Part 6

Kymmenen minuuttia myöhemmin palasi Patty onnistuneelta eräretkeltään ja asetti saaliinsa makuuhuoneen pöydälle. Olivia istui vuoteen reunalla ja katseli häntä välinpitämättömänä.

"Juo tämä", komensi Patty ojentaen hänelle höyryävän lasin.

Olivia nosti sen tottelevaisena huulilleen, mutta työnsi sen takaisin. "Mitä siinä on?" kysyi hän heikosti.

"Kaikkia mitä voin löytää, joka on kuumaa -- kiniiniä, whiskya, Jamaica inkivääriä, yskänsiirappia ja hiukan turkinpippuria ja vielä jotain paria muuta ainetta. Se on minun oma keksintöni. Kun otat tämän, niin et vilustu."

"Minä -- minä en usko tarvitsevani mitään."

"Juo se -- joka tippa", sanoi Patty äkäisesti, ja Olivia sulki silmänsä ja nielaisi koko lasillisen.

"No", sanoi Patty ystävällisesti puuhaillen, "nyt minä rupean laittamaan päivällistä. Onko sinulla mitään, jolla voin avata nämät säilykepurkit? Ja hiukan metylialkohoolia? Sepä oli hauskaa. Laitamme kolme ruokalajia -- säilykesoppaa, säilykepapuja ja säilykeinkivääriä -- kaikki kuumina. Olipa luojan lykky, että Georgie Merriles oli New-York'issa, muuten hän ei olisi näitä minulle lainannut."

Suureksi hämmästyksekseen huomasi Olivia jo nauravansa (hän oli luullut, ettei hän hymyilisi enää koskaan) härppiessään soppaa hammasvesikupista, sylissään vadillinen höyryäviä papuja.

"Ja nyt", sanoi Patty, kun kolme ruokalajia oli nautittu ja hän oli peittänyt potilaansa vuoteeseen, "teemme taistelusuunnitelman. Mikä sai sinut reputtamaan latinassa?"

"En ollut lukenut sitä koskaan ennen kouluun tuloani ja kun minä kerroin neiti --"

"Tietysti; hän piti velvollisuutenaan reputtaa sinut. Sinun ei olisi pitänyt ilmaista sitä hänelle. Mutta ei sillä väliä. Siihen ei mene kauan, jos luet sen uudelleen. Kuinka sitten on saksan kanssa?"

"Saksa on hiukan vaikeaa sen tähden, että se on niin erilaista kuin italia ja ranska. Ja minä olen niin peloissani, kun hän kysyy minulta, ja --"

"No niin; luulen, että sinä ansaitsit tulla reputetuksi siinä. Voithan käydä sen läpi ja suorittaa keväällä. Kuinka sitten on geometrian laita?"

"Luulen, että osasin sen, mutta hän ei kysynyt sitä, mitä minä odotin ja --"

"Paha juttu, mutta sattuuhan sitä aina. Etkö voi sitä vähän parannella ja ottaa heti uutta tutkintoa?"

"Kyllä, olen varma, että voisin, mutta ne eivät anna minulle siihen tilaisuutta. Ne tahtovat lähettää minut ensin kotiin."

"Kuka on sinun opettajasi?"

"Neiti Prescott."

Patty rypisti otsaansa ja naurahti sitten. "Minä ajattelin, että jos se olisi ollut neiti Hawley, niin minä olisin voinut mennä selittämään hänelle asian ja pyytämään, että hän panisi sinulle uuden tutkinnon. Neiti Hawley on niin inhimillinen. Mutta neiti Prescott! Ei kukaan ihmettele, että sinä reputit. Minä itsekin pelkään häntä. Hän on ainoa nainen, joka on milloinkaan saavuttanut oppiarvon saksalaisessa yliopistossa ja hänelle ei ole mikään maailmassa minkään arvoinen paitsi matematiikka. Minä en usko sillä naisella olevan ensinkään sielua."

