Part 4

"Minun käsittääkseni", jatkoi Patty juhlallisesti, "se olisi ollut suorastaan välttämätöntä. Hän on epäilemättä joku roisto valepuvussa ja hän käytti tuttavuuttaan neiti McKayn kanssa verhonaan estääkseen joutumasta ilmi. Minun mielipiteeni on seuraava: Hän sai Priscillan osoitteen oppilasluettelosta ja tuli tänne aikoen murhata hänet; mutta nähtyään kuinka suuri hän oli pelästyi hän ja luopui halpamaisesta aikeestaan. Jos hän olisi valinnut minut uhrikseen niin minun ruumiini olisi nyt piiloitettuna sohvan takana."

Kylmät väreet kulkivat pitkin Pattyn ruumista. "Ajatelkaahan, mistä minä pelastuin. Ja minä kun koko ajan olen valittanut, ettei täällä mitään tapahdu!"

Muutamia päiviä myöhemmin hän ilmestyi päivällispöytään ilmoittaen: "Minulla on ilo jättää teidän harkittavaksenne, nuoret naiset, kolmas ja viimeinen jatko suureen Stanthrope-Pond-McKay-mysteriaan. Ja samalla käytän tilaisuutta peruuttaakseni ne halpamaiset epäluulot, jotka lausuin hra Stanthropista. Hän ei ole roisto, ei salapoliisi, ei murhaaja, eikä myöskään asianajaja. Hän on vain nuori mies särkyneine toiveineen."

"Kuinka sinä sait sen selville?" huudahtivat kaikki yhteen ääneen.

"Tapasin juuri neiti McKayn eteisessä; hän on ollut New-Yorkissa, jossa hänen veljensä on kertonut hänelle yksityiskohdat. Kolme tai neljä vuotta sitten oli hra Stanthrope kihloissa erään täällä oppilaitoksessa olevan tytön kanssa, nimeltä Alice Pond -- hän on nyt rouva Hiram Brown, mutta sillä ei ole mitään tekemistä tämän tarinan kanssa."

"Ollessaan kaupungissa viime lauvantaina asioillaan päätti hän käydä tervehtimässä neiti McKay'ta, koska hän oli tytön veljen hyvä ystävä -- ja myöskin vanhojen muistojen vuoksi. Kun hän saapui sitten ovelle ja ojensi käyntikorttinsa palvelustytölle, kysyi hän hajamielisyydessään neiti Pond'ia aivan niinkuin hänellä oli tapana tehdä neljä vuotta sitten. Ensin hän ei käsittänyt, mitä hän oli tehnyt. Sitten hän äkkiä heräsi todellisuuteen, mutta ei enää saanut kiinni palvelustyttöä. Hän tiesi luonnollisesti, että toinen mies oli kuullut, ketä hän kysyi, ja istui siellä hirveän peloissaan koettaen keksiä jotain hyväksyttävää puolustusta ja odotti joka hetki vieraan neiti Pond'in ilmestymistä, keksimättä mitä hänelle vastaisi."

"Aivan oikein; vihdoin ovi aukeni ja sisään astui pitkä, solakka ja kaunis olento (minä kertaan neiti McKayn veljen sanoja) ja lähestyen väärää miestä kysyi häneltä ylpeästi, oliko hän hra Frederick K. Stanthrope. Hän tietysti kielsi sen, jonka jälkeen oikean hra Stanthropen ei auttanut muuta kuin nousta ylös ja tunnustaa olevansa kysytty henkilö, jonka hän tekikin. Mutta sitten hän joutuikin ymmälle. Hänen mielikuvituksensa oli kangistunut, herpoutunut; sitten hän pani syyn Sadien niskaan tietäen koko ajan, että toinen mies tiesi hänen valehtelevan. Ja siinä kaikki", lopetti Patty.

"Patty", huudahti Priscilla pöydän toisesta päästä, "oletko sinä kertonut heille sen hullunkurisen jutun?"

"Miks'en olisi?" kysyi Patty. "Kuultuaan niin monta jatkoa, he tietysti tahtoivat kuulla lopun."

Priscilla naurahti. "Mutta sinun ei satukaan olemaan viimeinen. Minä tiedän vielä yhden."

