Part 4

Kirjallishistorialliselta kannalta oli erinomaisen onnellista, että Mathilde'in varovaiset omaiset päättivät erottaa nuoret joksikin aikaa toinen toisistaan: välimatka ja odotusaika olisi terveellistä ja näyttäisi, miten pysyväisiä kihlattujen tunteet olivat. Mauté de Sivryn perhe lähtee Normandiaan, ja ne runonmuotoiset kirjeet ja tunnepurkaukset, joita Verlaine tällä ajalla lähettää Mathilde'illeen, -- jonka hän toistaiseksi on nähnyt yhden ainoan kerran -- ovat maailmanlyriikan ihanimpia lemmenrunoja. Ne eivät ole mitään runoja rakkaudesta, se on, ne eivät ole analysoivia, syvällisiä, rakkauden olemusta avaavia; niissä tuskin paljastuu mitään näköaloja oman minuuden ja sen elämyksien sivu. Päinvastoin, niitä tahtoisi melkein sanoa tilapäisrunoiksi, ei banaalissa, vaan jaloimmassa merkityksessä. Sillä ne ovat herkän improvisatsionin tuotteita, hymyileviä ja kyynelehtiviä, väliin täynnä veikeää ja armasta vallattomuutta, väliin taas kaihoa ja surumieltä: ne tulkitsevat sitä "suloista tuskaa", jota rakastava kärsii. Ensimmäistä kertaa on Paul Verlaine niissä oikein oma itsensä -- hän ei enää muista, että Milolaisen Venuksen tuli olla marmoria, ja kaiken kauneuden plastillisuutta ja kylmää liikkumattomuutta. Hänellä on tarve tunnustautua, antautua, ripittää itseään, ja hän tekee sen naiivilla ja ihanalla hartaudella, joka on miltei vertojaan vailla. Hän kertaa runoissaan kaikki mielenliikkeensä aina ensimmäisestä alusta alkaen, jolloin Mathilde ilmestyi hänen ihastuneiden silmiensä eteen; hän kysyy lumottuna, mutta samalla pelokkaana itseltään, saattaisiko tuo armas olento todella rakastaa häntä, olla hänen uskollinen ystävänsä. Hän kertoo hurmioituneena siitä ihanasta varmuudesta, jonka eräs salassa annettu katse häneen valaa: hän tietää nyt, että tuo kaunis pieni käsi on ainoa ja oikea, ja että se on johtava häntä hyvää tietä! On muutoin vaikeata sanoa, mille näistä runoista antaisi kunniapalkinnon ja ensisijan. Hereän kaunis on kohta ensimmäinen laulu, jossa runoilija uneksii ihastuttavasta nuoresta tytöstä. Hän katselee aamuaurinkoa, jonka säteet hopeanuolina kimpoavat takaisin veden pinnasta, ja lintua, joka pesänrakennus-innoissaan lentää edes takaisin: sen vilahdus veden kuvastimessa viipyy kauemmin kuin sen lento, "et son reflet dans l'eau survit à son passage"! Miten viehättävä on taas toinen runo, jossa hän hyväilee morsiamensa kätöstä ja ihastelee sen hienorakenteisuutta: se on niin pieni, vakuuttaa hän, että siinä tuskin olisi kolibrille sijaa! Ja kuten Goethen Werther aikoinaan rakastui Lotteensa, nähdessään tämän jakelevan voileipiä pikkusiskoilleen, niin on Mathilde'in sulo painunut Verlaine'in mieleen sellaisena kuin neito seisoi kotipiirinsä keskuudessa, oikea käsivarsi hellästi sisaren kaulalla. Kun muistot eivät häntä enää viihdytä, pakenee hän kuvittelujen maailmaan. Hän tuntee "raivoa ja vihaa" viikkoja ja kuukausia kohtaan, jotka erottavat hänet onnestaan: kotoisesta iltahetkestä, jolloin lampun lempeä valokehä luo hohdettaan ja teehöyryää, jolloin kirjat ovat suljetut ja armas riutumus ja autuaan yön odotus täyttävät mielen. Mutta jälleen valtaa masennus runoilijan sielun. Hän pitää kädessään rakastetun kirjettä, joka antaa ja lupaa kaikki, mutta se ei kuitenkaan ole rakastettu itse: monet tunnit ovat kuluneet siitä, jolloin kirje on kirjoitettu, kuka tietää, millainen hän on nyt enää, juuri tällä hetkellä, ehkä hän on "hyvin onnellinen ja unohtaa"! Kuvat vaihtuvat -- helmiäisvalkoisena väreilee yö molempien rakastettujen ympärillä, ja "kuun venhe" on odottamassa, viedäkseen heidät onnen maihin. Ranskan lyriikassa ei totisesti ole monta niin aineettoman kirkasta ja hereää runoa kuin tämä "La lune blanche"-laulelma! Ja kuin sinistä valoa tulvillaan on vihdoin se, jossa runoilija kuvittelee onnensa lopullista täyttymystä. Täydessä auringonpaisteessa, kesätaivaan alla, joka on kuin iloisesti hulmuava morsiusteltta, seisoo hän valkeaan läikesilkkiin puetun morsiamensa vieressä -- silloin ei mikään paha enää saata häntä kohdata, mitkään sairaat unelmat ja ilkeät ajatukset häntä haavoittaa. Vaihtukoot vuodet ja vuodenajat, olkoon yö tai päivä, rakastettu luo kaiken paratiisiksi, ja runoilija itse vannoo kilvoittelevansa ollakseen tämän puhtaan rakkauden arvoinen.

