Chapter 10
Minä jäin onnettomain ystävieni majaan antaakseni heille ja Paulille kaikkea apua mitä vain kykenin heille osottamaan. Kolmen viikon päästä voi Paul jo kävellä; mutta hänen surunsa näytti vain enentyvän samassa määrässä kuin hänen ruumiinsa voimat kostuivat. Hän ei välittänyt mistään; hänen katseensa oli tylsä, eikä hän vastannut hänelle tehtyihin kysymyksiin. Rouva de La Tour, joka oli vallan henkiheikkona sairaana, sanoi hänelle usein: "Rakas poikani, kun sinut näen, luulen näkeväni rakkaan Virginiani." Kuullessaan Virginian nimeä mainittavan hän vavahti ja siirtyi etäämmälle, huolimatta äitinsä äänestä, joka pyysi häntä pysymään ystävänsä vierellä. Hän vetäytyi yksinään puutarhaan, missä istahti Virginian kokospalmun juurelle, katsella tuijottaen lähteeseen. Kuvernöörin lääkäri, joka piti mitä hellintä huolta hänestä ja molemmista naisista, sanoi ainoan keinon tuon kolkon alakuloisuuden poistamiseen olevan, että hänen annettaisiin vastustelematta puuhata ja olla aivan omin oloinsa; muuten ei häntä voitaisi nykäistä irti itsepintaisesta vaikenemisestaan.
Minä päätin seurata lääkärin neuvoa. Heti kun Paul tunsi voimiensa taas vähän vertyvän, oli hänen ensi toimensa lähteä pois kotoa. Kun en mielelläni päästänyt häntä näkyvistäni, astuin hänen jälessään, käskien Domingon ottamaan ruokavaroja ja seuraamaan meitä. Sitä mukaa kuin nuorukainen loittoni alas tältä vuorelta, näytti hänen hilpeytensä ja voimansa uudistuvan. Hän poikkesi aluksi Pamplemoussen tielle; ja tultuaan kirkon lähellä huojuvaan bambulehtoon käänsi hän askeleensa suoraan sille paikalle, missä maa oli vielä verekseltä tallattu; siellä hän laskeutui polvillensa ja luoden katseensa korkeuteen vaipui pitkälliseen rukoukseen. Hänen käytöksensä tuntui minusta jo hyvältä enteeltä ymmärryksen palaamiseen, sillä tämä luottamus Korkeimpaan olentoon todisti, että hänen sielunsa alkoi kääntyä luonnolliseen toimintaansa. Myöskin Domingo ja minä polvistuimme hänen esimerkkiään seuraten ja rukoilimme yhdessä hänen kanssaan. Vihdoin hän nousi pystyyn ja ohjasi kulkunsa saaren pohjoisosaan päin luomatta meihin juuri lainkaan huomiota. Kun tiesin, ettei hänelle oltu ilmotettu mihin Virginian ruumis oli haudattu, eipä edes sitäkään, että se oli merestä nostettu, kysyin häneltä miksi hän oli rukoillut juuri bambulehdossa. "Olimmehan siellä niin usein yhdessä!" oli hänen vastauksensa.
Hän jatkoi matkaansa aina metsän reunaan asti, missä yö meidät saavutti. Siellä sain esimerkilläni hänen nauttimaan vähän ravintoa; sitte nukahdimme nurmikolle muutaman puun juurelle. Seuraavana aamuna luulin hänen päättävän palata samoja jälkiä takasin. Hän todella silmäilikin hetkisen aikaa tasangolle, missä kohosi pitkien bambukäytävien ympäröimä Pamplemoussen kirkko, ja näytti melkein tahtovan palata sinne; mutta sitte hän äkkiä poikkesi metsään, kulkien yhä pohjoista kohden. Arvasin hänen aikeensa ja koetin vaikka turhaan luovuttaa häntä siitä. Saavuimme puolenpäivän aikaan Kultahiedan piirikuntaan. Hän riensi suoraan sille kohdalle, missä _Saint-Géran_ oli joutunut haaksirikkoon. Nähdessään Ambra-saaren ja sen salmen, joka nyt kimalteli peilikirkkaana, hän huudahti: "Virginia! Voi mun rakas Virginiani!" ja lankesi samassa pyörtyneenä maahan.
