Chapter 9

Eräänä aamuna, päivän valjetessa (se oli joulukuun 24 päivänä 1744) Paul näki ylösnoustuaan valkean lipun liehuvan Vartijavuorella. Se oli merkkinä, että merellä joku laiva oli tullut näkyviin. Paul juoksi kaupunkiin kuulustelemaan, oliko sillä mitään tietoja tuotavana Virginiasta. Hän jäi sinne odottamaan satamaluotsia, joka tavallisuuden mukaan oli purjehtinut vastaan merelle tunnustelemaan laivaa. Tämä mies palasi vasta illalla. Hän kertoi kuvernöörille, että laiva, josta tulomerkki oli annettu, oli _Saint-Géran_, kantava seitsemänsataa tonnia ja päällikkönään kapteeni Aubin; että se oli vielä neljän peninkulman päässä maasta ja laskisi vasta seuraavan päivän iltapuolella Port-Louis'n satamaan, jos tuuli olisi suotuisa. Tällöin oli vielä ilma aivan tyven. Luotsi jätti kuvernöörille kirjeet, jotka laiva oli tuonut Ranskasta. Niistä oli yksi rouva de La Tourille, Virginian käsialalla kirjoitettu. Paul sen heti sieppasi, suuteli sitä innostuneena, pisti sen taskuunsa ja juoksi kotiinsa. Jo kaukaa nähtyään omaisensa, jotka odottivat hänen palaamistaan Jäähyväisten kalliolla, heilutti hän kirjettä korkealla ilmassa, voimatta puhua sanaakaan; ja heti kokoutuivat kaikki rouva de La Tourin majaan saamaan selkoa kirjeen sisällöstä. Virginia kertoi siinä äidillensä, miten pahasti isotätinsä oli menetellyt hänen suhteensa, ensin tahtoen naittaa hänet väkisin, sitte tehden hänet perinnöttömäksi ja viimein lähettäen hänet takasin sellaiseen aikaan, jolloin hän voi saapua Isle de Franceen vasta myrskyisenä vuodenaikana; turhaan oli hän koettanut lepyttää tätiään muistuttamalla missä kiitollisuudenvelassa hän oli äidilleen ja lapsuudentuttavilleen, mutta oli häntä vain pidetty puolihupsuna tyttönä, jonka pää oli sekasin romaanihaaveista; hänen hellin toiveensa oli nyt vain saada nähdä ja syleillä rakkaita omaisiaan, ja olisi hän tyydyttänyt tämän halunsa jo samana päivänä, jos kapteeni olisi sallinut hänen astua luotsin veneeseen. Tämän oli kapteeni kuitenkin kieltänyt, koska maihin oli vielä pitkältä ja meri aaltoili vahvasti, vaikka ilma olikin tyyni.

Tuskin oli kirje saatu luetuksi, kun koko perhe riemuiten huusi: "Virginia on tullut!" Emännät ja palvelijat, kaikki halailivat toisiansa. Rouva de La Tour sanoi Paulille: "Rakas poikani, käy sinä ilmoittamaan naapurillemme Virginian tulosta." Samassa Domingo sytytti tulisoihdun ja läksi Paulin kera astumaan minun asuntoani kohti.

Kello saattoi olla kymmenen tienoilla illalla. Olin juuri sammuttanut lamppuni ja käynyt levolle, kun mökkini seinäraoista näin tulen välkkyvän metsässä. Pian sen jälkeen kuulin Paulin äänen kutsuvan minua. Nousin vuoteeltani ja olin tuskin saanut vaatteet päälleni, kun Paul hurjana ilosta ja aivan hengästyneenä syöksyi kaulaani sanoen: "Lähtekäämme, lähtekäämme pian, Virginia on tullut takasin! Menkäämme satamaan, sillä laiva voi laskea sinne jo päivän koittaissa."