Näistä aineksista on "Bonne chanson'in" lemmenlyriikka ja sen parikymmentä laulelmaa kokoonpantu. Kirjaa on täydellä syyllä sanottu -- Charles Morice -- valkeaksi morsiusvihkoksi, jonka nuori mies tarjoaa armaalleen: sen kukat ovat kasteraikkaita ja tuoksuavia kuin olisi ne poimittu maailman suurena aamuna, jolloin kaikki on vielä tuoretta ja koskematonta. Ja se surumieli, jota nämä runot kuvastavat, on kuin kukkien terälehdillä loistavia kastehelmiä: ne kuvastavat samalla maan ja taivaan ja auringon ihanuutta, ne ovat kyyneleitä, jotka särkyvät helposti omaan kirkkauteensa! Sellaisia runoja ei kukaan ihminen kirjoita kuin kerran elämässään.

Aivan erikoinen hohde valaisee tätä kirjasta vielä senkin vuoksi, että se runoilijalle itselleen oli niin yli kaiken rakas. Vaikka hän itsetunnustuksissaan -- "Confessions" -- saattaakin puhua melkoisen armottomasti ja ivaillen rakastuneesta minästään, on hänellä vain hellyyden sanoja tälle kokoelmalleen, jota hän miltei hyväillen puhuttelee. Tämä "cher petit bouquin", "pauvre cher recueil", rakas pikku kirjanen, rakas kokoelma-parka, on hänelle halki elämän ja sen kaikkien vaiheiden läheisin ja rakkain koko hänen tuotannossaan, kuten hän suoraan tunnustaakin: -- -- "ce que j'aime encore le mieux dans cette mienne pauvre oeuvre!" Se oli hänelle kuin panttina siitä, että hänenkin, Lélian raukan haltuun, kerran oli uskottu paratiisin kultaiset avaimet, ja sen vuoksi ympäröi sitä kuin sädekehä hänen kurjuutensa yössä.

* * * * *

Mutta meidän on aika solmia yhteen katkenneen kertomuksen lanka ja palata runoilijamme luo, jonka jätimme kesken kukkeinta idylliä.

