Chapter 3

Kun he sitte tähystelivät ympärillensä, eikö jotain ravitsevampaa ruokaa olisi saatavissa, älysi Virginia metsän puiden joukossa nuoren palmupuun. Pähkinä, joka kelluu sellaisen huipussa, on erittäin hyvää syötävää; mutta vaikkei puu ollutkaan ihmisen reittä paksumpi, oli se liki kuusikymmentä jalkaa korkea. Tämän puun sydänaine on vain hienoa lustokudosta, mutta sen pinta on niin kovaa, että paraskin kirves kimmoaa siitä takaisin; eikä Paulilla ollut edes veistä mukana. Hänen päähänsä pälkähti virittää valkea puun juurelle, mutta siinä tuli toinen vaikeus. Hänellä ei ollut tuluksia, enkäpä sitä paitsi luule koko saarella löytyvän kiveä, jolla voisi tulta iskeä. Mutta hätä keinon keksii, ja usein ovat hyödyllisimmät keksinnöt lähteneet vähäpätöisimpäin miesten aivoista. Paul päätti virittää tulen neekerien tavalla. Muutaman kiven terävällä kärjellä hän näversi reijän hyvin kuivaan puunoksaan, jonka pani jalkainsa alle; saman kiven terävällä syrjällä hän terotti toisen yhtä kuivan mutta toisenlaisen puunoksan, jonka kärjen sovitti jalkainsa alla olevan oksan reikään, ja sitte nopeasti pyörittäen sitä käsiensä välissä, niinkuin suklaamyllyä pyöritetään, näki hän pian savua ja kipeniä nousevan hieromuksesta. Nyt kokosi hän kasan kuivia ruohoja ja risuja palmun juurelle, sytytti ne, eikä aikaakaan, kun puu jo kaatua rojahti kovalla ryskeellä. Tulen avulla he irrottivat pähkinän palmun pitkistä, puisevista ja okaisista lehdistä. Osan tästä hedelmästä hän ja Virginia söivät raakana ja toisen osan tuhassa paistettuna, ja molemmat maistuivat heistä yhtä hyviltä. Iloisina he nauttivat yksinkertaisen ateriansa, muistellen aamulla tekemäänsä hyväätyötä; mutta tähän iloon sekautui huoltakin, kun ajattelivat äitiensä levottomuutta heidän näin kauvan kotoa poissa ollessaan. Virginialle etenkin johtui tämä seikka mieleen. Mutta Paul, joka tunsi voimainsa taas virkistyneen, vakuutti etteivät he enään kauvankaan viipyneet, ennenkun pääsivät rauhoittamaan vanhempiansa.

Päivällisen syötyään oli heillä kumminkin uusi pula edessä: ei ollut heillä enää opasta kotiin johtamassa. Paul, jota ei mikään hämille saattanut, sanoi Virginialle: "Kotimme on keskipäivän aurinkoa kohden; meidän on siis astuminen kuten aamullakin tuon vuoren yli, jonka kolme huippua näet tuolla alempana. Siis matkaan, ystäväni!" Vuori, josta Paul mainitsi, oli se, jota kolmen huippunsa takia kutsutaan Kolmirinnaksi.[1] He laskeutuivat siis alas vuorelta Mustanvirran pohjoispuolitse ja saapuivat kotvan aikaa kulettuaan erään leveän virran partaalle, joka katkasi heiltä tien. Tämä avara osa saaresta, joka kokonaan on metsäin vallassa, on nykyäänkin vielä niin vähän tunnettu, ettei sen useimmilla virroilla ja vuorilla ole nimeä. Virta, jonka rannalle he tulivat, juoksee pauhaten kallioiden lomitse. Veden kohina pelotti Virginiaa, niin ettei hän tohtinut pistää jalkaansa siihen ylimenoa alottaakseen. Paul silloin otti hänet selkäänsä ja kävi kuormineen virran liukkaita kiviä pitkin, veden pauhusta välittämättä.

