Chapter 5

Mutta jo muutaman aikaa oli Virginia tuntenut sairastavansa jotakin tuntematonta vaivaa. Hänen kauniit siniset silmänsä tummenivat reunuksiltaan, hänen ihonsa kellastui ja yleinen voimattomuus raskautti koko hänen ruumistaan. Kirkkaus oli kadonnut hänen otsaltansa, hymyily hänen huuliltaan. Hänen nähtiin yht'äkkiä riemastuvan ilman mitään ilon aihetta ja murehtuvan ilman surun aihetta. Hän pakeni viattomia leikkejänsä, armaita askareitaan ja rakastettuin, omaistensa seuraa; hän kuleksi ilman päämäärää kaikkein yksinäisimmillä seuduilla, etsien lepoa kaikkialta vaan löytämättä sitä mistään. Välistä Paulin nähdessään hän astui riemahdellen tätä vastaan; mutta sitte yht'äkkiä veljeään lähestyessään hämi hänet valtasi, hänen kalpeat poskensa punastuivat ankarasti eikä hän uskaltanut katsella Paulia silmiin. Paul sanoi hänelle: "Vihannuus peittää kalliomme, lintusemme laulavat kun sinut näkevät, kaikki iloitsee ympärilläsi; sinä vain olet surullinen". Ja koettaen tyttöä lohduttaa hän syleili tätä hellästi; mutta Virginia käänsi päänsä pois ja pakeni väristen äitinsä luo. Tyttö parka tunsi vain hämmentyvänsä veljensä hyväilyistä. Paul ei käsittänyt näitä hänelle aivan uusia ja outoja oikkuja. Ja harvoin mikään onnettomuus yksin tulee.

Muuan niistä kesistä, jotka toisinaan hävittävät kuuman ilmanalan maita, levitti tuhoansa tänne saakka. Oltiin loppupuolella joulukuuta[1], jolloin aurinko Kauriin kääntöpiirin kohdalta paahtaa pystysuorasti lankeevilla säteillään Ile de Francen saarta kolme viikkoa umpeensa. Kaakkotuuli, joka täällä vallitsee miltei vuoden ympäri, taukosi puhaltamasta. Pöly kohosi sakeina pilvinä teiltä ja jäi ilmaan ajelehtimaan. Maa rakoili joka haaralla; ruoho paloi karrelle; kuumia höyryjä nousi vuorten kupeilta, ja enin osa puroista tuli kuiville. Ei pilven siekalettakaan ilmautunut meren puolelta. Päivällä vain kohosi punertavia huuruja yli sen pinnan, loimottaen auringon laskiessa kuin tulenliekit. Eikä edes yökään tuonut viilakkuutta hehkuvaan ilmaan. Kuun pallo nousi taivaanrannalle veripunaisena ja suunnattoman suurena. Karjalaumat, jotka nääntyneinä maleksivat kaupungin kupeilla, kurottivat kaulojaan korkealle ilmaan hengittäen raskaasti, ja laaksot kajahtelivat niiden tuskaisesta ammonnasta. Yksin kafferilainen karjapaimenkin oikaisi raajansa kedolle löytääkseen siitä vilvoitusta, mutta maa oli joka paikassa polttavan kuuma ja tukahuttava ilma täynnä sihiseviä hyönteisparvia, jotka koettivat sammuttaa janoaan ihmisten ja eläinten verellä.

[1] Kuuman ilmanalan maissa, s. o. päiväntasaajan ympärillä, vuodenajat ovat päinvastaiset kuin meillä pohjoisessa tai yhtä alaalla etelässä. Niiden kesä, s. o. kuiva vuodenaika, sattuu joulun tienoilla, talvensa eli sateenaikansa juhannuksen tienoilla. Suom. muist.

