v. 1884--1885 hän nimittäin valmisteli kirjallista tutkielmaa

lakitieteenkandidaattitutkintoa varten, ja kun se oli hyväksytty, otettiin hänet virkamieheksi Hallitsevan Senaatin ensimmäiseen osastoon. Muutamia vuosia myöhemmin hän haki tästä virastosta Hallintoneuvoston kansliaan, n.s. valtakunnankansliaan.

Mutta uusi työ ei huvittanut paroni Nicolayta, eikä ylioppilasajan päättyminen aiheuttanut liioin mitään varsinaista muutosta hänen elämäntapoihinsa. Hän antautuu näinä vuosina osaksi virkavelvollisuuksilleen, joiden hoidossa hän osoittaa turhantarkkaa tunnollisuutta, osaksi huvielämään, jonka hänen asemansa seurapiireissä näyttää tekevän miltei hänen velvollisuudekseen. Hän käy teatterissa, huvitus, johon hän -- hänellä kun on niukasti esteettisiä taipumuksia -- ei pane suurta arvoa, vaikkakin hän joskus päiväkirjassaan lausuu ilmi ihastuksensa Faustiin, mainitsee, miten suurta huvia 'Kauniin Helenan' "siivo esitys" on hänelle tuottanut tai millaisen hurmauksen väristyksen Coquelinin näytteleminen hänessä synnytti. Tavallisesti sanotaan vain: "Sellaista minä en ymmärrä." Hän tanssii joskus kello viiteen aamulla tuttaviensa luona ja istuu ikävystyneenä -- säädyllisen näköisenä kuitenkin -- suuriruhtinas Vladimirin suurkutsuissa. Joskus, vaikka harvoin, hän saattaa merkitä jostain huvitilaisuudesta näinkin: "Oli oikein hauska" (Beaucoup amusé). Mutta kaiken tämän ohessa hänellä on aikaa syventyä kysymykseen uskonelämän sisällöstä, ja moni kysymys käy hänelle polttavaksi. Niinpä osoittaa päiväkirja hänen pohtivan "uskosta vanhurskauttamisen" käsitettä ja Jeesuksen Kristuksen täytetyn työn merkitystä. "Onko totta, että tämä työ on meille täysin riittävä?" hän kyselee v. 1884. "Mikä ilo, jos se olisi totta!" Ja 1885 hän kirjoittaa, että hän nyt on saanut varmuuden vanhurskauttamisesta, mutta ei vielä ymmärrä, mihin se perustuu. Vielä suurempi merkitys kuin näillä teoreettisilla mietiskelyillä on kuitenkin voimakkaalla tietoisuudella, joka hänet nyt täyttää, tietoisuudella siitä, että hän on velvollinen toimimaan Jumalan hyväksi, sekä yhä selvenevällä käsityksellä maailmallisuuden vaarasta, se kun yhä enemmän koettaa saada oikeuksia häneen.

Todellisuudessa tämä maailmanelämä tuskin on saanut valtaa hänen sisäisessä olemuksessaan. "Beaucoup amusé" ei ole, kuten sanottu, usein hänen sanontatapojaan n.s. huvi-illasta. Naamiaisten jälkeen, joihin hän on ottanut osaa, hän kirjoittaa: "En enää eläissäni mene sellaiseen." Eivät liioin kunnianhimon ja onnenetsinnän kiusaukset -- niin perin tavallisia ilmiöitä hänen seurapiirissään -- uhkaa häntä todellisena vaarana. Kun hän Helsingissä käydessään 1886 on tanssiaisissa, jotka kreivi Heyden pitää Aleksanteri II:lle, on hän mielissään, että oli jo ehtinyt poistua, kun keisari illalla myöhään oli kysellyt paroni Paul Nicolayta. Hänelle on taakaksi, kun hänen eräällä suuriruhtinaan vierailulla Monrepos'ssa täytyy tarjota käsivartensa suuriruhtinatar Maria Pavlovnalle, ja kun hän pari vuotta myöhemmin eräissä tanssiaisissa on "kaksi kertaa piirissä pidellyt keisarinnaa kädestä", merkitsee hän vain ironisesti voivansa nyt "kuolla rauhassa". Ja kuitenkin hän tuntee, että tuo tyhjä huvielämä on vahingollista; hän tuntee sen pakoksi ja esteeksi. Hän tuntee, että "maailmallisuus varastaa häneltä Kristuksen hengen", ja lähivuosien suurkysymykseksi tulee hänelle siksi: mikä tässä kaikessa on pahasta, kuinka paljosta minulla on oikeus luopua -- Jumalan tähden, ei omaksi hauskuudekseni? Tämä tarve, tarve määrätä suhtautumisensa maailmanelämän vaatimuksiin ja täydemmin ja kokonaisemmin asettua Jumalan johdettavaksi, se se nyt uutena murtautuu Paul Nicolayn elämään, se se päiväkirjojen mukaan ennen muuta antaa leiman sille kaudelle, jota rajoittavat vuodet 1884--1891.

Päätös, jonka hän tekee tammikuussa 1885 -- rakkaaksi käyneestä tavasta, tupakanpoltosta, luopuminen -- kuvaa sattuvasti, kuinka vakavasti hän ryhtyy parantamaan tapojaan ja muovailemaan luonnettaan. "Vahvistaakseni luonnettani teen Jumalan avulla sankarillisen päätöksen, että lakkaan tupakoimasta, ja olen tänä iltana lukinnut laatikkoon tupakkani ja rakkaat piippuni", sanotaan päiväkirjassa eräänlaisin huumorin sävyin. Seuraavina päivinä hän kuitenkin todella kärsi, kun hänen täytyi olla ilman tupakkaa tutkielmaansa valmistaessaan -- rinnassa tuntui alati paino, hän oli hermostunut ja huonolla tuulella. Usein oli hänestä ihan hullua, ettei hän tehnyt loppua vaivastaan polttamalla edes yhtä pientä savuketta -- varmasti tepsivä keino! -- mutta kun hän oli vähällä tehdä sen, hän muisti "raivostuneena", että se oli hänelle nyttemmin kielletty hedelmä. Perästäpäin paroni Nicolay iloitsi aivan varmaan monesta voitosta, jonka saavutti silloin -- sillä vuosien vieriessä vahvistui hänessä vakaumus, että tupakanpoltto estää suuresti todellista pyhitystä -- "Jumalan Henki ei pidä siitä" -- oli hänen tapana sanoa.

Uudenvuoden päivänä 1886 Paul Nicolay valitsi alkavan vuoden ohjeeksi kaksi ajatusta: "Älä kelpaa itsellesi" (not please yourself) ja: "Älä koskaan siirrä toistaiseksi". Sinä vuonna hän esiintyi ensi kerran julkisesti esittelijänä senaatissa, ja niinkuin ennen vanhaan tutkintoaikoina hänestä tuntui ihmeeltä, että hän onnistui paremmin kuin oli odottanutkaan. Vaikka hänen terveytensä oli tavallista huonompi -- hänen täytyi sen vuoksi olla Kissengenin vesihoitolassakin -- koetti hän kuitenkin kaikin tavoin toteuttaa molempia tunnuslauseitaan ja taistella kaikkinaista velttoutta ja toimettomuuteen taipumusta vastaan, joiden hän -- eiköhän syyttä? -- arveli rasittavan häntä suuressa määrin. Loppupuolella vuotta hänestä tuli saksalaisen seurakunnan köyhäinhoitoyhdistyksen jäsen, ja hän kävi yhdistyksen toimesta köyhiä ja sairaita katsomassa. Hän näki hirvittävää kärsimystä, mutta soimasi itseään, että hän sen ohessa _tunsi_ niin vähän. "Onko se väsymystä, vai jonkun toisenko läsnäolo sen vaikuttaa?" Ylipäänsäkin tuotti hänelle huolta, että häneltä puuttui voimakkaita tunteita, kuten hänen usein täytyi todeta itsestään. Siksi hän kai vanhempana mielellään tehosti puheissaan sitä, ettei kristityn sisäinen elämä saa olla tunteitten varassa, vaan sen tulee perustua tahdon vakavuuteen ja Jumalan sanaan. Päiväkirjasta v:lta 1887 näemme myös, että hän on ilomielin tarttunut sanoihin, jotka on kuullut saarnaaja Kargelin lausuvan eräässä kokouksessa ruhtinatar Lievenin luona: "Kristityn velvollisuus on antautua, ei huolehtia". Hän kiintyy myös toiseen kuvaan, jonka avulla Kargel esittää ajatustaan: Jumalan väkevä käsi tarttuu ihmisen heikkoon käteen, meidän on vain sallittava sen tapahtua. Tämä kuva toistui myös usein paroni Nicolayn uskonnollisissa esitelmissä -- Pietarsaaren ylioppilaskokouksessa se toi vapautuksen eräälle ratkaisun rajalle joutuneelle ylioppilaalle, tapaus, jota läsnäolleet vielä Nicolayn kuoltua liikutetuin mielin muistelevat. -- Niinpä siis huomaamme, että ne vaikutelmat, joita paroni Nicolay sai nyt puheenaolevina nuoruusvuosinaan, olivat syviä ja ratkaisevia, vaikutelmia, jotka monessa tapauksessa määräsivät hänen miehuusikänsä käsityksen kristinuskosta.