Domingon avulla kannoin hänet metsään, missä vaivoin saimme hänet viimein toipumaan. Heti tunnoilleen tultuaan hän tahtoi palata merenrannalle; mutta kun rukoilimme häntä hartaasti, ettei enää uudistaisi omaansa ja meidän tuskaamme näillä katkerilla muisteluilla, käänsi hän askeleensa toiselle suunnalle. Viikon kuluessa hän viimein kävi kaikissa paikoissa, missä oli lapsuudenkumppaninsa kera oleskellut. Hän kävi sillä polulla, jota pitkin tämä oli kulkenut Mustallevirralle pyytämään armoa karanneelle orjattarelle; kävi katsomassa Kolmirinta-vuoren virtaa, jonka rannalla Virginia oli kulusta väsyneenä istahtanut, ja metsikköä, missä he olivat eksyneet. Kaikki paikat, jotka hänelle muistuttivat lemmittynsä suruja, iloja, leikkejä, aterioita ja hyväntekeväisyyttä, etsi hän uudelleen näkyviinsä; Pitkänvuoren virta, minun pieni majani, Virginian istuttama papaijapuu, nurmipenkereet, joilla tyttönen niin halusta oli juoksennellut, tienristeykset metsässä, joilla hän huviksensa oli laulellut, kaikki nämä saivat kyyneleet valumaan hänen silmistään; yksin metsän kaijutkin, jotka ennen niin usein olivat vastanneet heidän ilohuudahduksilleen, toistivat nyt vain nämä surulliset sanat: "Oi Virginia! Mun rakas Virginiani!"
Tämän hurjan kuleksijaelämän seurauksena oli, että hänen silmänsä painuivat kuopille, iho kellastui ja hänen terveytensä riutui riutumistaan. Vakuutettu kun olin, että onnettomuutemme tuntuu kahta vertaa katkerammalta entisiä iloja muistellessamme, ja että intohimomme vain kasvavat yksinäisyydessä ollessamme, päätin irrottaa onnettoman ystäväni näiltä paikoilta, jotka yhä muistuttivat hänelle kärsimäänsä tappiota; ja päätin viedä hänet sen vuoksi johonkin toiseen osaan saarta, joka tarjoisi hänen mielelleen enemmän viihdykettä. Tätä varten johdatin hänet hyvin asutuille ylängöille Williamsin piirikunnassa, joilla hän ei koskaan ennen ollut käynyt. Maanviljelys ja kauppa suo tälle saaren osalle moninaista viehätystä. Yhtäällä näimme kirvesmiehiä piiluamassa puita palkeiksi, toisaalla sahaamassa niitä laudoiksi; ajopelejä kulki edestakaisin teillä; isoja härkä- ja hevoslaumoja kävi avarilla laitumilla, ja lakealla oli tuhka tiheään ihmisasumuksia. Maaperän ylävyys salli monissa paikoin viljellä erilaisia Europan kasveja. Tasangolla nähtiin siellä täällä viljavainioita, metsänaukeamissa helotti mansikoita, ja ruusupensastot nuokkuivat teiden varsilla. Ilman vilppaus, joka vahvistaa ja karaisee hermoja, oli siellä hyvin edullinen valkoihoisille. Näille ylängöille, jotka sijaitsevat taajain metsäin paartamina saaren keskustassa, ei näkynyt merta, ei Port-Louis'ta, ei Pamplemoussen kirkkoa, sanalla sanoen ei mitään, mikä olisi Paulille muistuttanut Virginiasta. Vuoretkin, jotka Port-Louis'n puolella esiytyvät monihaaraisina, ojentavat Williamsin lakeuksia kohden vain äkkijyrkän ja suoran harjanteen, mistä kohoaa useita korkeita kartioita, joiden ympäri pilvet kokoutuvat.
