ennen ja nyt"-kokoelmassa, ja jossa runossa hän ennen kaikkea vaatii lyriikalta musiikkia, sointuja, puoliääniä, himmeitä ja kalpeita värejä, pehmeyttä ja viivaherkkyyttä. Hänen ihanteensa on jo tällöin se "chanson grise", jonka mainioimpana edustajana hänet on mainittava maailmanlyriikassa -- eikö esim. sadelaulu "Il pleut dans la ville" yksitoikkoisesti putoavine pisaroineen ole kuin ruumiillistunutta, tai oikeammin, runoksi tullutta lempeää harmautta? Että tämä hänen pyrkimyksensä, niin välitöntä ja sisäisen luomispakon aiheuttamaa kuin se olikin, samalla oli täysin määrätietoista, käy selvästi ilmi hänen tovereilleen kirjoittamissaan kirjeissä. "Säkeiden on noudatettava musikaalista systeemiä", sanoo hän kerrankin, "mutta ne eivät saa vaikuttaa lapsellisilta." Hän koettaa tulla siihen, että lukija, runoa lukiessaan, ei johtuisi ajattelemaan sen syntymäprosessia ja siihen pantua ponnistusta: sen tulisi tehota helppoudellaan ja vaikuttaa 'itsestään syntyneeltä'. Mutta tämä taiturimaisuuden tavoittelu ei vielä tällöin tukahduta taiteilijaa hänessä, päinvastoin lausuu hän, että ulkonainen vuolaus voi muodostua runoilijalle vaaralliseksi, kuten se esimerkiksi oli osoittautunut Glatignylle -- sointuvan ja kauniin, mutta hiukan helppohintaisen "Les vignes folles"-kokoelman kirjoittajalle --, banalisoiden tämän liian helposti syntyneet säkeet. Ah, montakaan vuotta ei kulunut, ennenkuin sama, vaikka ankarampi tuomio oli sanottava hänen omista runoistaan!

Mutta kuka ajattelisi teorioja ja ohjesääntöjä "Sanattomien romanssien" yhteydessä -- yhtä vähän kuin se, joka nauttii pehmeästi putoavasta kastepisarasta tai iltaruskosta, nauttiessaan ajattelee pisaran tai ruskotuksen kemiallista kaavaa, yhtä vähän haluaa lukija eritellen silpoa näiden runojen rakennetta. Eri ainekset sulautuvat niissä lumoavaksi kokonaisuudeksi, ne ovat ironisia ja tunteilevia, veikeitä ja tuskantäytteisiä. Väliin ne kertovat tai maalailevat -- esim. sikermä "Paysages belges", Belgialaisia maisemia -- mutta impressionistisesti, oikukkaasti, runoilija vetoaa niissä lukijan mielikuvitukseen aivan toisin kuin "Saturnolaisissa runoissaan", jotka olivat kiinteät ja 'valmiit'. Juuri tämä ilmava, viittauksellinen tekotapa saattaa ne niin ihmeellisen kevyiksi; ne ovat aineettomimpia mitä ranskankielellä on kirjoitettu -- ja sillä on sentään kirjoitettu Lamartine'in hopeanhohtoiset mietelmät! -- vailla kaikkea käsinpideltävää, kaikkea varsinaista runkoa. Mutta sentään eivät ne ole sanahelinää sanahelinän itsensä vuoksi, kuten monet Verlaine'in myöhemmistä runoista, ne ovat olemassa äärettömän herkän ja äärettömän varman runoilijaintuitsionin varassa, joka valaa niihin jotakin pyhää ja koskematonta. Näin on niidenkin runojen laita, joiden sanonta on tavallista puhe-ääntä lähellä -- esim. sisäkuva "Le piano que baise une main frêle", Piano jota hento käsi koskettaa --: ne eivät kodikkuudessaankaan ole arkipäiväisiä ja banaaleja kuten esim. monet Coppéen samantapaiset säkeet, sillä niitäkin valaisee jokin mystillinen, sisäinen valo, joka ei ole tästä maailmasta.

