Chapter 6

Kun nyt sellainen huhu oli levinnyt saarella, että näille karuille kallioille oli rikkautta karttunut, nähtiin sinne kiipeilevän kaikenlaisia kauppiaita. He levittivät näissä köyhissä majoissa näkyviin Intian kalleimpia kankaita, Goudelourin komeita puuvillakutomuksia, Paliacaten ja Mazulipatanin huiveja, Dacan musliineja, yksivärisiä ja raitaisia ja kirjailtuja läpikuultaviksi kuin päivä; Suratin heleänvalkeita baftateoksia ja kaikenvärisiä ja mitä harvinaisimpia pitsejä, kudotut tähditetyllä pohjalla ja vihreillä säteillä. He avasivat kääryistään Kiinan komeita silkkikankaita, kuvilla kudottuja lampasseja, valkealta välkkyviä, ruohonkarvaisia ja hohtavan punaisia damasteja; rusottavia tahtisilkkejä, sileitä satiineja, pekiiniä pehmeätä kuin verka, valkeaa ja keltasta nankiinia, jopa Madagaskarin ruohosta kudottua esiliinakangastakin.

Rouva de La Tour antoi tyttärensä ostaa kaikkea mikä tätä miellytti; hän piti vain vaaria tavarain hinnasta ja kelvollisuudesta, peläten kauppiasten heitä pettävän. Virginia valitsi kaikkea minkä luuli kelpaavan äidillensä, Margareetalle ja Paulille. "Kas tämä kappale", sanoi hän, "sopii huonekalujen päälliseksi ja tuo puvuksi Marille ja Domingolle." Sillä tavalla olivat piasterit viimein kadonneet pussista, ennenkun hän vielä oli ennättänyt ajattelemaankaan omia tarpeitaan. Hänen oli siis ottaminen osansa niistä lahjoista, joita oli perheen toisille jäsenille jakanut.

Tuskautuneena näistä onnen runsaista antimista, joiden arvasi ennustavan Virginian poislähtöä, tuli Paul muutamia päiviä myöhemmin minun luokseni. Alakuloisena hän sanoi: "Sisareni lähtee pois; hän on jo ryhtynvt matkavalmistuksiin. Tulkaa te meille, pyydän sitä teiltä hartaasti. Käyttäkää ylevää älyänne vaikuttaaksenne hänen äitiinsä ja minun äitiini, jotta he pidättäisivät häntä lähtemästä." Noudatin Paulin pyyntöä, vaikka hyvin tiesin esitysteni olevan turhia.

Jos Virginia oli minusta näyttänyt viehättävältä sinisestä Bengalin palttinasta valmistetussa hameessa ja punanen huivi päässä, oli kuitenkin peräti toista nähdä häntä tämän maan vallasnaisten tapaan vaatetettuna. Hän oli nyt puettu valkoiseen musliinihameeseen, joka oli alustettu ruusunvärisellä tahtisilkillä. Hänen hoikka ja korkea vartalonsa ilmeni selvästi ruumiinmukaisen liivin alta, ja hänen vaalea tukkansa ympäröi kahteen palmikkoon kierrettynä ihmeteltävän kauniisti hänen neitseellistä päätänsä. Alakuloisuus kuvastihe hänen ihanista sinisistä silmistään, ja hänen sydämmessään taistelevat ristiriitaiset tunteet antoivat hänen hipiälleen elävyyttä ja hänen äänelleen liikutuksesta väräjävän soinnun. Hänen komea pukunsa, jota hän näytti vasten tahtoaan kantavan, saatti hänen riutuneen tilansa vielä liikuttavammaksi. Häntä ei voinut nähdä eikä kuulla tuntematta mitä syvintä sääliä häntä kohtaan. Paulin surumielisyys tästä vielä kasvoi. Margareeta, jota poikansa mielentila huoletti, sanoi hänelle heidän kahdenkesken ollessaan: "Poikani, miksi pidät sydämmessäsi turhia toivoja, jotka tekevät eronhetken sulle vain sitä katkerammaksi? On jo aika, että ilmotan sinulle omasi ja minun elämäni salaisuuden. Neiti de La Tour kuuluu äitinsä kautta rikkaaseen ja korkea-arvoiseen sukuun; mutta sinä olet vain köyhän talonpoikaisnaisen poika, ja, mikä vielä pahempi, sinä olet äpärä."

