Chapter 11

Olkoon tämän laita miten hyvänsä; kovaonnisten ystäväini uni kävi pian toteen. Paul kuoli kahden kuukauden perästä rakkaan Virginiansa jälkeen, jonka nimeä hän lakkaamatta toisteli. Margareeta näki loppunsa lähestyvän viikon päästä poikansa kuoleman jälkeen, ja niin iloisella mielellä kuin vain hurskas voi kuolemaa kohdata. Hän otti mitä hellimmät jäähyväiset rouva de La Tourilta, "toivoen pian yhdyttävän ihanassa iankaikkisuudessa", kuten sanansa kuuluivat. "Kuolema on suurin hyvätyö", lisäsi hän; "sitä tulee ihmisen toivoa itsellensä. Jos elämä on rangaistus, on toivottava sen loppua; jos se on koettelemus, niin on rukoiltava sitä lyhyeksi."

Hallitus piti huolta Domingosta ja Marista, jotka eivät enää kyenneet palvelemaan, eivätkä eläneetkään kauvan emäntäinsä jälkeen.

Fidele parka riutui surusta melkein heti isäntänsä kuoleman jälkeen.

Minä otin rouva de La Tourin luokseni asumaan; hän oli uskomattoman uljaasti kestänyt kaikkia näitä suuria tappioitansa. Hän oli lohduttanut Paulia ja Margareetaa viimeiseen saakka, aivan kuin ei hänellä olisi ollut mitään omaa taakkaa kannettavana. Kun hän ei heitä enää nähnyt ympärillään, puheli hän kuitenkin heistä joka päivä kuten rakkaista ystävistä, jotka asuvat lähellä. Kuitenkaan ei hän elänyt heidät kadotettuaan kauvempaa kuin kuukauden päivät. Tätiänsä hän ei vähimmälläkään tavalla syyttänyt tämän tuottamista onnettomuuksista, vaan päinvastoin rukoili Jumalaa antamaan hänelle kaikki anteeksi ja lievittämään niitä kauheita tunnontuskia, joita kuulimme hänen saaneen, heti kun oli Virginian niin tylysti ajanut luotaan.

Tuo luonnoton sukulainen ei kauvan kestänytkään kovuutensa rangaistusta. Monien laivain myötä sain hänestä sellaisia tietoja, että hän poti hermotautia, joka teki elämän ja kuoleman hänelle yhtä sietämättömäksi. Toisinaan hän syytti itseään suloisen pienen nepaimensa perikadosta ja tämän äidin sitä seuranneesta kuolemasta; toisin ajoin hän taasen kerskaili tehneensä aivan oikein, kun oli sysännyt luotaan nuo kaksi onnetonta olentoa, joiden sanoi vain halventaneen sukuaan alhaisilla taipumuksillaan. Välistä hän joutui oikein vihan vimmoihin nähdessään Pariisissa vilisevää viheliäisten määrää: "Miksei lähetetä", huusi hän, "noita laiskureita siirtomaihin kuolemaan?" Hän lisäsi vielä, että aatteet sellaiset kuin armeliaisuus, siveys ja uskonto, jotka kaikki kansat olivat omaksuneet, olivat vain ruhtinaitten valtiollisia keksintöjä. Sitte hän yht'äkkiä heittäytyi vastakkaiseen äärimmäisyyteen, antautuen tykkänään taikauskon valtaan, joka täytti hänet kuoleman pelolla. Hän kiiruhti jakelemaan runsaita almuja rikkaille munkeille, jotka hänen mieltänsä ohjasivat, rukoillen heitä lepyttämään Jumalaa näillä hänen maallisen tavaransa uhrauksilla; ikäänkuin ihmisten korkealle Isälle kelpaisi ne armopalat, jotka hän kovaosaisilta oli kieltänyt! Usein loi hänen mielikuvituksensa hänen silmäinsä eteen tulisia kenttiä ja palavia vuoria, joilla kamalia haamuja vaelteli kutsuen häntä hirmuisilla huudoilla pariinsa. Hän heittäytyi silloin johtajainsa jalkoihin ja keksi itsellensä kidutuskeinoja ja rangaistuksia; sillä taivas, tuo vanhurskas taivas, antaa julmille sieluille hirmuisia uskonnonharjoituksia.

