Part 3

Paljon kevyempi ja ilakoivampi on sävy Verlaine'in toisessa runokirjassa, kolmea vuotta myöhemmin ilmestyneessä _Fêtes galantes_- ("Lemmenleikkien juhla") kokoelmassa, mutta siinäkin on pari runoa -- varsinkin sanomattoman kaunis, ankean tuskan täyttämä "Colloque sentimental" -- joissa soinnahtaa kohtalokas sävel, ikäänkuin aavistus tulevasta onnettomuudesta. "Fêtes galantes" on muutoin ulkonaisesti yhtä objektiivinen kuin konsanaan "Poèmes saturniens", sillä runoilija ei edes erehdyksessä puhu omissa nimissään tai tuo minäänsä missään esille. Mutta sittenkin on sen runous tavallaan paljon persoonallisemmista hetteistä kummunnutta kuin hänen esikoiskokoelmansa. Saturnolaisissa runoissaan ei Verlaine vielä ollut tietoinen omasta itsestään, ei ollut löytänyt omaa itseään; Lemmenleikkien juhlan runoilija on sen sijaan tehnyt tämän löydön, vaikka hän on siinä määrin vallalla olevan taideihanteen lumoissa, ettei hän tahdo tai osaa paljastaa minuuttaan, vaan turvautuu naamariin. Että naamari sattuu olemaan 1700-luvulta lainattu, saattaa ensi näkemältä kummastuttaa: eivätkö ne lemmenkipeät markiisit, korkeakantaiset herttuattaret ja Pierrot-parat, joilla runoilija on kirjansa kansoittanut, itse asiassa ole hänen muusalleen verrattain vieraat, ja näin vain jonkun ohimenevän mielijohteen synnyttämät Kieltämättä on "Fêtes galantes"-kokoelmalla jossakin määrin kirjallisen pastishin luonne, mutta sittenkin oli hänen lainaamansa rokokconaamari paljon läheisempi hänelle kuin mitä alussa saattaa näyttää. Sillä Verlaine'in lyriikan ehkä väkevin inspiratorinen voima on hänen sensualisminsa: kun hän vielä tällä kehityskaudellaan vieroo subjektiivista asennetta, projisioi hän oman sensualisminsa siihen vuosisataan, jonka olemus -- suuremmassa määrin kuin minkään toisen vuosisadan -- oli aistillisuutta. Muutamat Verlaine'in elämäkerran kirjoittajat ovat kyllä koettaneet etsiä ulkonaisia vaikutteita, joiden tuloksena "Lemmenleikkien juhla" olisi syntynyt. Lepelletier huomauttaa esim. erään uuden osaston avaamisesta Louvre'in taulugalleriassa, joka osasto sisältää juuri Watteauta, Boucher'ta ja Fragonard'ia, sekä Goncourt-veljesten verrattomista, vasta julkaistuista esseistä, jotka intiimisti valaisevat 1700-luvun taide-elämää. Mutta vaikka ensimmäinen sysäys näin on saattanut tulla ulkoapäin, ei se vielä riitä selittämään näiden runojen genesistä: Verlaine'in on täytynyt tuntea temperamentti-sukulaisuutta siihen aikakauteen, joka muodostaa hänen runojensa kehyksen ja joka sisäisessä mielessä ne täyttää. Ja tämä vetovoima on epäilemättä ollut juuri aistillisuus, eli tarkemmin se tyylitelty aistillisuus, joka peiteltynä ilmenee rokokookauden sievistelevässä lemmenkuhertelussa. Näin on hän kutonut oman kaipauksensa ja polttavat halunsa "Fêtes galantes"-kirjasen armaan siroihin arabeskeihin, kuten esimerkiksi kirjeeseen ankaralle ja suloiselle valtijattarelle, jonka lempikoiraakin hän sanoo kadehtivansa, tai kuvaukseen Cythere-saaren ruusuisesta ihanuudesta. Ja kerran "kotiutuneena" tähän maailmaan, jonka hän sukulaisvaistoillaan omaksuu, valtaa hänet esteettinen ilo ja hurmio: häntä viehättää pukea runottarensa silkkilaahuksiin tai asettaa hänet kuutamo-iltana venheeseen, joka hiljaa liukuu pitkin tähtikuvasteista virtaa: taiteilija hänessä nauttii niistä varjoisista käytävistä ja paimenmajoista, joita hän saa mielensä mukaan loihtia esiin. Toiset runot vihdoin paljastavat, niin kepeän veikeitä kuin ne ovatkin, että tämä leikki ei aina ole hänelle pelkkää ilottelua -- esim. runo apinasta, joka seuraa silkkiin puettua herratartaan, on jollakin tavoin kipeä ja tuskantäysi. Asenteessa on ehkä hiukan Baudelaire'iä: apina on vain nuoren ja kauniin naisen lelu, hänen oikkunsa viihdytys, mutta se kärsii helvetillisiä tuskia nähdessään valtijattarensa valkean kaulan ja toivoessaan, että ihoa edes erehdyksessä paljastuisi enemmän, -- ja runoilija kärsii apinaparan myötä. Persoonallisiin vaistoihin pohjautuu myös runo nuorista kaunottarista, jotka illan pimetessä nojautuvat raskaammin suojelevaan käsivarteen ja kuiskaavat saattajilleen sanoja, jotka panevat mielen oudosti värähtämään.