Sana 'äpärä' oudostutti Paulia. Hän ei koskaan ollut kuullut sitä lausuttavan; sen vuoksi hän pyysi äitinsä selittämään hänelle sen merkityksen, johon tämä vastasi: "Sinulla ei ole ollenkaan ollut laillista isää. Tyttönä ollessani rakkaus minut vietteli heikkouteen, jonka hedelmä sinä olet. Rikokseni riisti sinua suojaamasta isän sukulaiset ja katumukseni äitisi sukulaiset. Onneton sinä, jolla ei ole muita omaisia koko maailmassa kuin minä yksin!" Ja kyyneleet virtasivat hänen silmistään. Paul halasi häntä ja lohdutti: "Oi rakas äiti, koska minulla ei ole muita omaisia kuin te, tahdon teitä rakastaa sitä hellemmin. Mutta minkä salaisuuden mulle ilmaisittekaan! Nyt näen miksi neiti de La Tour on karttanut minua jo kaksi kuukautta ja minkä vuoksi hän nyt on päättänyt matkustaa pois. Ah, epäilemättä hän minua ylenkatsoo!"

Kun illallisen aika tuli, istuivat kaikki pöytään, mutta kukin sangen erilaisilla tunteilla, syöden vähän ja puhuen vieläkin vähemmän. Virginia lähti ensiksi ulos ja kävi istumaan samalle paikalle, missä nyt olemme. Paul häntä pian seurasi ja istahti hänen viereensä. Molemmat olivat hetkisen vallan ääneti. Oli yksi noita ihania öitä, jotka ovat niin tavallisia kuuman ilmanalan maissa ja joiden kauneutta ei taitavinkaan sivellin voi kuvata. Kuu kumotti keskellä taivaslakea hienon pilvikehän paartamana, joka vähitellen haihtui näkymättömiin. Sen valo levisi vähitellen saaren vuorille ja kukkuloille, jotka kimaltelivat vihreän ja hopean hohteessa. Tuulet pidättivät hengitystään. Metsien kätköistä, laakson pohjasta ja kallioiden kärjiltä kuului tukahutettuja ääniä, lintujen hiljaista lemmenviserrystä, jotka pesissään hurmautuivat yön valoisuudesta ja ilman levollisuudesta. Nurmikosta kuultiin hyönteisten hyrinää. Tähdet tuikkivat taivaalla ja kuvastelivat värähdellen merenkalvoon. Hajamielisen haaveksivana kulki Virginian katse pitkin taivaan hämäräistä äärtä, josta kalastaja-alusten punaset tulet välkkynällään merkitsivät saaren rannikon. Sataman suussa hän älysi erään valon ja tumman varjon; se oli sen laivan lyhty ja haamu, jonka oli määrä viedä hänet Europaan ja joka nyt ankkuroituna ja valmiina lähtöön odotteli tyvenen loppumista. Tämä näky saattoi hänet surulliseksi ja hän käänsi päänsä pois, jottei Paul näkisi hänen itkevän.

Rouva de La Tour, Margareeta ja minä istahdimme muutaman askeleen päähän heistä banaanipuiden alle; ja yön hiljaisuudessa kuulimme selvästi heidän puhelunsa, joka ei koskaan mene mielestäni.

Paul lausui: "Neiti, teidän sanotaan lähtevän kolmen päivän päästä. Ette arkaile siis uskaltaessa henkeänne alttiiksi meren vaaroille ... meren, jota ennen niin kammositte." -- "Minun täytyy totella sukulaisiani ja velvollisuuttani", vastasi Virginia. -- "Te jätätte meidät kaukaisen sukulaisen vuoksi, jota ette koskaan ole nähnyt!" -- "Voi sentään", huudahti Virginia, "minä tahtoisin jäädä tänne koko ijäkseni, mutta äitini ei sitä salli. Rippi-isäni sanoi Jumalan tahdon olevan, että matkustaisin, ja että elämä on vain koettelemusta... Oi, se on liian kova koettelemus!"