_Bonne chanson_, "Hyvä laulu", Verlaine'in valoisin runokirja, ilmestyi v. 1870: verisenä vuotena siis, jolloin ulkonainen ja sisäinen sota runtelivat maata, ja jolloin parisilaisilla oli kestettävänään piiritystilan kaikki kauhut. Täydellä syyllä saattoikin vanha Victor Hugo, joka varsinkin elämänsä loppuaikoina kärjisti mielellään sanottavansa lyhyiksi ja painaviksi mietelauseiksi, lausua että se oli kuin kukkanen kranaatissa, "une fleur dans un obus". Näillä ulkonaisilla olosuhteilla tuli muutoin alusta alkaen olemaan erinomaisen suuri ja onneton vaikutus Verlaine'in yksityiselämässä. Olipa lähellä, etteivät ne tykkänään ehkäisseet hänen kaivatun avio-onnensa täyttymystä -- pari kolme päivää ennen neiti Mathilde'in ja Paul Verlaine'in häitä komennettiin aseisiin myös sen ikäluokan naimattomat miehet, johon Verlaine kuului. Ripeällä toiminnallaan sai kuitenkin Verlaine tämän vaaran vältetyksi ja häät vietettiin; mutta myöhemmin, tovereitten esimerkin innostamana ilmoittautui Verlaine vapaaehtoisesti kansalliskaartin riveihin, jossa hänet määrättiin vartiopalvelukseen. Tämä ensimmäinen innostus, alussa hyvinkin suuri ja vilpitön, laimeni kuitenkin verrattain pian: ystäviensä parissa tyhjensi hän kyllä lukemattomia maljoja isänmaalle ja huusi äänensä käheäksi hurratessaan Tasavaltaa, mutta säännölliset vahtivuorot eivät olleet omiaan kiinnittämään hänen mieltään. Paljon ennemmin olisi hän istunut ylistämänsä "höyryävän iltateen" äärellä kotona, tai ehkä vielä mieluummin (sillä olihan hän päässyt toivomaansa päämaaliin!) iloisessa iltaseurassa sen viheriän myrkyn parissa, josta Mathilde joksikin ajaksi, Verlaine'in ystävien suureksi hämmästykseksi, oli voinut hänet vieroittaa. Luontaista laiskuuttaan seuraten alkaakin hän silloin tällöin ilman syytä "jäädä pois" virastaan; saa varoituksia, vieläpä kaksi vuorokautta vankeuttakin, kunnes hän vihdoin lääkärintodistuksen nojalla vapautetaan tästä vastenmieliseksi käyneestä asevelvollisuudesta, joten hän kevennetyin mielin saattaa antautua seurusteluun ystäviensä kanssa. Luonnollisesti ei kaikki tämä ole omiaan ilahduttamaan säädyllisiin tapoihin tottunutta nuorta aviovaimoa, joka ei voi olla tekemättä oikeutettuja vertailujaan rakastuneen ja palvovan kosijan ja ajoittain melko raakatapaisen aviomiehen välillä. Tuskin oli "Hyvän laulun" muste ehtinyt kuivua, sanookin eräs Verlaine'in elämäkerran kirjoittajista, kun jo epäsopu ja itku kuuluivat päiväjärjestykseen nuoressa kodissa. Vielä pahemmaksi muuttuu tilanne, kun Verlaine, osittain periaatteellisista syistä -- "jo alusta alkaen rakastin ja ymmärsin tätä vallankumousta", sanoo hän "Tunnustuksissaan" -- mutta luultavasti yhtä paljon taipumuksestaan mukavuuteen, jää Parisiin silloin kun hallitukselle uskolliset virkamiehet seuraavat Versailles'iin paennutta Thiers'iä. Mikään opinkiihkoinen kommunardi Verlaine tuskin oli, vasemmalle käyvistä mielipiteistään ja erinäisistä persoonallisista suhteistaan huolimatta -- hän oli m.m. melko läheisessä kosketuksessa erääseen kommuunin johtohenkilöön, Raoul Rigault'hon, ja hänen ystävänsä Lepelletier toimitti "Tribun du peuple"-lehteä --, mutta hänestä tuntui helpoimmalta jollakin tavoin pysyä syrjässä asioiden kulusta ja olla jyrkästi alleviivaamatta aktiivista ja määrättyä kantaa, jota hänellä ei ollut. Jatkuvaisuuden