V. 1887 Paul Nicolay rupesi jäseneksi venäläiseen raamattuseuraan. Myös työhön saksalaisen seurakunnan hyväksi hän otti tänä vuonna osaa kantamalla samanikäisille tovereineen kolehdit "Peterkirche'n" jumalanpalveluksissa. Se lienee kysynyt ujolta ja, kuten tiedämme, ei juuri kirkollismieliseltä nuorelta mieheltämme aika paljon itsensävoittamista. Sitävastoin hän ei saanut itseään pakotetuksi ottamaan osaa erääseen toiseen seurakuntatyön haaraan -- pyhäkouluopetukseen -- vaan vastasi erään ystävänsä kehoitukseen, ettei hänellä ollut halua "opettaa lapsia, puhua saksaa tai toistaa mitä pappi oli heihin juurruttanut". Kuvaavia ovat tuo pieni letkaus papeille sekä hänen ilmaisemansa vastahakoisuus saksankielen puhumiseen -- tässä kai tulevat näkyviin ne kaksi yleisen vastenmielisyyden tunnetta, joita Paul Nicolayn oli vaikeinta voittaa; edellinen katosi aikaa myöten kokonaan, jälkimmäisestä hän sitävastoin tuskin milloinkaan vapautui.

Eräässä kokouksessa ruhtinatar Lievenin luona tammikuussa 1888 Nicolay esiintyi ensi kerran eläissään kristillisenä puhujana. Tähän hän tuskin ryhtyi mielellään, mutta hän teki sen kuitenkin "kategorisen imperatiivin" pakottamana, jonka hän itse ilmaisee seuraavin sanoin: "Minuun iski ajatus, että jos Jumala antaa minulle jotain sanottavaa, täytyy minun puhua, kun on puute puhujista, kuten nykyään; että minun on opittava saamaan jotain Jumalan sanasta eikä jäätävä passiiviseksi oppilaaksi, pelkästään pastorien ja muiden kuuntelijaksi. Mutta ei pään tulekaan tutkistella tarkoitusta, vaan sielun, Jumalan ja rukouksen avulla, kun Hän niin käskee." Hän tuntee nyt jo olevansa vastuussa niille ihmisille, jotka eivät olleet, kuten hän, löytäneet "elämän leipää", vaan näkivät hengellistä nälkää, ja hän tuntee tarvetta muuttaa uskonsa toiminnaksi pitämättä yksikseen mitä parhainta omisti. Kristityt, jotka eivät jaa sisäistä rikkauttaan, oli hänellä sittemmin tapana leimata "itsekkäiksi", "säännönvastaisiksi". Niinpä ei ensi esiintyminen ruhtinatar Lievenin luona jäänyt sinä vuonna viimeiseksi -- puhujien puute oli usein tuntuva, ja silloin Paul Nicolay oli aina valmis astumaan "muurinaukeamaan".

Tammikuun lopulla tapahtui semmoista, mitä osaltaan voi pitää käänteentekevänä hänen elämässään. Paroni Nicolay matkusti silloin Helsinkiin valtiopäiville ensi kerran istuakseen Ritarihuoneessa sukunsa päämiehenä. Nuoren paronin harrastus Suomea kohtaan oli lähinnä edellisinä vuosina huomattavasti kasvanut. Kerran, kun hän oli saanut ulkomaanpassin, oli häntä nimitetty "Venäjän palveluksessa olevaksi suomalaiseksi", mikä ilahdutti häntä suuresti. Hän oli alkanut opiskella ruotsia, ja kerran hän kieltäytyessään ottamasta osaa saksalaiseen pyhäkoulutyöhön selitti syyksi, että hän toivoo aikaa myöten saavansa opettaa ruotsalaisia ja suomalaisia lapsia. Tälle harrastukselle antoi runsasta virikettä se aika, jonka hän vietti Helsingissä valtiopäiväin vuoksi. Täällä paroni Nicolay tutustuu useihin Suomen eteviin miehiin, otetaan vieraanvaraisesti vastaan moniin suomalaisiin koteihin ja solmii pysyviä ystävyyssiteitäkin. Niinpä hän tutustuu rouva Louise af Forsellekseen ja hänen puolisoonsa, Emil af Forsellekseen, everstinrouva Karamziniin sekä useihin Wrede-suvun jäseniin, m.m. professori R.A. Wredeen ja Mathilda Wredeen, kesällä myös viimeksimainitun vanhempaan sisareen, Helenaan. Kymijoen varrella sijaitsevassa Toivola nimisessä vapautettujen vankien kodissa käydessään hän tutustuu sitäpaitsi kodin omistajaan ja johtajaan, paroni Henrik Wredeen, josta tuli hänen uskollisimpia, rakkaimpia ystäviään. -- Mathilda Wreden seurassa hän kävi Sörnäisten vankilassa, joka oli hänestä harvinaisen hyvin järjestetty laitos. Yleensä on hänen ajatustavallaan Suomesta rakastavan ihailun leima, joka oli niin yleinen sen ajan "Venäjän palveluksessa olevissa suomalaisissa", he kun joutuivat vertailemaan, tilapäisesti kotimaassaan käydessään, sen länsimaisesti järjestettyjä oloja suuren Venäjän valtakunnan sekasortoiseen tilaan.

Paul Nicolayn sisäiselle kehitykselle muodostuvat useat näistä tuttavuuksista hyvin merkityksellisiksi. Hän ottaa osaa hengellisiin illanviettoihin everstinrouva Karamzinin kodissa, ja kahden nuoren miehen seurassa, joihin hän nyt myös tutustuu, E. Björkenheimiin ja K. Boijeen, hän käy vapaakirkollisten kokouksissa Allianssitalossa Helsingissä. Suomen uskovissa piireissä siihen aikaan vallitsevat käsitykset suhtautumisesta "maailmaan" herättävät jonkinlaista levottomuutta tässä äärimmäisen tunnonherkässä nuoressa miehessä. Olemme nähneet, että hän on vielä tähän asti arvellut voivansa yhdistää toisiinsa uskonnollisen toiminnan ja maailmallisen huvielämän, että hän ei edes katsonut itsellään olevan oikeutta ilman kypsää harkintaa ja sisäistä varmuutta rikkoa välejään jälkimmäisen kanssa. Täällä hän törmää aivan toisenlaista katsantokantaa vastaan. Rouva Louise af Forselles on kertonut tilaisuudesta, jolloin tämä erilaisuus tuli näkyviin. Eräänä iltana paroni Nicolay saapui hiukan liian myöhään raamattupiiriin everstinrouva Karamzinin luo sekä pyyteli sitä vähääkään hämilleen joutumatta anteeksi, selittäen, että hänen oli muka pitänyt olla karusellihuveissa, jotka hänen seurapiirinsä herrat ja naiset olivat panneet toimeen Siltasaarella. Kokouksen jälkeen tuo olemukseltaan hiljainen, kysyväkatseinen nuori mies saattoi rouva af Forsellesta kotiin ja kysyi tältä hetken vaitiolon perästä, mitä tämä tarkoitti sanoillaan "melkein kristitty", joita oli käyttänyt illan kuluessa. Nopeasti, miltei harkitsematta tämä vastasi: "No, esimerkiksi sitä, joka tulee sirkusesityksestä raamatunkeskusteluun." -- "Tummain silmien kysyvä ilme kävi entistäänkin huomattavammaksi", kirjoittaa rouva af Forselles, "minä saatoin nähdä sen selvästi katulyhtyjen himmeässä valossakin, ja samalla miltei huomaamaton hymy hiipi noille totisille piirteille. Tuota ilmettä en ole voinut koskaan unohtaa -- se vaikutti minuun niin voimakkaasti, siinä kun ei ollut loukatun turhamaisuuden tai pahastuksen hiventäkään. Näin siinä vain tämän kristallinkirkkaan luonteen syvän totuudenjanon."

