Part 5

"Patty", huudahti Priscilla kesken kaiken, "satutko muistamaan, että sinä olet jäsenenä Dramaattisen Klubin vastaanottokomiteassa huomenillalla? Mitä luulet rouva Richards'in ajattelevan nähdessään sinut juhlapuvussa vastaanottamassa vieraita juuri samana päivänä kun sinun 'sulhasesi' on haudattu?"

"Tahtoisinpa tietää", sanoi Patty ajatuksissaan, "pitäisiköhän minun todellakin jäädä pois? Mutta nähtyäni niin paljon vaivaa sitä varten en juuri mielelläni tekisi sitä ainoastaan sen vuoksi, että veljeni koira, josta en edes koskaan pitänyt, on kuollut."

"Minä menen", lisäsi hän ilostuen, "ja otan vastaan vieraat teennäisesti hymyillen; ja joka kerta kun huomaan hänen katselevan minua, olen minä vaivoin pidättäväni kyyneleet ja hän ajattelee itsekseen:

"Uljas tyttö! Kuinka ylevästi hän taistelee esiintyäkseen tyynenä maailman silmissä! Ei kukaan voisi uneksiakaan katsellessaan tuota näennäisesti säteilevää olentoa, että niin iloiselta kuin hän ulkonaisesti näyttääkin, kätkee hän rinnassaan suuren surun, joka jäytää hänen elinjuuriaan."

IX LUKU.

Patty lohduttajana.

Tutkinto-aika lähestyi ja äänetön synkkyys oli vallannut koko oppilaitoksen. Tunnolliset oppilaat, jotka olivat työskennelleet ahkerasti koko vuoden, työskentelivät nyt kovemmin kuin koskaan ennen, ja huolimattomat oppilaat, jotka olivat kevytmielisesti leikitelleet koko vuoden, työskentelivät nyt epätoivoisella raivolla saadakseen edes jossain määrin korjatuksi entiset laiminlyöntinsä, siksi kunnes ratkaiseva hetki löi. Mutta Patty ei työskennellyt. Hänen koulunkäyntifilosofiansa perussääntö, jonka hän oli saavuttanut kolme- ja puolivuotisen persoonallisen kokemuksen kautta, oli se, että tutkintojen edellinen päivä ei ollut sopiva aika alottaa opiskeluja. Kukin on jo lukukauden aikana tehnyt opettajaansa hyvän tai huonon vaikutuksen sen mukaan, millaista harrastusta hän on osoittanut aineeseen ja tulos on yhtä selvä kuin jos arvosanat olisivat jo valmiiksi merkittyinä koulun arkistossa. Ja senvuoksi Patty, lukuunottamatta muutamia harvoja kohtia, jotka hän oli päättänyt opetella ainoastaan tutkintokautta varten, johdonmukaisesti laiminlöi sen "harkitun yleiskatsauksen", jota opettajat olivat suositelleet.

Hänen ystävänsä kuitenkin, vaikka kenties olivatkin yhtä filosofisia, mutta eivät yhtä johdonmukaisia, joutuivat aina silloin täydellisen pänttäysraivon valtaan; ja kun kenelläkään ei ollut silloin aikaa puhella Pattyn kanssa oli se hänelle sietämättömän ikävä aika. Hänen oma huonetoverinsa ajoi hänet ulos, kun hän nauroi ääneen nähdessään tämän hätääntyneen katseen; ja niinkuin maanpakolainen kierteli hän ystäviensä ovilla, joilla kaikilla oli ilmoitus "ylösotettu." Hän istuutui mietteissään ikkunalaudalle, kun hän yht'äkkiä muisti ystävänsä "nahkiaiset" n:ossa 321. Hän ei ollut tavannut heitä pitkään aikaan. Kun "nahkiaiset" olivat tavallisesti varsin huvittavia tutkintojen edellä, läksi hän kulkemaan pitkin käytävää, joka johti n:oon 321 ja hän näki heidänkin ovellaan kolmen tuuman korkuisilla kirjaimilla: "Ehdottomasti ylösotettu!!" Tämä tuntui lupaavan erittäin hauskaa ja hän veti niin äänekkään huokauksen, ettei se voinut olla kuulumatta oven läpi.