Paikalla lähdimme matkaan. Kulettuamme Pitkänvuoren sivulla olevan metsän halki ja astuessamme Pamplemoussen tietä pitkin satamaan päin, kuulin jonkun käyvän jälessämme. Se oli muuan neekeri, joka astui eteenpäin nopein askelin. Hänen saavuttuaan meidän kohdallemme, kysyin mistä hän tuli ja minne hänellä oli niin kiire. Hän vastasi: "Tulen siitä saaren piirikuonasta, jota kutsutaan Kultahiedan rannikoksi, ja on minut lähetetty ilmoittamaan kuvernöörille, että eräs Ranskasta tullut laiva on laskenut ankkuriin Ambra-saaren kohdalla. Se ampuu tykinlaukauksia pyytäen apua, sillä meri käy hyvin rajusti." Näin puhuttuaan mies jatkoi matkaansa sen enempää enää seisahtumatta.

Minä sanoin silloin Paulille: "Käykäämme Kultahiedan piirikuntaan Virginialle vastaan; tästä on sinne vain kolmen peninkulman matka." Ohjasimme siis kulkumme saaren pohjoisosaan päin. Oli vallan tukehuttavan kuuma. Kuu oli noussut taivaalle, ja sen ympärillä nähtiin kolme suurta mustaa kehää. Taivas oli hirvittävän pimeä. Tiheään välähteleväin salamain valossa näkyi paksuja, synkkiä ja matalalla liiteleviä pilvenröykkiöitä, jotka kulkivat mereltä päin saaren keskustaa kohden suurella nopeudella, vaikkei maalla tuntunut tuulen hiventäkään. Astuessamme eteenpäin olimme kuulevinämme etäältä ukkosen jyrinää; mutta tarkemmin sitä kuunneltuamme erotimme tykinlaukauksia, joita kaiku monin kerroin toisteli. Tuo kaukainen ampuminen ja taivaan kaamea näky saivat minut pelosta värisemään. En voinut enää epäilläkään ampumisen olevan hätämerkkinä vaarassa olevasta laivasta. Puoli tuntia myöhemmin emme sitä enää kuulleet; mutta tämä vaikeneminen tuntui minusta vielä kammottavammalta kuin edellä käynyt haikea jylinä.

Me joudutimme kulkuamme virkkamatta sanaakaan ja tohtimatta ilmaista toisillemme pahoja aavistuksiamme. Keskiyön aikaan saavuimme vallan hiestyneinä Kultahiedan rannikolle. Aallot särkyivät rantaa vastaan huumaavalla pauhulla, peittäen kalliot ja lakeat hietasärkät häikäisevän valkealla vaahdolla ja säkenöitsevillä kipenillä. Vaikka olikin pilkko pimeä, erotimme tuossa fosforinhohteisessa valaistuksessa kalastajaveneet, jotka olivat vedetyt korkealle hiekalle.