Näille aukeille saatoin siis Paulin. Pidin häntä herkeämättä liikkeellä, kulkien hänen kanssaan helteessä ja sateessa, päivin ja öin, harhaillen metsissä, uutispelloilla ja kedoilla, jotta ruumiin väsymys karkottaisi häneltä sielun surut ja hänen ajatuksensa saisivat vaihtelua näillä oudoilla seuduilla ja tuntemattomilla teillä. Mutta rakastava sydän tapaa kaikkialla rakastettunsa piirteitä. Ei yö eikä päivä, ei korpien hiljaisuus eikä ihmisasumusten vilinä, eipä edes aikakaan, joka hälventää niin paljon muistoja, voinut häneltä riistää armaansa kuvaa. Rakastaja on kuin magneettineula, joka, vaikka sitä kuinka pyörittäisi, lepoon tultuansa aina kääntyy sitä puoleensa vetävää napaa kohden. Kun keskellä Williamsin aukeita eksyttyämme kysyin Paulilta: "Minne nyt menemme?" -- kääntyi hän pohjoista kohti ja vastasi: "Tuolla päin ovat kotoiset vuoret, käykäämme sinne."
Näin hyvin, että kaikki hänen huvittamisekseen käyttämäni keinot olivat turhat, ja ettei minulla ollut muuta neuvoa kuin yksinkertaisen ymmärrykseni voimalla käydä itse hänen intohimoansa ahdistamaan. Vastasin siis hänelle: "Niin, siellä ovat vuoret, joilla armas Virginianne asui, ja kas tässä on kuva minkä hänelle annoitte ja mitä hän kuolemansa hetkellä kantoi sydämmellänsä, joka viimeiseen asti sykki vain teille." Näin sanoen ojensin hänelle sen pienoisen kuvan, jonka hän oli lahjoittanut Virginialle Kokospalmujen lähteellä. Kun Paul sen äkkäsi, välähti poloisen silmässä hurja ilo. Hän sieppasi kuvan laihtuneisiin käsiinsä ja kohotti sen huulillensa. Hänen rintansa puristui kokoon, ja hänen veristyneistä silmistään alkoi tippua kyyneleitä, vaikkei hän voinutkaan itkeä.
Lausuin silloin hänelle: "Rakas poikani, kuuntelettehan nyt tyynesti minua, joka olen teidän ystävänne, joka olin Virginian ystävä ja joka keskellä unelmianne ja toiveitanne on koettanut terästää mieltänne elämän odottamattomien vastuksien varalta. Miksi oikeastaan itkette niin haikeasti? Omaako vahinkoanne? Vai Virginianko onnettomuutta?
Ehkäpä omaa vahinkoanne? Niin, kieltämättä on se suuri, sillä olette kadottanut tytöistä armaimman, josta olisitte saanut mitä oivallisimman vaimon. Hän oli uhrannut omat etunsa teidän etujenne tähden ja piti teidän omistamista tähdellisempänä kuin rikkautta, oman kultaisen hyveensä ainoana palkintona. Mutta mistä tiedätte, vaikka tämä olento, jonka omistamisesta toivoitte sulaa onnea, olisikin tullut olemaan teille lähteenä loppumattomiin kärsimyksiin? Hän oli varaton ja perinnöttömäksi tehty; teillä ei tulevaisuudessa muuta jaettavana hänen kanssaan kuin kättenne työ. Ranskassa saamansa kasvatus oli tehnyt hänen terveytensä hennommaksi, ja vaikka onnettomuutensa olisi hänen mieltään rohkaissutkin, niin olisitte saanut nähdä hänen päivä päivältä riutuvan koettaessaan suorittaa taloutenne väsyttäviä töitä. Kun hän sitte olisi synnyttänyt teille lapsia, olisivat teidän kummankin vaivat vain enentyneet kokiessanne ilman palvelijain apua ylläpitää vanhoja vanhempianne ja yhä lisäytyvää perhettä.