Lehtien käänteleminen ja paperin kahina taukosi äkkiä; nähtävästi he kuuntelivat, mutta eivät antaneet mitään elonmerkkiä itsestään. Patty kirjoitti muutamia sanoja ovessa riippuvaan muistiniteeseen ja poistui sitten jalkojaan kolistellen. Hetkisen kuluttua sipsutteli hän takaisin ja nojasi seinää vasten. Uteliaisuus pääsi huoneessa vallalle; ovi aukeni ja sieltä pisti esiin pää, joka etsien katseli ympärilleen.

"Oh, Patty Wyatt. Sinäkö se olit?" sanoi hän. "Me luulimme, että se oli Frances Stoddard, joka taas tahtoi selittämään itselleen geometriaa, ja olimme senvuoksi hiljaa. Tule sisään."

"Herranen aika, enhän toki. En minä tahdo tulla teitä häiritsemään. Teillä on tietysti hirveästi työtä."

"Nahkiainen" tarttui hänen käsivarteensa. "Patty, jos sinä vähänkin meistä pidät, niin tule sisään ja rohkaise meitä. Me olemme niin peloissamme, ettemme tiedä, mitä tehdä."

Patty antoi vetää itsensä kynnyksen yli. "En tahdo keskeyttää teitä", sanoi hän, "jos teillä on jotain tekemistä."

Huoneessa oli kolme tyttöä. Patty hymyili suopeasti nähdessään edessään kahdet pelästyneet kasvot. "Missä on lady Clara Vere de Vere?" kysyi hän. "Ei kai hän liene vain hukkaamassa kalliita viime hetkiä mihinkään kevytmielisiin huvituksiin."

"Hän on makuuhuoneessa toisessa kädessään geometria ja toisessa kreikan kielioppi, koettaen lukea molempia yhdellä kertaa."

"Pyytäkää hänen tulemaan tänne; tahtoisin antaa hänelle muutamia hyviä neuvoja"; ja Patty heittäytyi sohvalle ja katseli hymyillen huonetta, jossa sekä pöydät että tuolit olivat täynnä levällään olevia kirjoja...

"Oh, Patty, kuinka hauskaa nähdä sinua!" huudahti lady Clara ilmestyessään ovelle. "Yläluokkalaiset ovat kertoneet meille mitä hirveimpiä juttuja tutkinnoista. Eihän ne ole tosia, eihän?"

"Eihän mitä! Ei pidä uskoa sanaakaan siitä mitä he kertovat. Jos ne olisivat puoleksikaan tosia, niin he eivät olisi ikinä niitä läpäisseet itsekään."

Iloinen ilme levisi kaikkien kolmen kasvoille.

"Sinä osaat aina niin hyvin lohduttaa. Yläluokkalaiset ottavat asiat niin kevyesti, eivätkö?"

"Tottuuhan sitä ajan ollen melkein mihin tahansa", sanoi Patty. "Tutkinnot voivat olla huvittaviakin, jos vain osaa antaa oikeat vastaukset."

"Mutta me emme tiedä oikeita vastauksia!" sanoi yksi heistä valittaen ja pelästyen uudelleen. "Me emme tiedä kerrassaan mitään, ja huomenna on meillä latina ja ylihuomenna geometria."