Totuuden jano -- varman, omakohtaisesti löydetyn totuuden -- käy todella ilmi niistä muistiinpanoista, joita tähän aikaan tapaamme Paul Nicolayn päiväkirjassa. Hän mainitsee siinä rouva Forselleksen ajatuksen, että Herralle kerran antautuneen ei tule enää rakastaa huveja, ei edes musiikkia tai muuta sellaista, jolleivät ne tarkoita Jumalan kunniaa. "Siihen en voinut sanoa aamen." "Pitääkö ihmisen elää yläpuolella sen, minkä käsittää (au délà de sa compréhension)?" hän kysyy itseltään. Hän rukoilee selvyyttä tähän kysymykseen, ja silloin hänelle selviää muutamia ajatuksia: 1) Hengellinen kasvu alkaa samasta hetkestä, jolloin ihminen antautuu Herralle; 2) on erilaisia kasvun asteita; 3) ei tule pyrkiä kasvamaan nopeammin kuin kasvaa; 4) yksin Jeesuksen tulee olla päämääränämme ja opastajanamme hengellisissä asioissa, kun taas muiden Jumalan lasten mielipiteillä on vain toisarvoinen ("tres secondaire") merkitys. -- Room. 14: 4:nnen sanain sisältö: "Mikä sinä olet tuomitsemaan toisen palvelijaa? Oman isäntänsä edessä hän seisoo tai kaatuu; mutta hän on pysyvä pystyssä, sillä Herra voi pitää hänet pystyssä" -- käy hänelle nyt eläväksi; ja ne pysyvät hänelle rakkaina kautta elämän. Herransa edessä hän tutkistelee jokaista totuutta, punnitsee joka askelta. Kun jokin alkaa näyttää hänen omastatunnostaan väärältä, ei hän epäröi leimata sitä siksi, mutta ei ennen. Olemme jo nähneet, kuinka hän luopui rakkaista piipuistaan ja savukkeistaan. Kuvaava on hänen suhteensa väkijuomiin. Suomessa oleskellessaan hän tulee pari kertaa juoneeksi seurassa enemmän kuin hän sietää, ja ensi kerran hän pysähtyy sen johdosta pohtimaan raittiuskysymystä: "Onko oikein, että kristitty nauttii olutta enemmän kuin hän tarvitsee sammuttaakseen janonsa?" Kerran Uudenmaan pursiklubin päivällisten jälkeen, joilla hän ei ollut mielestään ollut kyllin kohtuullinen, hän alkaa miettiä sininauhan käytäntöön ottamista ainoana keinona, millä näin alentavat tapahtumat olisivat tulevaisuudessa vältettävissä. Aivan persoonallisista syistä ja samalla itsenäisellä tavalla hän luopuu urheilumetsästyksestä. Hän sattuu kerran ampumaan sorsaemon, joka uhraa henkensä koettaessaan pelastaa poikasiaan, ja nuoressa metsämiehessä herää kysymys, kuinka se, "joka haluaa itselleen Kristuksen mieltä", voi jättäytyä sellaiselle kannalle, että joutuu harjoittamaan moista julmuutta. Paul Nicolayn vaikuttimet ovat näinä aikoina, kuten huomaamme, täysin yksilöllisiä, hän ei koskaan johdu yleiseen periaatteeseen muuta tietä kuin yksityistapauksesta -- ja tämä menettely pysyi myöhemminkin hänelle luonteenomaisena.

On selvää, että Nicolayn ilmeinen itsenäisyys sai hänet varmasti usein suhtautumaan epäröivästi paljoonkin, mihin hänen vapaakirkolliset ystävänsä parhaassa tarkoituksessa tahtoivat pakottaa häntä. "Mitä nyt tuokin on, jota joka taholta huudetaan minulle -- että minun muka tulee 'testify' (todistaa) eikä panna kynttilääni vakan alle?" hän kirjoittaa, ilmeistä vastenmielisyyttä tuntien, päiväkirjaansa. Kaikkinainen vielä kokemattomien tunteitten ilmaiseminen, kaikkinainen hurmio vaikuttaa häneen tympäisevästi. Hän kaipaa täydellistä Jumalalle antaumusta, mutta ei mielestään voi saavuttaa tätä päämääräänsä "antautumalla" julkisesti Allianssitalolla, kuten häntä kehoitetaan tekemään. Muiden "hyökkäävät" propagandamenetelmät -- lehtisten jakaminen junissa ja höyrylaivoissa, uskonnolliset keskustelut tuntemattomien ihmisten kanssa -- ovat hänestä sanomattoman vastenmieliset. Mutta tunnollisuus saa hänet kysymään itseltään, pelkästä pelkuruudesta ja velttoudestako hän haluaa karttaa sellaista. Hänen luonteensa itsenäisen piirteen vastapainona on jossain määrin jokin, jota on nimitetty "rehellisen luonteen taipumukseksi valita vaikein vain siksi, että se on vaikeaa". Kun hän kesempänä matkustaa erään ystävänsä kanssa -- joka myös on uskovainen kristitty -- Kaukasiaan tervehtimään setäänsä, kalvavat häntä koko ajan itsesyytökset, kun hän ei ryhdy mihinkään antaakseen matkatovereilleen hengellistä apua. Mutta mahdottomalta tuntuu hänestä kuitenkin tällaisten tilaisuuksien etsiminen, ja vain vaivoin hän saa jaetuksi muutamia lehtisiä, milloin se käy luontevasti laatuun. Ystävykset huomaavat suorastaan karttavansa matkatovereitaan, kun nämä ovat heille vierasta ihmisluokkaa. Tietoisuus tästä synnyttää paroni Nicolayssa kalvavan levottomuuden: "Palaako minussa pyhä tuli?" Tällaiset epäilyt vaivasivat häntä vielä kauan sittemminkin. Mutta muuten varmistuu hänessä yhäti tänä hänelle tärkeänä vuonna vakaumus, että Jumala on kutsunut hänet palvelukseensa.

Seurustelu pietarilaisten uskovain ystävien kanssa vahvistaa tätä hänen vakaumustaan. Erään näistä ystävistä hän nyt mainitsee ensi kerran päiväkirjassaan, nimittäin neiti Aleksandra (Sasha) Peuckérin, lahjakkaan ja lämminsydämisen naisen, joka uhrasi sekä koko omaisuutensa että myös kaiken aikansa työhön Mestarin hyväksi. Paroni Nicolay sanoo häntä päiväkirjassaan "ihailtavaksi, rakastettavaksi Jumalan lapseksi", eikä hänen tarvinnut myöhemminkään muuttaa mieltä häneen nähden. Neiti Peuckeriä, joka vieläkin elää Venäjällä, missä hän bolshevikkihallituksen aikana on joutunut ankariin kärsimyksiin, kuvaavat kaikki, jotka ovat tunteneet, hänet, tulisieluksi, ihmiseksi, jossa tunteen lämpö, ajatuksen selvyys ja syvyys sekä tahdon määrätietoinen voima ovat liittyneet sopusoinnuksi. Hänen suhteensa paroni Nicolayhin samoin kuin moniin tämän tovereihin antaa vahvistuksen sille tosiasialle, että naisen on suotu yksityistapauksissa toimia miesten sielunhoitajana. Nuo nuoret miehet kokoontuivat usein hänen kotiinsa puhellakseen perinpohjin asioista, jotka olivat heidän sydämellään, sekä yhdessä tutkiakseen raamattua. -- Joulukuussa paroni Nicolay myös ensi kerran tapasi eversti Pashkovin, joka hänestä tuntui olevan "sympaattinen mies, vilpitön, nöyrä ja rakastavainen". Mitään syvempää vaikutusta ei Pashkovilla, jonka pian sen jälkeen oli pakko lähteä pois Venäjältä, kuitenkaan liene ollut häneen.

Moni seikka osoittaa, että sitä Jumalalle antautumista, jota Paul Nicolay murroskaudeksi nimittämänämme aikana oli tavoitellut, voinee lopulla vuotta 1888 pitää päätökseen saatettuna tosiasiana. Hänen alusta pitäen kristillisyyttä kohti suunnatussa elämässään ei voi olla puhetta kääntymyksestä sanan varsinaisessa mielessä. Mutta kun hän vielä muutamaa kuukautta aikaisemmin kyselee, lieneekö oikeutta luopua siitä tai tästä maallisesta huvista, kirjoittaa hän lokakuussa: "Mikä armo onkaan, kun on voinut rikkoa välit maailmaan!" Ja samoihin aikoihin tapaamme hänet kaikesta vastenmielisyydestä huolimatta saksalaisen pyhäkoulun vapaaehtoisena opettajana. Vuoden 1886 ohjelause "not please yourself" -- on toteutunut Paul Nicolayn elämässä. Saamme hänestä sen ehdottoman vaikutelman, että hän nyt on luovuttanut purtensa peräsimen omiansa voimakkaampiin käsiin, että hän on asettunut ylempänsä käskettäväksi. Niinkuin hän mielellään myöhemmin sanoi, oli hänen nyt vain taisteltava, vastuu voitosta ei ollut hänen.