-- "Mitä kuulen!" huudahti Paul; "niin monet syyt määräävät teitä lähtemään, eikä yksikään syy teitä pidätä! Ah, on vielä muuan syy, jota ette mulle maininnut. Rikkaudella on suuri viehätys. Te löydätte pian uudessa maailmassanne uuden veljen, jolla nimellä ette minua enää kutsu. Valitsette hänet, tämän veljen, syntymänne ja varallisuutenne mukaisista miehistä, joiden verralle minä en kelpaa. Mutta minne oikeastaan tahdotte matkustaa onnellisemmaksi tullaksenne? Mihin maahan aijotte siirtyä, joka olisi teille rakkaampi kuin syntymämaanne? Missä löydätte armaampaa seuraa kuin siellä, missä teitä rakastetaan? Kuinka voitte elää ilman äitinne hyväilyjä, joihin olette tottunut? Mikä perii hänet vanhuudessaan, kun ei saa enää nähdä teitä vierellänsä, pöydässänsä, kodissansa, kävelyillänsä, joilla olitte hänen sauvansa? Ja mikä perii minunkaan äitini, joka rakastaa teitä yhtä paljon kuin hän? Mitä sanon heille kummallekin, kun näen heidän itkevän teidän poissaoloanne? Te julma olento! En tahdo puhua ensinkään itsestäni; mutta mikäpä minunkaan perii, kun aamuisin en enää näe teitä joukossamme ja yö tulee ilman että teitä saan tavata? -- kun katselen näitä kahta palmua, jotka istutettiin meidän syntyissämme ja jotka ovat niin kauvan olleet keskinäisen ystävyytemme todistajina! Ah, koska sinua kerran uudet kohtalot viehättävät, koska etsit toisia maita kuin synnyinmaasi ja toisia etuja kuin mitä minä työlläni voin ansaita, niin salli minun seurata sinua laivalle jossa lähdet. Minä suojelen sinua myrskyissä, jotka sinua maallakin niin pelottavat. Minä painan pääsi povelleni, lämmitän sydäntäsi omaa sydäntäni vasten; ja Ranskassa, mistä menet etsimään rikkautta ja ylhäisyyttä, palvelen sinua orjanasi. Ollen onnellinen vain sinun onnestasi, tulen noissa palatseissakin, missä sinua palvellaan ja jumaloidaan, tuntemaan itseni kyllin rikkaaksi ja kyllin jaloksi saadessani tehdä sinulle kaikkein suurimmankin uhrauksen, kun saan kuolla jalkojesi juureen."

Nyyhkytys tukeutti häneltä äänen; sitte kuulimme Virginian tuon tuostakin syvästi huoaten vastaavan: "Sinunhan vuoksesi minä lähden ... sinun vuoksesi, jonka näen joka päivä köyristyvän raskaassa työssä elättääksesi kahta vähäväkistä perhettä. Jos käytän tilaisuutta rikastuakseni, niin teen sen ainoastaan palkitakseni sinulle tuhatkertaisesti meille osottamasi hyvyyden. Onko mikään rikkaus sinun ystävyytesi vertainen? Miksi mainitsit minulle syntymääsi? Oi, jospa olisi vallassani vielä valita itselleni veli, niin kenen valitseisin jollen sinut? Oi Paul, Paul! Sinä olet minulle paljon rakkaampi kuin veli! Kuinka olenkaan saanut taistella sydämmeni kanssa pitäessäni sinua erillä itsestäni! Minä tahdoin, että olisit minua auttanut taistelemaan omaa taipumustani vastaan, kunnes taivas voisi siunata liittomme. Mutta nyt minä jään, minä lähden, minä elän ja kuolen ... tee minulle mitä tahdot! Voi minua avutonta tyttöparkaa! Hellyyttäsi jaksoin vastustaa, mutta nyt en tuskaasi jaksa kestää!"

Hänen näin puhuessaan tempasi Paul hänet syliinsä ja puristaen häntä kiinteästi povelleen hän huudahti raivoisasti: "Minä lähden hänen kanssaan! Mikään ei voi riistää häntä minulta!" -- Me juoksimme kaikin hänen tykönsä. Rouva de La Tour sanoi hänelle: "Poikani, jos te meidät jätätte, mikä meidät sitte perii?"