"Myöhäisemmän kuin Pattyn?" huudahti koko pöytä yhteen ääneen. "Niin, myöhäisemmän kuin Pattyn. Se ei ole oikeastaan jatko; se on lisäys. Neiti McKay on kutsunut molemmat miehet luokseen, ja kumpikin on suostunut tulemaan. Kun hänen on kuitenkin vaikea suoriutua kahdesta miehestä, on hän (lausutusta toivomuksesta) pyytänyt minun pitämään huolta toisesta, -- nimittäin Hra Frederick K. Stanthropesta."

Patty huokasi. "Minä näen kokonaisen sarjan lisäyksiä ulottuvan pitkälle tulevaisuuteen!" huudahti hän.

VII LUKU.

Muinaisenglanninkielen tutkinto.

"Hei, Patty! Oletko lukenut tänään ilmoitukset ilmoitustaululta?" kysyi Gathy Fair, liittyessään Pattyn seuraan matkalla luennolta kotiin.

"En" sanoi Patty; "minusta se on huono tapa. Siellä näkee liian paljon ikäviä asioita."

"No niin, siellä on ainakin yksi ikävä juttu tänään. Neiti Skelling kehoittaa kaikkia muinaisenglannin opiskelijoita ottamaan mukaansa kirjoitustarpeet tänään iltapäivällä."

Patty pysähtyi äkeissään. "Minusta on suorastaan hävytöntä panna tutkinto sanaakaan edeltäpäin ilmoittamatta."

"Ei tutkinto", sanoi Gathy; "ainoastaan pieni koe", lisäsi hän koettaen matkia neiti Skellingin ääntä, "nähdäkseni mitä te tiedätte."

"Minä en tiedä mitään", valitti Patty, "en kerrassaan mitään."

"Mitä joutavia, Patty; sinä tiedät enemmän kuin kukaan muu koko luokalla."

"Luulottelua -- pelkkää luulottelua. Minä selviän vallan mainiosti kirjallisuusarvostelussa ja yleisissä kysymyksissä, ja hän ei huomaa koskaan, etten tiedä sanaakaan kieliopista."

"Sinulla on vielä kaksi tuntia jälellä. Jää pois luennoilta ja kertaa kielioppi."

"Kaksi tuntia!" sanoi Patty surullisesti. "Tarvitsen kaksi päivää. En ole koskaan sitä lukenut. Anglo-saksilaista kielioppia ei kukaan kuolevainen voi pitää päässään ja senvuoksi minä ajattelin, että yhtä hyvin voin odottaa ja lukea sen vähän ennen tutkintoja."

"En tahdo näyttää sydämmettömältä", naurahti Gathy, "mutta sanon kuitenkin, kultaseni, että se on parahiksi sinulle."

"Oh, Sinä olet yhtä paha kuin Priscilla"; ja hän kiiruhti nyrpeänä kotiin.

Hän löysi toverinsa tutkimassa biologiaa ja syömässä oliiveja. "Tahdotko?" kysyi Lucille Carter, jolla oli sillä hetkellä purkki edessään ja kädessä hattuneula kahvelin sijasta.

"Kiitos, en", vastasi Patty, niin väsyneellä äänellä kuin olisi menettänyt kaiken elämänhalunsa ja ikävöinyt ainoastaan kuolemaa.

"Mikä sinua vaivaa?" kysyi Priscilla.

Patty kertoi heille syyn suruunsa.

Seurasi hetken hiljaisuus; he käsittivät, että vaikka Patty ei oikeastaan ansainnutkaan sääliä, niin kuitenkin häntä uhkaava kohtalo oli sitä laatua, että se olisi voinut yllättää kenen tahansa.

"Sinähän tiedät, Pris," sanoi Patty suruissaan, "että suoraan sanoen _en voi_ läpäistä."

"Niin" sanoi Priscilla tyynnyttäen, "en luule, että sinä voit."

"Minä olen auttamattomasti hukassa. Neiti Skelling ei luota sitten minuun enää koskaan ja kysyy minulta jok'ikisen kieliopin säännön koko loppulukukauden ajan."

"Minun mielestäni sinä voisit jäädä pois", esitti Georgie -- se oli hänestä paras keino päästä livahtamaan tutkinnosta.