"Oh, teidän täytyy ottaa koko asia hyvin filosofisesti." Ja Patty asettui mukavasti sohvalle tyynyjen varaan ja hymyili kevyen huolettomasti pelästyneille kuulijoilleen. "Esimerkkinä opintojen hyödyttömyydestä yhdennellätoista hetkellä, jollei ole tehnyt mitään työtä lukukauden aikana, tahdon kertoa oman kokemukseni kreikankielen tutkinnosta ensi vuotenani. Olin huonosti valmistautunut tullessani, enkä tehnyt mitään koko lukukaudella ja yhtään liioittelematta en tiennyt kerrassaan mitään. Kolme päivää ennen tutkintoja minä äkkiä käsitin tilanteen ja aloin ahmia kielioppia yötä päivää minkä kerkisin. Join mustaa kahvia pysyäkseni paremmin valveilla ja työskentelin kello kahteen saakka yöllä ja tuskin keskeytin vahvojen verbien pänttäämisen ateriainkaan ajaksi. Minä suorastaan ajattelin kreikaksi ja uneksin kreikaksi. Ja jos uskotte tai ette, niin kaiken tämän ponnistuksen jälkeen minä reputin kreikassa. Se järkytti minun uskoni opiskelun hyödyllisyyteen juuri ennen tutkintoja. En ole enää koskaan senjälkeen tehnyt niin, mutta en ole myöskään koskaan reputtanut. Minä uskon, että se riippuu kokonaan kohtalosta, pääseekö läpi vai ei ja sentähden minä en koskaan enää kiusaa itseäni."

"Nahkiaiset" katselivat lohduttomina toisiaan "Jos se on siis ennalta päätetty asia, niin me olemme hukassa."

Patty hymyili myöntävästi.

"Mutta minä olen kuullut, että ne lähettävät kotiin, erottavat koulusta, jos epäonnistuu useammin kuin määrätyt kerrat. Onko se niin?" kysyi lady Clara peloissaan.

"Kyllä se on totta", sanoi Patty; "kyllä niinkin on sattunut."

Lady Clara voivotteli. "Minä olen niin hirveän heikko geometriassa, Patty. Onko tutkinto hirveän ankara?"

"En muista siitä enää paljoakaan. Siitähän on jo niin pitkä aika kun minä olin ensikurssilainen, nähkääs. He koettivat etsiä kaikkein vaikeimmat teoreemit mitä voivat löytää: pyramiideja, jotka oli leikattu -- en muista enää kuinka sitä kutsutaan -- ja kaikenlaisia kuvioita, joista yksikin oli kuin etana, joka ryömii kuorestaan, paholaisen ruumisarkku sen teknillinen nimitys oli, jollen väärin muista. Ja -- oh; sitten ne antavat teille alkuperäisiä -- hirvittäviä alkuperäisiä teoreemia, jollaisia teillä ei ole koskaan ollut ennen; ja ne panevat pienen huomautuksen sivun yläkulmaan, että ne on suoritettava ensin, ja te tulette niin sekaisin koettaessanne ajatella niitä, että te ette voi ajatella ensinkään. Minä tiedän yhden tytön, joka kulutti molemmat tunnit koettaessaan miettiä yhtä alkuperäistä, mutta juuri kun hän oli valmis ja rupesi sitä kirjoittamaan, niin kello soi ja hänen täytyi antaa pois paperinsa keskeneräisenä. Eikä oikeastaan voi syyttää opettajaakaan siitä, ettei hän lukenut rivien välistä, sillä siinä ei ollut mitään rivejä, joiden välistä olisi voinut lukea; mutta oli tosiaankin sääli, sillä tyttö tiesi jokseenkin paljon -- mutta hän ei voinut esittää sitä, kun aika kävi lyhyeksi."

"Aivan samoin on minun kanssani."

"Oh, aivan samoin on niin monen muun kanssa."

Seurasi hetken hiljaisuus ja "nahkiaiset" katselivat masentuneina toisiinsa. "Mutta tehän voitte elää sittenkin, vaikka reputattekin", jatkoi Patty vakuuttaen. "Toiset ovat tehneet samoin ennen teitä."

"Jos se olisi vain geometria -- mutta me olemme peloissamme myöskin latinasta."