Enimmäkseen ovat nämä kuvat maalauksellisia: syyttä ei niiden yhteydessä ole miltei kyllästykseen asti puhuttu pastelliväreistä ja Watteaun tauluista ja rokokootaiteilijoista! Mutta toiset taas rakentuvat musikaalisille arvoille -- esim. siro "Mandoline" tai tuoksuava barkaroli "A Clymene", jotka suorastaan viittaavat "Sanattomiin romansseihin". Kaikkein suurimmassa määrin on näin laita kokoelman viime runon, joka samalla on sen persoonallisin -- on melkein kuin naamari liukuisi runoilijan kasvoilta, ja me näkisimme hänet sielun pohjaa myöten. Tämä runo, "Colloque sentimental", Alakuloinen kaksinpuhelu, antaa muutoin koko kirjalle syvennetyn perspektiivin: perhosleikistä avautuu ovi elämän vakavuuteen. Nuo kaksi ihmislasta, jotka koleana syysyönä hiipivät kuin haamut niitetyn pellon pientaretta, turhaan koettaen lämmittää itseään menneen, nyt olemattomalta tuntuvan onnen muistelemisella, kasvavat jollakin tavoin elämän symboleiksi: hetki karkeloa, hetki iloa, sitten vain tyhjyyttä minne katsookin. Mikään elämässä ei ole niin varmaa kuin pettymys -- voitonvarminkin tunne on vain tunnelmaa, ja tunnelma ei kestä.

Syyskylmässä vanhan puistikon kaks varjoa esiin astunut on.

On kuollut ja sammunut katsehensa. He hiljaa kuiskivat toisillensa.

Syyskylmässä tuuli suhisee, kaks varjoa menneitä muistelee.

-- Viel' lempemme vanhaa muistatkos sa? -- Mitä hyvää entisen muistelossa?

-- Sinä lausuit nimeni punastuen! Mun vieläkö unessa näätkö? -- En.

-- Ah, aikaa ihanaa, onnellista, kun yhtyi huulemme! -- Mahdollista.

-- Oli seesteinen taivas, ja toivova syön. -- On toivo jo sammunut helmaan yön.

He kulkevat vanhan puiston teitä ja yö vain on kuunnellut heitä.

(V.A. Koskenniemen suomennos.)

[Tämä, kuten "Spleen"-runon suomennos edempänä, on tekijän ystävällisellä suostumuksella lainattu "Lyyra ja paimen-huilu"-kokoelmasta.]

-- "Colloque sentimemal" on samalla Verlaine'in mestarinäyte runoilijana -- se todistaa, että oppivuodet ovat ohi, ja että Verlaine on kypsymässä luomaan elämänsä pääteokset: kokoelmat "Bonne chanson", "Romances sans paroles" ja "Sagesse".

II.

MATHILDE MAUTÉ JA "BONNE CHANSON".