lakia seuraten jääkin hän työhönsä Kaupunginhallituksessa, vaikkakin uuden isännistön ylivalvonnan alaisena. Kommuunihallitus, joka luonnollisesti mobilisoi kaikki käytettävissä olevat voimat, määrää tällöin herra Verlaine'in sanomalehtiosaston virkailijaksi, jossa toimessa runoilijan on leikeltävä, järjestettävä ja numeroitava kaikki lehdissä olevat, kommuunille suopeamieliset kirjoitukset. Mutta kun sitten eräänä kauniina päivänä leviää tieto siitä, että Thiers'in joukot ovat marssimassa kaupunkiin ja että kiväärien pauketta kuuluu Champs Elysées'ltä, valtaa Verlaine'in mieletön pelko: hän oli avustanut kapinallisia, hänen päivänsä olivat luetut, amen! Uskaltamatta ottaa pienintäkään aloitetta jääkin Verlaine tylsästi istumaan tuolilleen, ja kun Kaupungintalon, Tuileries- ja Louvre-palatsien ja muiden julkisten rakennusten loimuavat tulipatsaat kommunardien kammottavana ilotulituksena viittaavat Thiers'in joukoille tietä, pesiytyy Verlaine kotinsa pimeimpään soppeen. Hän kieltäytyy raukkamaisesti seuraamasta vaimoaan, joka säikkyy vanhempiensa kohtaloa, ja suostuu jättämään turvapaikkansa vasta kun toverit miltei väkipakolla houkuttelevat häntä. Epäilemättä pelkää Verlaine herättävänsä viranomaisten huomiota -- turha pelko muutoin, sillä näillä oli totisesti muuta tekemistä kuin ottaa selkoa pikkuvirkailijoittensa mielenlaadusta! Ainoa voimainponnistus, johon hän kykenee, on sangen negatiivista laatua: peläten vangitsemista jättää hän kotinsa ja muuttaa niine hyvineen appivanhempiensa luo, vähääkään välittämättä vaimon yhä enenevästä tyytymättömyydestä. Mutta nainen, ja varsinkin nuori nainen, joka tahtoo nähdä miehessä ennen kaikkea sankarin ja puoltajan, ei halveksi mitään ominaisuutta niin syvästi kuin heikkoutta: kaiken totuuden nimessä on myönnettävä, että rouva Verlaine'in kylmeneminen on puolustettavissa miehen harvinaisen raukkamaisuuden vuoksi. Ja taas, myöskin runoilija saattoi olla oikeassa, kun hän myöhemmin sanoo surumielisen kauniissa romanssissa, muistellessaan särkynyttä onneaan, ettei vaimolla ollut tarpeeksi kärsivällisyyttä ja anteeksiantoa. Sillä eikö olisi ajateltavissa, että Verlaine, kaikista kulkurivaistoistaan huolimatta, olisi ollut "kesytettävissä": hän oli vaikutuksille ja ohjauksille altis kuin lapsi, yhtä mahdollinen hyvään kuin pahaan. Hän oli pohjimmaltaan ihmisten parhaita, siitä olivat hänen toverinsa yksimieliset, herkkä, hienotunteinen, helläsydäminen. Vasta alkoholi toi päivänvaloon hänen huonommat ominaisuutensa ja tehosti niitä, niin että hän sen vaikutuksesta esiintyi raakana ja riitaisena. Mutta niin suuresti hän jumaloi vaimoaan, että tämä ehkä olisi saattanut pitää häntä lempeässä kurissa, ainakin jossain määrin, jos vaimolla olisi ollut enemmän sitä kärsivällisyyttä, jonka puutteesta Verlaine häntä myöhemmin syyttää. Rouva Verlaine-parka oli kuitenkin liian nuori, miltei lapsenkamarin kynnyksellä itse, joten häneltä olisi väärin vaatia viisasta taktiikkaa -- hän tuli toivottomaksi ensimmäisten epäonnistuneitten yritysten jälkeen, koettamattakaan sen koommin tukea ja koota yhä enemmän rappeutuvaa miestään. Ja kaikesta tästä onkin seurauksena, että puolisoiden vasta niin koreasti kukitettu aviollinen huvipursi on joutumassa vaarallisesti karille. Arkeen ehdittäessä lakastui "Bonne chanson" kuten hääkukat ainakin.