[1] On olemassa paljon vuoria, joiden huiput ovat pyöreät kuin naisen rinnat ja joilla kaikissa kielissä on tämä nimi. Ne sen todella ansaitsevatkin, sillä niistä saavat alkunsa monet virrat ja purot, jotka sitten hedelmöittävät maan. Ne yhä lisäävät näiden jokien vesiä kokoomalla pilviä kallioisen huippunsa ympärille, joka kohoo kuin naisen nisä niitä ylemmäksi.

"Elä pelkää", sanoi hän tytölle, "tunnen itseni kyllin voimakkaaksi, kun sinä olet kanssani. Jos tuo Mustanvirran isäntä olisi kieltänyt armoa orjaltaan, olisin tapellut hänen kanssaan." -- "Mitä!" huudahti Virginia, "senkö ison ja ilkeän miehen kanssa? Mihin vaaraan olenkaan sinut saattanut! Oi Jumala, miten vaikea on hyvää tehdä! Vain pahaa on helppo tehdä."

Virran yli tultuaan Paul aikoi pitkittää matkaa kantaen sisartaan selässään, kuvailipa mielessään voivansa taakkoineen nousta Kolmirinta-vuorellekin, joka häämötti puolen peninkulman päässä heidän edessään; mutta pianpa alkoivat hänen voimansa uupua ja hän oli pakotettu laskemaan Virginian maahan ja itse levähtämään hänen vierellään. Silloin virkkoi tyttönen hänelle: "Rakas veljeni, päivä laskee; sinulla on vielä voimia, mutta minulta puuttuu. Jätä minut tähän ja palaa yksin kotia rauhoittamaan äitejämme." -- "En suinkaan", sanoi Paul, "sinua en jätä. Jos yö yllättää meitä täällä metsässä, niin teen valkean, kaadan palmun, sinä syöt sen pähkinän ja minä teen sen lehvistä sulle suojuksen." Kun Virginia oli hetken aikaa levännyt, taittoi hän vanhasta, virran yli nuokkuvasta puusta pitkiä, alaspäin riippuvia lehtiä ja valmisti niistä itselleen jonkunlaiset virsut, joilla verhosi kivisillä poluilla veristyneet jalkansa; avuntekoon rientäessään oli hän näet unohtanut panna kengät jalkaansa. Tuntiessaan tuoreiden lehtien vilvastuttavan jalkojansa hän taittoi vielä bamburuovosta oksan, ja nojaten toisella kädellä tähän tilapäiseen keppiin, toisella veljeensä, lähti hän uudestaan matkalle.

Tällä tavoin he vitkalleen etenivät metsän halki; mutta korkeat puut ja tiheät lehvät peittivät pian heidän näkyvistänsä Kolmirintaisen vuoren, jota kohti astuivat, vieläpä auringonkin, joka jo teki laskuaan. Vähitellen he vielä huomaamattaan eksyivät siltä tallatulta polulta, jota tähän asti olivat kulkeneet, ja huomasivat tulleensa puiden, köynnöskasvien ja kallioiden täyttämään umpisokkeloon, josta eivät mitenkään löytäneet ulospääsyä. Paul asetti Virginian istumaan ja alkoi itse juoksennella sinne tänne hänen ympärillänsä, löytääkseen tietä tiheästä metsiköstä; mutta se oli turhaa vaivaa. Hän kiipesi korkeaan puuhun nähdäkseen edes Kolmirinta-vuoren, mutta yltympäri ei hän erottanut muuta kuin puiden latvoja, joista laskevan auringon säteet enää ainoastaan harvoja valaisivat. Sill'aikaa peitti vuorten varjo laaksoissa olevat metsät; tuuli hiljeni kuten tavallisesti auringon laskiessa; syvä hiljaisuus vallitsi näissä yksinäisissä korvissa, eikä muita ääniä kuulunut kuin vain hirvien ammunta, jotka tulivat etsimään leposijaa näiltä syrjäisiltä seuduilta. Toivoen jonkun harhailevan metsästäjän kuulevan hänen äänensä, rupesi Paul huutamaan täydestä voimastaan: "Tänne päin, tänne päin, avuksi Virginialle?" Mutta vain metsän kaiut vastasivat hänen huutoonsa ja toistivat moneen kertaan: "Virginialle!... Virginialle!..."