Eräs suuri sisäinen elämys jouduttaa tätä kypsymistä ja määrää sen luonteen: tämä uusi vaihe on siksi käänteentekevä sekä ihmiselle että runoilijalle, luo siksi kauaskantavia seurauksia, että meidän on syytä syventyä siihen yksityiskohtaisemmin.

Elämyksen nimenä on Mathilde Mauté.

En tietystikään tahdo väittää, että tämä vaihe _sinänsä_ oli niin erikoinen, enkä myös sitä, että kirjallisuudelle merkitsisi paljon, että juuri M:lle Mathilde Mauté de Fleurville joutui hänen innoittajattarekseen. Päinvastoin kehittyi tästä pienestä porvarisneitosesta jotenkin tavallinen porvarisrouva, joka tuskin syvemmässä mielessä ymmärsi Verlaine'iä ja tämän runoutta. Mutta kysymys ei ensi sijassa olekaan mikään 'arvokysymys', pääasiaksi jää elämys sinänsä, se tosiasia, että Verlaine rakastui ja rakasti: vasta tämä tunne sai esiin hänen todellisimman, persoonallisimman minänsä, niin että hän runoilijanakin uskaltaa olla täysin oma itsensä. Hänen lyriikkansa virta ohjautui sen kautta uuteen uomaan, syvempään kuin entinen. Sillä jos toiselta puolen on totta, ettei ihminen voi kasvaa omien mittojensa ja mahdollisuuksiensa yli, on toiselta puolen yhtä varmaa, että ihmisessä jää paljon käyttämättä, ellei jokin erikoinen elämys houkuttele näitä salattuja voimia esiin. Verlaine'istä olisi epäilemättä tullut suuri ja taitava runoilija, mutta hän ei ehkä samalla tavoin olisi löytänyt omaa äänenpainoaan ilman suurta onnea ja hukuttavaa kärsimystä. Edellinen tunne loi välittömästi "Bonne chanson'in", jälkimmäinen "Romances sans paroles"-kokoelman ja "Sagesse'in". Ja me voimme ehkä vielä sanoa, yhä valvoaksemme kirjallisuushistorian etuja, että oli parempikin, ettei Mathilde Mauté ratkaisevasti ollut runoilijan 'arvoinen': moni Verlaine'in kuolemattomimpia runoja olisi ehkä jäänyt kirjoittamatta ilman vihlovaa tuskaa ja pettymystä. Sillä runoilijoiden ihanaan ja julmaan erikoisoikeuteen kuuluu kerta kaikkiaan se, että heidän tuntemansa tuska muodostuu lauluksi ja lohduksi muille. Se kauneus ja valtavuus, jota näin syntynyt runo henkii ja kykenee muille välittämään, on suoraan verrannollinen runoilijan tunteman kärsimyksen suuruuteen.

Ja sen vuoksi on runouden ystävien syytä iloita, että Mathilde Mauté sattui ratkaisevana päivänä avaamaan oven Verlaine'ille, silloin kun runoilijan aika oli täytetty.

Verlaine on lukemattomien itsetunnustuksiensa joukossa kirjoittanut myös nämä rivit, jotka luonnehtivat verrattoman hyvin hänen impulsiivisen herkkää, palavaa ja antautuvaa minuuttaan:

J'ai la fureur d'aimer. Mon coeur si faible est fou. N'importe quand, n'importe quel et n'importe où.

Minussa on rakastamisen vimma. Heikko sydämeni on hulluna. Milloin tahansa, ketä tahansa ja missä tahansa.

Ja sonetissaan Gabriel Vicaire'ille vertaa hän toisiinsa heidän molempien runoilijatemperamenttia, joissa sensualismi on niin tärkeänä tekijänä, ja huudahtaa lopuksi:

"Et puis j'aime! Tout court! En masse, en géneral. Depuis la fille amère au souris sépulcral jusqu'à Dieu tout-puissant dont la droite nous mène!"

Ja niinpä rakastan! Sanalla sanoen! Summassa, yleensä. Aina katkeran ilotytön kaameasta hymystä hamaan kaikkivoipaan Jumalaan, jonka oikea käsi meitä johdattaa.