"Oh, latina! Sitä ei maksa vaivaa lukea, sillä teidän on kuitenkin mahdoton lukea kaikkea, ja jos te valitsette jonkun osan, niin on aivan varma, että se ei ole se, minkä he teille valitsevat. Paras keino on lukea loitsuja kirjalle, avata se sitten silmät ummessa ja lukea se sivu, mikä aukeaa. Jos sitten ette läpäise -- kuten luultavasti käykin -- niin voitte syyttää kohtaloa. Minun ensi vuotenani, jollen väärin muista, antoivat he yhden Emersonin tutkielman käännettäväksi latinaksi ja me emme edes ymmärtäneet mitä se merkitsi englanniksi."

Kaikki kolme katselivat taas peloissaan toisiinsa.

"Minä en ainakaan osaisi sitä."

"Enkä minä."

"Eikä kukaan muukaan", sanoi Patty.

"Me voimme reputtaa latinassa ja matematiikassa; mutta jos me reputamme vielä jossain muussa aineessa, niin olemme hukassa."

"Niin minäkin luulen", sanoi Patty.

"Ja minä olen hirveän heikko saksassa."

"Ja minä ranskassa."

"Ja minä kreikassa."

"Minä en tiedä mitään saksasta", sanoi Patty. "En ole opiskellut sitä koskaan. Mutta muistelen Priscillan sanoneen, että painetut tutkintopaperit eivät tulleet ajoissa ja Fräulein Scherin, jolla on hirveä käsiala, kirjoitti kysymykset taululle saksalaisilla kirjaimilla, joita oli aivan mahdoton lukea. Ranskassa oli luullakseni ensimäisenä kirjoitettava marseljeesi; siinä on seitsemän värssyä eikä kukaan ollut lukenut niitä ja marseljeesia te ette voi kirjoittaa valmistamatta. Mitä taas tulee kreikkaan, niin minä olen kertonut teille oman kokemukseni; olen varma, ettei mikään voi olla pahempi kuin se."

Kaikki kolme katsoivat nyt toisiinsa aivan toivottomina. "Nyt on enää englanti, terveysoppi ja raamatun historia jälellä."

"Englannista te ette voi tietää mitään. He voivat panna teidät kirjoittamaan jonkun sankarirunon jambisilla pentametreilla, jos te tiedätte, mitä ne ovat. Te olette riippuvaisia inspiratsionista, ettekä voi siis sitä opiskella."

"Minä toivon", huokasi lady Clara, "läpäiseväni terveysopin ja raamatun historian."

"Ei pidä olla kovin toivorikas", sanoi Patty. "Kaikki riippuu onnesta. Terveysopin luokka on niin suuri, että professorilla ei ole aikaa lukea kaikkien papereita; hän vain läpikäy nimiluettelon ja reputtaa joka kolmannentoista tytön. En ole aivan varma raamatun historiasta, mutta luulen, että siinä käy aivan samoin, sillä kun minä ensimäisenä vuotenani tein sellaisen erehdyksen, että annoin punaisella liidulla tehdyn Palestiinan kartan terveysopin professorille ja piirustukseni ruuansulatussysteemistä uskonnon professorille, niin ei kumpikaan huomannut sitä. Ne olivat kyllä koko lailla samannäköiset, mutta ei kuitenkaan niin paljon, ettei tarkemmin katsoessa olisi huomannut eroitusta. En voi muuta kuin toivoa, ettei kukaan teistä olisi kolmastoista."

"Nahkiaiset" tuijottivat toisiinsa kauhusta sanatonna ja Patty nousi. "No niin, hyvästi, lapsukaiseni, ja ennen kaikkea, älkää olko huolissanne. Olen iloinen, että olen voinut hiukan virkistää ja rohkaista teitä, sillä on hyvin tärkeätä onnistumiselle, ettei ole hermostunut. Ei pidä uskoa mitään typeriä juttuja, joita yläluokkalaiset teille kertovat", huudahti hän vielä olkansa yli: "he vain koettavat peloitella teitä."

X LUKU.

"Italian kautta."