Patty pudisti päätään. "Pelkään, ettei paljoakaan hyödytä keskustella hänen kaltaisensa ihmisen kanssa. Jos hän kerran näkee jonkin totuuden, niin hän näkee sen aina. Mutta ei sillä väliä; minä koetan parastani. Kerron hänelle, että sinä olet vielä toistaiseksi huomaamaton matemaattinen nero; että se on vielä salassa, mutta jos hän tahtoo tutkia sinua uudelleen niin hän löytää sen. Sen luulisi vaikuttavan häneen. Rupea nukkumaan, äläkä ole huolissasi. Minä kyllä hoidan hänet."

"Hyvää yötä ja kiitos, Patty", kuului ystävällinen ääni peitteen alta.

Patty sulki oven ja seisoi hetkisen eteisessä harkiten asemaa. Olivia Copeland oli liian arvokas pois heitettäväksi. Koulu täytyi saada käsittämään, minkä arvoinen hän todella oli. Mutta se oli vaikeaa. Patty oli koettanut saada koulun käsittämään asioita jo aikaisemminkin. Neiti Prescott oli ainoa pelastuskeino, mitä hän voi ajatella, mutta neiti Prescott oli hyvin epävarma keino. Patty ei asettanut suuriakaan toiveita hänen luona käyntiinsä, mutta muutakaan neuvoa ei näyttänyt olevan... Hän ei voinut olla naurahtamatta itselleen. "Minähän käyttäydyn kuin 'nahkiainen'", ajatteli hän. "Mutta rohkeasti eteenpäin, Patty, vaikka vasten luotisadetta." Ja suomatta itselleen aikaa epäröimiseen juoksi hän nopeasti portaita ylös ja koputti neiti Prescottin ovelle. Vasta sitten, kun hän oli koputtanut, tuli hän ajatelleeksi, että olisi kenties ollut viisaampaa lykätä asia seuraavaan päivään. Mutta ovi aukeni ennenkuin hän ehti juosta pois ja hän huomasi jokseenkin hämmennyksissään kumartavansa neiti Prescottille, jolla oli kädessään, ei mikään matemaattinen teos, vaan tavallinen jokapäiväinen aikakauskirja.

"Hyvää iltaa, neiti Wyatt. Ettekö tahdo tulla sisään ja istuutua?" sanoi neiti Prescott erittäin ystävällisellä äänellä.

Patty vajosi syvään ruoko-nojatuoliin ja ennenkuin hän ehti oikein tointua ensimäisestä hämmästyksestään, huomasi hän tuttavallisesti rupattelevansa neiti Prescottin kanssa ja lausuvansa arvelujaan jatkuvan kertomuksen mahdollisesta julkaisemisesta tuossa aikakauskirjassa.

Neiti Prescott ei näyttänyt olevan ollenkaan hämmästynyt tästä odottamattomasta vierailusta, vaan jutteli kevyesti kaikenlaisista asioista ja naureskeli niinkuin kaikkien inhimillisin ihmisolento. Patty katseli häntä ihastuksissaan. "Hän on herttainen", ajatteli hän itsekseen ja alkoi tuumia, kuinka vanha hän mahtoi olla. Hän ei ollut koskaan ennen tullut ajatelleeksi, että neiti Prescottilla voisi olla ikää ollenkaan. Hän oli katsellut häntä enemmän samanlaisessa valossa kuin tieteellistä totuutta, joka kyllä on olemassa, mutta on ajasta ja paikasta aivan riippumaton. Hän koetti muistutella mieleensä jotakin juttua, mikä oli ollut puheenaiheena tyttöjen kesken hänen ensi vuotenaan. Hän muisti hyvin heikosti, että oli oltu tietävinään, että neiti Prescott oli ollut kerran rakastunut. Siihen aikaan Patty oli ivallisesti vastustanut sellaista olettamusta, mutta nyt hän oli puoleksi taipuvainen uskomaan sen.

Äkkiä, keskellä keskustelua, kello löi kymmenen ja Patty muisti asiansa, mitä varten hän oli tullut.