Hän toisti värisevällä äänellä edellisen sanat: "Poikani... Poikani... Tekö minun äitini!" huudahti hän, "te joka erotatte veljen hänen sisarestaan! Molemmat olemme imeneet teidän rintaanne, molemmat kasvaneet teidän jalkainne juuressa, oppineet teiltä toisiamme rakastamaan ja tuhannet kerrat sitä toisillemme vakuuttaneet. Ja nyt te erotatte meidät toisistamme! Te lähetätte hänet Europaan, tuohon raakalaismaahan, joka on teiltä kieltänyt turvapaikan, julmien sukulaisten luo, jotka teidät itsennekin ovat hylänneet. Te sanotte minulle: sinulla ei ole enää oikeutta häneen; hän ei ole sinun sisaresi. Hän on minulle kaikki, rikkauteni, perheeni, sukuni, koko minun onneni. En tunne mitään muuta onnea. Meillä oli sama katto päämme päällä, sama kehto, lapsena keinuaksemme, ja meillä totisesti tulee olemaan sama hautakin. Jos hän lähtee, täytyy minun seurata häntä. Kuvernöörikö sen estäisi? Estääkö hän ehkä minua hyppäämästä mereen ja uiden seuraamasta häntä? Meri ei ole minulle kolkompi hauta kuin maakaan. Jollen saa elää hänen vierellään, olen ainakin kuoleva hänen silmäinsä edessä, kaukana teistä. Te kovasydämminen äiti! Te tyly nainen! Elköön valtameri, jonka huostaan hänet uskotte, saattako koskaan häntä teille takasin! Kantakoot sen aallot teille minun ruumiini, ja kun se yhdessä hänen ruumiinsa kanssa keinuu näitten rantojen riutoilla, soittakoot meren aallot ikuisesti korviinne kadotettujen lastenne hautajaissoittoa!"

Hänen näin puhuessaan sulin hänet syliini; epätoivo oli saattanut hänet aivan suunniltaan. Hänen silmänsä säkenöivät, hiki juoksi isoina karpaloina hänen palavilta kasvoiltaan, hänen polvensa vapisivat; ja minä tunsin hänen sydämmensä lyövän raivoisasti.

Pelästyneenä huudahti Virginia: "Oi ystäväni! Minä vakuutan sinulle lapsuutemme leikkien nimessä, sinun ja omain kärsimysteni ja kaiken nimessä, mikä ijäksi yhdistää kaksi onnetonta olentoa kiinteästi toisiinsa, että jos jään tänne, elän vain sinulle; ja jos lähden, niin palaan kerran takasin luoksesi. Otan teidät todistajikseni, teidät jotka olette johdattaneet minua lapsuudessani, jotka määräätte koko elämäni ja jotka nyt näette kyyneleeni. Vannon sen nimessä taivaan joka kuulee minun sanani, nimessä meren jolle minun nyt on lähteminen, ja nimessä ilman jota hengitän ja jota en koskaan ole valheella saastuttanut."

Niinkuin aurinko Apenniinien harjalta sulattaa ja viskaa syvyyteen jäävuoren, niin suli tuon nuorukaisen rinnasta hurja raivo hänen kuullessaan rakastettunsa hellän äänen. Hänen kohotettu päänsä vaipui alaspäin, ja silmistään valui kyynelvirta. Hänen äitinsä kyyneleet sekautuivat siihen, hänen äänetönnä syleillessään poikaansa. Rouva de La Tour, joka myös oli vallan suunniltaan, sanoi minulle: "En tätä enää voi kestää; sydämmeni on rikkiraadeltu. Tuosta onnettomasta matkasta ei saa tulla mitään. Hyvä naapuri, taluttakaa pois poikani! Kokonaiseen viikkoon ei kenkään meistä ole saanut unta silmiinsä."

Minä sanoin Paulille: "Ystävä rakkaani, teidän sisarenne jää tänne. Huomenna puhumme siitä kuvernöörin kanssa. Päästäkäämme tämä perhe jo käymään levolle, ja tulkaa itse täksi yöksi nukkumaan minun luokseni. On jo myöhäistä, keskiyön aika; etelän risti on oikealla taivaanrannalla."

Hän antoi vaijeten minun saattaa hänet kotiini; ja levottoman yön siellä vietettyään hän nousi vuoteestaan auringon kera ja palasi omaan kotiinsa.

Mutta miksikä pitkittäisin teille tätä kertomusta? Ihmisen elämässä on vain sen toinen, miellyttävä puoli tuntemisen arvoinen. Kehityksemme kulku käy nopeasti kuin se taivaanpallo jolla liikumme, se kestää vain yhden päivän, eikä toinen puoli tästä päivästä saa valoa, jollei toinen samalla ole pimeään peitetty.