Eräänä tällaisena hehkuvana yönä Virginia tunsi kipunsa kahta kovemmaksi. Hän nousi vuoteeltaan, istahti sen laidalle ja koetteli taasen levätä, muttei saanut unta ei lepoa missään asennossa. Hän lähti kuutamon välkkeessä kävelemään lammellensa. Sen lähteen hän näki vielä miltei kuivaneenakin lirisevän hopeisena lankana alas kallioiden ruskeilta rinteiltä. Hän sukelsihe veteen. Ensimmältä sen raittius vilvoitti hänen aistimiaan, ja tuhansia suloisia muistoja palasi hänen mieleensä. Hän muisteli, miten hänen äitinsä ja Margareeta hänen lapsuudessaan huvikseen kylvettivät häntä yhdessä Paulin kanssa tässä samassa lammessa; ja kuinka sitte Paul heittäen kylpypaikan yksin hänen haltuunsa oli syventänyt sitä, peittänyt pohjan hiekalla ja kylvänyt sen kaltaille hyvältä hajahtavia ruohoja. Vedessä, paljaitten käsivarsiensa ja povensa vierellä, hän älysi niiden kahden kokospalmun kuvaiset, jotka olivat istutetut hänen ja veljensä synnyttyä ja jotka ylhäällä syleilivät toisiaan vehreillä lehvillään ja nuorilla hedelmätertuillaan. Hän ajatteli Paulin ystävyyttä, joka oli suloisempi kuin kukkien tuoksu, puhtaampi kuin lähteen vesi, lujempi kuin nuo yhteenkasvaneet palmut; ja huokaus kohosi hänen rinnastaan. Hän uneksi yön yksinäisyydestä; ja raivoisa tuli paloi hänen suonissaan. Yht'äkkiä hän hypähti ylös, kauhistuen noita vaarallisia varjoja ja tuota vettä, joka nyt jo poltti enemmän kuin kuuman ilmanalan tuliset säteet. Hän juoksi äitinsä luo etsimään häneltä turvaa omaa itseään vastaan. Useita kertoja hän puristi äitinsä käsiä, tahtoen huojentaa hälle huoliaan. Useita kertoja oli hän juuri mainitsemaisillansa Paulin nimen, mutta ahdistettu sydämensä lamasi häneltä kielen; ja laskien päänsä äidin povelle hän ei voinut muuta kuin kyyneleillään kostuttaa sitä.

Rouva de La Tour arvasi kyllä syyn tyttärensä haikeuteen, muttei tohtinut siitä hälle puhua. "Rakas lapseni", sanoi hän, "turvaa Jumalaan, häneltä tulee elämä ja terveys. Hän sinua tänään koettelee, palkitakseen sen sulle huomenna. Muista että olemme tässä maailmassa hyvettä harjoittamassa."

Tällä välin kumminkin alkoi ylellisen kuumuuden vaikutuksesta merestä nousta vesihöyryjä, jotka suunnattoman sateenvarjon tavoin peittivät koko saaren. Vuorten huiput kokosivat niitä puoleensa, ja salaman leimauksia värähteli tuon tuostakin sumujen peittämiltä kukkuloilta. Pian alkoivat metsät, lakeudet ja laaksot kajahdella pelättävistä ukkosenjyrähdyksistä, ja hirmuisia sadekuuroja lankesi kuin kuohuvia koskia taivaasta. Vaahtoisia virtoja syöksyi kohisten alas vuoren sivuja; laakson pohja oli pian mylvivänä merenä; tämä ylänkö, jolla molemmat majat sijaitsivat, muuttui pieneksi saareksi ja laakson suu suluksi, mistä pauhaavien vesien mukana kulki maakappaleita, puita ja paasia sekasin yhtenä myllerryksenä.

Koko perhe oli kokoutunut rouva de La Tourin majaan vapisten rukoilemaan Jumalaa; mutta täälläkin ryski katto hirvittävästi tuulenpuuskauksista. Vaikka ovi ja akkunaluukut olivat tarkoin suletut, voi sentään sisässä erottaa kaikki esineet seinähirsien raoista tulvaavan valon kautta, jota nopeaan ja taajaan välähtelevät salamat synnyttivät. Peloton Paul kävi Domingon seuraamana majasta toiseen myrskyn raivosta välittämättä, tukien yhtäällä seinää kaarevalla puulla, toisaalla kaatuvaa aitaa varaseipäällä, ja tuli kotiin vain lohduttaakseen perhettä toivolla kauniin ilman pian palaamisesta. Tosiaankin herkesi sade illemmalla; kaakosta puhaltava pasaatituuli otti tavallisen suuntansa, myrskypilvet ajelehtivat luoteeseen päin, ja laskeva aurinko ilmautui jälleen taivaanrannalla.