"Minä luulen", sanoi hän, "että Te olette utelias tietämään, mitä varten minä olen tullut tänne?"

"Minä toivon", sanoi neiti Prescott hymyillen, "että Te tulitte ainoastaan minua katsomaan, ilman mitään sen suurempaa syytä."

"Se tapahtuu seuraavalla kerralla -- jos sallitte minun tulla uudelleen; mutta tänä iltana minulla oli toinen syy, jonka esittämistä minä pelkään Teidän pitävän tunkeilemisena -- ja", lisäsi hän avomielisesti, "en tiedä, kuinka sen parhaiten esittäisin, että Te ette pitäisi minua tunkeilevana."

"Kertokaa se minulle kuinka tahansa ja minä koetan olla ajattelematta niin", sanoi neiti Prescott ystävällisesti.

"Ettekö ole ajatellut koskaan, että tytöt voivat joskus arvostella paremmin toistensa kykyä kuin opettajat?" kysyi Patty. "Minä tiedän erään tytön", jatkoi hän, "erään ensikurssilaisen, joka on jossakin suhteessa huomattavin henkilö, mitä olen koskaan tavannut. Luonnollisesti minä en ole aivan varma, mutta tahtoisin kuitenkin sanoa, että hän tulee olemaan jonakin päivänä erittäin hyvä englanninkielessä -- niin hyvä, tiedättekö, että koulu voi olla ylpeä hänestä. No niin, tämä tyttö on reputtanut niin paljon, että minä pelkään hänen olevan vaarassa tulla lähetetyksi kotiinsa, ja koulu ei suorastaan voi menettää häntä. Minä en tietystikään tunne teidän sääntöjänne, mutta minusta näyttäisi kaikkein yksinkertaisimmalta antaa hänen suorittaa uusi tutkinto geometriassa heti paikalla -- hän todellakin osaa sen, -- ja ilmoittaa siitä sitten tiedekunnalle ja kehoittaa heitä antamaan hänelle uudet kokeet."

Patty esitti tämän hämmästyttävän pyyntönsä mitä asiallisimmalla tavalla ja neiti Prescottin suupielet vetäytyivät omituiseen hymyyn, kun hän kysyi: "Kuka on se tyttö, josta Te puhutte?"

"Olivia Copeland."

Neiti Prescottin ilme tuli vakavaksi ja hän näytti jälleen matematiikan opettajalta.

"Neiti Copeland ei saanut aikaan mitään tutkinnossaan, neiti Wyatt, ja se vähä, mitä hän on tuonut esiin lukukauden aikana, ei osoita mitään tavatonta kykyä. Olen pahoillani, mutta Teidän ehdotuksenne on mahdoton."

"Mutta neiti Prescott", huomautti Patty, "tyttöhän on työskennellyt niin epäedullisissa olosuhteissa. Hän on amerikalainen, mutta asuu ulkomailla, ja kaikki meidän tapamme ovat hänelle uusia. Hän ei ole koskaan ennen ollut päivääkään koulussa. Hänen isänsä valmisti hänet ja tietysti aivan toisella tavalla kuin toiset tytöt ovat tulleet valmistetuiksi. Hän on arka ja ollen tottumaton esiintymään luokalla hän ei tiedä, kuinka menetellä. Olen aivan varma, neiti Prescott, että jos Te tahtoisitte ottaa ja tutkia häntä itse, niin Te huomaisitte, että hän ymmärtää tehtävänsä -- se on, jos antaisitte hänen ensin tottua olemaan pelkäämättä Teitä. Minä tiedän, että Teillä on hirveän paljon työtä, ja sen vuoksi minä pyydän ehkä liian paljon Teiltä", lopetti Patty anteeksipyytäen.