Tämä tunnustus on otettava kirjaimellisesti: Verlaine _tarvitsi_ rakkautta, sen kaikissa eri muodoissa, ja ennen kaikkea, hänen täytyi saada _rakastaa_, antaa itseään, sulautua toiseen, senkin uhalla että hän tuntee itse kuluvansa ja antavansa liiaksi. Hän on eräässä runossaan sanonut "jättäneensä monille kiittämättömille jotakin itsestään, verta ja lihaa". Nämä sanat ovat enemmän kuin sovinnainen lausetapa. Kuka voi muutoin tietää, oliko tämä kiihkeä antautumisen tarve heikkoutta, todistus siitä, ettei hän jaksanut yksin kantaa onneaan ja onnettomuuttaan, vai oliko se ennemmin hänen henkisen rikkautensa ja hedelmällisyytensä eräitä ilmenemismuotoja? Varmaa vain on, että Verlaine kaikkein vähimmin kuuluu ihmiskunnan suuriin yksinäisiin: hänen elämäkertansa on samalla hänen ystäviensä elämäkertaa. Jo varhaisnuoruudessaan solmii hän kiihkeitä ystävyyssuhteita, ja hänen myöhempi kiintymyksensä Arthur Rimbaud'hon ja Lucien Létinois'han, puhumattakaan siitä naisesta, josta tuli hänen vaimonsa, on miltei sairaalloista rajattomuudessaan ja määrättömyydessään. Mutta ennen kaikkea oli Verlaine'in temperamentti eroottinen, mistä varsinkin hänen traagillinen loppuelämänsä räikeästi todistaa. Hän oli aistiensa ja viettiensä vanki, ja hän tiesi sen itse, kärsien siitä, mutta ollen liian heikko vapautuakseen tästä orjuudesta. "Hyväilyt sulkevat minulta tien taivaaseen", valittaakin hän epätoivoisena eräässä runossaan. Ja eräässä toisessa linkoaa hän, kyllästyksen ja inhon vallassa, katkeran syytöksen Naisen silmille: minä olen ollut harras mystikko, sanoo hän siinä, mutta nyt on nainen saanut minut valtaansa; minä rukoilin lapsuuteni Jumalaa, olin täynnä uskoa, valkeata toivoa, pyhää rakkautta, jonka tuli on niin puhdas ja ihana, mutta nyt on nainen pakottanut minut polvistumaan eteensä!

-- -- la femme m'a repris tout entier!

J'allais priant le Dieu de mon enfance (aujourd'hui c'est toi qui m'as à genoux), j'étais plein de foi, de blanche espérance, de charité sainte aux purs feux si doux.

Mais aujourd'hui tu m'as à tes genoux!

J.K. Huysmansille omistetussa runossaan sanoo hän olleensa "rakastaja", "sanan täydellisimmässä mielessä", ja tunteneensa aistillisuuden pohjia myöten.

Mutta kaikessa materialismissaan oli Paul Verlaine tavallaan ehdottomimpia idealisteja mitä voidaan kuvitella: jos kohta hänessä oli paljon miestä, sanan maskuliinisessa mielessä, oli hänessä myös paljon lasta, lapsen naiivin herkkää hellyydenjanoa. Hänen loppuelämänsä ei varmastikaan olisi muodostunut niin epäkauniiksi, jos hänellä olisi ollut koti ja turvapaikka; kun hänellä ei sitä ollut, etsi hän inhimillistä osanottoa kaikkialta, kysymättä sen laatua ja arvoa -- tai arvottomuutta. Sillä vaikkakin nainen oli Verlaine'ille ensi sijassa rakastajatar, kalpasi hän samalla naisessa äitiä ja rippiäitiä, povea, jota vastaan oli hyvä itkeä pois kaikki paha, huulia, joilta oli suloista kuulla anteeksiannon sana. Verlaine'in kynästä ovat kyllä kyynillisen julkeat laulut _Chansons pour Elle_, "Lauluja Hänelle" ja monet muut, joissa lakkaamatta toistuu sana "chair", lihallisuus, mutta hän on myös, kuten Baudelaire, nähnyt naisessa madonnan ja Beatricen, ja pyytänyt että tämä valo-olento olisi hänen välittäjänsä Jumalan edessä.