Tällä tavoin hän eli useita vuosia, vuoroon jumalankieltäjänä, vuoroon taikauskosta hiutuen, peläten yhtä suuressa määrässä elämää kuin kuolemaa. Mutta hänen säälittävästä elämästänsä teki lopun juuri sama tavara, jolle hän oli uhrannut luonnolliset tunteensa. Häntä murehutti ajatus, että kuolemansa jälkeen hänen omaisuutensa joutuisi hänen niin vihaamilleen sukulaisille. Sen vuoksi hän koetti lahjotuksilla tuhlata siitä suurimman osan; mutta sukulaiset käyttivät hyväkseen hänen taipumustaan hermotautiin, sulkivat hänet hourulaitokseen ja laskivat hänen omaisuutensa holhouksen alle. Sillä tavoin juuri hänen rikkautensa syöksivät hänet perikatoon; ja kuten ne olivat paaduttaneet entisen omistajansa sydämen, kovettivat ne myöskin niitä omikseen pyytäväin sydämet. Tällaisen lopun hän sai; ja mikä vielä enensi hänen onnettomuuttaan oli se, että hänellä vielä oli kylläksi ymmärrystä huomaamaan, miten juuri ne häntä paljastivat ja halveksivat, joiden mieltä hän oli noudattanut kaiken ikänsä.

Virginian vierelle, samojen bamburuokojen juurelle, haudattiin hänen ystävänsä Paul, ja heidän ympärilleen heidän hellät äitinsä ja uskolliset palvelijansa. Ei ole pystytetty marmoripatsaita heidän halvoille hautakummuilleen eikä piirretty heidän ansioitaan kiveen; mutta heidän muistonsa elää kulumattomin kirjaimin niiden ihmisten sydämmissä, jotka ovat heille ikuisessa kiitollisuudenvelassa. Heidän varjonsa eivät kaipaa loistoa, jota he eläissänsä kammoivat; mutta jos ne vielä ottaisivat osaa maallisiin huoliin, niin ne epäilemättä mieluummin harhailisivat niiden matalain olkikattojen alla, missä uutteruus ja hyvät avut asuvat; lohduttamassa kohtaloonsa tyytymättömiä köyhiä, sytyttämässä nuorten lempiväin poviin sammumatonta liekkiä, mieltymystä luonnon antimiin, rakkautta työhön ja kammoa turhiin rikkauksiin.

Kansan ääni, joka vaikenee kuninkaille kunniapatsaita pystytettäessä, on antanut muutamille tämän saaren paikoista nimiä, jotka ikuistavat Virginian surullista loppua. Niinpä nähdään Ambra-saaren läheisyydessä riuttojen keskellä muuan kohta, jota kutsutaan _Saint-Géronin väyläksi_ sen laivan nimen jälkeen, jolla hän hukkui palatessaan Europasta.

Tuon pitkän maakaistaleen äärimmäisintä niemekettä, jonka näette kolmen peninkulman päässä täältä puoleksi peitettynä kuohuvan meren aaltoihin ja jota _Saint-Géron_ ei voinut myrskyssä sivuuttaa päästäkseen satamaan, kutsutaan _Kovanonnen-niemeksi_; ja tuossa aivan edessämme tämän laakson päässä näette _Hautalahdelman_, josta Virginia löydettiin hiekkaan hautautuneena, ikäänkuin olisi meri tahtonut tuoda hänen ruumiinsa takaisin sureville omaisille ja osottaa hänen kainoudelleen viimeistä kunnioitustaan samoilla rannikoilla, joiden kaunistuksena hänen viattomuutensa oli ollut.

Oi te niin hellästi yhdistetyt nuoret, te onnettomat äidit ja koko rakastamani perhe! Nämä metsät jotka soivat teille siimestään, nämä lähteet jotka lorisivat iloksenne, nämä penkereet joilla yhdessä lepäsitte, kaikki itkevät vielä teidän loppuanne!

Ei ole kenkään teidän jälkeenne rohjennut viljellä tätä autiota maata, ei kenkään jälleen pystyttää rauvenneita majojanne. Teidän vuohenne ovat villiytyneet, teidän puutarhanne ovat hävinneet; lintunne ovat lentäneet tiehensä, eikä täällä kuule muita ääniä kuin haukkain kirkunaa, jotka kaartaen leijailevat tämän kallioiden keskisen laakson päällä.

Ja minusta, joka en saa enää teitä nähdä, on tullut ystävä vailla ystäviä, lapseton isä, ja yksinäinen matkamies tämän maan matoisen kamaralla."

Näin puhellen tuo hyvä vanhus lähti kulkemaan poispäin, kyynelten vieriessä alas kasvoiltaan; ja minun kyyneleeni olivat jo vuotaneet useamman kuin yhden kerran tätä surullista jutelmaa kuunnellessani.

End of Project Gutenberg's Paul ja Virginia, by Bernardin de Saint-Pierre