"Minä en voi. Tapasin juuri neiti Skellingin eteisessä viisi minuuttia ennen kuin isku pamahti ja hän tietää, että olen hengissä ja pysyn pystyssä; sitäpaitsi meillä on jälleen luento huomisaamuna ja minun pitäisi siis päntätä päähäni koko yö tahi jäädä silloinkin pois."

"Miksi sinä et mene neiti Skellingin luo ja avomielisesti selitä tilannetta", ehdotti Lucille, "ja pyydä, että hän ottaisi sinut tutkintoon pari päivää myöhemmin? Hän voisi pitää sinusta sitten vielä enemmän."

"Mitä selittämistä siinä on, jos saan luvan kysyä?" sanoi Patty. "Enhän minä voi sanoa hänelle, etten suvaitse lukea hänen antamiaan läksyjä, vaan pidän parempana päntätä päähäni kaikki yhdellä iskulla juuri vähää ennen tutkintoja. Tälläkö tavalla luulisit minun hankkivan hänen suosionsa!"

"Se on oma syysi", sanoi Priscilla.

Patty sähisi vihoissaan. "Juuri niin minä tiesin sinun sanovan! Se on aivan sinun tapaistasi!"

"Se on ainakin totta. Mihin sinä menet?" kysyi hän nähdessään Pattyn lähestyvän ovea.

"Aion mennä pyytämään", vastasi Patty, "että rouva Richards antaisi minulle uuden huonetoverin: sellaisen, joka tahtoo ymmärtää ja arvossapitää minua ja ottaa osaa minun vastoinkäymisiini."

Patty kulki nyrpeissään pitkin käytävää, ajatuksiinsa vaipuneena. Hänen askeleensa johtivat lääkärin odotushuoneen ohi, jonka ovi oli auki houkuttelevan näköisenä. Kolme tahi neljä tyttöä istui pitkin huonetta, nauraen ja puhellen vuoroaan odottaen. Patty kurkisti sisään ja säteilevä hymy valaisi äkkiä hänen kasvonsa, joille kuitenkin samassa levisi tyyni alakuloisuus. Hän astui sisään ja heittäytyi veltosti nojatuoliin.

"Mikä sinulla on, Patty. Sinä näytät synkkämieliseltä."

Patty hymyili haluttomasti. "Aivan niin pahoin ei asia kuitenkaan ole", murahti hän hiljaa nojautuen taapäin tuolissaan ja sulkien silmänsä.

"Seuraava", sanoi lääkäri oveltaan; mutta huomattuaan Pattyn hän meni ja tarttui hänen käsivarteensa. "Onko se Patty Wyatt? Mikä Teitä vaivaa, lapsukaiseni?"

Patty avasi äkkiä silmänsä, "Ei mikään", sanoi hän. "Olen vain hiukan väsynyt."

"Tulkaa tänne sisään."

"Ei ole minun vuoroni", sanoi Patty.

"Se ei tee mitään", vastasi lääkäri.

Patty heittäytyi raukeasti lääkärin tuoliin.

"Näyttäkää minulle kielenne. Hm! -- Valtimonne lyö säännöllisesti, vaikka onkin ehkä hiukan kuumetta. Onko teillä ollut paljon työtä?"

"En luule työskennelleeni sen enemmän kuin tavallisesti", sanoi Patty totuudenmukaisesti.

"Istunut ylhäällä myöhään yöhön?"

Patty mietti. "Olin ylhäällä jokseenkin myöhään parikin kertaa viime viikolla", tunnusti hän.

"Jos te tytöt itsepintaisesti jatkatte työskentelyä myöhäiseen yöhön, niin minä en tiedä, mitä me lääkärit voimme tehdä."

Patty ei pitänyt tarpeellisena selittää, että molemmilla kertaa kun hän oli valvonut, oli ollut paahdetun leivän ja juuston syönti-kekkerit, jonka vuoksi hän vain huokasi ja katsoi ulos ikkunasta.

"Onko Teillä hyvä ruokahalu?"

"Kyllä", vastasi Patty, "se näyttää olevan oikein hyvä."

"Hm-m", sanoi lääkäri.

"Minä olen vain hiukan väsynyt", jatkoi Patty, "mutta luulen kyllä toipuvani niin pian kuin olen saanut hiukan levätä. Ehkä olisi hyvä saada jotain vahvistavaa lääkettä."