Vaivoista ja mielikarvaudesta perin väsyneenä Paul laskeutui alas puusta ja rupesi miettimään keinoja miten viettää yön tässä paikassa; mutta siinä ei ollut lähdettä, ei palmuja, ei edes kuivia oksiakaan, joista olisi voinut nuotion rakentaa. Nyt hän sai kokea kuinka riittämättömät hänen apuneuvonsa olivat, ja hän purskahti itkuun. "Elä itke, ystäväni", lohdutti Virginia, "ellet tahdo minun menehtyvän surusta. Minunhan on syy kaikkiin sinun kärsimyksiisi ja siihen murheeseen, johon äitimme nyt ovat joutuneet. Ei pidä tehdä mitään, ei edes hyvääkään, vanhemmilta lupaa pyytämättä. Voi, kuinka varomaton minä olen ollut!" Ja hänkin puhkesi kyyneliin. Kuitenkin sanoi hän Paulille: "Rukoilkaamme Jumalaa, veljeni, hän on meitä armahtava."

Tuskin he olivat ennättäneet päättää rukouksensa, kun kuulivat koiran haukuntaa. "Se on varmaankin", arveli Paul, "jonkun metsästäjän, joka tulee illalla hirviä väijymään." Kotvan kuluttua haukunta kuului kovemmin. "Minusta tuntuu kuin olisi se Fidele, meidän oma koiramme", sanoi Virginia. -- "Ihan niin, tunnen sen äänen; olisimmeko tulleet jo oman vuoremme juurelle?"

Ja todellakin seuraavassa tuokiossa syöksähti Fidele heidän jalkoihinsa, ulvoi, vinkui ja hyväili heitä rajusti. Eivät olleet he vielä toipuneet hämmästyksestään, kun samassa näkivät Domingon, joka juoksi heidän luoksensa. Tämän hyvän, ilosta itkevän neekerin ilmautuminen saattoi heidätkin itkemään, niin etteivät saaneet sanaa suustaan. Kun Domingo oli saanut heidät tajuihinsa, huudahti hän: "Oi rakkaat nuoret valtijaani, mihin levottomuuteen olettekaan saattaneet äitinne! Kuinka he hämmästyivät, kun eivät kirkosta palattuaan löytäneet teitä! Minä olin seurannut heitä messuun, ja Mari, joka oli askaroinut jossakin sopessa, ei osannut sanoa minne te olitte joutuneet. Minä juoksentelin talomme ympäri tietämättä mistä teitä etsiä. Vihdoin otin teidän vanhoja vaatteitanne, annoin Fidelen nuuskia niitä, ja aivan kuin olisi tuo eläinparka minua ymmärtänyt, rupesi se paikalla etsimään teidän jälkiänne; yhä viuhtoen hännällään vei se minut aina Mustallevirralle saakka. Siellä sain tilanomistajalta kuulla, että olitte tuoneet takaisin erään karanneen orjattaren ja että hän oli luvannut tälle armon teidän tähtenne. Mutta minkä armon! Hän näytti minulle naisparan, joka oli jaloistaan kahleilla sidottu puupölkkyyn, kolmipiikkinen rautarengas kaulassa. Sieltä vei Fidele yhä nuuskien minut Mustanvirran varrella olevalle vuorelle, jossa pysähtyi ja rupesi haukkumaan täyttä kurkkua; se oli erään lähteen partaalla lähellä kaadettua palmua ja tulta, joka vielä suitsi. Lopuksi toi se minut tänne. Olemme nyt Kolmirintaisen vuoren juurella, mistä meillä vielä on hyvän neljän tunnin matka kotia. Mutta nyt teidän pitää syödä ja vahvistaa voimianne." Hän tarjosi heille kakun, hedelmiä ja leilillisen juomaa, jonka heidän äitinsä olivat vedestä, viinistä, sitroonanmehusta, sokerista ja muskotista valmistaneet lapsillensa vahvistukseksi ja virkistykseksi. Virginia huokasi muistellessaan orja paran kohtaloa ja äitiensä levottomuutta. Moneen kertaan toisti hän: "Voi kuinka vaikeata onkaan tehdä hyvää!" Sill'aikaa kun Paul ja Virginia ruoalla ja juomalla itseään vahvistivat, iski Domingo tulta, ja etsittyään kallioiden välistä väärän puun, jota sanotaan kiertopuuksi ja joka tuoreenakin palaa ilmiliekillä, viritti hän siitä tulisoihdun, sillä yö oli jo tullut. Mutta kun heidän piti yrittää matkalle, tuli vielä vastaan pahempi este: Paul ja Virginia eivät enää voineet käydä, heidän jalkansa kun olivat turvonneet ja vallan punaset. Domingo oli kahden vaiheella, menisikö kauvempaa hakemaan heille apua vai viettäisikö täällä yön heidän kanssaan. "Missä on se aika", valitti hän, "jolloin vielä kannoin teitä molempia käsivarsillani? Nyt te olette tulleet isoiksi, ja minä olen vanha." Kun hän vielä näin neuvottomana mietiskeli, ilmaantui parinkymmenen askeleen päähän heistä parvi karanneita neekeriorjia. Joukon johtaja lähestyi Paulia ja Virginiaa ja sanoi: "Te kiltit pienet valkoihot, elkää pelätkö! Olemme nähneet teidän tänä aamuna käyvän erään neekerinaisen kanssa Mustallevirralle pyytämään hänelle armoa ilkeältä isännältään. Tämän vuoksi kiitollisuudesta kannamme teidät nyt kotia olallamme." Sitte hän antoi vihjauksen, ja neljä väkevintä neekeriä teki tuota pikaa paarit puunoksista ja köynnöskasveista, joille asettivat molemmat nuoret ja nostivat ne olkapäillensä. Niin lähtivät he matkaan, Domingon kulkiessa edellä tulisoihtu kädessä ja koko joukon ilosta huutaessa ja siunatessa heitä. Liikutettuna sanoi Virginia veljelleen: "Ah ystäväni, Jumala ei sentään koskaan jätä hyvää työtä palkitsematta!"

