Chapter 8

Rakas poikani, mitä sanoin, sitä en ota koskaan takasin. Olen sinulle sanonut totuuden menneistä ajoista; mutta nyt ovat asiat aivan toisin. Kaikki on nykyään rahalla saatavana Ranskassa, kaikki on siellä nykyaikana muutamien harvojen sukujen perinnöllisenä omaisuutena tai erityisten säätyluokkain saaliina.[1] Kuningas on aurinko, jota ylimykset ja etuoikeutetut säädyt pilvinä ympäröivät, niin että on miltei mahdotonta, että joku sen säteistä meihin sattuisi. Ennen muinoin, vähemmän monimutkaisen hallinnon aikana, on sellaisiakin ihmeitä nähty. Silloin sai kyky ja ansio kehittyä kaikilla aloilla, kuten viljelykselle vasta aukaistut uudismaat kantavat mehuisamman sadon. Mutta sellaisia suuria kuninkaita, jotka osaavat tuntea ja valita ihmisiä, ilmestyy vain harvoin. Tavalliset kuninkaat antavat kaikissa teoissaan heitä ympäröiväin ylimysten ja virkakuntain vaikuttaa itseensä.

[1] Pyydämme lukijan muistamaan, että kirja ilmestyi 1788, ja että heti sen jälkeen puhkesi näiden luonnottomain sääty- ja omistusolojen synnyttämänä Ranskan suuri vallankumous, joka kaikista kauheuksistaan huolimatta saattoi ihmisen luonnollisen arvon ja kyvyn tunnustetuksi ja kehityskelpoiseksi. Suom. muist.

*Paul.*

Mutta enkö voisi löytää jonkun näistä ylhäisistä, joka minua suosisi?

*Vanhus.*

Ken ylhäisten suosioon pyrkii, sen pitää palvella niiden kunnianhimoa ja mielitekoja. Teille ei se onnistuisi, sillä olette ilman suurta syntyperää ja sitäpaitsi olette liian rehellinen.

*Paul.*

Mutta minä olen tekevä sellaisia urotöitä, pitävä niin uskollisesti sanani ja täyttävä niin tunnollisesti velvollisuuteni, olen niin innokas ja luotettava ystävyydessäni, että ansioni nojalla tulen otetuksi jonkun sellaisen ylimyksen perheeseen, kuten on käynyt vanhoina aikoina, joista olette antanut minun lukea.

*Vanhus.*

Oi rakas ystäväni! Vanhassa Kreikassa ja Roomassa pitivät ylimykset näitten valtioiden rappeutumisenkin aikana hyviä avuja suuressa arvossa; meillä on sitävastoin kyllä ollut joukko kansasta nousseita, kaikin puolin eteviä miehiä, mutta niistä en tiedä yhtäkään, joka olisi tullut otetuksi johonkin ylhäiseen perheeseen. Ilman kuninkaitamme olisivat hyveet Ranskassa ikuisiksi tuomitut rahvaanomaisiksi. Kuten olen sanonut, antavat he niille joskus arvoa, kun niitä jossakin havaitsevat; mutta nykypäivinä annetaan niille kuuluvat kunniasijat vain rahasta.

*Paul.*

Jollen löydä sellaista ylimystä, koetan pyrkiä jonkun virkakunnan suosioon. Omistan tykkänään siinä vallitsevan hengen ja mielipiteet ja saatan sen rakastamaan itseäni.

*Vanhus.*

Tulette siis tekemään kuten muutkin ihmiset; myötte vakaumuksenne saavuttaaksenne onnea?

*Paul.*

Oi, en suinkaan! Olen etsivä yksinomaan totuutta.

*Vanhus.*

No, sitte saatte rakkauden sijaan niittää vihaa. Muutenkaan eivät virkakunnat paljon välitä totuuden ilmitulemisesta. Yleisestä mielipiteestä eivät kunnianhimoiset ihmiset huoli, kunhan vain saavat hallita.

*Paul.*

Voi kuinka onneton olenkaan, kun kaikki käy mulle vastoin! Olen tuomittu viettämään elämäni halpa-arvoisessa työssä, kaukana Virginiasta. -- Ja hän huoahti raskaasti.