Jonkun matkan päässä täältä näimme metsän reunalla valkean, jonka ympärille joukko saarelaisia oli kokoutunut. Kävimme sinne levähtämään ja odottamaan päivännousua. Siinä nuotion ääressä istuessamme kertoi muuan miehistä meille, että hän iltapuolella päivää oli nähnyt ulapalla laivan, jota aallot ajelivat saarta kohden, ja että hän pari tuntia auringonlaskun jälkeen oli kuullut tykillä ammuttavan hätämerkkejä, mutta että meri oli aaltoillut niin ankarasti, ettei hän ollut voinut lähteä veneellä apuun; pian sen jälkeen oli hän ollut näkevinään lyhtyjä laivalla sytytettävän, jossa tapauksessa hän pelkäsi sen niin lähelle rantaa tultuaan joutuneen maan ja pienen Ambra-saaren väliin, jota mahdollisesti oli pitänyt Mire-keilana, minkä ohi Port-Louis'hiin pyrkivät laivat kulkevat. Jos niin oli laita, mikä kertojan mielestä ei kuitenkaan ollut aivan varmaa, niin uhkasi laivaa nyt mitä suurin vaara. Muuan toinen saarelainen puuttui puheeseen ja sanoi useat kerrat kulkeneensa sillä salmella, mikä erottaa Ambra-saaren mantereesta; ja tarkoin koeteltuaan sen pohjaa arveli hän sen olevan aluksille yhtä turvallisen ankkuroimispaikan kuin mikä satama hyvänsä. "Uskaltaisinpa viedä sinne kaiken tavarani", lisäsi hän, "ja nukkua siellä yhtä turvallisesti kuin ikinä maalla." Muuan kolmas väitti mahdottomaksi, että laiva olisi tunkeutunut tuohon salmeen, johon tuskin purjeveneetkään voivat kulkea. Hän vakuutti nähneensä laivan ankkuroivan Ambra-saaren toiselle puolelle, niin että se, jos tuuli nousisi aamulla, voisi pyrkiä sieltä joko ulos ulapalle tai sisään satamaan. Vielä useat toisetkin saarelaiset ilmaisivat eroavia mielipiteitään. Heidän napistessa ja kiistellessä keskenään, kuten laiskain kreolien tapana on, istuimme me, Paul ja minä vallan äänettöminä. Pysyimme siinä alallamme aina päivän koittoon asti; mutta taivaalla säteili vielä liian vähän valoa, jotta olisimme voineet mitään erottaa merellä, joka muutenkin oli sumun peittämä; etäällä näimme ainoastaan mustan pilventapaisen, jonka sanottiin olevan Ambra-saari, noin neljän peninkulman päässä mantereesta. Tällä hämyisellä päivällä häämötti silmiin vain niemi jolla istuimme ynnä muutamia vuorenhuippuja saaren sisäosasta päin, jotka toisinaan ilmestyivät näkyviin niitä ympäröivien pilviverhojen keskeltä.

Seitsemän aikaan aamulla kuulimme rummunpärinää metsästä. Kuvernööri, herra de La Bourdonnoye, saapui ratsain paikalle mukanaan komennuskunta pyssysotureita ynnä suuri joukko saaren asukkaita ja orjia. Hän asetti väkensä rannalle ja komensi sen ampumaan yhteislaukauksen. Tuskin oli tätä käskyä noudatettu, kun merellä näimme valonleimauksen, jota heti seurasi tukinjyrinä. Siitä päätimme laivan olevan vain vähän matkan päässä meistä ja aloimme juosta kaikin sille taholle, josta olimme nähneet sen antavan hätämerkin. Silloin erotimme sumun halki ison laivan rungon ja raakapuut. Olimme sitä niin lähellä, että laineitten pauhinasta huolimatta kuulimme päällikön vihellyspillillään komentavan liikkeitä ja merimiesten kolme kertaa huutavan "*Eläköön kuningas!*" -- mikä on ranskalaisten tunnussana niin hyvin suurimmissa vaaroissa kuin hilpeimmässä ilossakin, ikään kuin he vaarojen keskellä kutsuisivat avuksi tai tahtoisivat sillä todistaa olevansa alttiit menemään vaikka kuolemaan hänen edestään.

Siitä hetkestä alkaen, kun _Saint-Gérant_ oli huomannut meidän lähestyvän sitä auttamaan, ampui se laukauksen joka kolmas minuutti. Herra de La Bourdonnoye teetti isoja rovioita vierekkäin pitkin rantaa ja lähetti kokoomaan lähiseudun asujamilta ruokatarpeita, palkkeja, köysiä ja tyhjiä tynnyreitä. Pian nähtiinkin parvi Kultahiedan ja Flanquen piirikuntain väestöä sekä Rempart-virran varrella asujia saapuvan, mukanaan neekeriorjia, jotka toivat ruokavaroja ja köysiä. Muuan saarelaisten vanhimmista astui kuvernöörin tykö lausuen hänelle: "Herra, olemme kaiken yötä kuulleet kumeaa jylinää vuoristosta; metsissä värisevät puiden lehdet, vaikkei tuulta tunnu; merilinnut pakenevat suoraan maalle; varmaankin tietävät nämä merkit hirmumyrskyn tuloa." -- "Tietäkööt vain, ystäväiseni", sanoi kuvernööri, "me olemme varustautuneet sitä vastaanottamaan ja arvattavasti laivaväki myöskin."