Virginian ensimmäinen halu oli jälleen nähdä lepopaikkaansa. Paul lähestyi häntä kainostellen ja tarjosi käsivartensa tueksi kävellessä. Myhäillen tyttö siihen tarttui, ja he lähtivät yhdessä ulos. Ilma oli raitis ja heleä. Valkeita pilviä nousi vuorenhuippujen takaa, joita sadepurot siellä täällä olivat uurrelleet kuohuillaan. Puutarha oli tykkänään veden syömien kuoppien turmelema, ja enin osa hedelmäpuista kiskottu juurineen maasta; suuret hietaläjät peittivät niittyjä ja olivat kokonaan täyttäneet Virginian kylpyaltaan. Nuo kaksi kokospalmua seisoivat kuitenkin edelleen pystyssä ja vihantina; mutta niiden ympäriltä olivat kadonneet nurmipenkereet, lehdot ja linnut, paitsi muutamia bengalilintuja, jotka läheisten kallioitten kärjiltä valittivat suruäänin pienoistensa perikatoa.

Tämän hävityksen nähdessään Virginia sanoi Pauille: "Olette tuonut tänne lintuja, mutta myrsky on ne tappanut; istutitte tänne puiston, ja sekin on hävitetty. Kaikki katoaa täällä maan päällä; taivas yksin on muuttumaton." Paul vastasi: "Voi sentään, kun en taida antaa teille mitään taivaan tavarata! Mutta eihän minulla ole mitään, ei edes maan päälläkään!" Virginia silloin punastuen virkkoi: "Onhan teillä Pyhän Paavalin kuva."

Tuskin oli neitonen saanut tämän sanotuksi, kun Paul juoksi hakemaan pyydettyä esinettä äitinsä majasta. Se oli pienoiskuva erakko Paavalista, jota kohtaan Margareeta oli aina tuntenut suurta kunnioitusta. Hän oli itse tyttönä ollessaan kantanut kuvaa kauvan kaulassaan; sitte kun oli tullut äidiksi, pani hän sen poikansa kaulaan. Raskaana ollessaan ja kaikkien hylkäämänä oli hän alati katsellut hurskaan erakon kuvaa, niin että tämän kuvittelun voimasta hänen kohtunsa hedelmä oli saanut jotenkin samallaiset piirteet; tästä syystä hän oli pojalleen antanut saman nimen ja omistanut hänelle suojeluspyhimykseksi tuon hurskaan miehen, joka oli viettänyt elämänsä kaukana ihmisten piiristä, missä hän itsekin oli tullut petetyksi ja sitte hylätyksi. Saadessaan Paulin kädestä tämän jalon kuvan virkkoi Virginia liikutettuna: "Veljeni, sitä ei minulta riistetä pois niin kauvan kuin elän, enkä koskaan unhota, että sinä olet antanut minulle ainoan esineen maailmassa, minkäs omistat." Hänen ystävällisyydestään, tästä odottamattoman tuttavallisesta ja hellästä käytöksestä ihastuneena Paul tahtoi halata häntä; mutta ketterästi kuin lintu neitonen pujahti hänen käsistään ja jätti hänet siihen aivan ymmälle joutuneena, osaamatta ollenkaan käsittää tätä outoa käytöstä.

Tällöin sanoi Margareeta rouva de La Tourille: "Miksi emme naittaisi lapsiamme toisilleen? Kumpikin he tulisesti rakastavat toisiaan, vaikkei poikani sitä vielä tajua. Kun luonto hänessä kerran herää, on meidän turhaa vartioida heitä; saamme vain pahinta pelätä." Mutta rouva de La Tour vastasi siihen: "He ovat vielä liian nuoria ja liian köyhiä. Mikä murhe meidät perisi, jos Virginia synnyttäisi lapsia, joita heillä ei ehkä olisi varoja elättää! Sinun Domingosi on jo raihnainen, Mari taas on kivuloinen. Minä puolestani, rakas ystäväni, tunnen näinä viitenätoista vuotena suuresti heikontuneeni. Kuumissa maissa nopeaan vanhenee, ja surut vanhentavat vielä nopeammin. Paul on ainoa toivomme. Vartokaamme, kunnes aika vahvistaa hänen ruumiinsa voimia ja hän voi elättää meitä työllänsä.

Tätä nykyä, kuten tiedät, ei meillä ole enempää kuin mitä joka päivä tarpeisiimme käytämme. Mutta jos lähetämme Paulin joksikin aikaa Intiaan, voi hän kaupanteolla ansaita varoja sen verran kuin tarvitaan jonkun uuden orjan ostamiseksi; ja hänen tänne palattuaan naitamme hänet Virginian kanssa, sillä en luule kenenkään voivan tehdä rakasta tyttöäni niin onnelliseksi kuin sinun Paul-poikasi. Puhelkaamme tästä asiasta naapurimme kanssa."