-- Isäni, vastasin hänelle, minä rukoilen teitä kertomaan mulle lopunkin tästä tarinasta, jonka niin liikuttavalla tavalla olette alkanut. Kuvaukset onnesta huvittavat meitä, mutta kertomukset onnettomuudesta meitä opettavat. Miten siis kävi lopulta tuon kovaonnisen Paulin?

-- Ensimmäinen olento, jonka Paul näki kotiinsa palatessaan, oli Mari, joka erään kallion huipulta katseli aavalle ulapalle. Tälle hän jo kaukaa huusi: "Missä Virginia on?" Orjatar kääntyi katselemaan nuorta isäntäänsä ja purskahti itkemään. Miltei mieletönnä Paul juoksi joutuisasti alas satamaan. Siellä hän sai kuulla, että Virginia oli tullut päivän koittaissa laivaan, joka heti oli nostanut purjeensa ja oli nyt jo näkymättömissä. Hän palasi asuntoonsa, jota mitteli ristiin rastiin puhumatta kellekään sanaakaan.

Vaikka tämä kalliokehä takanamme näyttää melkein pystysuoralta, voi kumminkin muutamia vaivaloisia polkuja myöten kulkea noille penkereen tavoin yleneville kaltaille aina tuon keilamaisen ja ylinousemattoman kalliohuipun luo, jota kutsutaan Peukaloksi. Sen juurella on puiston tapainen, isoja puita kasvava paikka, joka on niin korkea ja jyrkkä, että se näyttää ilmassa häilyvältä metsältä, jota joka haaralta saartavat kauhistuttavat syvyydet. Pilvet, joita tämän vuoren huippu lakkaamatta kokoaa puoleensa, ylläpitävät useita puroja, jotka syöksyvät niin syvälle vastaisen laakson pohjaan, ettei kukkulalta kuule ollenkaan putouksen pauhua. Tältä paikalta näkee suuren osan saarta, vuoria ja kukkuloita, niiden joukossa Pieter-Boothin ja Kolmirintavuoren metsäisine laaksoineen, ja etempänä aavan meren ja Bourbon-saaren, joka on neljänkymmenen peninkulman päässä täältä länteen päin.

Tältä ylhältä kukkulalta Paul vielä erotti laivan, joka vei Virginian pois. Hän näki sen häämöttävän enemmän kuin kymmenen peninkulman päässä vain pienenä tummana pilkkuna keskellä valtamerta. Hän jäi sinne osan päivästä, tykkänään vaipuneena laivan katselemiseen; se oli jo kadonnut kun hän vielä oli sen näkevinänsä; ja vaikkei hän taivaanrannalta enää erottanut muuta kuin autereista usvaa, istui hän yhä edelleen tässä jylhässä paikassa, jossa tuulet lakkaamatta pieksevät palmujen ja tatamac-puiden latvoja. Niiden kumea pauhu ja jyminä kuului aivan kuin kaukainen urkujensoitto ja vaivutti mielen syvän alakuloiseksi. Sieltä löysin Paulin, pää painuneena kallionkylkeä vastaan ja silmät maahan luotuina. Olin jo etsinyt häntä aamunkoitosta alkaen; vaivoin sain nyt hänet jättämään tämän kolkon paikan ja lähtemään kotiinsa. Saatoin hänet sinne; ja hänen ensimmäiset sanansa rouva de La Tourin nähdessään sisältivät katkeran valituksen, että tämä oli hänet pettänyt. Rouva parka kertoi meille sitte, että kun tuuli kello kolmen aikaan aamulla oli jälleen noussut ja laiva oli valmiina lähtöön, oli kuvernööri eräitten esikuntansa herrain ja lähetyssaarnaajan seuraamana saapunut noutamaan Virginiaa kantotuolilla, ja että huolimatta tyttären vaikerruksesta ja hänen ja Margareetan kyyneleistä olivat he raastaneet pois neidon, huutaen täyttä kurkkua, että se muka tapahtui heidän kaikkien parhaaksi. "Jospa ainakin olisin saanut ottaa häneltä jäähyväiset", sanoi Paul, "niin olisin nyt paljon levollisempi. Olisin sanonut hänelle: Virginia, jos sillä aikaa kun olemme kasvaneet yksissä olen tullut lausuneeksi sanan, joka on teitä loukannut, niin pyydän teitä suomaan sen anteeksi ennenkun jätätte minut ainaiseksi. Olisin hänelle sanonut: Koska minun ei enää ole sallittu teitä jälleen nähdä, niin hyvästi, rakas Virginia, hyvästi! Eläkää siellä kaukana minusta tyytyväisenä ja onnellisena!" Ja nähdessään äitinsä ja rouva de La Tourin itkevän, sanoi hän heille: "Etsikää nyt toinen poika minun sijaani kuivaamaan kyyneleitänne!" Sitte hän raskaasti huoaten erosi heistä ja rupesi harhailemaan metsissä asuntonsa ympärillä. Hän riensi kaikille paikoille, jotka olivat olleet Virginialle mieluisimmat. Kutuille ja niiden pienille vohlille, jotka määkien häntä seurasivat, hän virkkoi: "Mitä minusta tahdotte? Ette enää koskaan saa nähdä häntä, joka antoi teidän kädestään syödä." Tultuaan Virginian lepopaikalle ja nähdessään lintujen piirtelevän ilmaa siellä hän huudahti: "Lintu parat! Ette milloinkaan enää lennä häntä vastaan, joka oli teidän hyvä ruokkijanne!" Ja Fidelen nähdessään, joka häntäänsä heiluttaen juoksi hänen edellään ja nuuski joka paikkaa, hän huoaten sanoi sille: "Ah, et sinäkään häntä koskaan löydä!" Viimein hän istahti kalliolle, jolla hän viimeisen kerran oli puhellut Virginian kanssa; ja katsellessaan aavaa merta, jolle oli nähnyt katoavan Virginiaa kulettavan laivan, purskahti haikeaan itkuun.