*Vanhus.*

Jumala olkoon teidän ainoa suojelijanne ja koko ihmisyys se virkakunta, johon astutte! Pysykää alati uskollisena kummallekin näistä! Perheillä, virkaluokilla, kansoilla ja kuninkailla, kaikilla on omat ennakkoluulonsa ja intohimonsa, ja usein niitä saa palvella paheitten avulla; mutta Jumala ja ihmisyys vaativat meiltä vain hyveitä.

Ja miksi oikeastaan tahdotte pyrkiä muita etevämmäksi? Se ei ole mikään luonnollinen tunne, sillä jos se jokaista ohjaisi, olisi meillä kaikkien sota kaikkia vastaan. Tyytykää täyttämään tehtävänne siinä asemassa mihin Sallimus teidät on asettanut; siunatkaa kohtaloanne, joka sallii teidän säilyttää omantuntonne levollisena, eikä pakota teitä isoisten tavoin antamaan onnenne riippua alhaison vaihtelevista mielipiteistä, tai alhaisten tavoin alistumaan ylimystön tahdolle voidaksenne elää. Elätte maassa ja olosuhteissa, missä toimeentulonne ei vaadi teitä pettämään, huikentelemaan ja halventamaan itseänne kuten useimpia niistä, jotka etsivät Europassa onneaan; missä säätynne ei tukahuta hyveitänne; missä voitte rankaisematta olla hyvä, tosi, vakaa, neuvokas, kärsivällinen, kohtuullinen, siveä, armelias ja hurskas, ilman että mikään irvihammas tekisi pilkkaa viisaudestanne, joka vasta on nupussaan. Taivas on antava teille vapautta, terveyttä, hyvän omantunnon ja hyviä ystäviä. Kuninkaat, joiden suosiosta kunnianhimoisesti uneksitte, eivät ole niin onnelliset.

*Paul.*

Ah, minulta puuttuu Virginia! Hänettä minulla ei ole mitään, mutta hänet saadessani omistan kaikki. Hän yksin on minulle suku, kunnia ja rikkaus. Mutta koska hänen sukulaisensa tahtoo hänet naittaa miehelle, jolla on mainehikas nimi, ja koska opinnoista ja kirjoista tulee viisaaksi ja kuuluisaksi, niin tahdon minä opiskella! Tahdon saavuttaa laajoja tietoja ja niillä isänmaatani hyödyttää, ketäkään vahingoittamatta ja kestään riippumatta; tahdon tulla kuuluisaksi, ja maineeni on silloin omaa ansiotani.

*Vanhus.*

Poikani, suuri nero on vielä harvinaisempi lahja kuin syntyperän etevyys ja rikkaus, ja epäilemättä on se kaikista suurin lahja, koska sitä ei voi koskaan riistää omistajaltaan, vaan hankkii se tälle yleistä kunnioitusta. Sitä hankitaan vain kaikenlaisten kieltäymysten kautta, mitä hienoimmalla tunteellisuudella, joka tekee meidät onnettomiksi sisäisesti ja ulkonaisestikin aikalaistemme vainojen takia. Valtiomies ei Ranskassa kadehti sotilaan kunniaa eikä sotilas merimiehen; mutta kaikki asettuvat siellä tiellenne, sillä jokainen luulottelee omistavansa neroa. Sanotte tahtovanne hyödyttää ihmisiä? Mutta ken saa maatilkun kasvamaan viljaa yhden lyhteen enemmän kuin ennen, tekee ihmisille suuremman hyödyn kuin se, joka kirjoittaa heille kirjan.

*Paul.*

Ah, hän joka istutti tämän papaijapuun, on antanut näitten metsien asukkaille suuremman lahjan kuin jos olisi lahjoittanut heille kokonaisen kirjaston.

Näin sanoen hän ihastuneena syleili ja suuteli puuta.

*Vanhus.*

Kirjoista paras, Evankeliumi, joka saarnaa yhdenvertaisuutta, ystävyyttä, inhimillisyyttä ja sovintoa, on vuosisatojen kuluessa ollut europalaisilla julmuuksien peitteenä.