Vaikeata on kuitenkin sanoa, kuinka kaikki lopullisesti olisi käynyt, sillä Ranskan porvarillisen keskiluokan maailmankatsomukselle on avioero joka tapauksessa sangen arveluttava asia. Mutta kohtalo oli varannut Verlaine'ille uuden elämyksen ja kärjistää sen kautta draaman kehitystä: hänen tietään ristii Arthur Rimbaud, jossa useimmat runoilijan elämäkerran kirjoittajat näkevät hänen "pahan henkensä". "Romances sans paroles" ja "Sagesse" odottivat täyttymystään.

III.

ARTHUR RIMBAUD JA YHTEISET VAELLUSVUODET. "ROMANCES SANS PAROLES".

Kuka ja mikä oli pohjimmaltaan tämä Arthur Rimbaud, josta kokonainen legendakirjallisuus on olemassa, mutta josta itse asiassa tiedetään niin merkillisen vähän?

"Shakespeare enfant!" oli vanha Victor Hugo, puol'tosissaan, puol'ironisena huudahtanut, kun Verlaine kävelytti hänen luokseen tuon seitsentoistavuotiaan koulupojan, jonka painamattomat runot näinä aikoina kiertelivät kädestä käteen Parisin taiteilijamaailmassa. Rimbaud'n ensi-esiintyminen olikin loistavimpia ja lupaavimpia mitä voidaan ajatella: hän oli todella ainoastaan seitsentoistavuotias luodessaan "Le bateau ivre"-runon, Juopuneen venheen, jonka hänen vastustajansakin lukevat maailmanlyriikan saavutuksiin. Sitten seuraa muutamia vaihe- ja seikkailurikkaita vuosia, enimmäkseen Verlaine'in seurassa, sekä erinäisiä runoja, jotka koottuina mahtuvat yhteen tavalliseen niteeseen. Myöhemmin kirjoittaa hän laajemman proosarunoelman "Une Saison en Enfer", Kausi Helvetissä, jossa hän lausuu "päivätyönsä päättäneenä" jättävänsä Europan: hän antaa tämän teoksensa painatettavaksi -- hänen runonsa taas julkaistiin toisten toimesta --, mutta hävittää kohta miltei koko painoksen, niin että ainoastaan pari kolme ystäville annettua kappaletta pelastuu yleisestä perikadosta. Toimitus vaikuttaa miltei vertauskuvalliselta: on kuin Rimbaud sen kautta tahtoisi vapaaehtoisesti hävittää runoilija Rimbaud'n, tai osoittaa, että tämän päivätyö todella oli päättynyt. Sen jälkeen ei hän siedä, että kukaan puhuu hänelle hänen kirjallisesta tuotannostaan. "Naurettavaa -- inhoittavaa", sanoo hän lyhyeen ja vie keskustelun muille aloille. Ja muutamia vuosia myöhemmin, tuskin kahdenkymmenenviiden ikäisenä, katoaa hän lopullisesti kirjallisesta maailmasta, yhtä äkkiä, yhtä yllätyksellisesti kuin hän oli siihen ilmaantunut; katoaa jäljettömiin, salaperäisesti, ottamatta jäähyväisiä ja koskaan palaamatta. Siitä pitäen häipyvät hänen jälkensä; hänestä ei tiedetä paljon muuta kuin että hän sittemmin vaelsi maasta toiseen ja maanosasta toiseen, toimien sirkuskiertueen johtajana Skandinaviassa, kameelinkuljettajana Etiopiassa, kauppamiehenä Javassa, Sumatralla, Abessiniassa ja Arabiassa, merimiehenä milloin siellä, milloin täällä, löytömatkailijana ja kaivostutkijana, harrastaen mitä erilaatuisimpia tieteitä ja asioita, mineralogiaa, kieliä ja rakennustekniikkaa, tilaten väliin laatikoittain kirjoja Europasta, mutta koskaan kirjoittamatta riviäkään "kirjallisuutta". Eräs muutamien kynäilijöiden toistama huhu on tehnyt hänestä vieläpä salaisen orjakaupan kätyrin, toiset taas väittävät hänen perustaneen tai ainakin koettaneen perustaa uuden uskonlahkon, asettuen itse sen profeetaksi. Mitään todisteita ei ole näiden huhujen puolesta tai vastaan, mutta Rimbaud'n suhteen ei mikään ole mahdotonta: hänessä oli yllinkyllin villiä seikkailunhalua, kylmää ja laskevaa kyynillisyyttä ja kaiken epäsovinnaisen tavoittelua; hän oli levoton ja juureton olento, jonka elämään mahtuivat mitä räikeimmät vastakohdat. Tuntuu kuin hän olisi pelännyt vain yhtä asiaa maailmassa, harmautta ja yksitoikkoisuutta, ja niinkuin hän vaihtelua ja jännitystä saavuttaakseen olisi ollut valmis myymään vaikka sielunsa autuuden. Mutta sellaiset temperamentit kuluvat pian loppuun, ja kyllästys seuraa vääjäämättömästi tyydytetyn jännityksen jälkiä. Jos jo seitsentoistavuotias oli ollut pohjattoman väsynyt ja toivotellut "mustaa ja kylmää lammikkoa" minne hukkua, ja sanonut "tarpeeksi olleensa, tarpeeksi nähneensä ja tarpeeksi tunteneensa", kuinka loppuun palaneena mahtoikaan hän kaksikymmentä vuotta myöhemmin kuolla, eräässä Marseilleen merimiessairaalassa! Ainoastaan sisar on hänen luonaan viime hetkellä, ja hänet haudataan ilman mitään kunnianosoituksia kirjallisen maailman taholta: se oli miltei unohtanut hänen olemassaolonsa, jo vuosikymmen sitten.