"Ei sen vuoksi, neiti Wyatt, sillä en minä tahdo arvostella oppilasta väärin; mutta minä en voi sille mitään, että luulen Teidän arvioineen liian suureksi neiti Copelandin kyvyn. Onhan hänellä ollut tilaisuus näyttää, mihin hän kykenee ja jos hän on reputtanut niin monessa aineessa kuin Te sanotte -- Koulun täytyy ylläpitää arvoansa, ja tämänkaltaisissa kysymyksissä ei ole mahdollista ottaa huomioon yksityistä henkilöä."

Patty huomasi ponnistustensa raukeavan tyhjiin ja hän hapuili hädissään uutta puolustusta. Hänen silmiinsä sattui kehystetty kuva Amalfin vanhasta luostarista, joka riippui seinällä kirjahyllyn yläpuolella.

"Kenties olette asunut Italiassa?" kysyi hän äkkiä.

Neiti Prescott hätkähti hiukan. "En", vastasi hän, "mutta minä olen viettänyt jonkun aikaa siellä."

"Tuo kuva Amalfista tuolla sai minut ajattelemaan sitä. Olivia Copeland, tiedättekö, asuu siellä lähellä, Sorrentossa."

Neiti Prescottin silmiin ilmestyi omituinen kiilto ja hän näytti tulevan huvitetuksi asiasta.

"Se oli siten kun minä ensiksi tulin huomaamaan hänet", jatkoi Patty; "mutta hän ei herättänyt minun mielenkiintoani ennenkuin minä puhuin hänen kanssaan. Hänen isänsä on taiteilija ja tyttö on syntynyt Italiassa ja on ainoastaan kerran ennen pikku tyttönä ollessaan käynyt Amerikassa. Hänen äitinsä on kuollut ja hän asuu isänsä kanssa eräässä vanhassa huvilassa, joka sijaitsee Sorrentoon vievän, aivan meren rantaa kulkevan tien varrella. Hänellä ei ole koskaan ollut tyttöystäviä; ainoastaan isänsä ystäviä -- taiteilijoita ja diplomaatteja ja senkaltaista väkeä. Hän puhuu italiaa, ja hän tuntee Italian taiteen ja politiikan, kirkolliset olot ja agraarilait ja kuinka kansa on verotettu, ja kaikki Sorrenton ympäristön talonpojat ovat hänen ystäviään."

"Hänen huonetoverinsa ovat aito amerikalaisia tyttöjä, jotka ovat innostuneet golf-peliin ja Richard Harding Davis'in juttuihin ja kaikkeen sellaiseen, mistä hän ei ole edes kuullutkaan mitään ennenkuin neljä kuukautta sitten. Hänellä on vesiväriluonnos huvilasta, jonka hänen isänsä on tehnyt. Se on valkea, marmoriseoksella päällystetty huvila terasseineen ja marmorikaiteineen ja kuvapatsaineen ja lehtokujineen ja suihkulähteineen puiston keskellä. Ajatelkaahan, neiti Prescott, että on kuulunut sellaiseen ympäristöön ja sitten äkkiä joutunut tämänkaltaiseen paikkaan ilman ystäviä tai ketään, joka ymmärtää tahi edes tuntee niitä oloja -- ajatelkaahan, kuinka yksinäiseksi täytyy tuntea itsensä!"

Patty nojasi eteenpäin posket hehkuvina oman kaunopuheisuutensa vaikutuksesta. "Te tiedätte, mitä Italia on. Se on kuin jonkinlainen sairaus. Jos siihen kerran ihastuu, niin sitä ei voi koskaan unohtaa, eikä olla onnellinen ennenkuin on päässyt sinne takaisin. Ja Olivialle se on sitäpaitsi koti. Hän ei ole koskaan tuntenut muuta. On hyvin vaikea ensi alussa pitää mielessään matematiikkaa, kun uneksii koko ajan lehtokujista ja suihkulähteistä ja satakielen lauluista ja -- ja kaikesta sellaisesta."

Hän lopetti raukeasti, sillä neiti Prescott äkkiä nojautui taapäin tuolissaan ja Pattystä näytti, että hänen kasvonsa olivat käyneet kalpeiksi ja hänen kätensä, jossa oli aikakauskirja, vapisi.