"Teidän olisi parasta olla pois koulusta pari päivää ja levätä oikein perinpohjin."

"Oh, ei", sanoi Patty ilmeisesti hämmennyksissään. "Meidän huoneemme on aina niin täynnä tyttöjä, että on todellakin paljon parempi käydä luennoilla; ja sitäpaitsi minä en voi mitenkään jäädä pois juuri nyt."

"Miks'ei", kysyi lääkäri epäluuloisesti.

"No", sanoi Patty hiukan vastahakoisesti. "Minulla on niin paljon tekemistä. Minä olen saanut päntätä päähäni erästä tutkintoa varten, ja --"

Sana "päntätä" oli lääkärille samaa kuin punainen vaate haralle. "Järjettömyyksiä!" huudahti hän. "Minä kyllä tiedän, mitä minä Teille teen. Te menette heti suoraa päätä sairaalaan muutamiksi päiviksi --"

"Oi, hyvä tohtori!" sanoi Patty kyyneleet silmissä, "minua ei todellakaan vaivaa mikään, ja sitten minulla on vielä se tutkinto."

"Mikä tutkinto se on?"

"Muinaisenglanti -- neiti Skelling."

"Minä menen itse neiti Skellingin luo", sanoi lääkäri, "ja selitän hänelle, että Te ette voi ottaa osaa tutkintoon, ennenkuin olette saanut vähän levätä. Ja nyt", lisäsi hän tehden kirjaansa merkinnön Pattyn sairaudesta, "minä lähetän Teidät toipumissairaalaan. Saatte levätä muutamia päiviä ja syödä linnunlihalientä ja munakokkelia, niin ehkä saamme ruokahalunkin korjatuksi."

"Kiitos", sanoi Patty mukautuen kohtaloonsa.

"On kyllä hauska, että on innostunut työhönsä", sanoi tohtori ystävällisesti, "mutta Teidän tulee aina muistaa, rakkaani, että terveys on kaikkein tärkein."

Patty palasi huoneeseensa ja kaikkien suureksi hämmästykseksi esitti iloisen tanssin keskellä lattiaa.

"Mitä nyt", huudahti Priscilla. "Oletko sinä hullu?"

"En", sanoi Patty; "ainoastaan sairas." Ja hän meni makuuhuoneeseensa ja alkoi heitellä tavaroitaan matkalaukkuunsa.

Priscilla seisoi kynnyksellä ja katseli häntä aivan ällistyneenä. "Aiotko matkustaa New-Yorkiin?" kysyi hän.

"En", sanoi Patty; "sairaalaan."

"Patty Wyatt, sinä olet kauhea pikku tekopyhimys!"

"En ollenkaan", sanoi Patty hilpeästi. "En minä pyytänyt päästä sairaalaan, mutta lääkäri suorastaan vaati sitä. Kerroin hänelle, että minulla on tutkinto, mutta hän sanoi, että se ei merkinnyt mitään; terveydestä on ennen kaikkea pidettävä huoli."

"Mitä siinä pullossa on?" kysyi Priscilla.

"Se on minun ruokahaluani varten", sanoi Patty naurahtaen; "lääkäri toivoo voivansa sen parantaa. Minä en tahtonut häntä peloittaa, mutta en juuri usko hänen voivan sitä tehdä." Hän pisti vielä muinaisenglannin kieliopin matkalaukkuunsa.

"Eivät ne anna sinun siellä lukea", sanoi Priscilla.

"Sitä en heiltä kysy", vastasi Patty. "Hyvästi. Pyydä tyttöjä tulemaan silloin tällöin katsomaan minua vankilassani. Vastaanottoaika viidestä kuuteen." Hän pisti vielä päänsä uudelleen sisään. "Jos joku tahtoo lähettää orvokkeja, niin luulen, että ne virkistäisivät minua."

Seuraavana päivänä Georgie ja Priscilla ilmestyivät sairaalaan ja kohtasivat ovella ylihoitajattaren synkän olemuksen. "Minä menen katsomaan, onko neiti Wyatt valveilla", sanoi hän epäröiden, "mutta minä pelkään, että te kiihoitatte häntä; hänen täytyy saada olla aivan rauhassa."