Vasta puoliyön aikaan he saapuivat kotivuoren juurelle, jonka kukkuloilla paloi useita tulia. Tuskin noustuaan vuorelle kuulivat he huudettavan: "Tekö siellä tulette, lapsukaiseni?" Yksin suin neekerien kanssa he vastasivat: "Niin, me täällä olemme!" Ja pian he saivat nähdä äitinsä ja Marin, jotka tulisoihdut kädessä astuivat heille vastaan. "Onnettomat lapset", huusi rouva de La Tour, "mistä te tulette? Mihin tuskaan te meidät olette saattaneet!" -- "Tulemme Mustaltavirralta", sanoi Virginia, "olimme pyytämässä armoa karanneelle orja raukalle, jolle aamulla annoin aamiaisemme, jottei hän olisi kuollut nälkään; ja nämä toiset karanneet neekerit ovat kantaneet meidät kotia." Rouva de La Tour syleili tytärtään sanaakaan sanomatta; ja Virginia, joka tunsi kasvojensa kostuvan äitinsä kyynelistä, virkkoi: "Te korvaatte minulle kaiken pahan, mitä olen kärsinyt!" Margareta sulki ilosta hurmaantuneena Paulin syliinsä ja sanoi: "Ja sinäkin, poikani, olet tehnyt hyvän työn!" Saatettuaan lapsensa majoihinsa valmistivat molemmat äidit runsaan aterian karanneille orjille, jotka sitte palasivat metsiinsä toivottaen heille kaikinpuolista onnea.

Jokainen päivä oli näille perheille onnen ja rauhan päivä. Ei kateus eikä kunnianhimo häirinnyt niiden jäsenten väliä. He eivät halunneet piirinsä ulkopuolelta turhaa kunniaa, jommoista joutavilla vehkeillä saavutetaan ja parjauksen kautta menetetään, vaan tyytyivät olemaan omain tekoinsa todistajina ja tuomareina. Tällä saarella, jossa kuten kaikissa Europan siirtomaissa ihmisten uteliaisuutta vain pahanilkiset puheet herättävät, olivat heidän avunsa, vieläpä nimensäkin tuntemattomat; vain joskus, kun Pamplemousseen kulkeva matkustaja sattui kysymään tasangon asukkailta: "Keitä tuolla ylhäällä noissa pienissä majoissa asuu?" -- vastattiin hänelle umpimähkään: "Hyviä ihmisiä." Niin levittävät orvokitkin orjantappurain alta kauvas suloisen tuoksunsa, itse pysyen näkymättömissä.