Patty punastui ja koetti ajatella, mitä hän oli sanonut. Hän puhui aina asioista, jotka loukkasivat ihmisten tunteita, ilman että hän sitä tarkoitti. Äkkiä tuo vanha juttu hänen ensi vuodeltaan iski hänen päähänsä. Hän oli ollut taiteilija ja elänyt Italiassa ja kuollut malariaan; ja neiti Prescott oli matkustanut Saksaan opiskelemaan matematiikkaa, eikä ollut sen koommin välittänyt kenestäkään. Se tuntui kyllä keksityltä, mutta voihan se olla tottakin. Oliko hän koskettanut sopimattomaan aiheeseen? mietti hän pahoillaan. Tietysti hän oli; se oli niin hänen tapaistaan.

Hiljaisuus tuli sietämättömäksi; Patty koetti keksiä jotain sanomista, mutta hänelle ei johtunut mitään mieleen ja hän nousi äkkiä.

"Olen pahoillani, että olen niin paljon kuluttanut Teidän aikaanne, Neiti Prescott. Toivon, etten ole ikävystyttänyt Teitä. Hyvää yötä."

Neiti Prescott nousi ja tarttui Pattyn käteen. "Hyvää yötä, rakkaani, ja kiitos, että tulitte minua katsomaan. Oli hauskaa saada kuulla Olivia Copelandista. Koetan tuumia, mitä voitaisiin tehdä hänen geometriansa suhteen, ja olisin iloinen saadessani tuntea hänet -- ystävänä; sillä minäkin kerran olin ihastunut Italiaan."

Patty sulki oven hiljaa ja sipsutteli pimeän käytävän läpi huoneeseensa.

"Toitko sinä tikkuja?" kuului uninen ääni Priscillan makuuhuoneesta.

Patty säpsähti. "Oh, tikkuja!" naurahti hän. "En; ne minä unohdin."

"Minä en tiedä, että sinä olisit koskaan vielä suorittanut tehtävää, jota sinä olet lähtenyt toimittamaan, Patty Wyatt."

"Minä olen suorittanut kuitenkin jotain tänä iltana", vastasi Patty terävästi ja hiukan voitonriemuisella äänellä; "Mutta minulla ei ole aavistustakaan, kuinka minä satuin sen tekemään", lisäsi hän avomielisesti itsekseen.

Ja hän meni vuoteeseen ja nukahti tietämättä, kuinka paljon hän oli saanut aikaan; sillä tietämättään hän oli laskenut perustuksen ystävyydelle, joka oli tekevä onnelliseksi yksinäisen oppilaan ja yhtä yksinäisen opettajan tulevaisuuden.

XI LUKU.

"Paikallisväri."

Muutamat yläluokkalaiset olivat keksineet uuden huvituksen lieventääkseen odotuksen tuottamaa ikävää päivällispöydässä, sill'aikaa kun Maggie oli keittiössä ruokaa noutamassa. Leikki oli nimeltään "paikallisväri", jonka se oli saanut Patty Wyattin kunniaksi hänen englanninkielen luennolla antamansa mainion määritelmän vuoksi: "Paikallisväri on se, mikä saa valheen näyttämään todelta." Leikin tarkoituksena oli nähdä, kuka voisi kertoa suurimman valheen ilman että se tulisi huomatuksi; ja yksi sen säännöistä vaati, että uhrit oli paljastettava ennenkuin he lähtivät pöydästä.

Patty oli leikin varsinainen alkuunpanija, mestaripelaaja ja sen lopullinen uhri. Itse parooni Munkhausen olisi ällistynyt muutamista hänen keksinnöistään, ja hän kertoi juttunsa sellaisella rehellisellä avomielisyydellä, että kaikkein liioitelluimmatkin niistä tulivat uskottaviksi.

Alkuperäisessä muodossaan olisi leikki voinut olla aivan viaton, mutta kun sääntöä ei aina kylliksi huolellisesti seurattu, alkoi koulussa liikkua mitä arveluttavimpia häväistysjuttuja.