Niinpä tulivat nämä naiset tiedustamaan minun mielipidettäni, ja minä yhdyin heidän suunnitelmaansa. "Intian vedet ovat meille suotuisia", sanoin. "Kun valitsee sopivan vuodenajan, voi sinne päästä korkeintaan kuudessa viikossa ja samassa ajassa palata takasin. Me kokoamme piirissämme Paulille laivanlastillisen kauppatavaraa, sillä minulla on naapureita, jotka hänestä paljon pitävät. Vaikka antaisimme hänelle vain raakaa puuvillaa, jota täällä perkauskoneiden puutteessa emme voi käyttää hyväksemme, mustaapuuta, jota täällä yleensä poltetaan uunissa, ja joitakuita pihkalajeja, jotka muuten juoksevat hukkaan metsissämme, niin saa hän kaiken sen edullisesti myydyksi Intiassa, ja meille kaikille on siitä hyötyä."

Otin toimekseni hankkia herra de La Bourdonnayeltä luvan tähän retkeen, ja ennen kaikkea tahdoin taivuttaa Paulin mielen siihen. Mutta miten hämmästyinkään, kun tämä nuorukainen minulle hänen ikäisekseen kovinkin järkevästi vastasi: "Miksi tahdotte minua jättämään perheeni moisen tietymättömän onnenonkimisen takia? Mikä kaupanteko maailmassa olisikaan edullisempi kuin maanviljelys, josta saa toisinaan viidennenkymmenennen jopa sadannenkin jyvän? Jos tahdomme harjottaa kauppaa, emmekö voi sitä tehdä viemällä liian viljan kaupunkiin, sen sijaan että tästä kulkisin Intiaan? Äitimme sanovat Domingon olevan vanhan ja raihnaisen, mutta olenhan minä nuori ja vaurastun päivä päivältä. Saattaisipa poissa ollessani teitä kohdata joku onnettomuus, etenkin Virginiaa, joka jo muutenkin on sairas. Oi ei, ei, en voi suostua lähtemään pois heidän luotaan."

Hänen vastauksensa saattoi minut varsin hämille; sillä rouva de La Tour ei ollut salannut multa Virginian tilaa eikä haluaan erottaa noita nuoria vielä muutamiksi vuosiksi toisistaan. Näitä syitä en tohtinut antaa Paulin edes arvatakaan.

Näihin aikoihin toi muuan Ranskasta saapunut laiva kirjeen rouva de La Tourille hänen tädiltään. Kuolemanpelko, jota paitsi kovat sydämmet eivät koskaan pehmentyisi, oli koskenut tähänkin naiseen. Hän käski sisarensatyttären palaamaan Ranskaan, tai jollei tämän terveys sallisi niin pitkää matkaa, hän ainakin lähettäisi Virginian, jolle täti lupasi toimittaa hyvän kasvatuksen, naittaa hänet jonkun hovilaisen kanssa sekä lahjoittaa hänelle kaiken omaisuutensa. Hän vielä lupasi edelleenkin osottaa sukulaisilleen hyväntahtoisuuttaan, jos nämä noudattaisivat hänen käskyjänsä.

Tämä kirje saattoi koko perheen suureen hämmennykseen. Domingo ja Mari herahtivat itkuun. Paul seisoi jähmettyneenä hämmästyksestä, mutta näytti pian puhkeavan vihan vimmaan. Virginia katseli äitiään eikä uskaltanut hiiskahtaa sanaakaan. "Voisitteko todella jättää meidät?" kysyi Margareeta rouva de La Tourilta. -- "En, rakas ystävä, en toki, armaat lapseni", vastasi rouva de La Tour; "en lähde koskaan luotanne. Teidän kanssanne olen elänyt ja teidän kanssanne tahdon kuolla. Vasta teidän ystävyydessänne olen onnen löytänyt. Heikontuneeseen terveyteeni ovat vanhat suruni syynä. Sukulaisteni tylyys ja puolisoni kadottaminen ovat iskeneet sydämmeeni syvän haavan. Mutta sitte olen teidän parissanne näissä mataloissa majoissa saanut nauttia enemmän lohdutusta ja onnellisuutta kuin heimoni rikkaus ikinä olisi voinut antaa minulle kotimaassani."