Todellakin tuntuivat kaikki enteet tietävän rajuilman lähestymistä. Pilvet, joita nähtiin suoraan taivaslaella, olivat keskeltä kamalan mustia ja reunoilta vaskenkarvaisia. Ilma kajahteli kajavain, fregattilintujen ja monilukuisten muiden merilintujen kirkunasta, jotka pimeydestä huolimatta tulivat kaikilta taivaanääriltä etsimään turvaa saarella.

Kello yhdeksän paikoilla aamulla kuultiin meren puolelta hirmuista kohinaa, aivan kuin suunnaton vedenpaljous yhdessä ukkosen jylinän kerällä olisi syössyt alas vuoren rinteiltä. Kaikki huusivat yhtä kurkkua: "Hirmumyrsky tulee!" Ja samassa silmänräpäyksessä pyyhkäsi kauhea tuulispää pois sumupilven, joka oli Ambra-saarta ja -salmea verhonnut. _Saint-Géran_ tuli silloin selvästi näkyviin; sen kansi oli täynnä väkeä, raakapuut ja mastokorit olivat alasotetut, lippu liehui puolimastossa, ja neljä ankkuritouvia oli edessä ja yksi pidättimenä perässä. Se oli käynyt ankkuriin Ambra-saaren ja mantereen väliseen salmeen, tällä puolen niitä hiekkasärkkiä, jotka vyön tavoin paartavat Ile de Francea ja joiden lävitse se oli tunkeutunut muuatta väylää myöten, jolla ei mikään toinen laiva ennen ollut uinut. Se käänsi keulansa aaltoja vastaan, jotka vyöryivät aavalta mereltä päin; ja joka kerran kun hyökylaine löi sisään kanavaan, kohosi sen kokka vallan pystyyn, niin että köli tuli näkyviin, peräpuolen painuessa samasta liikkeestä alas syvyyteen aina ylimmäistä reunaparrastaan myöten, niin että se näytti uppoavan. Tässä asemassa, kun tuuli ja laineet ajoivat maata kohden, oli sen yhtä mahdoton palata takasin samaa tietä jota oli tullut, kuin katkasemalla ankkuriköytensä laskea maihin rannalle, josta matala, kareja täynnä oleva pohja sen erotti. Jokainen rannikkoa vasten pirstautuva aalto kulki kohisten aina lahdelmien pohjiin asti ja viskasi piikiviä enemmän kuin viisikymmentä jalkaa etäälle maalle; sitte takasin vetäytyessään se paljasti suuren osan rannikon pintaa, josta vei mukanaan vyöryviä kiviä kovalla ja pelottavalla jyrinällä. Meri, jota tuuli yhä kohotti, paisui paisumistaan joka hetki; koko tämän saaren ja Ambra-saaren välinen salmi oli valkean vahtovaipan peittämä, jota mahtavat aallot paikka paikoin uursivat. Tätä vaahtoa kokoutui lahdekkeisiin yli kuuden jalan paksuudelta, ja tuuli, joka veden pintaa lakasi, kuletti kuohua rannan äyräitä myöten enemmän kuin kuusi peninkulmaa ylös maalle. Noita lukemattomia valkeita vaahtohaituvia katsellessaan luuli melkein näkevänsä lumisateen lähtevän merestä. Taivaanrannalla ennustivat kaikki merkit pitkällistä myrskyä; meri näytti yhtyneen taivaanlakeen. Herkeämättä nousi hirvittävän näköisiä pilvimöhkäleitä, jotka linnun nopeudella kiisivät ylitsemme, sill'aikaa kun toiset näyttivät seisovan alallaan kuin kallioröykkiöt. Taivaan sinertävästä laesta ei näkynyt vilaustakaan; öljynkeltanen, himmeä hohde yksin valaisi kaikkia esineitä maalla, merellä ja avaruudessa.