Erittäin hyvin hän käsitti, että kristinusko tiesi itsekieltäymystä: "_As long as you keep yourself to yourself, can you do nothing to nobody_". [Niin kauan kuin pidätät itsesi itseäsi varten, et voi tehdä mitään kenenkään hyväksi.] ja lisää: "Tämä on tunkeutunut sieluuni. Kaikkina näinä viime päivinä olen tuntenut sieluni ikäänkuin huonotuuliseksi ja näivettyneeksi. Tänä iltana tutkin itseltäni, olinko säästänyt yhdenkään ainoan epäjumalan, ja vastasin: en. Sitten johtui mieleeni, että olin vaalinut erästä epäjumalaa -- mukavuuttani ('mes aises') ja päätin kohta uhrata sen. _Put the hand of your will on the stone to be rolled away and expect God to do it_. [Pane tahtosi käsi kivelle, joka on vieritettävä pois tieltä, ja odota, että Jumala tekee sen.] Siksi olen sanonut tänä iltana Jumalalle: minä olen tieten tahtoen uhrannut mukavuuteni, sikäli kuin ymmärrän -- ja olen jättänyt työn suorittamisen Jumalalle. _I am willing, make me able_. [Minä olen altis, tee minut kykeneväksi.] Oi, jospa Jumala antaisi elämälleni uutta lentoa!" Samana vuonna hän kirjoittaa myös: "Nyt rukoilen Jumalalta joka päivä seuraavaa, minkä odotan saavani:

1) että kasvaisin Hänessä kuin viinipuun oksa, taakseni katsomatta ja koskaan tempautumatta irti, yhä lujittuen;

2) että saisin palvelevan mielen Hänen tähtensä ja pääsisin kamalasta pelostani ja vastenmielisyydestäni, jota tunnen muille puhumista kohtaan -- sekä että olisin hyödyllinen palvelija;

3) että luonteeni muuttuisi sellaiseksi, etten tuhlaisi, vaan voittaisin aikaa; ei vähääkään velttoutta!"

Välien rikkoutuminen "maailman" -- maailmallisen huvielämän kanssa -- tuntui kai hyvin pian paroni Nicolaysta helpotukselta, sen ymmärtää, kun tunnemme koko hänen rakenteensa. Hän iloitsi varmuudesta, ettei hänen tarvinnut alistua seuraelämän hirmuvaltaan. Joskus sentään saattoi hänen kannanmuutoksensa johtaa ristiriitoihin ympäristön kanssa. Niinpä hän sai helmikuussa 1889 kutsun jo aikoja ennen määrättyihin hovitanssiaisiin, joihin hän oli vuosi sitten pyytänyt vaikutusvaltaista Setäänsä hankkimaan hänelle pääsyn. Hänen äitinsä ja vanhemman sisarensa mielestä hänen olisi pitänyt noudattaa kutsua, jollei, niin hän loukkaisi setäänsä, joka oli nähnyt niin paljon vaivaa hankkiakseen sen hänelle, ja sitä paitsi hänen käytöksensä olisi Majesteeteista piittaamatonta. Helmikuun 10:ntenä Paul Nicolay kirjoittaa siitä: "On vaikeata, kun en näe selvästi -- ja kun omaiseni pyytävät vaikuttaa minuun. Yksinomaan uskonnollisista syistä olen päättänyt kieltäytyä tanssiaisista. Ikävystymisen ja hämillisyyden ikävyyttä en ajattele enää, mutta tunnen, että Jumala on johtanut minua määrättyyn suuntaan ja saanut minut luopumaan maailmallisuudesta. Jos ottaisin kutsun vastaan, lähtisin kuin vastakkaiseen suuntaan, ja se voisi viedä minut yhä pitemmälle." Hän kieltäytyy siksi kutsusta tunnustaen, että siten panee itsensä Majesteettien pahastumiselle ja virkamiesuransa vahingoittumisen uhalle alttiiksi. -- Kahta vuotta myöhemmin hän kuitenkin joutuu samantapaiseen tilanteeseen, josta sopinee mainita edellisen yhteydessä. Monrepos'ssa oleskellessaan hän sai kuulla, että keisari Aleksanteri puolisoineen astuisi maihin Viipurissa matkalla Langinkoskelle. "Oli heti selvää, että äiti menisi satamalaiturin paviljonkiin vastaanottamaan heitä -- mutta minulle ei ollut selvää, mitä minä tekisin. Persoonallisesti olisi minulle oikeastaan ollut hauska saada nähdä heitä lähempää ja tulla heille esitellyksi, mutta en tietänyt, mitä Jumala ajatteli siitä, kun Hän ei sallinut minun mennä hovitanssiaisiinkaan. Pyydettyäni Jumalan johtoa en kuitenkaan ollut levoton. Sunnuntaiaamuna avasin raamattuni, joka aukesi Danielin kolmannen luvun kohdalta, ja kun luin sen, huomasin siitä, etteivät Danielin kolme ystävää saaneet tehdä kaikkea mitä muut. Olikohan sillä ja esittelylläni jotain yhteyttä? Mutta mitä yhteyttä? Ei mitään. Menen huoneeseeni, avaan Uuden Testamenttini ja silmäni kiintyvät 2 Kor. 6: 14:nteen. [Älkää antautuko kantamaan vierasta iestä j.n.e.] Mitä siis? ('Allons donc!') ajattelen. Ennakkoluuloa, minun täytyy epäillä itseäni. Joka tapauksessa rukoilen, että Jumala näyttäisi minulle tahtonsa selvästi ja pakottaisi minut noudattamaan sitä, vaikkapa vastoin omaa tahtoani. Minä jätän Hänen huolekseen tahtonsa toteuttamisen. Tänä iltana menen kuvernöörin luo kuulemaan, mitä mieltä kreivi Heyden on tästä asiasta." -- Kreivi Heyden selitti, että olisi kiusallista, jos vältettäisiin alamaisvelvollisuuksia, ja määrättiin sitten, että paroni Nicolay senaattorien ja muiden ylhäisten virkamiesten seurassa esitellään Majesteeteille. Mutta illalla hän kohtasi Uudesta Testamentistaan sanat 1 Kor. 7: 17:nnestä: "Vaeltakoon vain kukin sen mukaan... missä Jumala on hänet kutsunut..." ja hänestä nuo sanat olivat varsin merkitykselliset. Kaikki kolme kohtaa näyttivät viittaavan samaan ajatukseen, että Jumala voi "hyvin persoonallisella tavalla" kehoittaa Hänelle antautunutta ihmistä luopumaan maailmallisesta teosta silloinkin, kun siihen ei itsessään sisälly mitään suoranaisesti väärää. Aikana, joka oli jäljellä esittelypäivään, ei hän kuitenkaan päässyt selvyyteen itsestään. Hänellä oli vain voimakas tunto siitä, että Jumala oli tällä kertaa todellakin tahtonut puhua hänelle noilla raamatunlauseilla, ja hänet valtasi "suuri pelko, ettei vain olisi tottelematon". Pyydettyään illalla johdatusta hän sai vastauksen Apostolien tekojen 16: 7:nnestä: 'Henki ei sallinut'. "-- Silloin rauhoituin. Kun olen niin paljon rukoillut ja saanut sellaisia vastauksia, olen varma, että niin on Jumalan tahto, ja minut täyttää suloinen rauha."

Monen mielestä ehkä kysymys, joka tuotti paroni Nicolaylle niin paljon päänvaivaa, ei olisi ollut niin vakavan pohdinnan arvoinen -- mutta Paul Nicolay otti koko elämän vakavasti, ja se, joka oli kasvanut ylhäisaatelisessa, vanhanaikaisesti alamaisuskollisessa piirissä, hovi-ilman läheisessä kosketuksessa, näki varmasti sitäpaitsi koko asian aivan toisenlaisessa valossa. Saman ominaisuuden, jonka Paul Nicolayn aritmetiikan opettaja oli hänessä todennut ja jota hän itse kerran nimitti ainoaksi hyväksi puolekseen -- sen, ettei hän voinut päästää probleemia käsistään ratkaisemattomana tai puolittaisena -- tapaamme hänessä nyt samoin kuin vastakin. Hänen probleeminsa olivat enimmäkseen eetillistä laatua. Ja koko elämä muodostui hänelle tärkeitten ja vaikeain tehtäväin sarjaksi, jotka kaikki oli Jumalan avulla ratkaistava.