He eivät keskuudessaan sietäneet panettelua, joka oikeuden varjolla ehdottomasti taivuttaa sydämmen joko vihaan tai petollisuuteen; sillä mahdotonta on olla vihaamatta ihmisiä joista uskoo pahaa, ja elää pahain kanssa jollei tahdo peittää närkästystään hyväntahtoisuuden väärällä naamarilla. Näin pakottaa parjaus meitä tekemään vääryyttä joko toisia tai itseämme kohtaan. He sen sijaan eivät tuominneet ketään yksityistä ihmistä, vaan neuvottelivat keskenään keinoista, joilla tekisivät hyvää kaikille yhteisesti; ja vaikkei heillä ollutkaan varoja siihen, oli heillä kuitenkin aina avuntekoon aulis mieli. Yksinäisyydessäkin eläen eivät he villiytyneet, vaan päinvastoin tulivat yhä ystävällisemmiksi muita ihmisiä kohtaan. Seuraelämän ilkeämielisillä kokkapuheilla ei ollut jalansijaa heidän keskuudessaan; suuren luonnon puhelu täytti heidän sydämmensä tykkänään ilolla ja ihastuksella. He hurmautuivat Sallimuksen voimasta, joka heidän kättensä kautta valmisti näiden jylhien kallioiden keskessä heille hyvinvointia, lukemattomia suloja ja puhtaita, raittiita ja alati uudistuvia iloja.

Paul, joka kahdentoistavuotiaana oli vahvempi ja järkevämpi kuin europalaiset viidentoista vanhoina, oli kaunistellut niitä paikkoja, jotka Domingo oli yksinomaan viljelysmaiksi raivannut. Mustan ystävänsä kanssa hän toi metsästä juurineen nuoria taimia, niinkuin sitroonan, appelsiinin, tamarintin -- jonka pyöreä latva on aina heleän vehreä -- sekä taatelipalmun taimia, joihin viimemainittuihin aikaa myöten kasvaa sokerin makea ja appelsiinilta tuoksahtava hedelmä; nämä taimet hän istutti kotitasangolle. Siihen oli hän myöskin kylvänyt sellaisten puiden siemeniä, jotka jo toisena vuonna saavat kukkia tai hedelmiä; senkaltaisia olivat akaattipuu, jossa ylt'ympäriinsä riippuu pitkiä valkeita kukkaterttuja niinkuin kristallit kattolampussa, Persian syreeni, joka kohottaa korkealle pellavanharmaat kukkakiehkuransa, ja papaijapuu, jonka oksaton, pylvääksi kasvanut ja vihreitten meloonien kaartama runko päättyy isojen, viikunanlehtien tapaisten lehväin muodostamaan ruunuun.

Näitten lisäksi hän vielä oli istuttanut badamien, mahonkipuiden, "asianajajiksi" kutsuttujen puiden, poajavi- ja leipäpuiden ynnä jam-ruusujen hedelmyksiä ja siemeniä. Enimmät näistä puista tarjosivat nuorelle hoitajalleen siimestä ja hedelmiä. Hänen uuttera kätensä oli tehnyt tämän laakson karuimmatkin paikat hedelmällisiksi. Monet aloe-lajit, keltaisia ja punapilkullisia kukkia kasvava Intian viikunapuu ja valo-ohdake pukivat kallioitten mustia huippuja ja näyttivät tahtovan kilpailla pitkien, sinisillä ja tulipunasilla kukkatertuilla ylpeileväin köynnöskasvien kanssa, joita paikoin riippui alas jyrkkiä rinteitä pitkin.