Laivan keikkumisesta seurasi viimein, mitä saattoi pelätäkin. Ankkuritouvit katkesivat edestä, ja kun alusta enää pidätti vain takaköysi, viskautui se kallioille puolen kaapelinmitan[1] päässä rannasta. Yksi ainoa tuskallinen huudahdus kajahti keskuudestamme. Paul aikoi syöksyä mereen, mutta minä tartuin hänen käsivarteensa: "Poikani", sanoin hänelle, "aijotko hukuttaa itsesi?" -- "Joko menen hänen avukseen", huudahti hän, "tai sitte kuolen." Kun epätoivo oli saattanut hänet vallan mielipuoleksi, sidoin Domingon kanssa hukkumista estääksemme hänen vyötäisilleen pitkän köyden, jonka toisesta päästä pidimme kiini. Sitte alkoi Paul rientää laivaa kohti milloin uiden, milloin kävellen hiekkasärkkiä pitkin. Välistä näytti siltä kuin pääsisi hän toiveensa perille, sillä epätasaisesti liikehtivä meri jätti aluksen toisinaan vallan kuiville, niin että sinne olisi voinut jalan astua; mutta pian palasi se takasin uudella raivolla ja peitti laivan kauhealla vesimuurilla, joka kohotti sen kölin korkealle ilmaan ja paiskasi Paul-poloisen puolikuolleena, reidet verisinä ja rinta rusennettuna, kauvas rannalle. Tuskin oli nuorukainen tullut jälleen tajuihinsa, kun hän nousi pystyyn ja riensi uudella kiihkolla laivaa kohden, jonka kylen aallot tällä välin olivat hirveillä sysäyksillään puhkaisseet. Kaikki laivalla olijat joutuivat epätoivoon pelastuksestaan ja syöksyivät päätä pahkaa mereen, pidellen kiini irtonaisista raakapuista, palkeista, kanahäkeistä, pöydistä ja tynnyreistä. Silloin näimme kohtauksen, joka ansaitsee ikuista sääliämme. Eräs nuori neitonen ilmautui laivan takakannelle ja ojenteli käsiään nuorukaista kohden, joka teki niin rajuja ponnistuksia häntä saavuttaakseen. Se oli Virginia. Hän oli tuntenut rakastettunsa tämän rohkeudesta. Nähdessämme tuon suloisen olennon alttiiksi annettuna näin hirvittävälle vaaralle jouduimme kaikki tuskan ja epätoivon valtaan. Mutta Virginia puolestaan osotti ylevätä tyyneyttä; hän viittasi meille kädellään aivan kuin sanoakseen ikuiset jäähyväiset. Kaikki merimiehet olivat jo heittäytyneet mereen, paitsi yksi, joka vielä seisoi kannella; hän oli aivan alasti ja ruumiiltaan roteva kuin Herkules. Hän läheni Virginiaa kunnioittavasti; me näimme hänen heittäytyvän polvilleen ja yrittävän riisua neidolta vaatteet, mutta tämä vastusteli arvokkaasti ja käänsi kasvonsa pois hänestä. Silloin kuultiin katsojajoukosta epätoivoinen parahdus: "Pelastakaa hänet, pelastakaa hänet, elkää jättäkö häntä!" Mutta samassa tuokiossa vyöryi hirvittävän suuri vesivuori Ambra-saaren ja rannikon väliin ja eteni möyryten laivaa kohden, jota se uhkasi mustilla kupeillaan ja vaahtopäällä harjallaan.

[1] Kaapelinmitta 120 vanhaa syltä. Suom. muist.