Koulu on enemmän tai vähemmän itsekäs paikka. Jokainen on niin kiinni omissa asioissaan, ettei kukaan voi uhrata aikaansa naapurinsa hyväksi, ellei tämä voi tehdä jotain vastapalvelukseksi. Olivia Copeland ei nähtävästi voinut olla kenellekään miksikään hyödyksi. Hän oli niin hiljainen, että tuskin huomasi häntä olevankaan. Heti ensi silmäyksellä saattoi huomata, että hänen kasvonsa olivat kovin miellyttävät ja hänen silmissään oli ilme, joka puuttui muilta "nahkiaisilta." Onnettoman sattuman kautta joutui hän samaan huoneeseen kuin lady Clara Vere de Vere ja Emily Washburn. Hän oli heistä vieras ja kummallinen ja hän taas puolestaan piti heitä raakoina ja vallattomina, ja koetettuaan viikon tai parin ajan kohteliaasti tutustua toisiinsa luopuivat molemmat puolet vihdoin kaikista lähentymisyrityksistään.

Vuosi kului eikä kukaan tiennyt tai ei ainakaan ollut huomaavinaan, että Olivia Copeland oli kotikipeä ja onneton. Hänen huonetoverinsa luulivat tehneensä velvollisuutensa pyytäessään häntä silloin tällöin mukaansa golfia pelaamaan tai luistelemaan (ja sen he voivat tehdä aivan huoletta, pelkäämättä saavansa hänestä epämieluista seuraa, sillä Olivia ei osannut kumpaakaan). Myöskin hänen opettajansa luulivat tehneensä velvollisuutensa häntä kohtaan kutsuessaan hänet eteensä luentojen jälkeen ja huomauttaessaan hänelle, etteivät olleet tyytyväisiä hänen työhönsä ja että hänen täytyi parantaa itsensä, jos tahtoi päästä läpi.

Englanninkielen opinnot olivat ainoat, joista hän ei ollut saanut huomautusta; mutta hänellä itsellään ei ollut aavistustakaan siitä, että hänen ainekirjoituksensa kulkivat kädestä käteen opettajien kesken, ja että he hänestä puhuessaan käyttivät nimitystä "tuo huomattava neiti Copeland." Opettajat olivat nimittäin sitä mieltä, että jos joku tyttö saa kuulla, että hän tekee hyvää työtä, niin hän heti lakkaa ja lepää laakereillaan; ja Olivia ei niin ollen päässyt selville, että hän oli huomattava. Hän vain huomasi, että hän oli onneton ja kaiken keskellä yksin, ja vuodatti kyyneleitä koti-ikävästä italialaista huvilaa esittävän taulun edessä, joka riippui hänen pulpettinsa yläpuolella.

Se oli Patty Wyatt, joka ensiksi keksi hänet. Patty oli pistäytynyt eräänä iltana "nahkiaisten" huoneeseen jollekin asialle (luultavasti lainaamaan metylialkoholia), ja sattumalta löytänyt pöydältä pakan englantilaisia ainekirjoituksia.

"Kenen nämä ovat? Saanko minä katsella niitä?" kysyi hän.

"Kyllä; voit lukea ne, jos tahdot", sanoi lady Clara. "Ne ovat Olivian, mutta hän ei pane pahakseen."

Patty käänteli huolettomasti lehtiä, ja sitten kun eräs otsikko sattui hänen silmiinsä, katsahti hän äkkiä ylös huvitetun näköisenä. "Caprin korallinpyytäjät! Mitä ihmeessä Olivia voi tietää Caprin korallinpyytäjistä?"

"Oh, hän asuu jossakin siellä lähellä -- Sorrentossa", sanoi lady Clara välinpitämättömästi.

"Olivia Copeland asuu Sorrentossa!" huudahti Patty. "Miksi ette ole sanoneet sitä minulle ennemmin?"

"Minä luulin, että sinä tiesit sen. Hänen isänsä on taiteilija tai jotain sellaista. Hän on asunut Italiassa koko ikänsä; se on juuri se, mikä tekee hänet niin kummalliseksi."