Kuinka paljon yleistä ja yksityiskohtaista hirmuvaltaa saarnataankaan vielä sen pyhässä nimessä maan päällä! Tätä nähdessään voiko kenkään kerskailla hyödyttäneensä ihmisiä jollain kirjalla? Muistatteko vielä, minkä kohtalon useimmat viisautta julistaneet filosoofit ovat saaneet palkakseen? Homeros, joka puki viisautensa niin kaunismuotoisiin säkeihin, sai koko elinaikansa kerjätä almuja. Sokrateen, joka antoi ateenalaisille niin ihania opetuksia sekä puheillaan että tavoillaan, tuomitsivat nämä tyhjentämään myrkkypikarin. Hänen jalon oppilaansa Platonin heitti orjuuteen sama ruhtinas, joka häntä oli suojellut; ja ennen heitä sai Pytagoras, joka vaati inhimillistä kohtelua eläimellekin, osakseen polttorovion Krotonissa. Mutta miksi kauvemmin puhua? Suurin osa näistä suurista nimistä on säilynyt meidän päiviimme jollakin pilkallisella piirteellä rumennettuna, joka muka osottaa heidän luonteenominaisuuttaan ja josta kiittämätön ihmiskunta juuri on heidät tuntevinaan; ja jos joukosta joidenkuiden maine on pysynyt eheänä ja puhtaana meidän aikaamme asti, on se vain sen vuoksi, että asianomaiset ovat eläneet etäällä aikalaistensa seurasta, ollen niiden kuvapatsaiden kaltaisia, joita vallan ehjinä kaivetaan esiin Kreikan ja Italian mantereesta ja jotka maan poveen kätkettyinä ovat säästyneet raakalaisten raivolta. Näette siis että tieteiden myrskyistä mainetta saavuttaakseen ihmisen tarvitsee omistaa hyveitä sekä alttiutta uhraamaan oman henkensäkin sen edestä. Mutta luuletteko tällaisen maineen saavuttavan arvonantoa Ranskan rikkaiden ja mahtavien puolelta? Hekö paljoa välittäisivät tiedemiehistä, joille tieteensä ei tuota kunnioitusta isänmaassaan, ei korkeita virkoja eikä pääsyä hoviin! Tämä inha vuosisata hylkii kaikkea, mikä ei luo rikkautta ja hekumallisia nautintoja; mutta oppi ja hyve eivät tuota mitään arvopaikkoja, sillä valtiossa on kaikki rahalla saatavana. Ennen palkittiin niitä kirkon, esivallan ja hallinnon viroilla; nykypäivinä kelpaavat ne vain kirjojen kyhäämiseen. Mutta tämä hedelmä, jota maailma niin ylenkatsoo, on aina taivaallisen alkuperänsä arvoinen. Juuri nämä kirjat ovat luodut valaisemaan muuten niin pimeää elämää, lohduttamaan onnettomia, valistamaan kansoja ja lausumaan totuuden itse kuninkaillekin. Se on kieltämättä ylevin tehtävä, minkä taivas kuolevaiselle voi uskoa. Ketä ei lohduttaisi vääryyttä tai halveksumista niiden puolelta kärsiessään, joiden hallussa onnen aarteet ovat, ajatus siitä, että hänen teoksensa tulevat kautta vuosisatojen kaikissa kansakunnissa olemaan salpana erhetyksille ja hirmuvaltaisuuksille, ja että sen pimeyden povesta, jonka keskellä hän on elänyt, hänen nimensä on sädehtivä loisteella, joka himmentää kuningastenkin kunnian, joille ylistäjänsä imarmielin ovat pystyttäneet pian unhoon häipyviä muistomerkkejä?

*Paul.*

Ah, en pyytäisi tätä kunniaa muun kuin vain Virginian vuoksi, jonka siten saattaisin rakkaaksi koko maailmalle! Mutta te, joka tiedätte niin paljon, sanokaa minulle, joudummeko me koskaan naimisiin. Tahtoisin olla viisas, voidakseni ainakin tietää mitä vast'edes tapahtuva on.

*Vanhus.*

Kenpä, poikaseni, enää tahtoisikaan elää, jos tuntisi tulevaisuuden? Yksi ainoakin ennakolta arvattu onnettomuus jo tuottaa meille niin paljon turhia huolia! Tieto varmasta onnettomuudesta myrkyttää meiltä kaikki sen edellä käyvät päivät. Ei pidä edes liian tarkasti tutkia meitä lähinnä ympäröiviä asioita; taivas, joka antoi meille ymmärryksen huomataksemme tarpeitamme, on antanut meille tarpeemmekin pannakseen rajan ymmärryksellemme.