Tämän kauhean näyn huomatessaan merimies yksinään hyppäsi mereen; ja Virginia, joka näki välttämättömän kuoleman edessään, kääri toisella kädellä hameensa ja laski toisen sydämmelleen; ja luoden kirkkaat silmänsä korkeuteen näytti hän todellakin enkeliltä, joka lähtee lentämään ylös taivaisiinsa.

Oi sitä hirveätä päivää! Kaikki silloin hukkuivat. Meri viskasi kauvas maalle muutamat katselijoista, joita säälin tunne oli saattanut pyrkimään Virginialle avuksi, samatekuin sen merimiehenkin, joka oli tahtonut uimalla pelastaa hänet. Päästyään ilmi kuoleman kidasta lankesi tämä mies polvilleen rannan hiekalle ja lausui: "Oi Jumalani! Minun henkeni olet säästänyt; mutta mielelläni olisin sen uhrannut sen jalon neidin edestä, joka ei sallinut minun riisua häntä alasti kuten itse olin!" Domingon kanssa vedimme onnettoman Paulin ylös aallokosta; hän oli tunnotonna ja veri juoksi hänen suustansa ja korvistansa. Kuvernööri antoi hänet haavalääkärien hoitoon; ja sill'aikaa kävelimme me pitkin rannikkoa etsien, eivätkö laineet olisi tuoneet sille Virginian ruumista. Mutta kun tuuli oli äkisti kääntynyt, kuten hirmumyrskyn aikana on tavallista, suretti meitä ajatus, ettemme voisi edes osottaa tyttöparalle viimeistä kunnioitustammekaan. Jätimme tämän paikan raskaalla mielellä; ja koko haaksirikosta, jossa niin monet olivat surmansa saaneet, murehutti kaikkia vain yhden ainoan kuolema. Monet, jotka olivat nähneet tuon jalon nuoren neidon surullisen lopun, epäilivät jo Kaitselmuksen olemassaoloa; sillä onnettomuuksia tapahtuu maailmassa niin hirveitä ja vallan ansaitsemattomia, että viisaankin ihmisen luottamus alkaa horjua.

Tällä välin oli Paul, joka alkoi tulla tuntoihinsa, saatettu erääseen naapuritaloon, kunnes hän kykenisi siirrettäväksi omaan kotiinsa. Minä lähdin Domingon kanssa valmistamaan Virginian äitiä ja hänen ystävätärtään vastaanottamaan sanomaa tästä onnettomuudeniskusta. Tultuamme Lataniers-virran laaksoon, tapasimme siellä muutamia neekereitä, jotka tiesivät meren heittelevän paljon laivanpirstaleita vastaisella puolella olevaan lahdelmaan. Laskeusimme sinne, ja ensimmäinen esine, minkä näimme rannalla, oli Virginian ruumis. Se oli puoleksi hiekan peittämä ja makasi samassa asennossa, jossa hänen olimme nähneet hukkuvan. Hänen kasvonpiirteissään ei ollut mitään huomattavaa muutosta tapahtunut. Silmänsä olivat suletut, mutta hänen otsallaan loisti vielä kirkas hohde; vain kalman kaamea sini oli jo sekautunut poskien kalpeihin ruusuihin. Toinen käsi piti kiini hameesta, ja toinen, jonka hän oli painanut poveansa vasten, oli pusertunut lujasti nyrkkiin ja kangistunut. Vaivalla sain sen avatuksi ja näin siinä pienen lippaan; mutta kuinka hämmästyinkään, kun tunsin sen Paulin kuvaksi, josta hän oli luvannut ei ikinä luopuvansa. Nähdessäni tämän viimeisen muiston tuon kovaonnisen tytön uskollisuudesta ja rakkaudesta itkin katkerasti. Domingo puolestaan löi rintoihinsa ja täytti ilman haikeilla valitushuudoillaan. Kannoimme Virginian ruumiin erääseen kalastajamökkiin, missä annoimme sen köyhäin malabarinaisten huostaan, jotka myöskin pitivät huolen sen pesemisestä.