Patty oli kerran itse viettänyt yhden aurinkoisen viikon Sorrentossa ja jo muisto siitä vaikutti häneen melkein päihdyttävästi. "Missä hän on?" kysyi hän kiihoittuneena. "Tahdon puhua hänen kanssaan."

"En tiedä, missä hän on. Ulkona kävelemässä, luultavasti. Hän menee aina yksin, eikä puhu koskaan kenellekään ja kun me pyydämme häntä tekemään jotain järkevää, kuten pelaamaan golfia tai luistelemaan, niin hän sulkeutuu huoneeseensa ja lukee Dantea italiaksi. Ajatelkaahan!"

"Vai niin, hän on varmaankin hyvin mielenkiintoinen!" sanoi Patty ihmeissään ja alkoi uudelleen lukea hänen aineitaan.

"Minusta nämä ovat loistavia!" huudahti hän.

"Hiukan kummallisia minun mielestäni", sanoi lady Clara.

"Mutta siellä on yksi jokseenkin hullunkurinen. Se luettiin luokalla -- talonpojasta, joka kadotti aasinsa. Minä etsin sen"; ja hän selaili läpi koko pakan.

Patty luki sen hitaasti ja lady Clara katseli häntä sill'aikaa hiukan pettyneen näköisenä.

"Eikö se ole sinusta jokseenkin hyvä?" kysyi hän.

"Kyllä; minusta se on parhainta, mitä olen koskaan lukenut."

"Sinä et edes yhtään hymyillyt!"

"Mutta lapsi kulta, ei se ole hullunkurinen."

"Ei ole hullunkurinen! Mitä! Luokka suorastaan ulvoi sille."

Patty kohotti olkapäitään. "Teidän arvostelunne varmaankin tyydytti Oliviaa. Ja nyt on meillä jo helmikuu ja minä olen tuskin puhunut hänen kanssaan."

Seuraavana päivänä palatessaan luennolta näki Patty Olivia Copelandin pihamaan toisessa päässä nähtävästi lähdössä yksinäiselle kävelyretkelleen.

"Odota hetkinen, Olivia", huusi Patty hänelle. "Oletko menossa kävelemään? Saanko minäkin tulla?" kysyi hän saavutettuaan hänet.

Olivia suostui ehdotukseen silminnähtävästi hämillään, ja Patty asettui kulkemaan hänen rinnallaan. "Kuulin juuri eilen, että sinä asut Sorrentossa, ja tahtoisin keskustella kanssasi. Olin siellä kerran itse ja minusta se on maailman suurenmoisin paikka."

Olivian silmät loistivat. "Todellako?" huudahti hän. "Oh, kuinka hauskaa!" Ja ennenkuin hän huomasikaan kertoi hän Pattylle, kuinka hän oli tullut kouluun tehdäkseen isälleen mieliksi ja kuinka hän rakasti Italiaa ja vihasi Amerikaa; ja mitä hän ei kertonut yksinäisyydestään ja koti-ikävästään, sen Patty arvasi.

Hän käsitti heti, että tyttö oli huomattava ja päätti vastaisuudessa ottaa osaa hänen harrastuksiinsa ja tehdä hänet ystäväkseen. Mutta yläluokkalaisen aika menee niin kokonaan omiin harrastuksiin, että parina seuraavana viikkona hän hyvin vähän ehti olla uuden ystävänsä kanssa, paitsi joskus aivan pikimältään keskustella jonkun minutin käytävissä.

Eräänä iltana palasi hän Priscillan kanssa hyvin myöhään kaupungista ja he löysivät huoneen pimeänä ja tulitikkulaatikon tyhjänä.