"Oh, ei; meidän käyntimme tekee hänelle hyvää", väitti Georgie; ja molemmat tytöt astua tipsuttelivat sisään ylihoitajattaren jälestä.

Toipuvien osasto oli suuri, ilmava, vihreään ja valkoiseen verhottu huone, missä oli neljä tai viisi vuodetta, kaikki verhojen ympäröimiä. Patty lepäsi eräässä kulmavuoteessa lähellä akkunaa, tyynyjen tukemana, hiukset hajallaan kasvoillaan, ja vieressään pöytä, jolla oli kukkia ja lääkepulloja. Tämä näky herätti hetkellisen harhakuvan käyjien mieleen. Priscilla juoksi nopeasti hänen luokseen ja heittäytyi polvilleen sairaan huonetoverinsa vuoteen viereen.

"Patty rakas", sanoi hän huolestuneena, "kuinka sinä voit?"

Enkelimäinen hymy levisi Pattyn kasvoille. "Olen jo voinut tänään nauttia hiukan ruokaa", sanoi hän.

"Patty, sinä olet hävytön veijari! Keneltä sinä olet saanut nuo orvokit? 'Hellyydellä lady Clara Vere de Vere'ltä' -- siltä uudelta tulokkaalta! -- ja sinä kun olet lainannut häneltä jokaisen tipan metylialkoholia, mitä sillä tyttöparalla on ollut. Ja kuka on lähettänyt nuo ruusut? Neiti Skelling! Patty, sinun pitäisi hävetä."

Patty hiukan punastui. "Tulin vähän hämilleni", myönsi hän; "Mutta kun minä ajattelin, kuinka pahoilleen hän olisi tullut huomatessaan, kuinka vähän minä tiesin ja kuinka iloiseksi hän nyt tulee nähdessään kuinka paljon minä tiedän, niin minun omatuntoni rauhoittui."

"Oletko sinä lukenut?" kysyi Georgie.

"Lukenut!" Patty nosti tyynyn kulmaa ja veti sieltä esiin sinisen kirjan. "Pari päivää lisää ja minä olen anglosaksilaisen kieliopin etevin asiantuntija koko Amerikassa."

"Kuinka sinä voit lukea?"

"Oh", sanoi Patty. "Kun lepoaika alkaa, niin minä rupean pitkälleni ja suljen silmäni, ja he sipsuttelevat katsomaan minua ja kuiskaavat 'Hän nukkuu', ja vetävät hiljaa verhot vuoteen ympäri; sitten minä vedän esiin kirjan ja pänttään päähäni kokonaista kaksi tuntia vahvoja verbejä ja nukun taas kun he tulevat minua katsomaan. He ovat aivan ihmeissään, kuinka minä voin nukkua niin paljon. Kuulin hoitajattaren sanovan lääkärille, että hän luulee, etten minä ole nukkunut yhtään kokonaiseen kuukauteen. Ja mikä on pahinta", lisäsi hän, "niin minä tosiaankin _olen_ väsynyt, jos sitten uskotte tai ette, ja tahtoisin mielelläni olla täällä ja nukkua koko päivän, jollen minä olisi niin huolissani tämän muinaisenglannin kieliopin vuoksi."

"Patty parka!" naurahti Georgie. "Hän pettää nyt itseään yhtä hyvin kuin hän on pettänyt koko koulua."

Perjantaiaamuna Patty palasi jälleen maailmaan.

"Kuinka on muinaisenglannin laita?" kysyi Priscilla.

"Kiitos, oikein hyvin. Olihan siinä pänttäämistä, mutta nytpä luulenkin osaavani koko kieliopin aivan ulkoa esipuheesta aina sisällysluetteloon asti."

"Mutta nyt sinä olet jälellä kaikissa muissa aineissa. Kuinka sinä aiot tehdä niiden kanssa?"

"Saahan nähdä", naurahti Patty.

Hän koputti neiti Skellingin ovelle ja ensin kohteliaasti tervehdittyään esitti asiansa: "Jos Teille sopii, niin ottaisin nyt mielelläni sen tutkinnon, josta minä olin poissa."

"Luuletteko voivanne ottaa sen tänään?"

"Uskon voivani tehdä sen paljon paremmin tänään kuin tiistaina."