Muutamana päivänä kun Patty pistäytyi erään "nahkiaisen" huoneeseen, tapasi hän siellä lapsukaiset innokkaassa keskustelussa kertomassa toisilleen kaikenlaisia juorupuheita.

"Minä kuulin eilen mitä hassunkurisimman jutun professori Winterista", piipitti yksi nuorimmista.

"Kerro se meille. Mikä se oli?" huusivat kaikki kuorossa.

"Minä tahtoisin kuulla jotain oikein hassua professori Winterista; hän on juhlallisimman näköinen mies mitä olen koskaan nähnyt", huomautti eräs toinen.

"No niin", alkoi yksi lapsukaisista, "hän näyttää aikoneen mennä naimisiin viime viikolla, ja kutsut oli lähetetty ja vieraatkin jo saapuneet, kun morsian tuli äkkiä katumapäälle."

"Todellako? Kuinka hassua!" huusivat kaikki yhteen ääneen

"Nii-in; ja papilla ei ollut muuta neuvoa kuin lykätä seremoniat tuonnemmaksi."

Pattyn veri jähmettyi. Hän tunsi jutun. Se oli hänen omia tuotteitaan.

"Mistä ihmeestä te olette kuulleet sellaisia järjettömyyksiä?" kysyi hän ankarasti.

"Kuulin Lucille Carterin kertovan sen Bonnie Connaughtin huoneessa eilisiltana", vastasi eräs tytöistä rohkeasti, varmana siitä, että hän oli kuullut sen luotettavasta lähteestä.

Patty julmistui. "Ja tietysti jok'ikinen tyttö, joka sen kuuli, on jo kertonut ainakin yhtä monelle muulle tytölle. No niin, siinä ei ole sanaakaan totta. Lucille Carter ei tiedä, mitä hän puhuu. Onpa se hauska juttu, eikö?" lisäsi hän ivallisesti. "Näyttääkö professori Winter siltä, että hän koskaan uskaltaisi esittääkään tytölle sellaista, vielä vähemmin naida hänet?" Ja hän asteli ylväästi huoneesta ja kiiruhti Lucille Carterin luokse.

"Lucille", sanoi Patty, "mitä sinä oikeastaan ajattelet levittäessäsi tuota juttua professori Winterista?"

"Itsehän sinä sen kerroit minulle", vastasi Lucille.

"Minä kerroin sen sinulle!" sanoi Patty suuttuneena. "Mutta sinä kananpää, et kai tarkoita, että sinä uskoit sen. Minähän leikin 'paikallisväriä'."

"Mistä minä sen tiesin? Sinä kerroit sen niinkuin se olisi ollut totta."

"Luonnollisesti", sanoi Patty; "sehän on pelin tarkoitus. Sinä et olisi uskonut minua, jollen minä olisi tehnyt niin."

"Mutta sinä et sitten sanonut, ettei se ollut totta. Sinä et noudattanut sääntöä."

"Minä en pitänyt sitä tarpeellisena. En olisi milloinkaan luullut, että kukaan uskoisi niin järjetöntä juttua."

"En minä voi käsittää, kuinka se voisi olla minun syyni."

"Tietysti se oli sinun syysi. Sinun ei pitäisi levittää pahanilkisiä juttuja koulusta: se on loukkaavaa. Juttua kerrotaan parhaillaan kaikkialla ja professori Winter on luultavasti kuullut sen itsekin. Hän reputtaa teidät jok'ikisen loppututkinnossa kostoksi siitä; katsohan vain, eikö hän tee sitä." Ja Patty läksi pois jättäen omantunnon vaivaaman ja suuttuneen Lucillen yksikseen.

Noin kuukautta ennen "paikallisvärin" esiintymistä oli Patty antautunut uuteen toimintaan, jota hän nimitti puolueettomasti "yleisen mielipiteen muovailemiseksi" ja "sanomalehdistön kohottamiseksi." Hänestä oli nimittäin tullut "Saturday Evening Post-Despatch'in" kirjeenvaihtaja.