Verlaine on myöhemmin puhunut paljon pahaa loppusoinnusta sinänsä ja sanonut, että olisi vaikeata luetella kaikkia niitä rikoksia, joihin se on tehnyt itsensä syypääksi. Tämä tuomio tuntuu ensi näkemältä hiukan omituiselta kun ajattelee, ettei hän itse milloinkaan luopunut riimistä, vaikkakin hän, musikaalisen korostuksen vaatimuksia silmälläpitäen, vaimensi sen yksinvaltiasaseman ja iskeväisyyden, näin löyhentäen niitä siteitä, joihin ei paljon oltu uskallettu koskea sitten Ronsard'in päivien. Itse asiassa merkitsi hänelle loppusointu, kuten soinnillisuus yleensä, äärettömän paljon, vieläpä enemmän kuin useimmille hänen edeltäjilleen. Victor Hugo on lausunut sanasta, että se on "un être vivant", elävä olento; Verlaine olisi voinut sanoa samaa kirjaimesta. Ennen kaikkea vokaalista: onkohan yleensäkään monta runoilijaa, joka olisi rakastanut o- tai a- tai i-vokaaleja kuin hän! Jo "Poèmes saturniens"-kokoelmassa alkaa syyslaulu tällä säeparilla: "Les sanglots longs de violon de l'automne" -- paremmin kuin näillä viipyvillä, kullanhohtavilla o-ääntiöillä voisi tuskin luonnehtia "syksyn viulua", joka nyyhkyttää ja värisee.

"Sanattomissa romansseissaan" kehittää hän edelleen näitä arvoja. Erikoismieltymyksellä tuntuu hän viljelevän samaan säkeeseen kätkettyä kaksoisriimiä, sellaisia kuin: "Il pl_eu_re dans mon co_eu_r -- -- O br_ui_t doux de la pl_ui_e" -- ja niin poispäin. Viimeisenä kehityskautenaan johtui hän tämän menettelytavan tähden mauttomiin liioitteluihinkin -- esim. "Amour"-kokoelman XXV:ssä runossa lukija suorastaan kompastuu alituisiin kaksois- ja kolmisointuihin ja laskelmallisiin alliteratsioneihin. Täydellä syyllä tekee hän kerran itse pilkkaa tästä taipumuksestaan, kirjoittaen parodian "À la maniere de Paul Verlaine" (kokoelmassa "Rinnakkain", _Parallèlement_), joka alkaa tällä säkeistöllä:

C'est à cause du clair de lune que j'assume ce masque nocturne et de Saturne penchant son urne et de ces lunes l'une après l'une.

[Olen jättänyt suomentamatta tämän runon, koska sen ainoa kärki sisältyy muotoon ja loppusointuihin.]

"Romances sans paroles"-kokoelman päivinä valvoi kuitenkin hänen taiteellinen silmänsä ja varma suhteellisuus vaistonsa. Hän ei tehnyt riimistä yksinvaltiasta, vaan alisti sen palvelemaan salaisia aivoituksiaan, ja sai sen näin houkuttelemaan esiin kauneusarvoja, jotka tähän asti olivat olleet kätkössä. Kuinka hyvin saattaakaan muutoin ymmärtää, että ranskalaiset säveltäjät, kuten Albert Doyen, Debussy, Fauré, monet muut, ovat niin suuresti rakastaneet juuri näitä runoja! "C'est l'extase langoureuse", "Un grand sommeil noir", "C'est l'heure exquise", "O triste, triste était mon âme", ovat ihanassa kaikupuhtaudessaan ennen muuta _sävellettyä sanaa_. Sen lähemmäs musiikin sisäisintä olemusta on ihmiskieli tuskin missään maassa päässyt.

Mutta "Romances sans paroles" on niin rikas, että puhe "sävelletystä sanasta" voi yksipuolisesti käsitettynä viedä harhaan: se on samalla 'kuvakirja', hereimpiä ja värikkäimpiä mitä voi ajatella. Turhaan ei erään sen sikermän nimenä ole "Aquarelles" -- suoranaisia maalauksia ovat monet näistä hänen "belgialaisista maisemistaan", impressionistisine, näennäisesti sinne tänne viskottuine väriläikkineen.