Heidän käydessään käsiksi tähän surulliseen työhön aloimme me astella kotiin päin. Siellä tapasimme rouva de La Tourin ja Margareetan rukoilemassa ja odottelemassa uutisia laivasta. Heti minut nähtyään edellinen huudahti: "Missä on tyttäreni, rakas tyttäreni, mun oma lapseni?" Arvatessaan minun vaitiolostani ja kyyneleistäni onnettomuutensa koko suuruuden vaimo parka antautui tykkänään ahdistuksen ja tuskan valtaan; hän kykeni vain huokailemaan ja nyyhkyttämään. Margareeta huusi: "Missä on minun poikani, en näe poikaani!" Ja hän meni tainnoksiin. Riensimme auttamaan häntä; ja kun hän jälleen oli toipunut, vakuutin hänelle Paulin elävän ja olevan kuvernöörin hoidossa. Hän kokosi nyt kaikki voimansa vaaliakseen ystäväänsä, jota alinomaa kohtasi pitkällinen pyörrytys. Rouva de La Tourin kärsimykset tänä yönä olivat kauheat; ja niiden kestäväisyydestä tulin tuntemaan, ettei mitään murhetta voi verrata äidin tuskaan. Vähän toivuttuaan niistä hän silmäsi jäykästi ja kolkosti taivaalle. Turhaan hänen ystävättärensä ja minä pusersimme hänen käsiään, turhaan puhuttelimme häntä mitä hellimmillä hyväilynimillä; hän näytti olevan aivan tunteeton näille vanhan ystävyytemme osotuksille, ja hänen ahdistetusta rinnastaan nousi vain sydäntäsärkeviä huokauksia.

Aamulla tuotiin Paul kotia kantotuolilla. Hän oli tullut tajuihinsa, muttei voinut virkkaa sanaakaan. Hänen yhtymisensä äitinsä ja rouva de La Tourin kanssa, jota aikaisemmin olin niin pelännyt, tekikin näihin paljon paremman vaikutuksen kuin koko minun tähänastinen huolenpitoni. Lohdun säde ilmestyi molempain onnettomain äitien kasvoille. He istuivat kumpikin hänen vierelleen, syleilivät ja suutelivat häntä; ja heidän kyyneleensä, joita murheen ylenpalttisuus tähän asti oli pidättänyt, saivat nyt vapaasti vuotaa. Paulkin sekotti kyyneleensä heidän kyyneleihinsä. Kun luonto täten oli näiden kolmen kovaosaisen tilaa lievittänyt, seurasi pitkällinen väsymys heidän väkivaltaista tuskaansa ja vaivutti heidät sikeään, milteipä kuolemankaltaiseen uneen.

Herra de La Bourdonnaye lähetti minulle salaa tiedon, että Virginian ruumis oli hänen käskystään tuotu kaupunkiin sieltä vietäväksi Pamplemoussen kirkkoon. Läksin sen vuoksi paikalla Port-Louis'hin, missä tapasin kaikkein piirikuntain asukkaita kokoutuneina Virginian hautajaisiin, aivan kuin olisi saari hänessä kadottanut kalleimman aarteensa. Satamassa olivat laivat vetäneet raakapuunsa ristiin ja lippunsa puolimastoon, ja tykeillä ammuttiin laukauksia aina pitkäin väliaikain päästä. Krenatöörit alottivat ruumissaaton. Heidän kiväärinsä olivat lasketut, heidän pitkiin suruharsoihin verhotut rumpunsa kumahtelivat kolkosti, ja syvä alakuloisuus kuvastui noiden soturien kasvoista, jotka niin monasti ennen olivat silmää värähyttämättä kohdanneet kuoleman kasvoista kasvoihin. Kahdeksan neitoa saaren kunnioitetuimmista perheistä valkeisiin vaatteihin puettuina ja palmunoksia kädessä kantoi jaloavuisen toverinsa kukilla peitettyä ruumista. Pienistä lapsista kokoonpantu laulukuoro seurasi heitä virsiä veisaten; sitte astuivat saaren ylhäisimmät asukkaat ja hallitusmiehet, niiden etunenässä kuvernööri, ynnä lopuksi muuta väestöä.