Kuinka hyvänsä, nämä kiihkeät vaistot veressään oli Paul Verlaine sittenkin, niin ihmeelliseltä kuin se tuntuu, ehtinyt viidenkolmatta vuoden ikään, ennen kuin hänellä oli uskottavana runottarelleen ainoatakaan sydämen elämystä. Tämä ei tietysti ole ymmärrettävä niin, ettei Venus jo aikaisemmin olisi ristinyt hänen tietään: hän tunsi jo sangen nuorena Montmartre'in ja Boul' Mich'in huvittelupaikat, joissa oli helppo frangeilla tyydyttää nuoren veren vaatimukset. Mutta kaikki tämä oli pelkkää erotiikkaa sen primitiivisessä ja halpahintaisessa muodossa; Verlaine'in sydän ei tähän asti ollut sanonut sanottavaansa. Epäilemättä oli tämä elin hyvinkin 'valmis' ja vain odotti aikaansa -- haaveksiihan hän jo ensimmäisessä runokirjassaan perheonnea ja tuntematonta naista, joka rakastaa runoilijaa ja jota runoilija rakastaa, mutta jonka kasvonpiirteitä ja olemusta hänen silmänsä eivät vielä erota. Mutta haavetta pidemmälle ei hän uskalla mennä. Päinvastoin todistavat toverit, että Paul Verlaine oli nuorena erinomaisen arka ja ujo samanikäisessä naisseurassa; hän häpesi omituista ulkomuotoaan, jota hän uskoi vastenmieliseksi, ainakin kauniimmalle sukupuolelle, eikä kyennyt siihen vaivattomaan seurusteluun, johon voitot tanssisaleissa perustuvat.

Mutta kukaan ei vältä kohtaloaan. Paul Verlaine'in käydessä säveltäjä Charles de Sivryn kodissa, sattui ovenaukaisijaksi säveltäjän kuusitoistavuotias sisarpuoli, neiti Mathilde Mauté, puettuna kuuluisaksi tulleeseen harmaaseen ja viheriään pukuun. Tämä tapahtuma on "Bonne chanson'in" alkuvaihe. Verlaine rakastuu, ja rakastuu ensi kertaa koko elämässään, rakastuu silmittömästi ja ensi näkemältä -- siis todellinen ranskalainen _coup de foudre_! Tähän asti oli Paul aina tuntenut olevansa kuin "ruma ankanpoika", poikkeusasemassa ja erilainen kuin muut. Ja nyt, oliko mahdollista, että tämä ihastuttava nuori tyttö ilmeisellä mieltymyksellä tuntui juttelevan hänen kanssaan, kohdellen häntä ei yli olkain, kuten naiset tavallisesti, vaan viehättävän luontevasti ja herttaisesti --"Minä pidän paljon runoilijoista, monsieur", ovat ensimmäiset, kainosti lausutut sanat, jotka Verlaine kuulee hänen huuliltaan. Ja kun neitonen, hiukkasta myöhemmin, kunnioittavasti kiittää häntä hänen runokokoelmastaan, lausuen kuitenkin pienenä moitteena, että muutamat sen runot olivat sentään jonkun verran liian "voimakkaita" hänelle, vastaa Verlaine profeetallisesti, aivan kuin hän jo sinä hetkenä olisi nähnyt "Bonne chanson'in" valmiina edessään: "Pian kirjoitan uuden runokirjan, joka Teitä varmasti enemmän miellyttää."