Hyvin persoonallisella tavalla johdettiin Paul Nicolayta murrosta lähinnä seuraavina vuosina yhä syvemmin siihen Jumalan yhteyteen, jonka hän oli valinnut omaksi osakseen. V. 1889 hän oli kerran pahasti sairaana -- ja kuoleman-ajatuksen koko vakavuus tunkeutui hänen mieleensä. Kivuista huolimatta hän tunsi, että Jumala oli hyvin hyvä tahtoessaan valmistaa häntä. "Älä pelkää -- usko ainoastaan." Kun kuume aleni, tuntui elämä kuin uudelta, kuin lahjalta, ja hän rukoili, että hän voisi antautua täydemmin, ja että hänen tekonsa tästä lähtien "tarkistaisi kuoleman henki" ("_que mes actes soient contrôlés par l'esprit de la mort_"). Hän alkoi nyt ottaa osaa niihin Pietarin saksalaisille pidettyihin evankeelisiin kokouksiin, joita pani toimeen kristillismielinen kirjakauppias Grote, ja avusti tätä n.s. jälkikokousten järjestämisessä niille, jotka halusivat päästä uskovain kanssa persoonallisiin kosketuksiin. Myöskin kodissaan hän pani toimeen tämänlaisia uskonnollisia illanviettoja. 14 p:nä heinäkuuta 1890 hän matkusti Englantiin ollakseen läsnä hengellisen elämän syventämistä tarkoittavassa kokouksessa, jollaisia vuosittain pidettiin ja yhä pidetään Keswickin kaupungissa. Tällä matkallaan hän kävi tunnetun saarnaajan Spurgeonin rukoushuoneessa ja tutustui lordi Radstockiin ja tämän poikaan sekä moniin muihin eteviin hengellisen alan edustajiin. Nicolay tunsi jo kokouksen alusta alkaen olevansa jonkin suuren ja ratkaisevan ovella ja merkitsi päiväkirjaansa seuraavat merkitykselliset sanat: "Minä pyhittäydyn", ja toisen kerran: "Minä uudistan liittoni Jeesuksen Kristuksen kanssa." Rehellisesti hän taisteli saadakseen uskonsa tunteista riippumattomaksi, "sillä niin pitää uskon olla". "Minä uskon koko ajan Kristukseen tahtoni voimasta" hän kirjoittaa hänelle ominaisin tavoin. Keswickkokouksen hiljainen, hengellinen ilmasto teki häneen syvän vaikutuksen. Täällä hänelle kävi entistä varmemmaksi, että hänen rauhansa pohjasi yksinomaan Jumalaan ja Hänen tahtoonsa eikä ollut hänen omain tuntemustensa varassa. Rukoillessa ei tarvitse manata esiin minkäänlaista rukouksenkuulemisen varmuutta. Ainoastaan varmuus siitä, että Jumala kuulee, on tarpeen rukouksessa -- se ajatus tulee näinä päivinä lohdullisena hänen taistelevaan sieluunsa. Hän toivoo koko sydämestään, että Jumala varustaisi hänet palvelukseensa, ja hän pyytää itselleen uutta rukouksen ja uskon ojennusnuoraa ("_a new standard of prayer, a new standard of faith_").

ENSI KYLVÖ.

Kun Paul Nicolaylle oli selvinnyt, että hän voi ja että hänen tuli luopua kaikesta, mikä oli olemassa vain hänen omaksi huvikseen, alkoi sekin ajatus, että hänen piti myydä epäjumalansa, purjehdusjahtinsa "Lady", yhä useammin liikkua hänen mielessään. Hän ilmoitti sen myytäväksikin, mutta kun ei tullut ostajaa, heitti hän sikseen myymishankkeet tällä kertaa. Sitävastoin paroni Henrik Wrede teki erään ehdotuksen, johon Nicolay suostui hetken epäröityään. Miksei Ladyä voisi käyttää Herran palvelukseen -- lähetysveneenä? Olihan saaristossa monta seutua, joissa harvoin, tuskin koskaan, kuultiin saarnaa, ja missä väestö tuskin kykeni hankkimaan itselleen raamattua tai muita hyviä kirjoja. Paroni Wrede tarjoutui ystävänsä seuraksi tämän ensi retkelle, ja elokuun alussa 1890 tuuma pantiin toimeen.

Ystävykset lähtivät Toivolasta, missä paroni Nicolay oli vieraillut, Kotkaan, jonka satamassa "Lady" oli ankkurissa. Kotkasta he ohjasivat kulkunsa Suur-Mustaan, missä viipyivät päivän jaellen uskonnollisia lentolehtisiä "ystävällisille saarelaisille", kuten paroni Nicolayn muistiinpanoissa mainitaan. Paroni Wrede puhui väestölle ja luki suomalaisen saarnan -- mihin hänen ystävänsä ei olisi näihin aikoihin suomenkielen taitonsa puutteellisuuden vuoksi pystynyt. Seuraavana aamuna jatkettiin matkaa navakan tuulen puhaltaessa Majasaarelle ja Nuokkaan ja sieltä Haapsaarelle. Puolitiessä nousi Haapsaaren puolelta suurenmoinen ukkosilma, ja se pelotti paroni Wredeä, joka ei kestänyt meritautia ja tunsi jo sen oireita. Hän pyysi siksi toveriaan niin pian kuin suinkin kääntymään takaisin ja laskemaan hänet maihin Haminaan. Paroni Nicolay teki työtä käskettyä ja palasi sitten Monrepos'hon kiitollisena, että oli saanut käsityksen siitä, miten tätä uutta työtä oli tehtävä.

Eräs este oli kuitenkin samansuuntaisen toiminnan jatkamisen tiellä, nimittäin kieli. Jos paroni Nicolay lähti yksin matkalle, kävi tuo este miltei voittamattomaksi, sillä hän osasi ruotsia vain puutteellisesti ja suomea hyvin vähän. Määrätietoisen tarmokkaasti hän alkoi heti ottaa suomenkielen tunteja oppiakseen niin paljon, että kykenisi ainakin kirjojen jakelijaksi. Rohkaisevalta tuntui, kun eräs venäläisen raamattuseuran palveluksessa oleva henkilö tarjosi hänelle neljätuhatta kappaletta suomalaisia lentolehtisiä. Hän näki siinä mielestään merkin siitä, että Jumala hyväksyi hänen aikeensa. 14 p:nä heinäkuuta 1891 hän arveli olevansa valmis toiselle lähetysmatkalleen. Hän lähti nyt ensin ruotsalaisseutuihin, joissa hän helpommin pääsi väestön kanssa kosketuksiin, ja aloitti Orrengrundista, missä luotsit ottivat hänet ystävällisesti vastaan, minkä jälkeen käytiin Boistöllä, Reimarslandetissa, Kampuslandetissa ja Kungshamnissa. Paroni Nicolay antoi usein ilmojen ja tuulien määrätä reittinsä, varmana siitä, että Kristus hallitsi niitäkin ja niissä antoi hänelle sitä johtoa, jota hän tarvitsi. Itse työlle hän ei ollut vielä laatinut varmaa suunnitelmaa, ja usein hän tunsi kylläkin epäröivänsä, miten ryhtyä siihen käsiksi. Minkälaiseksi hänen toimintansa tällöin muodostui, sen näemme parhaiten niistä yksityiskohtaisista kuvauksista, jotka hän on itse piirtänyt näistä ensimmäisistä lähetysmatkoista. Yksinkertaisen asiallisina ne luovat selvän kuvan kolportööriparonista sekä purjehtiessa että tuossa usein vaivalloisessa eikä suinkaan aina kiitollisessa työssä, joka suoritettiin maissa. Muutamat otteet hänen kertomuksestaan ensimmäisestä omintakeisesta matkasta voivat siksi olla varsin mielenkiintoiset.