Vastannette minulle ehkä: Kuvernööri olisi kyllä meitä auttanut. Mutta mistä tiedätte tällaisessa siirtomaassa, missä niin usein hallitusmiestä vaihdetaan, saatavan aina herra de La Bourdonnayen tapaisia miehiä? Voisihan tänne tulla epäsiveellisiä ja tunnottomia kuvernöörejä, joilta puolisonne jotain niukkaa apua saadakseen kenties olisi ollut pakotettu luopumaan siveydestään. Jos hän silloin olisi horjahtanut, olisitte tullut perin säälittäväksi ihmiseksi; jos hän vankkana olisi pysynyt, olisitte yhä jääneet köyhyyteenne, kiittäen vain onneanne, jos ei teidän olisi vaimonne hyveen ja kauneuden vuoksi tarvinnut kärsiä vainoa juuri niiden puolelta, joiden suojelukseen olitte luottanut!
Minulle olisi kuitenkin jäänyt se onni, sanotte kenties, että rikkauksista riippumatta olisin saanut suojella armasta olentoa, joka olisi liittynyt minuun sitä kiinteämmin mitä heikompi itse on; lohduttaa häntä omilla suruillani, ilahuttaa häntä alakuloisuudellani ja enentää rakkauttamme keskinäisillä kärsimyksillämme. Epäilemättä tuottavat tällaiset katkerat huvit hyveelle ja rakkaudelle suloista nautintoa. Mutta Virginiaa ei enää ole, ja teille on jäänyt vain ne, joita hän teitä lähinnä enimmän rakasti, nimittäin äitinne ja hänen äitinsä, jotka hillitön surunne pian vie hautaan. Pitäkää siis onnenanne, että saatte olla heille aina avuksi, niinkuin rakas vainajakin oli. Poikani, hyväntekeväisyys on hyveen onni, mitään varmempaa ja ylevämpää onnea ei maan päällä tavata. Huvit, lepo, hekumallisuus, ylellisyys ja kunnia eivät ole luodut ihmisen, heikon ja horjuvan matkamiehen, päämääräksi. Näettehän miten yksi ainoa askel rikkautta saavuttaaksemme on syössyt meidät kaikki turmiosta toiseen. Asetuitte kyllä sitä vastaan, se on totta; mutta ken ei olisikaan luullut Virginian matkan päättyvän omaksi ja teidän onneksenne? Rikkaan ja ijäkkään omaisen kutsut, viisaan kuvernöörin neuvot, koko siirtokunnan yleinen mielipide ynnä hurskaan papin innokkaat kehotukset ja vaikutusvalta ovat ennakolta määränneet Virginian onnettomuuden. Siten riennämme kohti turmiotamme juuri niiden viisauden eksyttäminä, jotka kohtalojamme hallitsevat. Parempi epäilemättä olisi, ettemme usko emmekä luota petollisen maailman houkutuksiin ja toivoihin. Mutta sittekin, kaikkien niiden ihmisten joukossa, joiden näemme noilla kedoilla niin ahkerasti työskentelevän; niiden joukossa, jotka Intiasta onneansa etsivät, tai jotka kotonansa Europassa huoletta nauttivat työnsä hedelmiä; kaikkien näiden joukossa ei ole ainoatakaan, joka ei jonakin päivänä voisi kadottaa kalleimpansa: arvonsa, rikkautensa, vaimonsa, lapsensa ja ystävänsä. Useimmat saavat vielä vahinkonsa lisäksi katkeran muiston omasta tyhmyydestänsä. Mutta mitä teihin tulee, ei teillä ole mitään itseänne vastaan muistutettavaa. Olette uskollisesti pitänyt lupauksenne; nuoruuden kukoistuksessannekin olette säilyttänyt viisaan järkevyyden ettekä horjahtanut pois luonnollisesta tunteestanne. Teidän aikomuksenne yksin olivat lailliset, sillä ne olivat puhtaat, yksinkertaiset ja itsekkäisyydestä vapaat; sillä teillä oli Virginiaan jumalalliset oikeudet, joille ei mikään rikkaus voi olla vastapainona. Olette kadottanut hänet; mutta siihen ei ollut syynä teidän varomattomuutenne, ahneutenne tai väärä viisautenne, vaan niin tahtoi Jumala, joka muitten ihmisten intohimojen kautta riisti teiltä rakkautenne esineen; Jumala, jolta saatte kaikki; joka näkee parhaiten mikä teille on soveliasta, ja jonka viisaus ei jätä teille yhtään katumuksen eikä epätoivon sijaa, mitkä muuten seuraavat niitä onnettomuuksia, joihin itse olemme olleet syypäät.