Verlaine on eräässä runossaan kuvannut sitä ensi vaikutelmaa, jonka M:lle Mauté häneen teki: hän kertoo, kuinka neito säteili nuoruutta ja hymyä, kuinka hän tuli, meni, liikkui, jutteli, iloisena väliin, vakavana toisin ajoin, ja kuinka runoilijan synkkään sieluun lankesi kuin kajastus neitoa ympäröivästä valokehästä. Sillä Mathilde oli hänelle samalla kuin kadotetun, mutta saavutettavissa olevan puhtauden symboli, hän oli se Nuori Tyttö, josta jokainen mies haaveksii. Missä määrin jo näihin ensi vaikutelmiin yhtyi, kuten hän "Confessions"-kirjasessaan väittää, tietoinen ja selkeä halu "järjestää elämä", on vaikea päättää. Mutta varmasti oli tämä tekijä mukana ainakin myöhemmin, siinä kaipauksessa, joka häntä jäyti sen jälkeen kuin Mathilde oli kadonnut hänen elämästään. Hän ei ollut ainoastaan onneton, rikollinen, väärinymmärretty ja hyljätty puoliso, vaan myös yhteiskunnan ulkopuolinen hylkiö, joka ei kuulunut mihinkään ja jolla ei ollut kotipaikkaoikeutta muualla kuin yhtä juurettomien ja irtonaisten parissa mitä hän itse oli -- kapakassa. Ja vaikka hän myöhemmin, pitkin elämäänsä, saattaa kirjoittaa helliä lemmenkirjeitä ja runoja puoleen ja toiseen, vakuuttaen palavaa rakkauttaan, huomaa äänenpainosta, että tässä on kysymys aivan toisarvoisista suhteista: niin ratkaisevasti oli hän loppuun asti kiintynyt tuohon yhteen ainoaan, joka lyhyen ajan oli hänen puolisonsa, ja joka sen jälkeen pysyi hänelle kadotetun kodin ja elämän kauneuden ruumiillistumana. Tuon tuostakin tapaamme Mathilde Mautén kasvot Verlaine'in myöhemmässä lyriikassa, varsinkin "Sanattomissa romansseissa" ja "Rakkaus"-kokoelmassa, väliin kuusitoistavuotiaana kuten ensi näkemältä, ja kerran on hän puettu siihen koruttoman nuorekkaaseen viheriään ja harmaaseen pukuun, jota hän samaisena ensi kertana kantoi.

Simple elle était comme au temps de ma cour en robe grise et verte. --

Hän oli koruton kuin kosintani aikana, harmaassa ja vihreissä puvussa.

Useimmiten henkivät runot pohjatonta kaipausta, väliin taas ovat ne täynnä syytöksiä, väliin itsepuolustusta. Kaikista näistä aineksista kokoonpantu on ihana sikermä "Birds in the night", Lintuja yössä, jossa hän vuoroin on katkera ja muistelee entisiä, puolittain leikillä sanottuja, mutta julmasti toteutuneita ennustuksiaan, vuoroin puolustelee rakastettuaan omia ja maailman syytöksiä vastaan. Surumielisen kaunista ymmärtämystä henkii ensimmäinen säkeistö:

Vous n'avez pas eu toute patience, cela ce comprend par malheur, du reste. Vous êtes si jeune! et l'insouciance c'est le lot amer de ll'âge celeste!

Teillä ei ollut kaikkea kärsivällisyyttä, senhän, surullista kyllä, ymmärtää. Olette niin nuori! ja huolettomuus on taivaisen iän katkera osuus.

Samassa vireessä on toinen runo, "Child wife", Puolisolapsi, täynnä surua mutta samalla anteeksiantoa. Vaimon muisto on niin ikään inspiroinut ne hellyyttä uhkuvat säkeet "Amour"-kokoelmassa, joille hän on antanut nimen "Leski puhuu", Un veuf parle: hän kuvittelee näkevänsä kaukana merellä venheen, jossa "aivan nuori nainen" ja poikanen istuvat, ja joka on hukkumaisillaan ankaran pyörrevihurin kourissa. Oi, elkää pelätkö, kuiskaa runoilija, tuo meri on minun kyynelteni meri, ja ne kaksi hyvää enkeliä, jotka asettavat kuohut, ovat minun anteeksiantoa loistavat silmäni!

Et paix au groupe sur la mer, sur cette mer de bonnes larmes! Mes yeux joyeux dans le ciel clair, par cette nuit sans plus d'alarmes sont deux bons anges sur la mer.

Rauha olkoon merelliselle ryhmälle! Noille hyvien kyynelten merellä soutaville. Minun iloiset silmäni taivaan kirkkaudessa siintävät tänä yönä, jossa myrsky on vaimentunut, kuin kaksi hyvää enkeliä yli meren.