"Kungshamnista saapuu vene tuoden maitoa ja marjoja vastalahjaksi eilisistä kirjoista. -- Nostin ankkurin. Näin jonkun matkan päässä ryhmän miehiä, jotka olivat nostamassa tukkeja vedestä. Ankkuroin uudestaan ja lähdin heidän luokseen jakaen heille lehtisiä ja puhuen niin hyvin kuin osasin. Jouduin erään kanssa hauskaan, todelliseen suoranaiseen keskusteluun. He ostivat useita ruotsalaisia ja suomalaisia Uusia Testamentteja ja olivat hyvin siivoja. Sitten, hiukan epäröityäni minne purjehtisin, valitsin tuntemattoman reitin Parlahden selän kautta. Pysähdyin ja kävin L. D--bergin kylässä. Miehet olivat niityillä, naiset kotona rahattomina. Eräässä tuvassa näin sairaan räätälinvaimoraukan, annoin hänelle lehtisiäni ja Uuden Testamentin. Miksi en voinut rukoilla sairaan vaimon puolesta ja tehdä häntä terveeksi? -- Monissa paikoin minua pyydetään odottamaan kahvin keittämistä, mutta en jouda! -- -- -- Tahtoisin Jumalan avulla ymmärtää paremmin, kuinka voisin puhua ihmisille tarkoitusta vastaavammin ja olla Hänen kanssaan sellaisessa yhteydessä, että kuulisin Hänen äänensä joka kerta kun puhun. -- -- Kaunis aamu, heikko kaakkoistuuli, raskas ilma. Sousin maihin Pajurin seurassa ja menin kylään. Enimmäkseen naisia. Puhuin suomea. Muutamat tuntuivat liikutetuilta, ottivat vastaan lentolehtisiä ilomielin, mutta eivät ostaneet yhtään ainoata kirjaa. Heillä on kaikilla Uudet Testamentit, monilla raamattukin. Miesten poissaollessa naiset eivät saa käyttää rahoja. Kävin uimassa, ennenkuin menin erääseen taloon. Puhuin enimmäkseen Jumalan rauhasta. 'Jolla ei ole Kristuksen henkeä, se ei ole Hänen omansa'. Room. 8. Kristuksen henki on rauhan henki 'Oletteko ottaneet sen vastaan?' Aina sama välttelevä vastaus: 'Kyllähän se pitäisi olla.' Jätin heille lentolehtisiä. Purjehdin Kaunissaareen. Menin luotsitupaan, tapasin siellä kolme miestä. Eräs tuntui miltei ivalliselta, toinen kuunteli. Heillä ei ollut raamattua, ei liioin Uutta Testamenttia -- eivätkä he tarvinneetkaan, oli muka kotona. Kaikkialla noita kiusallisia postilloja -- kysytään virsikirjoja, laulukirjoja, postilloja! Kuljen saaren poikki, noin kolmen kilometrin matkan, helteinen ilma, raskas laukku. Tapasin heinäniityllä hauskan miehen. Hän pyysi minut luokseen ja tarjosi kahvit. Jumala häntä siunatkoon. Enimmät ihmiset eivät olleet erikoisen rohkaisevia -- jospa lehtisistä lähtisi apua! -- Erään veneen vierellä oli viisi kuusi henkeä koolla. Kun aloin, kohtasi minua hymyily, mutta sana 'Jumalan rauha' sai heidät hyvin totisiksi, ja niin saatoin esittää viestini. Palasin jahdilleni ja purjehdin eteenpäin. Ukkospilviä tuulen puolella, jotka toivat muassaan etelätuulta. Pääsimme komeasti Kotkaan. -- Purjehtiessa pitää aina olla valppaana, se ottaa valtoihinsa, ja minä kadotan elävän yhteyteni Jumalan kanssa. Mutta Jumala lohdutti minua omalla rakastavalla tavallaan. Tänä aamuna avasin ruotsalaisen raamattuni, eteeni aukesi Jes. 44: 1., ja katseeni osui näihin alleviivattuihin sanoihin: 'Sinä olet palvelijani, minä en unohda sinua.' Se oli minulle suoraan Kuninkaalta tullut sanoma. Jumala on tunnustanut minut palvelijakseen ja muistuttaa itse minulle, ettei Hän unohda minua. Kuinka kallisarvoinen onkaan minulle tämä sanoma ja kuinka kiitänkään Herraani ja Mestariani siitä."

Ymmärrämme niin hyvin, että kokematon lähetti tunsi tarvitsevansa rohkaisua ja apua tänä ensimmäisenä vaikeana työkautenaan. Hän on tietoinen siitä, että hän nyt onnistuu saamaan sanomattoman vähän aikaan kolportööritoiminnallaan ja sanoillaan, mutta hän tuntee silti olevansa velvollinen käymään Jumalan hänelle osoittamaa tietä. Kun häntä tällöin kohtaa ulkonaisia ja sisäisiä vaikeuksia, kyselee hän usein itseltään, eikö se tiedä sitä, että hän on jollain tavalla pahoittanut Herraansa ja menettänyt Hänen luottamuksensa huolimattomuudellaan, välinpitämättömyydellään tai tottelemattomuudellaan. Tämä tunne vaivaa häntä "niinkuin ennen vanhaan", ja ujous ja itsearvostelu saavat taas äänensä kuuluville ja houkuttelevat häntä pois tuosta raskaasta tehtävästä. Mutta sellaisina hetkinä hän etsii lohtua varmuudesta, että Jumala kaikesta huolimatta rakastaa häntä. Hän antautuu uusin tarmoin työhönsä. Käynnistään kylässä, missä ihmiset jälleen tuntuvat hänestä "ei juuri rohkaisevilta, elottomilta ja välinpitämättömiltä", hän kirjoittaa seuraavat kuvaavat sanat: "No niin, tämähän on vain kylvöä." Tämä ajatus ylläpitää häntä.

Millaiseksi hänen keskustelunsa kansan kanssa useinkin muodostui, siitä hän kertoo itse muistiinpanoissaan. Vahinko vain, että ne ovat englanninkielisiä, joten saaristolaisten vastaukset menettävät hänen esityksessään koko alkuperäisen tuoreutensa. Paroni Nicolayn menettelytavalle tältä ajalta nämä yksityiskohdat ovat joka tapauksessa hyvin luonteenomaisia. Eräskin keskustelu käy tämäntapaisesti: 'Herra Jeesus Kristus siunatkoon tätä taloa!' -- Joskus 'kiitos', joskus ei vastausta lainkaan. -- Hyvää huomenta! Minulla on muassani raamattuja ja Uusia Testamentteja. Onko teillä niitä? -- On kyllä, on meillä, muutama testamentti ja kirjoja koko joukko. -- Sepä hauskaa -- onko teillä myös rauha Jumalan kanssa? -- Pitäisipä tuo olla. Onko teillä rukouskirjoja ja postilloja? -- Ei ole, on vain Jumalan sanaa. Muistakaa, ettemme elä kauan. Herra Jeesus tulee pian takaisin, tai Hän voi myös pian kutsua meidät täältä -- meidän täytyy olla valmiit kohtaamaan Häntä. -- Niinpä kyllä, onhan se maallinen elämä hyvin lyhyt. -- No niin, sillä, jolla on rauha Jumalan kanssa, on kaikki; sillä, jolla ei sitä ole, ei ole mitään, olipa hän kuinka oppinut mies tahansa. Jumala tahtoo antaa teille rauhansa, jos vain tahdotte ottaa. Hänet vastaan. Oletteko ottaneet Hänet vastaan? Hän rakastaa teitä niin paljon ja ikävöi saada pelastaa teidät. -- Hyvin yksinkertaisin sanoin saattoi Paul Nicolay puhella saaristolaisille -- olihan hänen kielitaitonsa hyvin puutteellinen ja hän itse tottumaton juttelemaan rahvaalle, mutta siitä huolimatta kävi ilmi, että ne puheet monesti tuottivat hedelmän. Hän kertoi usein itse perästäpäin hyvänsuovasti ja kätketyn ivallisesti näistä kokeiluistaan kansansaarnaajana -- mutta ei sen, mikä tuntuu ja ehkä näyttääkin epäonnistumiselta, aina tarvitse silti epäonnistua. Kai saaristolaiset usein ihmettelivät tuota hentorakenteista herrasmiestä, joka kantoi raskasta laukkua, ja hänen lyhyitä kysymyksiään ja outoa murrettaan, mutta juuri tuo oudostuttava sai heidät monesti pysähtymään hänen sanoihinsa. Vilpitön, vakuuttava äänensävy, tuo "totinen, hieman kysyvä katse", jonka olemme jo entuudesta oppineet tuntemaan, ehkäpä tunne siitä, ettei puhujan ollut helppo lausua kehoitussanojaan, kaikki tuo antoi hänen koruttomalle, muodollisesti kömpelölle saarnalleen sen varsinaisen arvon. Kuinka suurta itsensä voittamista koko tämä "hyökkäystoiminta" häneltä varmasti kysyi, voimme kuvitella, kun tunnemme hänen luonteensa. Usein hän merkitsee lähetysmatkoillaan muistikirjaansa, ettei hänellä ole ollenkaan halua puhua. Mutta kuvaavaa on, että hän kerran tehtyään tällaisen tunnustuksen välittömästi kirjoittaa vastauksen omaan levottomuudentuskaansa: "_Turhanaikaista_!" ("Doesn't matter"). Kun hän kutsuu ihmisiä raamatunselitykseen, jonka hän aikoo pitää eräänä iltana, kirjoittaa hän tuntuvan siltä "kuin kutsuisi omiin hautajaisiinsa".