Arthur Rimbaud'n lahjakkuus oli tyypillisintä neron lahjakkuutta: hänessä ei ollut 'talangin' eli kyvyn säännöllistä ja säännösteltyä säteilyä ja tervettä luomisvoimaa. Hänen fantasiansa liikkui terävissä ja oikukkaissa äkkikäänteissä, loi perspektiivejä ja näkyjä, jotka huimasivat ja huikaisivat, taikka hurjia mielikuvia, jotka väliin hipoivat hulluutta. Hänen inspiratsionilähteensä ei ollut 'sydän' tai 'järki', se oli yksinomaan _temperamentti_, sairas ehkä, mutta monisärmäisyydessään ihmeellisen lumoava. Ei niin, ettei hän olisi kirjoittanut sellaisiakin runoja, jotka jättävät lukijan aivan kylmäksi outoudellaan ja teennäisyydellään, taikka sellaisia, jotka lingvistisessä uhkeudessaan särkyvät omaan rikkauteensa; hän on joka tapauksessa kirjoittanut säkeitä, jotka ovat Ranskan kirjallisuuden nerokkaimpia. Ennen kaikkea "Bateau ivre'in", Juopuneen venheen, jota Verlaine nimittää "Voiman valtakunnaksi": en tunne mitään runoa, joka yhtä aikaa olisi niin polttavan kuuma ja jäätävän kylmä kuin se. Siinä asuu sellainen vuolaus ja ryöppyävä vauhti, sellainen eksoottisten mielikuvien ja näkemysten rikkaus, sellainen metaforien rohkeus ja hurma, että lukija miltei vavisten, fyysillisessä hekumassa, antautuu sen raivoisten konsonanttiyhtymien kuljetettavaksi. Mutta siitä puhuu samalla niin suuri elämän tuntemus, niin pohjaton tuska ja kyllästys, että tuntuu arvoitukselliselta, kuinka 17-vuotias on intuitiivisesti voinut eläytyä sellaisen runon tunnelmaan. Miten valtava on kohta ensimmäinen säkeistö, jossa venhe liukuu virtaa alas: "kirkuvat punanahat" olivat valinneet laivamiehet maalitauluikseen, ja sen vuoksi ei yksikään käsi ole ohjaamassa peräsintä. Kymmeneen yöhön ei mikään lyhty ole vilkuttanut "haltioituneelle venheelle" silmää. Ah, mutta se on tuntenut nautintoa, jota tuskin lapset tuntevat "nauttiessaan hapanta omenaa": viheriä vesi on huuhtonut siitä pois kaikki ihmisten rumat tahrat ja viinipilkut, se on kylpenyt tähditetyssä ja fosforivälkkeisessä meressä, uinut yli syvyyksien, jonne joskus joku "hukkunut ihastuneena, mietteissään laskeutuu". Ja säkeissä, jotka yhä kasvavat ja paisuvat niinkuin meressä hyökyaallot, kuvaa venhe näkemyksiään, myrskyjä, salamoita, viheriöitä öitä, Floridan rantoja ja jäämeren ankeutta -- niissä ei ole mitään "luonnonkuvia" tai kirjallista topografiaa, runoilija aivan kuin raastaa, kuumin käsin, symboleja ja nimiä sieltä täältä, saadakseen sanottua sen mikä hänen mieltään polttaa, mutta myös verhotakseen sen niin, ettei jokainen lukija näkisi hänen sielunsa hätää. Ja laskelmaa tai ei, miten intensiivinen onkaan tämän ryöppyävän runon hiljainen loppu, niin hiljainen, että se on kuin kuiskaus:

Mais, vrai, j'ai trop pleuré! Les aubes sont navrantes, toute lune est atroce et tout soleil amer. L'âcre amour m'a gonflé des torpeurs enivrantes. O que ma quille éclate! O que j'aille à la mer!

Si je désire une eau d'Europe, c'est la flache noire et froide où, vers le crépuscule embaumé, un enfant accroupi, plein de tristesse, lâche un bateau fréle comme un papillon de mai.

Mutta totisesti olen liiaksi itkenyt! Aamunkoitot viiltävät, joka kuu on julma ja joka aurinko katkera. Karvas rakkaus on turruttanut minut kuin tylsään päihtymykseen. Ah jospa emäpuuni pirstoutuisi! Ah jospa vajoaisin mereen!

Jos ikävöin jotakin Europan vettä, on se vain musta ja kylmä lammikko, jonka reunalle jokin lapsi haikein mielin kyyristyy tuoksuvassa hämärässä, laskien vesille venheen, hennon kuin toukokuun perhonen.

Kun ajattelee Arthur Rimbaud'n elämää ja kohtaloa, saa tämä majesteettinen runo vieläkin valtavammat mittasuhteet, samalla kuin se vaikuttaa miltei profeetallisena ennustuksena.

Tässä yhteydessä emme voi yksityiskohtaisemmin viipyä hänen runoudessaan, sillä sellainen selostus veisi liian pitkälle. Sille on läpeensä oleellista jonkinlainen haltioitunut näkeminen, joka ei enää ole tästä maailmasta: täydellä oikeutuksella onkin Rimbaud itse sanonut joskus nähneensä sellaista, jota ihminen luulee näkevänsä -- "j'ai vu quelquefois ce que l'homme a cru voir". Hän on luonut itselleen kokonaan uuden sanaston (hän ei turhaan olekaan puhunut verbin alkemiasta!), jossa hän vokaalisointujen tai konsonanttipatoutumien avulla on koettanut tulkita eri aistimusvaikutelmia ja niiden keskenäistä sukulaisuutta. "Les Assis", Ne jotka istuvat, "Paris se repeuple", Parisi kansoittuu taas, monet muut: ne edustavat "symbolistista runoutta" jo aikoja ennen kuin symbolismin varsinaiset syntysanat oli sanottu, ja viittaavat ratkaisevasti johonkin uuteen Ranskan lyriikassa.