*Paul.*

Sanoitte rahalla voitavan Europassa saada arvoa ja kunniapaikkoja. Matkustan siis tästä Bengaliin rikastumaan, niin että sitte voin lähteä Pariisiin naimaan Virginian. Astun jo heti paikalla laivaan.

*Vanhus.*

Mitä! Jättäisittekö hänen äitinsä ja omanne!

*Paul.*

Olettehan itse neuvonut minua matkustamaan Intiaan.

*Vanhus.*

Virginia oli silloin täällä. Mutta nyt olette te oman äitinne ja hänen äitinsä ainoa tuki.

*Paul.*

Virginia kyllä saa rikkaan sukulaisensa auttamaan heitä.

*Vanhus.*

Rikkaat eivät välitä muista kuin niistä, jotka tuottavat heille kunniaa täällä maailmassa. Heillä on köyhiä sukulaisia, jotka ovat vielä säälittävämmässä asemassa kuin rouva de La Tour, nämä kun ilman apua heidän puoleltaan saavat uhrata vapautensakin leivän edestä ja viettää elämänsä luostareihin sulettuina.

*Paul.*

Millainen maa tuo Europa onkaan! Oi, on vallan välttämätöntä, että Virginia palajaa kotiin. Mitä hyötyä hänellä on rikkaasta sukulaisestaan? Hän oli niin tyytyväinen näissä majoissa eläessään, niin sievä ja kyllin korea punanen huivi tai kukkaskiehkura päässään! Palaa takasin, Virginia! Jätä palatsisi ja ylhäinen asemasi! Tule takasin näille kallioille, näiden metsäin ja meidän omain kokospalmujemme varjoon. Voi sentään, ehkäpä olet tällä hetkellä onnetonkin!... (Ja hän purskahti itkuun.) -- Isäni, elkää salatko mitään: jos ette voi sanoa minulle voinko saada hänet vaimokseni, niin ilmaiskaa minulle ainakin rakastaako hän vielä minua, eläessään siellä korkeain herrain parissa, jotka puhuvat kuninkaankin kanssa ja saavat alati nähdä häntä!

*Vanhus.*

Oi ystäväni, olen varma että hän teitä rakastaa; tiedän sen monestakin syystä, mutta ennen kaikkea sentähden, että hän on niin jalo-avuinen. -- Minun näin puhuessani hän kavahti kaulaani vallan hurmaantuneena ilosta.

*Paul.*

Mutta uskotteko Europan naisten olevan niin kavalia kuin heitä niissä näytelmissä ja kirjoissa kuvaillaan, joita olette antanut minun lukea?

*Vanhus.*

Naiset ovat kavalia niissä maissa, missä miehet ovat hirmuvaltiaita. Kaikkialla siittää julmuus petosta.

*Paul.*

Miten voidaan naisia kohdella julmasti?

*Vanhus.*

Siten että heidät naitetaan omaa mieltään kysymättä, nuoria tyttöjä vanhuksille ja hienotunteisia naisia kylmäkiskoisille miehille.

*Paul.*

Miksi ei naiteta niitä keskenään, jotka toisilleen sopivat, nuoria nuorten kanssa ja rakastavia rakastajainsa kanssa?

*Vanhus.*

Siksi ett'eivät useimmat Ranskan nuorista miehistä ole kyllin varakkaita voidakseen mennä naimisiin ja etteivät he siksi tule ennenkuin vasta vanhoina. Nuorina he viettelevät lähimmäistensä vaimoja; ijäkkäinä ollen eivät he voi saavuttaa puolisoidensa rakkautta. Nuorina ollessaan he itse ovat pettäneet; vanhoiksi tultuaan he itse vuorostaan tulevat petetyiksi. Se on maailman yleinen laki ja järjestys: yksi ylellisyys on aina toiselle vastapainona. Siten elävät useimmat Europan asujamet kaksinkertaisessa epäjärjestyksessä; ja tämä epäjärjestys kasvaa yhteiskunnassa samassa määrässä kuin varallisuus kokoutuu vain muutamien harvojen käsiin. Valtio on kuin puutarha, jossa pienet puut eivät voi kasvaa, jos on liian paljon isoja puita niitä varjoomassa; mutta tässä on kuitenkin se erotus, että puutarha voi olla kaunis, vaikka siinä on vain vähän suuria puita, mutta valtion onnellisuus riippuu aina alamaisten paljoudesta ja yhdenvertaisuudesta, eikä vain muutamista harvoista rikkaista.