No niin, voitte siis onnettomuudessannekin sanoa itsellenne: minä en ole ansainnut sitä. Onko se sitte Virginian kova kohtalo, hänen surkea loppunsa tai nykyinen tilansa, jota surette? Hän on saanut kohtalon, joka on ylhäisen syntyperän, kauneuden jopa kuningasvaltojenkin osana. Ihmisen elämä kaikkine rientoinensa on verrattava torniin, jonka huippuna on kuolema. Jo syntyessään hän on tuomittu kuolemaan. Onnellinen hän, joka pääsi tämän elämän siteistä ennen äitiänsä, ennen teidän äitiänne ja ennen teitä itseännekin, joka siis säästyi monesta kuolemasta ennen omaansa.
Kuolema, rakas poikani, on hyväksi kaikille ihmisille; se on sitä levotonta päivää seuraava rauhaisa yö, jota kutsumme elämäksi. Kuoleman unessa nukahtavat ainiaaksi kaikki taudit, kaikki murheet ja tuskat, kaikki pelot, jotka alati häiritsevät meitä, kovaonnisia eläviä. Tarkastelkaa niitä ihmisiä, jotka teistä näyttävät onnellisimmilta, ja saatte nähdä heidän ostaneen näennäisen onnensa hyvinkin kalliista: yleisen kunnioituksen ovat he saavuttaneet vallanalaisiaan pahoin pitelemällä, rikkautta terveytensä menetyksellä, rakkauden niin harvinaisen onnen yhtämittaisilla uhrauksilla; ja usein he toisten hyväksi pyhittämän elämänsä lopulla saavat nähdä vain vääriä ystäviä ja kiittämättömiä sukulaisia ympärillään. Mutta Virginia oli onnellinen aina viimeiseen hetkeensä saakka. Hän oli onnellinen meidän keskuudessamme eläissään ja luonnon hyvyyttä nauttiessaan; kaukana meistä eläissään oli hän siveytensä kautta onnellinen; ja vieläpä sinä hirveänä hetkenä, jolloin näimme hänen hukkuvan, oli hän yhä edelleenkin onnekas. Sillä ajatellessaan koko siirtokuntaa, jossa hänen kuolemansa synnytti yleistä toivottomuutta, tai teitä, joka niin rohkeasti pyritte hänen avukseen, näki hän olevansa kallio kaikille. Häntä rohkaisi iankaikkisuuden kynnyksellä muisto viattomasta elämästään; ja vaaran hetkellä hän osottikin ylevätä uljuutta, jonka taivas suo palkinnoksi vain jaloavuiselle ihmiselle. Hän kohtasi kuolemaa kirkkaalla katseella.