Rouva de La Tourin puhe sai ilon kyyneleet kaikkien silmiin. Paul syleili häntä lausuen: "En minäkään luovu teistä, en ikinä lähde Intiaan. Me tahdomme kaikki tehdä työtä teidän hyväksenne, emo kulta; mitään ei teiltä pidä puuttuman meidän seurassamme." Mutta kaikista iloisin oli kuitenkin Virginia, vaikka osasi sen hyvästi salata. Hänen nähtiin lopulla päivää olevan hilpeä ja lempeä, ja hänen palannut levollisuutensa vaikutti rauhoittavasti kaikkiin muihinkin.

Kun he seuraavana päivänä auringonnousun aikaan taas olivat tavallisuuden mukaan tulleet yhteen aamurukoukseen, joka pidettiin ennenkun eineelle ruvettiin, ilmoitti Domingo, että muuan herra kahden orjan seuraamana ratsain lähestyi heidän asuntoaan. Se oli herra de La Bourdonnaye. Hän astui sisälle majaan, missä perhe paraikaa istui aamiaisellaan. Virginia kiiruhti tarjoamaan maan tavan mukaan kahvia ja vedessä keitettyä riisiä, joiden lisäksi tuli höyryäviä perunoita ja tuoreita banaaneja. Niitä tarjottiin kurpitsanpuoliskoista, ja pöytäverhona oli banaanipuun lehtiä. Kuvernööri näytti ensimmältä hämmästyvän asumuksen silminnähtävää köyhyyttä. Sitten hän rouva de La Tourin puoleen kääntyen valitti, että saaren hallitusasiat häntä jossain määrin estivät huolehtimasta sen yksityisten asukasten tarpeista, mutta että rouva de La Tour kyllä oli aina oikeutettu turvaamaan häneen. "Teillä on, rouvaseni", lisäsi hän, "Pariisissa korkeasukuinen ja hyvin rikas täti, joka aikoo säätää teille omaisuutensa ja odottaa teitä luoksensa." Rouva de La Tour vastasi, ettei hänen heikontunut terveytensä sallinut hänen tehdä niin pitkää matkaa.

"No ainakaan", virkkoi herra de La Bourdonnaye, "ette voi kohtuuttomasti kieltää tuota suurta perintöä tyttäreltänne, joka on niin nuori ja rakastettava neitonen. En salaa teiltä, että tätinne on kääntynyt Ranskan hallitusmiesten puoleen saadakseen hänet luoksensa. Virastot ovat kirjoittaneet minulle, että tarvittaessa voisin käyttää tässä asiassa hallintovaltaani; mutta kun sitä käytän ainoastaan tehdäkseni tämän siirtokunnan asujamia onnellisiksi, odotan teidän vapaaehtoisesti suostuvan tähän vain muutamia vuosia käsittävään uhraukseen, josta riippuu tyttärenne yhteiskunnallinen menestys ja koko teidän elämänne hyvinvointi. Miksi yleensä siirrytään saarille? Eiköhän vain rikkautta etsiäkseen? Eikö silloin ole paljon miellyttävämpää mennä sitä omasta kotimaastaan etsimään?"

Näin sanoen hän laski pöydälle ison pussillisen piastereita[1], jonka toinen orjista oli muassaan tuonut. "Kas tässä", lisäsi hän, "on rahasumma, jonka tätinne on määrännyt tyttärellenne matkavalmistuksia varten." Sitte hän päätti puheensa nuhdellen ystävällisesti rouva de La Touria, ettei tämä ahdingossaan ollut kääntynyt hänen puoleensa, ylistäen kuitenkin rouvan ylevätä rohkeamielisyyttä. Silloin puuttui Paul puheeseen ja lausui kuvernöörille: "Herrani, äitini on kerran pyytänyt apuanne, mutta te olette hänet kehnosti vastaanottanut." -- "Onko teillä toinenkin lapsi, rouvaseni?" kysyi herra de La Bourdonnaye rouva de La Tourilta. -- "Ei, herrani", vastasi tämä, "hän on ystävättäreni poika, mutta hän ja Virginia ovat olleet meille yhteiset ja yhtä rakkaat." -- "Nuori mies", lausui kuvernööri Paulille, "kun olette hankkinut itsellenne maailmankokemusta, tulette myöskin tuntemaan virkamiesten kovan kohtalon; tulette huomaamaan miten helppo on vetää heitä nenästä ja kuinka he usein tulevat tahtomattaan antamaan vehkeilevälle pahuudelle sen osan, mikä oikeastaan kuuluu itseään salassa pitävälle ansiolle." Rouva de La Tourin pyynnöstä istui herra de La Bourdonnaye katettuun pöytään hänen viereensä. Hän söi aamiaista kreoolien tavalla, juoden kahvia vedessä keitetyn riisin kera. Häntä miellytti tässä halvassa asunnossa vallitseva järjestys ja siisteys, noitten rakastettavain perheitten sopu ja vieläpä niitten vanhain palvelijain uutteruuskin. "Täällä näen", sanoi hän, "vain puisia astioita, mutta sen sijaan on kasvoissa ilonhohde ja sydämmissä puhdasta kultaa." Paulia kuvernöörin kohteliaisuus niin ihastutti, että hän huudahti: "Toivon pääseväni teidän ystäväksenne, sillä te olette kunnon mies." Herra de La Bourdonnayeta miellytti tämä todistus saarelaisten avosydämmisyydestä; hän syleili Paulia, pudisti hänen kättään ja vakuutti hänelle vastaisuudessakin ystävällisyyttänsä.