"Odota hiukan, niin menen hakemaan tikkuja", sanoi Patty; ja hän koputti käytävän vastakkaisella puolella olevalle ovelle, missä asui "nahkiainen", jonka kanssa heillä oli lainaamistuttavuus. Hän tapasi omien "nahkiais"-ystäviensä joukossa lady Clara Vere de Veren ja Emily Washburnin. Heidän hyvin lähellä toisiaan olevista päistään ja hänen sisäänastuessaan syntyneestä hiljaisuudesta päätti hän heti, että jokin juorupuhe oli jäänyt kesken. Patty unohti huonetoverinsa odottavan pimeässä ja istuutui nojatuoliin nähtävästi aikoen jäädä sinne koko illaksi.

"Kertokaa minulle koko juttu, lapsukaiset", sanoi hän ystävällisesti.

"Nahkiaiset" katsoivat toisiinsa ja epäröivät.

"Uusi johtaja?" kysyi Patty, "tahi luokkakapina?"

"Se koskee Olivia Copeland'ia", vastasi lady Clara epävarmasti; "mutta en tiedä, pitäisikö minun puhua mitään."

"Olivia Copeland'ia?" ja Patty oikasihe paremmin istumaan, silmät uteliaisuutta loistaen. "Mitä Olivia Copeland on sitten tehnyt?"

"Hän on reputtanut ja --"

"Reputtanut!" Pattyn kasvot kalpenivat.

"Mutta minusta hän oli niin loistava!"

"Oh, hän on loistava; mutta, tiedätkö, hän ei voi saada sitä tuoduksi esiin; ja sitäpaitsi", lisäsi lady Clara tarkoitetulla painostuksella, "hänet oli peloitettu ennen tutkintoja."

Patty heitti häneen pikaisen katseen. "Mitä sinä tarkoitat?" kysyi hän.

Lady Clara oli ihastunut Pattyyn, mutta hän oli vain ihminen ja hän itsekin oli ollut pelästynyt. "No niin", selitti hän, "hän oli kuullut kaikellaisia juttuja -- yläluokkalaisilta siitä, kuinka ankaria tutkinnot olivat ja mitä kaikkia hirveitä asioita saa kokea, jollei läpäise, ja ollen ulkomaalainen uskoi hän kaikki. Luonnollisesti minä ja Emily tiesimme enemmän; mutta hän oli aivan kuoleman peloissaan, ja --"

"Tytöt eivät reputa siksi, että he ovat peloissaan", sanoi Patty, "he reputtavat siksi, etteivät tiedä mitään."

"Olivia osasi viisi kertaa enemmän geometriaa kuin minä, ja minä menin läpi, mutta hän jäi."

Patty tuijotti äänetönnä lattiaan.

"Hän luulee, että hänet eroitetaan ja hän itkee parhaillaan juuri julmasti", huomautti Emily.

"Itkee!" sanoi Patty terävästi. "Miksi hän itkee?"

"Koska hänellä on paha olla, luulen ma. Hän on ollut ulkona kävelemässä ja kastunut sateessa, ja sitten hän myöhästyi päivälliseltä ja tultuaan löysi pöydältä nuo ilmoitukset tutkinnon tuloksista. Hän makaa siellä huoneessaan vuoteellaan ja hänellä on hysteerisiä kohtauksia ja kuumetta ja mitä kaikkea lieneekin. Hän pyysi meitä menemään pois ja jättämään hänet yksin."

Patty nousi. "Luulen, että menen rohkaisemaan häntä."

"Anna hänen olla yksin, Patty", sanoi Emily. "Minä kyllä tiedän, kuinka sinä rohkaiset ihmisiä. Jos sinä et olisi rohkaissut häntä ennen tutkintoja, niin hän ei olisi reputtanut."

"Minä en tiennyt hänestä mitään silloin", sanoi Patty hiukan äreästi; "ja joka tapauksessa", sanoi hän avatessaan oven, "minä en sanonut mitään, joka olisi vaikuttanut hänen läpäisemiseensä tavalla tai toisella."

Hän kääntyi Olivian huonetta kohti tuntien, ettei hänen omatuntonsa ollut aivan puhdas. Hän ei voinut muistaa, mitä hän oli kertonut noille ensikurssilaisille, mutta hänellä oli heikko aavistus, ettei se ollut liioin rohkaisevaa laatua.