Toisella kertaa tunnustaa hän -- keskiaikaisesti arkaisoidussa balladissaan -- uneksineensa rakastetustaan, mutta, lisää hän katkerasti:

J'ai revé d'elle et pas elle de moi.

Olen uneksinut hänestä eikä hän minusta.

Runo on kirjoitettu lähes kymmenen vuotta lopullisen eron jälkeen --. Ja yhä -- jatkaaksemme esimerkkisarjaa -- kertomuksessaan Pierre Duchâtelet'sta antaa hän päähenkilön läpikäydä jotenkin samat ulkonaiset elämänvaiheet kuin Paul Verlaine, aina avioeroa ja vihlovaa yksinäisyyden tunnetta myöten: lopuksi riutuu Pierre, ikävästä ja mielenkarmeudesta, "tué par l'idée d'une femme," naisen muiston surmaamana. "Louise Leclercq" vihdoin tuntuu olevan kirjoitettu pääasiassa sen vuoksi, että tekijä saisi tilaisuuden viivähtää menneen avio-onnen muisteluissa ja loihtia esiin niitä, sekä myös siksi, että hän voisi kuvitella, kuinka ihanaa hänenkin elämänsä olisi voinut olla. Louiseille antaa hän kaikki ne hyveet, joita hän ensi kohtaamisesta asti runoili Mathilde Mautélle -- Louise on samalla kertaa puoliso ja rakastajatar, terve ja voimakas nainen, mainio äiti ja hyvä kristitty. Niin, me voisimme yhä jatkaa esimerkkisarjaa ja osoittaa, kuinka ratkaisevasti Mathilde Mauté ensi näkemältä valloitti sijan runoilijan elämässä ja runoudessa, mutta ylläesitetyt riittänevät. Varmasti, jos Paul Verlaine olisi elänyt keskiajalla, olisi ennen pitkää alettu kuiskata noitajuomasta, jota kaunis neito oli hänelle antanut!

Mutta elkäämme menkö ajassa eteenpäin tai kuvitelko, kuinka olisi voinut olla! Toistaiseksi on Paul Verlaine meille viidenkolmattavuotias, ja hän on ensi kertaa nähnyt sydämensä valitun. Tämän kohtalokkaan ensi tapaamisen jälkeen valtaa Verlaine'in kuitenkin eräänlainen mieletön, vaistomainen pelko, ja hän kysyy itseltään, kuinka voisi olla mahdollista, että ihastuttava Mathilde saattaisi rakastaa häntä, Paul Verlaine'iä, rumaa, merkillistä olentoa? Ja niin lähteekin hän, impulsiivisen luonteensa pakottamana, suin päin karkuun -- tulevia kärsimyksiä pakooni -- maalle, josta hän kuitenkin kirjoittaa viikon perästä virallisen kosimakirjeen de Sivryn perheelle! Hän saa ensin hiukan pidättyvän vastauksen, jossa hänelle toki vakuutetaan, että hän "saattaa toivoa", ja jonkun päivän perästä tuo velipuoli itse muodollisen suostumuksen: herra Verlaine on hyväksytty neiti Mautén tulevaksi puolisoksi! Yhdentekevää on, vaikuttiko tähän myöntymykseen, kuten esim. Verlaine'in ystävä ja elämäkerran kirjoittaja Lepelletier huomauttaa, se että Verlaine oli heti ensimmäisessä kirjeessään sanonut tahtovansa Mathilde'in sinänsä, ilman myötäjäisiä: kuten tunnettua, on juuri myötäjäiskysymys varsin tärkeä Ranskan keskiluokalle. Eikä Verlaine toiselta puolen ollut niinkään huono vävy, sovinnaisesti katsoen, sillä vaikka hän olikin runoilija, oli hän samalla kaikeksi onneksi vakituista palkkaa nauttiva virkamies, joka akateemisen oppiarvonsa nojalla saattoi paljonkin nousta arvoasteikossa. Kuten sanottu, tämä ei liikuta meitä; pääasiaksi jää, että Verlaine oli lähellä päämaaliaan ja että tytön vanhemmat olivat antaneet siunauksensa. "Rêve familier" oli muodostumassa unesta todellisuudeksi.