Nämä kasvit hän oli sijoitellut sillä tavoin, että ne kaikki voi yhdellä silmäyksellä nähdä. Laakson keskelle hän oli istuttanut matalat kasvit, ympärille pensaat, sitten keskipitkät puut ja viimein kehän äärille pisimmät puut, niin että tämä avara kehä keskustasta katsoen näytti pyöröteatterilta, täynnä vihannuutta, hedelmiä ja kukkia, joiden välissä vielä ruokakasvit, niittytilkut sekä riisi- ja vehnäpellot saivat tilaa. Mutta asetellessaan täten kasveja oman suunnitelmansa mukaan ei hän siltä poikennut luonnon järjestyksestä. Juuri sen viittauksia seuraten hän oli yläville paikoille istuttanut sellaisia kasveja, joiden siemenet lentävät tuulen mukana, ja vetten partaille sellaisia, joiden sydämmet ovat luodut vedessä kulkemaan. Siten oli kukin kasvi sille ominaisella paikalla, ja kukin paikka sai kasvistaan luonnollisen kaunistuksen.

Vuorten huipuilta juoksevat purot muodostivat laakson pohjassa paikoin lähteitä, paikoin lammikoita, joiden pinnassa, kuni vihannan kasvullisuuden kehystämässä kuvastimessa, päilyivät kukkivat puut, harmaat kalliot ja taivaan sinilaki.

Vaikka maaperä täällä on hyvin epätasainen, oli näitä istutuksia sentään enimmäkseen yhtä helppo käsin hoitaa kuin silmin katsella. Todellisuudessa olimme me kaikki yksissä neuvoin avustaneet häntä tämän tuloksen saavuttamisessa. Hän oli tehnyt käytävän tämän laakson ympäri ja siitä lähteviksi useita sivuhaaroja, jotka ulottuivat kehän ulkopiiristä keskustaan asti. Jylhimmätkin paikat hän oli käyttänyt hyväkseen ja osannut sovittaa teitten mukavuuden maan karuuden mukaan, niinkuin oli saattanut viljelyskasvit viihtymään metsäkasvien kanssa, ja kaikki mitä sirkeimpään sopusointuun. Noista lukemattomista vierukivistä, jotka nyt tukkivat nämä tiet kuten suurimman osan tämän saaren pintaakin, hän oli sinne tänne latonut röykkiöitä, joiden rakoihin loi multaa ja istutti niihin ruusu- ja vadelmapensasten ynnä muiden kivistössä menestyväin pensaskasvien juuria. Vähässä ajassa nämä rumat ja kolkonnäköiset kiviröykkiöt koreilivat mitä kauneimmalla vihannuudella ja kukkasloistolla. Vanhojen nuokkuvain puiden paartamat kallionkolot muodostivat maanalaisia holveja, minne ei helle tunkeutunut ja missä keskipäivälläkin oli vilvas oleskella. Muuan polku luikerteli jylhään metsänkätköön, jonka keskellä tuulten suojassa kasvoi istutettu puu, hedelmiä täynnä. Tuolla häilyi viljavainio, täällä kukki puutarha. Näille poluille näkyivät asumukset, noille toisille vuoren huimaavat huiput.

Eräässä tiheässä, köynnöskasveja ja tatamak-puita kasvavassa metsikössä ei keskipäivälläkään voinut nähdä eteensä; mutta tuon läheisen, vuoresta esiinpistävän kallion laelta näkyi koko tämä laakso ja kauvempana meri, jolla silmä toisinaan erotti Europasta tulevan tai sinne lähtevän laivan. Tälle kalliolle molemmat perheet tavallisesti iltasin kokoutuivat nauttimaan raitista ilmaa ja iloitsemaan kukkien tuoksusta, lähteiden lorinasta ja valojen ja varjojen viime leikistä.