*Paul.*

Mutta miksi miehen pitää olla rikas voidakseen mennä naimisiin?

*Vanhus.*

Jotta voisi kuluttaa päivänsä ylellisyydessä, tarvitsematta panna rikkaa ristiin.

*Paul.*

Miksikä hän ei työtä tekisi? Teenhän minä niin mielelläni työtä!

*Vanhus.*

Sen vuoksi että Europassa ruumiillista työtä pidetään häpeällisenä; sitä kutsutaan siellä koneelliseksi työksi. Juuri maanviljelys on siellä halveksituin kaikista ammateista. Käsityöläinen on jo paljon suuremmassa arvossa pidetty kuin talonpoika.

*Paul.*

Mitä! Se elinkeino, josta ihmiset elävät, on halveksittu Europassa! En tätä ollenkaan ymmärrä.

*Vanhus.*

Totta kyllä; luonnon helmassa kasvaneen ihmisen on mahdotonta käsittää yhteiskunnan turmelusta. Voi helposti luoda itselleen kuvan järjestyksestä, muttei epäjärjestyksestä. Kauneudella, hyveellä ja onnella on kaikilla määränsä, mutta rumuus, pahe ja onnettomuus ovat määrää vailla.

*Paul.*

Rikkaat ihmiset ovat siis hyvin onnellisia. He eivät missään kohtaa vastuksia, he voivat ylenmäärin hankkia nautintoa niille, joita rakastavat.

*Vanhus.*

He ovat enimmäkseen vallan kyllästyneet nautintoihinsa, koska näiden hankkiminen ei tuota heille mitään vaivaa. Ettekö ole huomannut, että lepo tuottaa nautintoa vain väsyneelle, ruoka vain nälkäiselle, juoma vain janoiselle? No niin, rakkauden ja vastarakkauden nautinto saavutetaan samaten ainoastaan monien kieltäymysten ja uhrausten kautta. Rikkautensa riistävät rikkailta ihmisiltä kaikki nämä nautinnot, ne kun surmaavat heiltä kaikki tarpeet edeltä käsin. Tähän tulee vielä lisäksi heidän joutilaisuuttaan seuraava ikävystyminen, ylpeys, jonka heidän ylellisyytensä synnyttää ja joka ei kärsi vähintäkään kieltäymystä, vaikkeivät rajuimmatkaan nautinnot heitä enää tyydytä. Tuhansienkaan ruusujen tuoksu ei miellytä kuin vähän aikaa; mutta kipu yhden ainoan okaan pistosta tuntuu kauvan jälkeenpäin. Yksikin onnettomuus keskellä kaikkia nautintoja on rikkaille tällainen orjantappuran oas keskellä kukkien paljoutta. Köyhille sitävastoin on pienikin nautinto keskellä heidän murheitaan kuin kukkanen okaiden keskellä; he tuntevat sen elävästi, sillä jokaista vaikutelmaa lisäävät sen vastakohdat. Luonto pitää kaikkia ilmiöitä keskenään tasapainossa. Kummanko tilan siis pidätte parempana, senkö ettei enää ole juuri mitään toivottavana vaan kaikki pelättävänä, vai senkö ettei paljo mitään ole pelättävänä vaan kaikki toivottavana? Edellisessä tilassa ovat rikkaat, jälkimmäisessä köyhät. Mutta nämä molemmat äärimmäisyydet ovat yhtä vaikeat ihmisen kestää, sillä hänen tosi onnellisuutensa on kohtuullisuudessa ja hyveissä.

*Paul.*

Mitä tarkotatte hyveellä?

*Vanhus.*

Poikani, te joka työllänne elätätte vanhempianne, ette kaipaa siihen selitystä. Hyvettä me harjotamme, kun teemme työtä toisten hyväksi, kelvataksemme yksinomaan Jumalalle.

*Paul.*

Oi kuinka hyväavuinen Virginia siis onkaan! Hyvettä noudattaen on hän tahtonut tulla rikkaaksi, voidakseen sitte vain toisille tehdä hyvää. Sen vuoksi hän läksi saareltamme, ja sen vuoksi hän myöskin on palaava.