Neiti Skelling hymyili ystävällisesti. "Te olette tehneet ahkeraa työtä muinaisenglanninkielessä tällä lukukaudella, ja minä en vaatisi Teiltä minkäänlaista tutkintoa, jos luulisin, että se on oikeudenmukaista muita oppilaita kohtaan."

"Oikeudenmukaista muita oppilaita kohtaan?" Patty näytti hiukan hämmästyneeltä; hän ei ollut ajatellut asian tätä puolta ja heikko puna nousi hänen kasvoilleen. Hän epäröi hetkisen ja nousi epävarmasti. "Mitä siihen tulee, neiti Skelling", sanoi hän, "niin minä luulen, ettei olisi oikeudenmukaista muita oppilaita kohtaan, että minä nyt ottaisin tutkinnon."

Neiti Skelling ei käsittänyt häntä. "Mutta, neiti Wyatt", sanoi hän hiukan ymmällään, "ei se ollut ensinkään vaikea. Olen varma, että Te olisitte läpäissyt."

Patty hymyili. "Olen varma, että voin läpäistä, neiti Skelling. En usko, että voitte tehdä minulle sellaisen kysymyksen, johon en voi vastata. Mutta asia on niin, että kaikki on opittu tiistain jälkeen. Lääkäri toimi itsepetoksen vallassa lähettäessään minut sairaalaan, ja minä vietin aikani siellä opiskellen."

"Mutta neiti Wyatt, tämähän on aivan tavatonta. En tiedä, millaisen arvosanan minä Teille antaisin", mutisi neiti Skelling hämmennyksissään.

"Oh, merkitkää minulle nolla", sanoi Patty iloisesti. "Minulle se on aivan samantekevää, -- osaan sen siksi hyvin, että selviän kyllä loppututkinnossa. Hyvästi. Olen pahoillani, että olen vaivannut Teitä." Ja hän sulki oven ja palasi ajatuksissaan kotiin.

"No, kuinka kävi?" kysyi Priscilla.

Patty naurahti ja alkoi hiljaa hymistä jotain runonpätkää.

"Mitä sinä siellä mutiset?" kysyi Priscilla.

"Muinaisenglantia", sanoi Patty istuutuen pulpettinsa ääreen ja ryhtyen lukemaan sitä, minkä hän oli jäänyt muista jälelle.

VIII LUKU.

Robertin kuolema.

Kello oli kymmenen illalla. Patty oli lukenut etiikan läksynsä jo kolmannen kerran läpi ymmärtämättä siitä sanaakaan, kun ovelle koputettiin ja palvelustyttö tuli ilmoittamaan: "Rouva Richards tahtoo puhutella neiti Wyatt'ia."

"Tähän aikaan!" huudahti Patty kauhuissaan. "Sen täytyy olla jotain hyvin tärkeää. Ajattelehan, Priscilla. Mitähän minä olen mahtanut tehdä, joka on voinut loukata johtajatarta siihen määrään, että hänen täytyy saada puhua kanssani vielä kello kymmenen aikaan illalla? Luuletteko, että minut eroitetaan koulusta, vai mitä? En todellakaan voi käsittää, mitä minä olisin tehnyt."

"Siellä on sähkösanoma", ilmoitti palvelustyttö osaaottavasti.

"Sähkösanoma?" Pattyn kasvot tulivat kalpeiksi ja hän läksi huoneesta sanaakaan sanomatta.

Priscilla ja Georgie istuivat sohvalla ja katselivat toisiaan ihmeissään. Kaikki tavalliset sähkösanomat tulivat suoraan oppilaille. He olivat vakuutettuja siitä, että jotain vakavaa oli täytynyt tapahtua, koska se oli lähetetty johtajattarelle. Georgie nousi ylös ja käveli levottomana ympäri huonetta.

"Lähdenkö minä pois, Pris?" kysyi hän. "Luulen, että Patty tahtoo olla mieluummin yksinään, jos jotain on tapahtunut. Mutta jos hän aikoo lähteä kotiinsa ja pakata vielä tänä iltana niin tule ilmoittamaan, että voin tulla häntä auttamaan."

He seisoivat ovella hetkisen puhellen matalalla äänellä ja Georgie kääntyi mennäkseen huoneeseensa, kun Pattyn askeleet kuuluivat äkkiä käytävästä. Hän tuli sisään kummallinen hymy huulillaan ja istuutui sohvaan.