"Tahtoisinpa oppia tietämään, milloin sopii tehdä pilaa ja milloin ei", tuumi hän itsekseen koputtaessaan ovelle.

Ei kuulunut mitään vastausta, jonka vuoksi hän avasi oven ja astui sisään. Hillitty nyyhkytys kuului makuuhuoneesta ja Patty epäröi.

Hän ei koskaan itkenyt itse ja hänestä tuntui aina epämieluisalta kun hän näki muiden tekevän niin. Jotakin oli kuitenkin tehtävä ja hän lähestyi ovea ja katsoi äänetönnä Oliviaa, joka oli heittäytynyt kasvot alaspäin vuoteelle. Kuullessaan Pattyn askeleet kohotti hän päätään ja heitti pelästyneen katseen tunkeilijaan ja sitten taas kätki kasvonsa tyynyihin. Patty sai käsiinsä paperiliuskan, jolle hän kirjoitti nopeasti "ylösotettu" ja kiinnitti sen oven ulkopuolelle, minkä jälkeen hän veti nojatuolin vuoteen viereen ja istuutui siihen kuin lääkäri, joka on tullut sairaskäynnille.

"No niin, Olivia", alkoi hän levollisella äänellä, "mikä nyt on hätänä?"

Olivia avasi kätensä ja näytti muutamia rypistyneitä papereita. Patty levitti ne auki ja nopeasti silmäili virallisia, painettuja paperiliuskoja:

Täten ilmoitetaan, että Neiti Copeland on osoittanut olevansa heikko saksassa (kolme tuntia).

Täten ilmoitetaan, että Neiti Copeland on osoittanut olevansa heikko latinassa (neljä tuntia).

Täten ilmoitetaan, että Neiti Copeland on osoittanut olevansa heikko geometriassa (yksi tunti).

Patty toimitti nopeasti yhteenlaskun, -- "kolme ja yksi on neljä ja siihen neljä on kahdeksan", -- ja rypisti otsaansa.

"Lähettävätkö ne minut kotiin, Patty?"

"Eihän toki, lapsukaiseni; toivon ettei. Sillä, joka on tehnyt niin hyvää työtä kuin sinä englanninkielessä, pitäisi olla oikeus reputtaa joka toisessa siunatussa aineessa, jos se häntä huvittaa."

"Mutta silloinhan eroitetaan, jos reputtaa kahdeksan tuntia; sinähän sanoit sen itse minulle."

"Ei pidä uskoa mitään, mitä minä olen sanonut", sanoi Patty vakuuttaen. "Minä en tiedä puolinakaan aikoina mitä minä puhun."

"En tahtoisi mitenkään, että minut lähetettäisiin kotiin ja isäni saisi tietää, että minä olen reputtanut, kun hän uhrasi niin paljon aikaa minua valmistaessaan"; ja Olivia alkoi itkeä uudelleen.

Patty laski kätensä hänen olalleen. "Mutta lapsi parka, sinähän olet aivan likomärkä ja väriset vilusta! Nouse ylös ja riisu kengät jaloistasi!"

Olivia nousi ylös, ja koetti vapisevin sormin avata kenkänsä nauhoja, mutta Patty ei malttanut odottaa, vaan tempasi ne auki ja heitti yhteen kasaan keskelle lattiaa.

"Tiedätkö, mikä sinua vaivaa?" kysyi hän. "Sinä et itke sen tähden, että olet reputtanut, vaan siksi, että olet vilustunut, väsynyt, märkä ja nälkäinen. Riisu pois nuo märät vaatteet tällä minuutilla ja pue päällesi lämmin kylpypuku ja minä menen hakemaan jotain päivälliseksi."

"En tahdo mitään päivällistä", valitti Olivia, ja aikoi uudelleen hautaantua tyynyihin.

"Sinä käyttäydyt kuin pieni lapsi, Olivia", sanoi Patty tuimasti, "nouse ylös ja ole kuin -- mies."