Poikani, Jumala antaa hyveen kestää kaikenlaisia elämän koetuksia, näyttääkseen miten se yksistään voi hyväkseen käyttää ja löytää niistä onnea ja kunniaa. Kun hän sille aikoo valmistaa katoamatonta mainetta, asettaa hän sen isolle näyttämölle ja antaa sen taistella kuoleman kanssa; silloin on sen rohkeus oleva muille esimerkkinä, ja muisto sen onnettomuudesta saa ikuisen muistomerkin jälkimaailman kyyneleissä. Nämä ovat sen katoamaton muistopatsas maailmassa, jossa kaikki muu on katoovaista, yksin kuningastenkin muistot, jotka pian haudataan ikuiseen unhoon.
Virginia elää vielä. Poikani, te näette miten maailmassa kaikki vaihtuu, muttei mikään häviä olemattomiin. Ei mikään inhimillinen taito kykene tekemään tyhjäksi pienintäkään aineen osaa; olisiko silloin mahdollista, että se mikä on järjellistä, tunteellista, rakastavaa, hyveellistä ja uskonnollista katoaisi, koska alkuaineetkin, joista se on kokoonpantu, ovat häviämättömiä? Ah, jos Virginia kerran oli onnellinen meidän parissamme eläissään, kuinka paljon onnellisempi hän nyt onkaan! Jumala on olemassa; koko luonto hänestä ilmottaa; minun ei ole tarvis sitä teille todistaa. Vain ihmisten oma pahuus saa heidän kieltämään tämän totuuden, jota he pelkäävät. Tietoisuus hänestä asuu sydämessänne, samoin kuin hänen tekonsa silmienne edessä. Luuletteko hänen siis jättävän Virginian palkitsematta? Luuletteko ettei sama voima, joka oli pukenut tämän ylevän sielun niin kauniiseen muotoon, missä tunsitte välkähdyksen jumalallisesta taiteesta, olisi voinut pelastaa hänet aaltojenkin vallasta? Luuletteko, ettei hän, joka ohjaa ihmisten katoavaista onnellisuutta teille tuntemattomilla laeilla, voisi valmistaa uutta onnellisuutta Virginialle toisilla laeilla, joita yhtä vähän tunnette? Jos syntyessämme jo olisimme kyenneet ajattelemaan, olisimmeko silloin osanneet luoda itsellemme kuvaa vastaisesta olostamme täällä? Ja voimmeko nyt, tässä hämärässä ja katoovaisessa elämässä, edeltäkäsin arvata kohtaloamme toisella puolen hautaa, jonka kautta meidän on lähteminen täältä? Tarvitseeko Jumala ihmisten tavalla tätä pientä maapalloa viisautensa ja laupeutensa näyttämöalaksi; eikö hän voi pitentää ihmiselämää tuonelan uksia etemmäksi? Valtameressä ei ole ainoatakaan vesipisaraa, joka ei olisi täynnä meidän hyväksemme luotuja eläviä olentoja: eiköhän myöskin noiden päämme päällä kiertävien tähtien joukossa ole yhtään, joka kuuluisi meille? Mitä, eikö siis jumalallista viisautta ja hyvyyttä muualla löytyisi kuin vain meidän keskuudessamme? Eikö noilla epälukuisilla, kimaltelevilla taivaankappaleilla ja noissa loppumattomissa valomerissä niiden ympärillä, missä ei mitkään myrskyt raivoa eikä yöt milloinkaan pimitä, olisi muuta kuin rajaton avaruus ja iankaikkinen tyhjyys! Jos kerran me, jotka emme itsellemme ole mitään antaneet, uskallamme asettaa rajoja sille voimalle, jolta olemme kaiken saaneet, emmekö silloin voi uskoa olevamme täällä hänen valtakuntansa rajoilla, missä elämä taistelee kuoleman kanssa ja viattomuus hirmuvaltiuden kanssa!