Seuraava päivä senjälkeen kun Pattyllä oli tuo tavallista kiivaampi sananvaihto Lucillen kanssa, sattui olemaan perjantai ja Pattyllä oli kova työ viikottaisessa "yleisen mielipiteen muovailemisessaan." Oli ollut kovin kuiva viikko, eikä ollut mistä kirjoittaa seuraavan päivän numeroon.

Hän meni uudelleen tutkimaan ilmoitustaulua ja keksi siellä uuden ilmoituksen, joka oli edellisellä kertaa jäänyt häneltä huomaamatta:

"Perjantaina, tammik. 17 p:nä. Professori James Harkner Wallis Lick Observatory'sta luennoi kello kahdeksan aineesta 'Tähtisysteemiteoriat'."

Patty katseli välinpitämättömänä ilmoitusta, tuntematta vähintäkään mielenkiintoa tähtisysteemiteorioihin. Lyhyessä selostuksessa luennoitsijasta, joka oli liitetty ilmoitukseen, huomautettiin kuitenkin, että professori Wallis oli yksi enimmin tunnettuja nykyään eläviä tähtitieteilijöitä ja oli tehnyt huomattavia alkuperäisiä keksintöjä.

"Jospa tietäisin jotain tähtitieteestä", ajatteli hän epätoivoissaan, "niin voisin kirjoittaa hänestä huomiseen numeroon."

Eräs Pattyn tutuista sattui juuri tulemaan ilmoitustaulun luo.

"Oletko koskaan kuullut tuosta miehestä?" kysyi Patty osoittaen ilmoitusta.

"En koskaan; mutta minähän en lue tähtitiedettä."

"En minäkään", sanoi Patty; "olisipa hauska kuulla, kuka hän on?" lisäsi hän ajatuksissaan. "Hän näyttää olevan hyvin kuuluisa, ja haluaisin todellakin tietää hänestä jotain."

Tytön silmät lensivät hämmästyksestä selälleen. Tällainen puhe Pattyn suusta ei hänestä tuntunut ollenkaan sopivan yhteen hänen maineensa kanssa: ja joka kerta kun hänen läsnäollessaan vakuutettiin, että Patty oli loistava ainoastaan pintapuolisesti, puolusti hän pontevasti, että Patty oli paljon syvällisempi kuin moni luulikaan. Hän mietti hetkisen ja sanoi sitten; "Lucille Carter lukee tähtitiedettä; hän varmaankin tietää hänestä."

"Aivan niin. Sen olen unohtanut"; Ja Patty kiiruhti Lucillen huoneeseen.

Hän tapasi siellä ison joukon tyttöjä istumassa siellä täällä ympäri huonetta, keskustellen Maeterlinckin murhenäytelmistä.

"Mitä täällä on?" kysyi Patty. "Jotkin kekkerit?"

"Oh, ei", vastasi Lucille; "ainoastaan näytelmäteorian oppikurssin ylimääräinen istunto. Älä ole peloissasi; täällä on myöskin sinun huonetoverisi istuen ikkunapenkillä."

"Hei, Pris. Mitä sinä täällä teet?"

"Olen tietysti vierailulla. Mitä sinä sitten teet? Luulin sinun kirjoittavan artikkeliasi joutuaksesi kanssani kaupunkiin päivällisille."

"Niin teinkin", sanoi Patty, "mutta alkoi tuntua niin yksinäiseltä."

Keskustelun käännyttyä jälleen Maeterlinckiin käytti Patty tilaisuutta hyväkseen ja kysyi Lucillelta: "Kuka se tähtitieteilijä on, joka aikoo luennoida tänä iltana? Hän on oikein kuuluisa, eikö?"

"Hyvin kuuluisa", sanoi Lucille. "Professori Phelps puhui hänestä joka päivä viime viikolla."

"Mutta missä sitten on tuo Lick'in observatorio?" kysyi Patty. "En voi kuolemaksenikaan, muistaa, onko se Californiassa vai missä maailman ääressä."