[1] Vanha espanjalainen raha, arvoltaan noin 4 mk. 50 p., jota näissä ranskalaisissa siirtomaissa käytettiin. Suom. muist.

Aamiaisen syötyä hän otti rouva de La Tourin eriksensä ja ilmotti hänelle, että aivan pian oli hän tilaisuudessa lähettämään tyttärensä Ranskaan erään juuri lähtöä tekevän laivan myötä, että hän, kuvernööri, uskoisi Virginian erään myöskin matkalle aikovan naissukulaisensa turvaan, ja ettei suinkaan pitäisi päästää käsistään tällaista erinomaista onnea muutamain vuosien pakollisen erilläänolon takia. Viimein lisäsi hän poislähtiessään: "Tätinne ei enää voi elää kahta vuotta kauvempaa, niin ovat hänen ystävänsä mulle vakuuttaneet. Miettikäähän sitäkin tarkoin. Onni ei putoa joka päivä helmaamme. Neuvotelkaa asiasta muidenkin kanssa. Kaikki järkevät ihmiset ovat kanssani yhtä mieltä." Rouva de La Tour vastasi, ettei hän enää toivonut maailmassa muuta onnea kuin tyttärensä, ja että hän jätti Ranskaan lähdön tämän itsensä päätettäväksi.

Rouva de La Tourille ei todellakaan ollut vastenmielistä, että täten valmistui tilaisuus erottaa Paul ja Virginia joksikin aikaa toisistaan, jotta heidän onnensa sitte tulisi perustetuksi vankalle pohjalle. Hän sen vuoksi otti tyttärensä erikseen ja puheli hänelle seuraavasti: "Rakas lapsukaiseni, palvelijamme ovat jo vanhat, Paul on vielä liian nuori, Margareetakin käy ijälliseksi ja minä itse heikoksi; jos sattuisi minua kuolo kohtaamaan, mihin te ilman varallisuutta joutuisitte täällä korpien keskessä? Jäisitte orvoiksi, ilman mahtavien apua, ja pakotetuiksi herkeämättä muokkaamaan maata kuin päiväpalkkalaiset. Tämä aatos minua surettaa." Virginia vastasi: "Jumala on tuominnut meidät työtä tekemään. Olette itse opettanut minua työhön ja rukoukseen joka päivä. Tähän asti ei Herra ole meitä hyljännyt eikä hän sitä vastakaan tee. Hänen hyvä suosionsa kohdistuu etenkin onnettomiin. Olettehan itse juuri sitä useasti muistuttanut, äiti kulta! Minä en voi taivuttaa itseäni teitä jättämään." Liikutettuna virkkoi rouva de La Tour: "En muuta tahdokaan kuin tehdä sinut onnelliseksi ja yhdistää sinut viimein avioliiton siteillä Pauliin, joka ei enää ole sinulle pelkkä veli. Ajattelehan nyt, että hänenkin onnensa riippuu sinusta."