Epäilemättä on jossakin paikka, missä hyve saa palkkansa. Virginia on nyt onnellinen. Ah, jos hän nyt autuaitten enkelien parista voisi puhella kanssanne, sanoisi hän teille samat sanat kuin pois lähteissänsä: Oi Paul, elämä on vain koettelemusta! Minut on löydetty uskolliseksi luonnon, rakkauden ja siveyden laille. Matkasin merten yli totellakseni vanhempaini tahtoa, hylkäsin rikkaudet pysyäkseni lujana lupauksissani, ja uhrasin mieluummin henkeni kuin olisin loukannut kainouttani. Taivas on nähnyt minun täydellisesti elämänjuoksuni täyttäneen. Olen ijäksi päässyt köyhyydestä, panetteluista, myrskyistä ja muiden tuskia näkemästä. Mikään niistä onnettomuuksista, jotka ihmisiä pelottavat, ei enää koskaan tavota minua; -- ja sinä minua kuitenkin surkuttelet! Olen puhdas ja muuttumaton kuin valonsäde; ja sinä kutsut minua takaisin elämänyöhön! Oi Paul, rakas ystäväni, muistele niitä onnen päiviä, jolloin varhaisesta aamusta alkaen nautimme taivaallista autuutta, nousten auringon kanssa noiden vuorten huipuille ja loitoten sen säteiden kera metsiemme poveen! Me tunsimme ihastusta, jonka syytä emme osanneet selittää. Viattomuudessamme toivoimme olevamme pelkkinä silminä, jotta täydellisesti voisimme juoda aamuruskon rikkaita värejä; pelkkänä haistina, voidaksemme nauttia kaiken kukkastemme tuoksun; pelkkinä korvina, kuullaksemme lintujemme tuhatääniset laulelot; ja pelkkänä sydämmenä, voidaksemme oikein kiittää Luojan hyvyyttä näissä teoissaan. Nyt kun istun sen ihanuuden lähteellä, josta kaikki mitä maan päällä on suloista saa alkunsa, -- nyt mun sieluni näkee, nauttii, kuulee ja koskettaa välittömästi kaikkea, mitä ennen saattoi tuntea vain aistimien avulla. Ah, mikä kieli voisikaan sanoin kuvata näitä ikuisen aamuruskon kultaamia ihania rantoja, missä nyt iankaikkisesti asun? Kaikesta minkä ääretön voima ja taivaallinen laupeus on voinut luoda lohduttaakseen kovaosaista olentoa; kaikesta mitä lukemattomien samaan onneen yhdistettyjen olentojen ystävyys voi tehdä suloisen sopusoinnun rakentamiseksi -- kaikesta tästä me häiritsemättä nautimme. Kestä siis kärsivällisesti kannettavaksesi pantu koettelemus, korottaaksesi siten Virginiasi onnea rakkaudellasi, jolla ei enää rajoja ole, ja avioliitollamme, jonka soihdut eivät milloinkaan sammu. Täällä olen tyydyttävä kaipauksesi, täällä kuivaava kyyneleesi. Oi ystäväni! Oi mun nuori puolisoni! Ylennä sielusi iankaikkisuutta kohden, jotta jaksaisit kestää hetken kärsimykset!"
Oma liikutukseni esti minua enempää puhumasta. Paul, joka silmäili jäykästi minua, huudahti: "Häntä ei ole enää! Häntä ei ole enää!" Ja pitkällinen voimattomuus seurasi näitä tuskallisia sanoja.
Vihdoin viimein toivuttuaan hän virkkoi: "Koska kuolema on hyväksi ja Virginia on onnellinen, tahdon minäkin kuolla yhtyäkseni Virginian kanssa". Siten minun lohdutukseni vain enensi hänen epätoivoaan. Tunsin olevani kuin mies, joka koettaa pelastaa aaltojen kuohusta ystäväänsä, joka ei itse tahdo uida. Hän oli tuskansa alle tykkönään uponnut. Voi sentään! Varhaisimman nuoruuden aikana kestetyt onnettomuudet vain valmistavat ihmistä astumaan elämään, mutta sellaisia ei Paul ollut ollenkaan saanut kokea.