Ajatus Virginian pian tapahtuvasta palauksesta sytytti niin tämän nuorukaisen mielikuvituksen, että kaikki hänen epäilyksensä katosivat. Virginia ei siis ollut kirjoittanut, koska hän jo oli tulossa takasin. Ei kulunut kauvan, ennenkun Europasta voisi saapua kotiin näin hyvällä tuulella! Hän luetteli mielessään laivoja, jotka olivat suorittaneet tämän neljäntuhannen viidensadan peninkulman pituisen matkan vähemmässä kuin kolmessa kuukaudessa. Se laiva, jolla Virginia tulisi, ei tarvitsisi enempää kuin kaksi kuukautta. Olivathan laivanrakentajat nykyään niin taitavia ja merimiehet niin sukkelia! Hän puheli varustuksista, joihin hän oli ryhtyvä ystävänsä vastaanottoa varten, uudesta asunnosta, jonka hän rakentaisi, niistä huvituksista ja yllätyksistä, joita hän Virginialle joka päivä valmistaisi, sittekun tämä oli tullut hänen vaimokseen. Hänen vaimokseen!... Tämä aatos vallan huumasi hänet. "Sitte ainakaan, isäni", sanoi hän minulle, "ei teidän enää tarvitse tehdä mitään, jollette omaksi huviksenne. Virginia kun on rikas, ostamme me paljon orjia, jotka työskentelevät meidän hyväksemme. Teidän pitää aina olla parissamme, eikä ole teillä oleva huolta muusta kuin omasta viihtymisestänne ja hauskuudestanne." Ja ilosta vallan suunniltaan hän lähti kertomaan perheelleen tästä haavekuvasta, joka hänet nyt oli hurmannut.

Mutta suuria toiveita seuraa pian suuri pelko. Rajut intohimot heittävät sielua aina yhdestä äärimmäisyydestä toiseen. Usein, jopa heti seuraavana päivänä palasi Paul tyköni hyvin huolestuneen näköisenä ja puheli minulle: "Virginia ei kirjoita minulle mitään. Jos hän olisi todella lähtenyt Europasta, olisi hän siitä minulle ilmoittanut. Ah, huhut, joita hänestä on kerrottu, ovat sittekin liian tosia! Hänen tätinsä on varmaankin naittanut hänet jollekin ylhäiselle herralle. Rikkaudenhimo on hänetkin turmellut kuten monen muun. Noissa kirjoissa, joissa niin hyvin naisia kuvataan, on hyvettä olemassa vain romaanin aiheena. Jos Virginialla sitä todella olisi ollut, ei hän olisi luopunut äidistään ja minusta. Minun alati ajatellessani häntä niin kauvan kuin elän, on hän unhottanut minut. Sill'aikaa kun minä suruuni kuihdun, hän vain huvittelee. Voi, tämä aatos vie minut epätoivoon! Mikään työ ei enää miellytä minua, kaikki ihmiset minua ikävystyttävät. Jospa Jumala edes sallisi sodan puhjeta Intiassa! Sinne lähtisin kuolemaan."

"Rakas poikani", vastasin hänelle, "sellainen rohkeus, joka heittää meidät kuoleman suuhun, on vain hetkellistä rohkeutta. Usein se saa alkunsa ihmisten tyhjistä suosionosotuksista. Mutta on olemassa toisellaista rohkeutta, harvinaisempaa ja tarpeellisempaa, joka auttaa meitä ilman todistajia ja kiitoksen toivoa kestämään elämän jokapäiväisiä vastoinkäymisiä: se on kärsivällisyys. Se ei taivu muiden ihmisten mielipiteiden eikä omain intohimojemme yllytyksiin, vaan yksin Jumalan tahtoon. Kärsivällisyys on hyveitten rohkeutta."

"Ah", huudahti hän, "minulla ei siis ole hyveitä lainkaan! Kaikki asiat minua rasittavat ja saattavat minut epätoivoon."

"Sellaista hyvettä", vastasin, "joka aina on yhtenäinen, pysyvä ja muuttumaton, ei ole annettu meidän ihmisten osaksi. Keskellä moninaisten intohimojemme riehunaa järkemme usein hämmentyy ja pimentyy; mutta onpa valotorneja, joista saatamme uudelleen sytyttää soihtumme: ne ovat tieteet.