Mitään suloisempaa tuskin voi kuvitella kuin ne nimitykset, joita he olivat antaneet useimmille tämän sokkelon viehättävistä paikoista. Kallio, josta juuri kerroin ja josta minun tuloni jo kaukaa nähtiin, oli saanut nimekseen: _Ystävyyden merkkipaikka_. Paul ja Virginia olivat kerran leikkiessään istuttaneet sinne bamburuovon, jonka päähän kohottivat vähäisen valkean liinan niin pian kun huomasivat minut tulevaksi; -- niinkuin naapurikukkulalta aina lipulla annetaan merkki, kun joku laiva ilmautuu merellä. Kerran juolahti mieleeni piirtää kirjoitus tämän ruovon varteen. Matkoillani on minua huvittanut katsella muinaisajan muotokuvia ja muistomerkkejä, varsinkin kun ne ovat olleet varustetut hyvin mietityllä kirjoitelmalla; olen silloin ollut kuulevinani kivestä ihmisäänen, joka on kaikunut halki vuosisatojen ja muistuttanut matkustajalle keskellä autiota erämaata, ettei hän ole siinä yksin, että samoilla paikoilla on ennenkin asunut ihmisiä, jotka ovat tunteneet, aatelleet ja kärsineet kuten hän. Jos sellainen kirjoitus on peräisin joltakin hävinneeltä kansakunnalta, kohottaa se henkemme äärettömyyden piiriin ja herättää siinä aavistuksen omasta kuolemattomuudestaan, sillä se osottaa ajatuksen elävän valtakuntainkin hävittyä.

Piirsin siis Paulin ja Virginian viirin hoikkaan runkoon nämä Horatiuksen säkeet:

_... Fratres Helenæ, lucida sidera, Ventorumque regat pater, Obstrictis aliis, præter Iapyga._

"Helenan veljet, nuo teidän laillanne loistavat tähdet, ja itse tuulien isä teitä ohjatkoot, elköötkä salliko muiden tuulien kuin länsituulosen päällenne puhaltaa."

Muutaman tatamak-puun kaarnaan, jonka varjoon Paul joskus istahti katselemaan tuolla kaukana käyvää merta, piirsin seuraavan Virgiliuksen säkeen:

_Fortunatus et ille qui novit agrestes!_

"Onnellinen olet, poikani, joka tunnet vain maalaisten jumalat!"

Ja rouva de La Tourin majan, heidän yhteisen kokouspaikkansa, ovelle seuraavan:

_At secura quies, et nescia fallere vita._

"Tässä asuu hyvä omatunto ja erehtymätön elämä."

Mutta Virginia ei hyväksynyt minun latinaani. Hän sanoi kirjoituksen, jonka olin piirtänyt hänen viirinsä tankoon, olevan liian pitkän ja oppineen. "Minusta olisi parempi", sanoi hän, "jos siinä olisi: _'Alati häilyvä, mutta kuitenkin kestävä'._" -- "Se kirjoitus", vastasin minä, "sopisi vielä paremmin siveydelle." Huomautukseni sai hänet punastumaan.

Näitten onnellisten ihmisten sydämmissä herätti vastakaikua kaikki seikat heitä ympäröivässä luonnossa. He olivat antaneet mitä suloisimpia nimiä ulkonäöltään mitä mitättömimmillekin esineille. Muuatta appelsiini- ja banaanipuiden ja ruusupensasten ympäröimää paikkaa, missä Paul ja Virginia toisinaan kävivät tanssimassa, kutsuttiin _Sovuksi_. Vanha puu, jonka juurella rouva de La Tour ja Margareeta olivat kertoneet toisilleen onnettomuuksistaan, sai nimekseen _Kuivatut kyyneleet_. _Bretagne_ ja _Normandia_ olivat pari pientä maatilkkua, joihin he olivat kylväneet viljaa, mansikoita ja herneitä. Domingo ja Mari, joita samaten kotimaansa Afrikan muistot elähyttivät, kutsuivat syntymäseutujensa mukaan kahta paikkaa, missä kasvoi korien kutomiseen soveliasta ruohoa ja minne he olivat istuttaneet kurpitsipuun, _Angolaksi_ ja _Fouillepointeksi_. Siten säilyttivät nämä siirtolaisperheet suloisia muistoja kukin isänmaastaan vastaavan ilmanalan tuotteilla ja lievittivät kaipaustaan vieraassa maassa. Oi, miten tuhansia ihania muistoja olenkaan tuntenut puiden, lähteiden ja kallioitten herättävän tällä paikalla, jolla nyt sekasorto vallitsee ja josta, yhtä vähän kuin Kreikan klassillisesta mantereestakaan, ei ole jälellä muuta kuin raunioita ja liikuttavia nimiä.