Työllä saaristolaisväestön keskuudessa, johon hän antautui monena vuonna, tuli joka tapauksessa olemaan merkitystä sitä miestä kasvattavana, josta oli kerran koituva "ihmisten kalastaja" ja suurisuuntainen järjestävä kyky. Tämä työ laajensi ennen kaikkea hänen kokemuspiiriään. Matkoillaan hän tutustuu mitä erilaisimpia tyyppejä edustaviin ihmisiin -- hihhuleihin, joiden "ankaran lainalaisuuden" takaa hän kaikesta huolimatta tuntee elävän elämän lehahduksen, itsevarmoihin hedbergiläisiin, jotka hakivat hänet käsiinsä pelkästään väitelläkseen, venäläisiin kalastajiin, jotka kehittelevät hänelle sellaista mielipidettä, että muka Jeesuksen pelastustyö koski vain jo Hänen aikanaan kuolleita eikä nykyisin eläviä ihmisiä, joiden on hankittava autuutensa omilla töillään. Hän tottuu vähitellen antamaan julistukselleen eri vivahteita kuulijainsa laadun mukaan. Hän oppii ymmärtämään, että "hengellinen nälkä on herätettävä, ennenkuin sen voi tyydyttää". Hänen katseensa teroittuu huomaamaan yksilöitä, jotka hiovat massan, ja hän alkaa osata tarttua oikeisiin sanoihin, kun hänen on sielunhoitajana käsiteltävä persoonallista hätää tai persoonallista surua. Niinpä hän lohduttaa esim. levotonta äitiä kertomalla Augustinuksesta, kyynelten pojasta. Sielunhätään joutuneet tulevat hänen jahdilleen, ja usein hänet kutsutaan sairasvuoteitten ääreen.

Tämän kaiken keskellä kasvaa yhäti hänen luottamuksensa Jumalaan, joka yksin tekee hänet kykeneväksi olemaan lähimmäisilleen hengellisesti hyödyksi. "Jumalaan katsominen, se ainoa tuo voimaa", hän kirjoittaa v. 1893. "Me emme voi muuta kuin antaa Hänen toimia." Vaivoissa ja vaikeuksissakin häneltä jää aikaa omakohtaiseen seurusteluun Jumalan kanssa, jonka syvyys ja ihanuus on paljon yli tavallisen mitan. Elämä merellä tuottaa hänelle -- merta rakastavalle -- usein suurta ja puhdasta iloa. Hän iloitsee hetkistä, jolloin meri päilyy sinisenä ja saaristo on kaunis -- "Välimeri ja Capri", hän kirjoittaa kerrankin Suursaarelle tullessaan -- mutta myös "vihaisista vihreistä aalloista, valkoroiskeisista", raikkaista tuulista ja kunnon purjehduksesta. Mutta kaikessa tässä hän ennen muuta kohtaa Jumalan. Hän pyytää päästä selville Hänen tahdostaan aina kun hänen on ryhdyttävä johonkin merellä. "Pajuri on usein hermostunut kummallisista temppuiluistamme", hän kirjoittaa kerran. Hän rukoilee Herraansa ottamaan kaiken omaan huostaansa ja huudahtaa nähdessään, että hänen rukouksensa on kuultu: "Kuinka suurenmoisesti Jumala menettelee!" ("_How grand of God_!") Hänen kykynsä huomata Jumalan käsi vähäpätöisimmässäkin -- mikä oli hänelle luonteenomaista läpi koko elämän -- pääsee suuresti kehittymään näillä purjehdusretkillä. Lapsellisen välitön, hymyhuulinen kiitollisuus haastaa noista v. 1895 jonkin uskonelämyksen jälkeen kirjoitetuista sanoista: "Jumalan lapselle ei ole olemassa sattumia, vaan tuollainen yhteensattuma on pienoinen lahja, vähäinen Jumalan hyvyyden osoite." Vielä lähemmäksi Jumalaansa hän varmaan tuli vaaran hetkellä -- hän on monta kertaa hengenvaarassa matkoillaan. Mutta lähimmäksi me tunnemme hänen päässeen, kun hän joskus ennättää asettua Jumalansa eteen aivan yksin, ei rukoillakseen, ei kiittääkseen, vaan ainoastaan ikävöivänä ja hartaana. Sellaisten hetkien ympärille pystyvät päiväkirjan koruttomat sanat luomaan ilmapiirin täynnä pyhää hiljaisuutta, jota emme tohdi katkaista.

V. 1893 oli paroni Nicolayn toiminta olennaisesti muuttunut luonteeltaan. Hän ei tyytynyt enää olemaan kirjainmyyskentelijänä tai työskentelemään yksityisten keskustelujen ja tilapäisten raamatunselitysten varassa, vaan otti mukaansa jahtiin jonkun tai useammankin maallikkosaarnaajan -- enimmäkseen suomeapuhuvia -- joiden avulla hän saattoi järjestää eri saarilla suurempiakin kokouksia. Sellaisia maallikkosaarnaajia olivat Mäkinen, Soikkeli, Saarinen, Skutnabb. Nämäkin apulaisensa paroni Nicolay otti suoraan ikäänkuin Jumalan kädestä -- hän rukoili ennen purjehdukselle lähtöä, että ilmoittautuisi vain sellaisia miehiä, jotka tunsivat sisäistä kehoitusta ottaa osaa työhön, ja oli varma siitä, että hänen rukouksensa oli kuultu. Hän oli myös yleensä tyytyväinen tovereihinsa ja iloitsi heidän vaatimattomasta ja välittömästä sananjulistuksestaan. Seuraavina vuosina tehtiin purjehdusretkiä Viipurin saariston eri osiin (Koivistoon, Piisaarelle ja Pitkäänpaateen) samoin kuin moniin jo ennen mainittuihin paikkoihin. Monesti ohjattiin kulku Suursaarelle ja sen etelä- ja itäpuolisille saarille, kuten Tytärsaarelle ja Lavansaarelle. Kokoukset olivat luonteeltaan tavallisesti hetken synnyttämiä, laajaperäisiin valmisteluihin ei ollut aikaa.

Paroni Karl August Wrede on kertonut, miten meneteltiin, kun hän oli kerran mukana Nicolayn lähetysretkellä eräälle Haminan edustalla sijaitsevalle saarelle. Pitkin saarta lähetettiin sana, että silloin ja silloin pidetään kokous täysi-ikäisille ja hiukan myöhemmin toinen lapsille. Paroni Wrede kysyi, puhuisiko hänkin kokouksissa. "Puhu vaan, jos sinulla on jotakin sanottavaa", vastasi paroni Nicolay. "Millainen on ohjelma; missä järjestyksessä se suoritetaan?" kyseli vieras edelleen. "Samapa tuo, sen Jumala osoittakoon!" Tuollainen kokousten järjestäminen tuntui paroni Wredestä hieman ihmeelliseltä, mutta hän sai todeta, että molemmissa oli paljon väkeä ja saarnaajilla tilaisuutta puhua yksityisesti useille osanottajille "ainoasta tarpeellisesta". -- Maallikkosaarnaajien antama apu ei paroni Nicolayn mielestä vapauttanut häntä itseään puhumisvelvollisuudesta. Hän tottui aika hyvin pitämään uskonnollisia puheita ruotsiksi, puhuipa joskus, pakon vaatiessa suomeksikin. Mutta erikoisen suurta luottamusta kykyynsä hän ei saanut: "Kuinka kelvoton evankelista olenkaan, kuinka kiusallista minun on 'hyökätä'", hän kirjoittaa vielä Suursaarella v. 1896. Silti hän ei jättänyt käyttämättä ainoatakaan tilaisuutta. Monin paikoin hän oli yhteistyössä pelastusarmeijan kanssa, johon hän oli tutustunut jo aikaisemmin Viipurin esikaupungeissa. Aluksi monet sen toimintatavoista vaikuttivat häneen hyvin vastenmielisesti, mutta se ei hänestä oikeuttanut häntä kääntämään selkäänsä järjestölle, jonka työ hänen täytyi tunnustaa uhrautuvaksi ja hedelmäätuottavaksi. "Ei saa koskaan olla liian varma ensimmäisestä vastenmielisyydestään", hän kirjoittaa lausuttuaan ilmi vastenmielisyytensä julkiseen todistamiseen.