Esimerkiksi eräs sen runoista, "Green"! Runoilija saapuu aamukävelyltään rakastettunsa luo ja tarjoaa tälle syliin "hedelmiä, kukkia, lehtiä ja oksia", sanoen olevansa aivan kastehelmien peittämä, jotka aamutuuli on jäähdyttänyt hänen otsalleen: ainakaan näiden rivien kirjoittaja ei voisi mainita monta runoa, joissa maalauksellinen näkemys olisi niin mestarillinen kuin tässä. Lukija suorastaan näkee, kuinka laulelman "minä" harhailee vilppaassa aamussa sinne tänne, puistikon teitä, kurotetuin käsin poimien lehväksiä, joista hopeiset kastehelmet kimmeltäen satavat hänen hiuksilleen, otsalleen, käsilleen. Tämän runon tahtoisi kernaasti kokonaisuudessaan lainata, mutta suorasanainen käännös ei voisi tyydyttävästi välittää sen kauneusarvoja. Sen asemesta saakoon tässä sijansa eräs toinen "akvarelli", _Spleen_ -- V. A. Koskenniemen käännöksenä --: se ei tosin ole aikaisemmin mainitun veroinen, mutta joka tapauksessa sangen kuvaava sekin Verlaine'in laulajalaadulle:

Niin hehkuen ruusut palaa ja muratti on tumma kuin yö.

Suru vanha mun valtaa salaa ja sydän kaivaten lyö.

Oli liian kirkasta silloin yli maan, meren aaltoilun.

Minä peljäten odotan, milloin olet julmasti pettävä mun.

Olen väsynyt loistehesen mä metsäin, merien

ja tyhjään lakeutehen ja kaikkeen -- vain sinuun, ah en!

Näkemyksellisessä tuoreudessa ei näiden "Akvarellien" rinnalle voi asettaa monta runoa edes Verlaine'in omasta tuotannosta, niin raikkaita kuin useat niistä ovatkin. Lähinnä on ehkä "Viisaus"-kokoelman hurmaavan kaunis sonetti toivosta, joka "loistaa kuin oljenkorsi" -- tähän runoon saamme toisessa yhteydessä palata --, tai "Bonne chanson'in" neljäs laulu, jossa runoilija seuraa silmillään junaikkunan ohi liitäviä maisemia, kehystäen niillä omia mielialojaan. Juuri näissä runoissa huomaa muutoin, kuinka nerokasta Verlaine'in intuitisioni saattaa olla, ja kuinka hän parilla ohitemmatulla sanalla saa esiin kaiken sen, mikä on olennaisinta kullekin tunnelmalle tai näkemykselle, satuttaen näin itse ydinhermoon. Esim. "Nevermore"-sonetissaan panee hän armaansa kulkemaan unelmoiden, hiukset ja ajatukset tuulessa, "les cheveux et la pensée au vent", ja jo nämä muutamat sanat riittävät loihtimaan esiin tuulisen syyspäivän ja rauhattomina harhailevat ajatukset.

Kaikkein nerokkaimpana ilmenee tämä Verlaine'in runoilijavaisto hänen yksityisissä runokuvissaan. Jo hänen ensimmäisestä kokoelmastaan voisi poimia niitä melkein kuinka paljon hyvänsä, ja tätä ihanaa valikoimaa lisäävät sekä "Bonne chanson", "Fêtes galantes", "Romances sans paroles" -- varsinkin se! -- että pari hänen myöhempää runokirjaansa. Sonetissaan "À une femme", Eräälle naiselle, vertaa hän näin armaansa huolia pääskysiin syyskesän taivaalla:

Et les soucis que vous pouvez avoir sont comme des hirondelles sur un ciel d'après-midi, -- chère, -- par un beau jour de septembre attiédi.

Ja huolet, joita teillä saattaa olla, ovat kuin pääskyset iltapäivän taivaalla, rakkaani, kauniina, lauhana syyskuun hetkenä.