Nuori neitonen, jossa rakkaus on herännyt, ei luule kenenkään siitä tietävän. Hän vetää silmilleen saman verhon, joka peittää hänen sydämensä; mutta kun ystävän käsi sitä kohottaa, puhkeavat silloin esiin hänen rakkautensa salaiset tuskat ikäänkuin aukaistun sulun takaa, ja luottavaisuuden suloiset purkaukset seuraavat entistä pidättäväisyyttä ja salamyhkäisyyttä. Heltyneenä äitinsä uusista hyvyydenosotuksista Virginia kertoi hänelle taisteluistaan, joita vain Jumalan silmä oli nähnyt; kuinka hän huomasi Sallimuksen johdon tässä yhtyvän hellään äidilliseen huolenpitoon, koetellen hänen taipumustaan ja ohjaten häntä oikeaan; ja kuinka hän nyt siihen luottaen kaikista mieluimmin tahtoi jäädä äitinsä luo, levollisena nykyisyyteen nähden ja ollenkaan pelkäämättä tulevaisuutta.

Nähdessään luottavaisen puheensa vieneen vallan toisellaiseen tulokseen kuin oli tarkottanut, lausui rouva de La Tour tyttärelleen: "Rakas lapsi, en mitenkään tahdo sinua pakottaa. Päätä oman pääsi jälkeen, mutta salaa rakkautesi Paulilta. Kun tytön sydän kerran on valloitettu, ei rakastaja saa vaatia häneltä mitään enempää."

Illalla, kun rouva de La Tour oli kahden kesken Virginian kanssa, astui heidän majaansa siniseen kauhtanaan puettu kookas mies. Se oli muuan saaren lähetyssaarnaajia ja rouva de La Tourin ja Virginian rippi-isä, joka saapui tänne kuvernöörin lähettämänä. "Lapseni", lausui hän huoneeseen astuessaan, "Jumalalle olkoon kiitos! Nyt olette rikkaita. Nyt saatte seurata sydämmenne ääntä ja tehdä hyvää köyhillemme. Minä tiedän mitä herra de La Bourdonnaye on teille sanonut ja mitä te olette hänelle vastanneet. Äiti hyvä, heikko terveytenne pakottaa teitä pysymään täällä; mutta teillä, nuori neitiseni, ei siihen ole mitään syytä. On toteltava Kaitselmusta ja vanhoja omaisia, vaikka nämä olisivat meille joskus vääryyttäkin tehneet. Tämä on kyllä suuri uhraus meidän puoleltamme, mutta se on Jumalan säätämä laki. Hän on uhrannut itsensä meidän edestämme; meidän on siis hänen esimerkkiään seuraten uhrauduttava perheemme hyväksi. Teidän matkanne Ranskaan saa hyvän lopun. Ettekö siis tahtoisi matkustaa sinne, armas neitiseni?"

Katse maahan luotuna ja vapisevin äänin vastasi Virginia: "Jos se on Jumalan säätämää, niin en enää vastusta. Tapahtukoon Jumalan tahto!" Ja hän purskahti itkuun.

Lähetyssaarnaaja lähti pois tekemään kuvernöörille tiliä matkansa onnistumisesta. Tällä välin rouva de La Tour lähetti Domingon kutsumaan minua hänen luokseen, keskustellakseen kanssani Virginian lähdöstä. Minä en suinkaan ollut matkan puolella. Minun vakaa ajatukseni onnesta on se, että luonnon tarjoomat edut ovat rikkauden etuja arvokkaammat ja ettei meidän pidä etsimän ulkopuoleltamme sellaista, minkä löydämme tykönämme. Nämä periaatteet sovitan poikkeuksetta kaikkeen. Mutta mitä voivat kaikki minun puheeni kodin yksinkertaisesta onnesta näitten suuren rikkauden herättämäin kuvitelmain rinnalla ja mitä minun luontoon perustuvat väitelmäni maailman ennakkoluuloja ja hengellistä miestä vastaan, jotka olivat jo kääntäneet rouva de La Tourin sydämmen? Hän kyseli siis minun mieltäni vain kohteliaisuudesta, eikä enää arvellut päätöksestään rippi-isänsä kanssa keskusteltuaan. Eipä enää kiellellyt Margareetakaan, joka välittämättä niistä eduista mitä toivoi Virginian rikkauden tuottavan hänen pojallensakin, oli innokkaasti vastustellut lähtöä. Paul, joka ei tiennyt mitään siitä mitä valmisteltiin, kummasteli noita salaperäisiä keskusteluja rouva de La Tourin ja hänen tyttärensä välillä ja vaipui kolkkoon alakuloisuuteen. "Heillä on joitakin hankkeita minua vastaan", arveli hän, "koska niin karttavat minua."