Jo ensimmäisenä lähetysvuotenaan hän oli ryhtynyt työhön, jonka sai suorittaa aivan yksin, nimittäin myymään venäjänkielisiä Uusia Testamentteja ja hartauslehtisiä Uuraan salmen lähistöön sijoitettuihin sotalaivoihin. Hänet päästettiin yleensä näihin laivoihin, ainoastaan poikkeuksellisesti hän sai pyyntöönsä vastaukseksi torjuvan "ne nado" (ei tarvita). Matruusit kutsuttiin kannelle ja he katselivat uteliaasti esille pantuja kirjoja. Muutamilla laivoilla ostettiin niitä mielellään -- muuan matruusi sanoi esim. kerran toiselle hyvin paheksuvasti: "Mikä matruusi sinä olet, jolla ei ole Uutta Testamenttia?" Mutta sattuipa niinkin, että he nauroivat ja katselivat niin kirjoja kuin myyjää kuin mitäkin ihme-elävää. Upseerit suhtautuivat asiaan kokonaan sen mukaan, tiesivätkö, kuka oli tuo hiljainen, vaatimaton kirjainmyyskentelijä, vai eivät. Kun toisella laivalla kohtelu oli kopeaa ja hän sai levittää tavaransa maahan laivan kannelle, kutsuttiin hänet toisella upseerien hyttiin ja kohdeltiin paronina. "Tunnen olevani kuin mikäkin Tuhkimus", hän kirjoittaa sellaista koettuaan. Häntä ahdisti kiusaus näillä laivakäynneillään heti ilmaista itsensä ja esiintyä upseerien parissa maailmanmiehenä eikä lähetyssaarnaajana. "Siellä tuntee olevansa kuin toisessa maailmassa. Tekisi mieli olla siellä vieraskäynnin mieluisalla pohjalla eikä Jumalan teillä." Niin monet maailmalliset harrastuksethan olivat hänelle ja näille upseereille yhteisiä -- entiset Pietarin-aikuiset tuttavat, suurpolitiikka ja ennen muuta purjehdus ja meriasiat -- hänen erikoiskiintymyksensä. Mutta näistä asioista puheleminen, kun hän tuli laivaan Jumalan valtakunnan asioissa, tuntui hänestä ajanhukalta ja keinolta välttää mahdollisia ikävyyksiä. Hänen rehellinen luontonsa nousi vastustamaan kaikkea, mikä olisi vivahtanutkin uskottomuudelta hänen palvelemalleen asialle. Tämä seikka sekä venäläisillä aluksilla vallitseva kokonaan vieras henki teki hänelle tämänkaltaisen työn vaikeaksi, mutta hän tunsi olevansa kutsuttu siihen eikä hän luopunut siitä koko sinä aikana, jonka hänen saaristolähetystään kesti.

Näin oli siis todellakin toteutunut tuo ajatus, että "epäjumala" oli muutettava korkeampia elämänarvoja palvelevaksi välikappaleeksi. Kesäkuukaudet eivät nyttemmin olleet paroni Nicolaylle levon aikaa; jollei hänen täytynyt oleskella ulkomailla hoitamassa terveyttään -- ja se oli hänelle aina vastahakoista -- muodostuivat ne päinvastoin ankarain ponnistusten ja vaivojen ajaksi. Tällöin hän saattoi usein tuntea itsensä niin väsyneeksi, että "ruumis tuskin pystyssä pysyi". Mutta työ tuotti hänelle myös runsaasti iloa. "Purjehdusretkien loppu on usein vielä siunatumpi kuin alku", hän kirjoittaa kerran. Suurin on hänen ilonsa, kun hänen joskus suodaan nähdä, että hänen työtään tarvitaan monin paikoin ja että se myös tuottaa hedelmää. Niinpä hän kertoo eräästä "siunatusta kokouksesta" Kaunissaarella, missä ei ollut pappia eikä maallikkoa ollut saarnaamassa kolmeen vuoteen, ja Tytärsaarella käydessään hän tapaa ihmisiä, jotka ovat saaneet rauhan Jumalan kanssa hänen edellisenä vuonna siellä oleskeltuaan. Hän rakastaa jahtiaan uusin, pyhin tuntein, mutta miettii sentään vielä joskus, eiköhän itse purjehduksen ilolla liene liian suurta sijaa hänen elämässään. Mutta nuo ovat ohimeneviä tunnelmia, ja v. 1897 hän kirjoittaa: "Olen varma, että taivaassa on jahdistani kuva -- niin on Jumala osannut järjestää asiat epäjumalaanikin nähden." Kuitenkin palaa ajatus jahdin myymisestä ja saaristolaislähetyksen lopettamisesta yhä useammin hänen mieleensä 1890-luvun lopulla, ja hän toteuttaa tämän ajatuksen v. 1901. Aiheena siihen lienevät kai monet uudet velvollisuudet, jotka ovat näihin aikoihin ennättäneet anastaa hänet, niin ettei hänellä ole mielestään oikeutta uhrata enää varoja veneeseen, jota hän yhä harvemmin ennättää käyttää Mestarin työhön.

* * * * *

Paroni Nicolayn kristillinen toiminta ei 90-luvulla rajoittunut kesäiseen lähetystyöhön saaristossa. Syys- ja talvikuukausina Pietarissa hän koetti käyttää hyväkseen jokaista tilaisuutta päästäkseen kosketuksiin hengellistä apua kaipaavien kanssa, voittaakseen sieluja Kristukselle. Hän kävi sairaaloissa, joissa hän jakoi evankeliumeja ja puhui sairaille, ja monilla matkoillaan kaupungilla hän ajurinrattailla istuessaan mielellään ryhtyi keskusteluun ajurien kanssa, koetti herättää heissä halua sielunsa pelastuksesta huolehtimiseen -- mikä usein onnistuikin, tämä ajatus kun ei ole outo venäläiselle kansanmiehelle -- ja lahjoitti heille lentolehtisiä ja Uusia Testamentteja. "Izvoshtsikit" olivat varmaan kiitollisia kohtelusta, josta he ymmärsivät, että heillä saattoi olla herrojenkin silmissä ihmisenarvoa eikä pelkän kulkuneuvon. Päiväkirjassaan paroni Nicolay kertoo ilomielin, kuinka muuan ajuri, jota hän oli kerran puhutellut, monta vuotta myöhemmin tunsi hänet ja kertoi hänelle kääntymyksestään.

V:sta 1897 paroni Nicolay alkoi säännöllisesti kerätä luokseen nuoria miehiä -- luultavasti saksalaisen N.M.K.Y:n jäseniä -- joiden kanssa hän luki raamattua ja joita hän koetti innostaa sisälähetykseen. Sitäpaitsi hän esiintyi kaikkina näinä vuosina varsin usein puhujana eri yhdistyksissä, kuten Pietarin saksalaisessa ja suomalaisessa raittiusyhdistyksessä sekä ruhtinatar Lievenin kodissa. Yhtä vähän kuin saaristomatkoillaan hänen oli täälläkään helppo esiintyä, mutta sisäinen pakko tehdä muitakin osallisiksi kristillisen elämän aarteista kävi hänelle ylivoimaiseksi. Erikoista vaikeutta tuotti hänelle näihin aikoihin hänen omaksumansa käsitys, että puheen aihetta ei koskaan saanut valita "päässään", vaan "rukoillen", Jumalan Hengen vaikutuksesta. Siksi tapahtui usein, että hän seisoi puhujalavalla tietämättä mitä puhuisi. Hän sai kuitenkin aina kiinni johtolangasta, jota hänen oli käytettävä, vaikka se tapahtuikin yhdennellätoista hetkellä. Sillä kokoukseen varsinaisesti valmistumatonhan hän ei ollut koskaan -- aihetta etsiessään hän oli syventynyt useampiin teksteihin, ja enimmäkseen oli tällöin jokin ajatus selvinnyt ja kypsynyt, joskaan hän ei pitänyt sitä varmasti oikeana, niin kauan kuin oli vielä valinnan aikaa. Puhuessa häntä monesti vaivasi, ettei hän voinut kokonaan irroittautua ajattelemasta ihmisiä, puhua Jumalan kasvojen edessä. Tämän heikkouden syyksi hän arveli "vajanaista hengellistä ravitsemustaan" ja teki kerran psalmin sanojen: "Etsikää minun kasvojani!" johdosta päätöksen omistaa joka päivä puoltatuntia pitemmän ajan kuin ennen sanantutkisteluun ja rukoukseen.

Mutta oli toinen laajempi ja vaikeampi työala, joka v:sta 1896 ensi sijassa vei hänen aikansa ja voimansa: se työ, jota hän -- aina vuoteen 1905 -- suoritti suuren Venäjän lukemattomissa, täpötäysissä vankiloissa. Hän tutustui ensin tähän työhön seurustellessaan saksalaissyntyisen, mutta Englantiin asettuneen maallikkosaarnaajan Baedekerin kautta, joka v:sta 1875 asti oli kansainvälisen raamattuseuran toimesta käynyt venäläisissä vankiloissa. Ihailu, jota hän tunsi Mathilda Wreden Suomessa suorittamaa työtä kohtaan ja jota hän oli saanut nähdä läheltä -- m.m. käynnillään Kakolassa