Näin oli hallitus saattueen järjestänyt osottaakseen kunnioitustaan Virginian hyveille. Mutta kun hänen ruumiinsa täten oli saapunut tämän vuoren juurelle, juuri näitten majojen kohdalle, joitten koko onnena hän niin kauvan oli ollut ja jotka hänen kuolemansa nyt oli tehnyt epätoivon asunnoiksi, joutui koko hautajaiskomeus hämminkiin: virret ja laulut vaikenivat, eikä koko lakeudella kuulunut muuta kuin huokauksia ja nyyhkytyksiä. Nuorten tyttöjen nähtiin silloin joukottain rientävän naapurimajoista koskettelemaan Virginian ruumisarkkua huiveillaan, helminauhoillaan ja kukkaskiehkuroillaan, kunnioittaen vainajaa kuin pyhimystä. Äidit rukoilivat Jumalalta sellaista tytärtä kuin hän, pojat yhtä uskollista lemmittyä, köyhät yhtä hellää ystävää ja orjat yhtä hyvää haltijaa.

Hautausmaalle saavuttua laskivat neekerinaiset Madagaskarista ja kafferit Mozambiquesta hedelmäkoreja arkun ympärille ja ripustivat vaatekappaleita lähellä kasvaviin puihin; Bengalista ja Malabar-rannikolta kotosin olevat hindut toivat häkkejä täynnä lintuja, joille antoivat vapauden Virginian haudalla. Siten ottivat kaikenlaiset kansanheimot osaa tämän rakastettavan olennon aikaiseen katoon; ja niin suuri oli onnettoman viattomuuden valta, että se yhdisti eri uskontoja hautansa ympärille!

Täytyi tosiaan asettaa vahteja hänen hautansa ympärille ja karkottaa etäämmälle joitakuita köyhiä tyttöjä, jotka väkisin tahtoivat syöstä hautaan, sanoen ettei heillä nyt enää ollut mitään lohtua koko maailmassa toivottavana ja että he tahtoivat kuolla yhdessä sen olennon kanssa, joka oli ollut heidän ainoa hyväntekijänsä.

Virginia haudattiin Pamplemoussen hautausmaahan, sen läntiselle sivulle, erään palmulehdon kupeelle, missä hän ennen mennessään äitinsä ja Margareetan kanssa messuun oli usein levähtänyt sen vieressä, jota silloin oli kutsunut veljekseen.

Palatessaan tästä juhlallisesta tilaisuudesta herra de La Bourdonnaye nousi ylös vuorellemme, mukanaan osa suurilukuista seuruettaan. Hän tarjosi rouva de La Tourille ja tämän ystävättärelle kaikkea apua mitä hänen vallassaan oli antaa. Hän ilmaisi muutamilla harvoilla mutta jyrkillä sanoilla paheksumisensa tuon luonnottoman tädin käytöksen suhteen; ja käyden Paulin tykö lausui hän tälle sanoja, joiden luuli häntä parhaiten lohduttavan. "Otan Jumalan todistajakseni", sanoi hän, "että aikomukseni tarkoittivat teidän ja perheenne onnea. Ystäväiseni, teidän on nyt lähdettävä Ranskaan; toimitan teille siellä paikan. Poissaollessanne tahdon pitää huolta äidistänne kuin olisi hän oma äitini." Näin sanoen hän ojensi nuorukaiselle kätensä: mutta Paul veti omansa pois ja käänsi kasvonsa muualle, jottei hänen olisi tarvinnut kuvernööriä nähdä.