Tällä välin me seurasimme häntä askel askeleelta, peläten hänen kuohuksissaan ryhtyvän johonkin onnettomaan tekoon. Hänen äitinsä ja rouva de La Tour rukoilivat häntä mitä hellimmillä sanoilla, ettei hän epätoivollaan enentäisi heidän murhettaan. Vihdoin viimein jälkimäisen onnistui rauhoittaa häntä sellaisilla hyväilynimillä, jotka olivat omiaan herättämään hänessä uudelleen toivoa. Hän kutsui Paulia pojakseen, rakkaaksi pojakseen, vävykseen, jolle hän sydämmestään soi tyttärensä. Hän sai hänen lopultakin palaamaan kotiin ja nauttimaan vähän ravintoa. Paul istui kanssamme pöytään sen paikan vierelle, missä lapsuudentoverin oli tapa istua, puhutteli häntä kuin läsnäolevaa ja tarjosi hänelle niitä ruokalajeja, joiden tiesi Virginiaa enimmän miellyttäneen; mutta kun viimein huomasi erehdyksensä, rupesi hän uudelleen itkemään. -- Seuraavina päivinä hän kokoili kaikkea, mikä oli ollut Virginian käytettävänä, viimeiset hänen kantamansa kukkakimput, kokospähkinän kuoresta valmistetun maljakon, josta Virginian oli ollut tapana juoda; ja kuten nämä muistot poislähteneestä ystävästä olisivat olleet hänelle kalleimmat esineet maailmassa, suuteli hän niitä tuon tuostakin ja kantoi niitä povessaan. Ambrapihka ei levitä suloisempaa tuoksua kuin ne esineet, joita rakastetun käsi on pidellyt. Mutta kun hän viimein huomasi oman tuskansa yhä lisäävän äitinsä ja rouva de la Tourin kaipausta ja että perheen tarpeet vaativat katkeamatonta työntekoa, rupesi hän Domingon kanssa muokkaamaan puutarhaa.