Minä saatoin häntä takasin kotiinsa. Siellä tapasin hänen äitinsä ja rouva de La Tourin vielä heikompina kuin lähtiessämme. Margareeta varsinkin oli riutunut. Vilkkaat luonteet liukuvat helposti vähäisten huolien harjalla, mutta kestävät vähimmän elämän suurissa suruissa. Hän virkkoi minulle: "Voi, hyvä naapurini! Olin viime yönä näkevinäni Virginian valkeisiin vaatteihin puettuna käyskentelevän keskellä vehmaita lehtikujia ja ihania puutarhoja. Hän sanoi minulle: Nautin nyt kadehdittavaa onnea. Sitten hän hymyssä suin läheni Paulia ja vei hänetkin pois mukanaan. Kun koetin pidättää poikaani, huomasin itsekin jättäväni maan ja seuraavani häntä, tuntien sydämmessäni sanomatonta suloa. Kun tahdoin lausua jäähyväiset ystävättärelleni, näin hänenkin Marin ja Domingon kera seuraavan meitä. Mutta mikä minua enin ihmetyttää on se, että myöskin rouva de La Tour on samana yönä nähnyt unessaan aivan samanlaisia tapauksia."
Vastasin hänelle: "Rakas ystäväni, minä uskon, ettei maailmassa mitään tapahdu ilman Jumalan sallimusta. Unetkin joskus lausuvat totuuden."
Rouva de La Tour todella kertoikin minulle aivan samallaisesta unesta, jonka hän samana yönä oli nähnyt. En ollut kummassakaan naisessa koskaan nähnyt mitään merkkiä taikauskoisuudesta; sen vuoksi heidän unennäköjensä yhdenlaisuus minuun niin vaikutti, etten epäillyt lainkaan niiden toteenkäymistä. Onhan sellainen mielipide, että totuus meille joskus ilmaiseikse unessa, ollut hyvin laajalle levinnyt kaikissa maailman kansoissa. Muinaisajan suurimmatkin miehet ovat luottaneet niihin; niiden joukossa Aleksanteri Suuri, Cæsar, molemmat Scipiot, molemmat Catot ja Brutus, jotka eivät suinkaan olleet mitään heikkoja henkiä. Vanha ja Uusi Testamentti sisältää suuren joukon esimerkkejä unennäöistä, jotka ovat käyneet toteen. Itse puolestani ei minun tarvitse tähän hakea todistuksia kauvempaa kuin omasta kokemuksestani; ja useammin kuin kerran olen huomannut, että unet ovat jonkun korkeamman, meistä huoltapitävän hengen ilmoituksia. Mahdotonta on järkisyillä vastustella tai puolustella ilmiöitä, jotka ovat yläpuolella ihmisjärjellä arvosteltavaa piiriä. Jos kumminkin ihmisjärki on vain kuvainen Jumalan viisaudesta, ja edellinen voi salaisilla välikappaleilla lennättää ajatuksensa maailman ääriin saakka, niin miksei koko maailmankaikkisuutta kaitseva järki voisi käyttää samanlaisia välikappaleita samaan tarkotukseen? Ystävä lohduttaa ystäväänsä kirjeellä, joka kulkee monien valtakuntain läpi, halki kansakuntain vimmaisten kiistojen, ja tuottaa iloa ja toivoa yhdelle ainoalle ihmiselle; miksikäs ei sitte itse viattomuuden kaikkivaltias suojelija voisi jotakin salaista tietä rientää avuksi hurskaalle sielulle, joka asettaa toivonsa häneen ainoaan? Onko hänen ehkä tarvis käyttää ulkonaisia välikappaleita tahtonsa toimittamiseen, hänen joka sisäisellä voimalla vaikuttaa lakkaamatta kaikissa luomuksissaan?
Miksi siis epäilisimme unia? Elämä kaikkine katoavine ja turhine pyrintöineen -- onko sekään muuta kuin unta?