Tieteet, poikaseni, ovat meille taivaallinen apu. Ne ovat sen viisauden säteitä, joka maailmankaikkisuutta ohjaa; ja taivaallisen taidon valaisemana on ihmisen onnistunut kiinnittää niitä maahan. Päivän säteitten tavoin ne meitä valaisevat, ilahuttavat ja lämmittävät, sillä ne ovat jumalallinen tuli. Kuten tuli ne saattavat koko luonnon alamaiseksemme. Niiden kautta me yhdistämme lähellemme kaikki seikat, kaikki paikat, kaikki ihmiset ja kaikki ajat. Ne kutsuvat meitä takasin inhimillisen elämän järjestykseen. Ne hillitsevät himoja, ne tukehuttavat paheita, ne kiihottavat hyveihin niiden jalojen miesten antamain esimerkkien kautta, joita ne ylistävät ja joiden kunnianarvoisia kuvia ne alati meille esittelevät. Ne ovat taivaan tyttäriä, jotka astuvat alas maan päälle lievittämään ihmiskunnan kärsimyksiä. Nuo suuret kirjailijat, joihin ne ovat innostusta valaneet, ovat aina ilmautuneet aikakausina, jotka ovat olleet ihmiskunnalle vaikeimmat kestää, raakuuden ja tapainturmeluksen aikoina. Rakas poikani, tieteet ovat lohduttaneet miehiä, jotka ovat olleet vielä onnettomammassa asemassa kuin te nyt; sellaisia ovat olleet Xenofon, joka karkotettiin maanpakolaisuuteen tuotuaan kotimaahan kymmenentuhatta kreikkalaista; Scipio Africanusta väsyttivät roomalaisten herjaukset, Lucullusta heidän eripuraisuutensa ja Catinatia hovin kiittämättömyys. Kreikkalaiset, jotka kaikessa olivat niin kekseliäät, olivat asettaneet jokaiselle eri tieteitä edustavista Runottarista osan ymmärryksestämme hallittavaksi; meidän on siis niiden haltuun annettava intohimomme, jotta ne pitäisivät niitä kurissa. Niillä on sielunvoimiimme nähden sama tehtävä kuin Tuntien haltijoilla, jotka valjastivat ja ajoivat auringonjumalan hevosia.

Lukekaa siis kirjoja, poikani. Viisaat miehet, jotka niitä ennen meitä ovat kirjoittaneet, ovat edellämme astuneet kovanonnen polkuja, ojentavat meille kätensä ja kutsuvat meitä seuraansa, konsa kaikki elävät meidät hylkäävät. Hyvä kirja on hyvä ystävä."

"Oi", huudahti Paul, "minun ei tarvinnut oppia lukemaan niin kauvan kuin Virginia oli täällä! Hän ei ollut minua oppineempi; mutta kun hän katsahti minuun ja kutsui minua ystäväksensä, oli minun mahdoton olla surullinen."

"Epäilemättä", vastasin, "ei löydykään sen miellyttävämpää ystävää kuin morsian, joka meitä lempii. Naisella on sitä paitsi aina hilpeää iloisuutta, joka hälventää miehen murheet. Hänen sulonsa haihduttavat synkät aaveet mielestämme. Hänen kasvoillansa päilyy aina suloinen lumousvoima ja luottamus. Mikä ilo ei olisi lisäytynyt hänen ilostansa? Mikä otsa ei kirkastuisi hänen hymystänsä? Mikä viha voisi vastustaa hänen kyyneleitänsä? Virginia palaa paljon viisaampana kuin te olette. Hän on varmaan hyvin hämmästyvä nähdessään, ettei puutarha ole vielä täydessä kunnossa -- hän, joka ei muuta ajattele kuin sen kaunistamista, huolimatta sukulaisensa vainouksista siellä kaukana äidistänsä ja meistä."

Ajatus Virginian piakkoisesta palaamisesta rohkaisi uudelleen Paulin mieltä, ja hän ryhtyi taasen peltotöihinsä. Hän tunsi tuskainsakin keskellä itsensä onnelliseksi, kun sai saattaa työnsä sellaiseen loppuun, joka miellytti hänen palavaa rakkauttansa.