Pian sen jälkeen tuo nuorukainen, joka kreolien tavoin oli tähän asti ollut välinpitämätön kaikelle mitä maailmassa tapahtui, pyysi minun opettamaan häntä lukemaan ja kirjoittamaan, jotta voisi ruveta kirjeenvaihtoon Virginian kanssa. Sitten hän halusi opiskella maantiedettä, saadaksensa jonkinlaisen käsityksen siitä maasta minne lemmittynsä kohta olisi nouseva, ja historiaa, tunteakseen niiden piirien tapoja, joiden keskuudessa tämä tulisi elämään. Samaten oli rakkaus hänellä vetovoimana halutessaan täydentää tietojansa maanviljelyksessä ja taitoansa karuimmankin maan helpoimmalla tavalla pelloksi raatamisessa. Epäilemättä tuleekin ihmisen enimmistä edistyksistään tieteen ja taiteen alalla kiittää tämän tulisen ja levottoman intohimon lupaamia nautintoja; ja toiselta puolen lienee rakkauden rikkoutumisesta saanut alkunsa filosofia, joka lohduttaa meitä kaikissa vastoinkäymisissä. Sillä tavoin on luonto, yhdistäessään kaikki oliot rakkauden siteillä toisiinsa, tehnyt sen samalla yhteiskuntamme etevimmäksi liikevoimaksi ja tietojemme ja nautintojemme perustajaksi.

Paulia ei kuitenkaan maantieteen opiskelu suurestikaan huvittanut, se kun sen sijaan, että kuvaisi kunkin maan luontoa, luettelee meille vain niiden valtiollisen jaon. Historiakaan, varsinkaan nykyajan historia, ei hänelle tarjonnut sen suurempaa viehätystä. Hän ei havainnut siinä muuta kuin yleisiä, aika ajoittain sattuvia onnettomuuksia, joiden syitä hän ei käsittänyt, aiheetta ja tarkotuksetta synnytettyjä sotia, salaisia juonia, huikentelevaisia kansakuntia ja julmia hallitsijoita. Hän piti enemmän romaaneista, jotka liikkuen etupäässä inhimillisten tunteiden ja harrastusten alalla tarjosivat hänelle usein kohtauksia samanlaisia kuin mitä hänen omassa elämässään oli sattunut. Mikään kirja ei sen vuoksi häntä niin suuressa määrin huvittanutkaan kuin kertomus Telemakhoon seikkailuista,[1] joka sisältää kuvauksia maalaiselämästä ja ihmissydämen jaloista ja luonnollisista intohimoista. Siitä hän luki äidilleen ja rouva de La Tourille ääneen ne kohdat mitkä häntä enimmän miellyttivät; ja lukiessaan näitä liikuttavia muistelmia tukehtui hänen äänensä nyyhkytyksiin ja kyyneleet valuivat hänen silmistään. Hän luuli Virginiassa löytävänsä Antiopen arvokkaisuuden ja viisauden ynnä Eukhariin kovat kohtalot ja hellyyden. Mutta sen sijaan häntä vallan hämmensivät nykyaikaiset romaanimme, jotka uhkuvat törkeän vapaita tapoja ja periaatteita; ja tietäessään näiden romaanien antavan todenperäisen kuvan Europan seuraelämästä hän pelkäsi, eikä ilman syyttä, Virginian siellä turmeltuvan ja unohtavan hänet peräti.

[1] Mainion ranskalaisen kirjailijan piispa Fénélonin teos "Télémaque", joka kuvaa Odysseyn pojan Telemakhoon seikkailuita isäänsä etsiessään. Tämä kuuluisa teos muuten aatesisällöltään muistuttaa "Paul ja Virginiaa" ja on tavallaan jälkimmäisen edelläkävijä. Suom. muist.

Oli todella kulunut jo enemmän kuin puolitoista vuotta, ilman että rouva de La Tour oli saanut tietoja tädistään ja tyttärestään: kuitenkin oli hän vierailta matkustajilta kuullut Virginian onnellisesti saapuneen Ranskaan. Vihdoin viimein hän erään Intiaan matkustavan laivan myötä sai vastaanottaa käärön ja omakätisen kirjeen tyttäreltään. Vaikka tämä rakastettava ja lempeä neitonen olikin lauseissaan hyvin varovainen, saattoi äiti kuitenkin arvata hänen olevan hyvin onnettoman. Kirje kuvasi niin elävästi hänen tilaansa ja luonnettaan, että muistan sen melkein sanasta sanaan.

"Rakkahin äitikultaseni!

Olen jo kirjoittanut teille monta kirjettä omalla kädelläni; mutta kun en ole niihin mitään vastausta saanut, on syytä pelätä, etteivät ne ole perille tulleet. Tällä kertaa toivon lähetykseni paremmin onnistuvan, koska olen ryhtynyt varovaisiin toimenpiteisiin saadakseni kuvailla teille oloani ja kuullakseni uutisia teistä.