Voiko enää kauniimmin kuvata nuoren ja onnellisen naisen surujen keveyttä, ja niiden hymyilevää ohimenoa: missä on niin paljon huoletonta liikuntaa kuin tornipääskysten suihkinnassa edestakaisin, lauhana ja kultaisena suvi-iltana! Ja muistoista käyttää hän taas eräässä toisessa runossaan seuraavaa suurenmoista vertausta:

Comme un voi criard d'oiseaux en émoi, tous mes souvenirs s'abattent sur moi.

Niinkuin lentoon pyrähtäneitten lintujen parvi, niin syöksyvät päälleni muistot.

Neitsyt Maarian taivaallista kirkkautta ovat tuskin varhais-italialaiset mestarit kuvanneet hartaammin kuin Verlaine yhdellä ainoalla rivillään:

Vous, blanche à travers les battements d'ailes des anges...

Te, ikivalkea havisevien enkelinsiipien takana.

Lapsuusaikainen mielikuva paratiisista ei ollut huikaisevampi kuin tämän säkeen esilleloihtima näkemys. Ja vihdoin, väliin yhdistää Verlaine eri aistimukset, samalla tavoin kuin Baudelaire, niin että plastillinen näkemys sulautuu musikaaliseen. Erikoisen tyypillinen Verlaine'ille on esim. seuraava säkeistö "Sanattomissa romansseissa":

Je devine, à travers un murmure, le contour subtil des voix anciennes et dans les lueurs musiciennes, amour pâle, une aurore future.

Minä aavistan, kautta hyminän, menneitten äänien hienon hienot ääriviivat, ja musikaalisessa kajossa, oi kalpea rakkaus, koittavan aamuruskon.

Juuri tämäntapaiset runot todistavat muutoin, miten paljon uutta kauneutta "Romances sans paroles" toi Ranskan lyriikkaan, ja mitä se sille merkitsee.

* * * * *

Mutta ennen kuin tämä kokoelma näki päivänvalon -- joka tapahtui v. 1874 -- oli Verlaine'in koettava monet traagilliset vaiheet.

Se vapaa ja huoleton taiteilijaelämä, jota Verlaine ja Rimbaud alussa olivat viettäneet, alkoi ennen pitkää kadottaa viehätystänsä. Verlaine'iä näännyttää koti-ikävä, hän tuntee juurettomuutensa ja yksinäisyytensä, samalla kuin vaimon ja pojan ja menneen onnen muisto ei anna hänelle rauhaa. Tämä tunne kasvaa vihdoin sietämättömäksi kammoksi ja peloksi, kun hän äkkiä jää yksin. Levoton ja oikukas Rimbaud, joka kuitenkin oli elänyt Verlaine'in kassan varoissa, jättää hänet muitta mutkitta, ja matkustaa takaisin Charleville'iin. Vähää ennen on Verlaine'ille lähetetty se syytöskirjelmä, jossa hänen vaimonsa, taikka oikeammin hänen appivanhempansa, perustelevat avioero-pyyntöä. Verlaine tiesi hyvin oman suuren syyllisyytensä, ja katui vikojaan syvästi ja vilpittömästi kuten tunneherkät luonteet ainakin, mutta häntä kuohuttivat ne epäjalot ja epäoikeutetut moitteet, joita tässä kirjelmässä kasattiin hänen hartioilleen ja joita hänen ei edes sallittu torjua. Erikoisesti haavoittaa häntä se yhä uudelleen ja uudelleen esitetty syytös, että hän muka oli rikollisessa suhteessa Rimbaud'hon. Hän kirjoittaa Parisiin ja lupaa vaikka alistua lääketieteellisen tutkimuksen alaiseksi -- turhaan, hänen pyyntöjään ja rukouksiaan ei oteta varteen, ja vihdoin vuodattaakin Verlaine katkerassa kirjeessä sydämensä Lepelletier-ystävälleen ja lausuu, että tämä liioiteltu herjaustulva kokonaan on muuttanut ja jähmettänyt hänen sielunsa. Näinä aikoina kypsyy hänen mielessään myös päätös, että hän, kuten tapahtuikin, omistaisi tekeillä olevan runokirjansa ("Romances sans paroles") Arthur Rimbaud'lle: hän tahtoi tällä menettelyllään suunnata iskun tekopyhää yhteiskuntaa ja valheellista farisealaisuutta vastaan!