Lucille mietti hetkisen. "Se on Dublinissa."

"Dublinissa, Irlannissa?" kysyi Patty hiukan ihmeissään. "Olisin voinut vaikka vannoa, että se on Californiassa. Oletko varma, että tiedät, missä se on, Lucille?"

"Tietysti minä olen varma. Olihan meillä siitä puhe luennoilla kolme päivää sitten. Californiassa! Oletko sinä hullu, Patty. Minun mielestäni sinä tekisit viisaasti, jos rupeaisit lukemaan tähtitiedettä."

"Myönnän sen", sanoi Patty hiljaa. "Olin jo vähällä alkaakin, mutta kuulin, että se oli hirveän vaikeaa ja ajattelin, että viimeisenä vuonna saa ottaa jotain helpompaa. Mutta, tiedätkö, on niin kummallista tuon Lickin observatorion kanssa, sillä minä tosiaankin tiedän siitä jotain -- luin siitä sanomalehtiartikkelin joku aika sitten; mutta minä en tiedä, kuinka minä sain siitä käsityksen, että se olisi Yhdysvalloissa. Siitä nyt taas näkee, ettei voi koskaan olla mistään aivan varma."

"Ei", sanoi Lucille; "kyllä se niin on."

"Onko se Dublinin yliopiston yhteydessä?" kysyi Patty.

"Varmaankin se on siellä", vastasi Lucille.

"Ja tämä tähtitieteilijä sitten", jatkoi Patty lämmeten, "on luultavasti irlantilainen."

"Luonnollisesti", sanoi Lucille. "Hän on hyvin tunnettu."

"Mitä hän on tehnyt?" kysyi Patty. "Ilmoitustaululla oli, että hän on tehnyt muutamia huomattavia keksintöjä."

"Niin", sanoi Lucille miettien, "hän on keksinyt Saturnuksen renkaat ja linnunradan."

"Saturnuksen renkaat! Niinkö, minä luulin, että ne oli keksitty jo aikoja sitten. Sitten hän on hirveän vanha mies. Minä muistelen lukeneeni niistä jo silloin, kun olin sylilapsi."

"Siitä onkin jo hyvän aikaa", sanoi Lucille. "Kahdeksan tai yhdeksän vuotta vähintäinkin."

"Ja linnunradan!" jatkoi Patty hiukan epäillen, "Minä en voi käsittää, kuinka ihmiset ovat voineet olla keksimättä sitä jo kauan sitten. Minä olisin voinut tehdä sen itsekin, vaikka en tahdo väittää tietäväni mitään tähtitieteestä."

"Niin, luonnollisesti", kiiruhti Lucille selittämään, "luonnollisesti ilmiö on huomattu jo ennenkin, vaikka siihen ei ole kiinnitetty mitään huomiota."

"Kyllä ymmärrän", sanoi Patty tehden salaa muistiinpanoja. "Hän varmaankin on hirveän huomattu mies. Kuinka hän on sattunut tekemään kaiken tämän?"

"Hän nousi ylös ilmapallossa", sanoi Lucille.

"Ilmapallossa! Kuinka hullunkurista!" huudahti Patty. "Ne käyttävät paljon enemmän ilmapalloja Europassa kuin täällä."

"Minä luulen, että hän on tuonut ilmapallonsa mukanaan Amerikaan", sanoi Lucille. "Hän ei koskaan matkusta ilman sitä."

"Mitä hyötyä hänellä on siitä?" kysyi Patty. "Minä luulen", jatkoi hän, esittäen oman selityksensä, "että hän pääsee sillä lähemmäs tähtiä."

"Se on epäilemättä ainoa järkevä selitys", sanoi Lucille.

"Minun mielestäni hän voisi nousta sillä ylös täälläkin", huokasi Patty. "Tiedätkö vielä muita mielenkiintoisia seikkoja hänestä?"

"E-en", sanoi Lucilla. "En voi muistaa mitään muuta tällä hetkellä."