"En ole koskaan elämässäni ollut niin pelästynyt", sanoi hän. "Ajattelin, että oli tapahtunut vähintäinkin maanjäristys, joka oli niellyt koko perheen."

"No, mistä sitten oli kysymys?" huudahtivat Georgie ja Priscilla yhteen ääneen.

Patty levitti rutistuneen sähkösanoman polvilleen ja tytöt lukivat sen hänen olkansa yli:

'Robert kuoli liian suuresta kloroformiannoksesta kello kymmenen tänä aamuna. Hautajaiset huomenna.

Thomas M. Wyatt.'

"Thomas M. Wyatt", sanoi Patty nyreästi, "on minun pikku veljeni Tommy, ja Robert on lyhennys nimestä Bobby Shafto, jolla nimellä Tommy kutsui koiranpenikkaansa, mikä oli rumin ja ilkeäluontoisin, mitä olen koskaan tavannut."

"Mutta miksi ihmeessä hän sähkötti?"

"Se on pilaa", sanoi hän ravistaen alakuloisena päätään. "Pilanteko on ominaista koko suvulle ja me olemme perineet sen taipumuksen. Yhteen aikaan minun isäni. -- Mutta, kuten ystäväni Kipling sanoo, se on toinen juttu. Tämä koira, nähkääs, -- tämä Robert Shafto -- on heittänyt synkän varjon minun loma-aikoihini enemmän kuin yhden vuoden ajan. Se tappoi minun kissanpoikani ja söi minun venetsialaisen pitsikaulukseni -- eikä se edes aiheuttanut sille ruuansulatushäiriötä. Se meni ulos ja kieriskeli sateella likarapakoissa ja tuli sitten sisään ja meni makaamaan minun vuoteeseeni. Se varasti aamiaispihvit ja vei kalossit ja ovimatot ja sieppasi paketit kadulla kulkijain kädestä. Robertia uhattiin vähänväliä kuolemalla, mutta Tommin onnistui aina vaaran uhatessa kätkeä hänet ja piiloittaa siksi kunnes pahin hämminki oli ohi. Mutta tällä kertaa on se varmaankin tehnyt jonkun kamalan rikoksen -- luultavasti nielaissut kokonaisen lapsen tai jonkun isäni persialaisista matoista tai jotain muuta sellaista. Ja Tommy, tietäen kuinka minä vihasin tuota petoa, piti nähtävästi erittäin sattuvana pilana sähköttää minulle sen kuolemasta."

"Oh, kyllä ymmärrän", sanoi Georgie; "ja rouva Richards luuli, että Robert oli joku sukulainen. Mitä hän sanoi?"

"Hän sanoi: 'Tulkaa sisään, Patty rakas', kun minä koputin ovelle. Tavallisesti, kun minulla on ollut kunnia olla hänen puheillaan, on hän jokseenkin kylmästi sanonut: 'Neiti Wyatt.' Minä avasin oven vapisevin polvin, kuullessani hänen sanovan 'Patty rakas', ja hän tarttui minun käteeni ja sanoi: 'Olen pahoillani täytyessäni kertoa Teille, että olen kuullut pahoja uutisia veljestänne'."

"Tommista?" sanoin minä huohottaen.

"Ei; Robertista."

"Minä olin kuin puusta pudonnut. Koetin vaivata aivojani, mutta en voinut muistaa ketään Robert-nimistä veljeä."

"Hän on hyvin sairas", jatkoi hän. "Niin, minun täytyy sanoa Teille totuus, Patty; pikku Robert-parka muutti tänään taivaalliseen kotiin; ja hän laski sähkösanoman minun eteeni. Sitten kun minä äkkiä käsitin, mitä se tarkoitti, huvitti se minua niin, että heittäydyin hänen pöydälleen ja kätkien kasvoni käsiini aloin nauraa niin, että lopulta melkein huusin; ja hän luuli, että minä itkin koko ajan ja taputti minun päätäni ja luki psalmeja. Sitten minä en tietysti uskaltanut kertoa hänelle, kuinka asia oli, kun hän oli osoittanut minulle niin suurta myötätuntoa; niin pian kuin minä voin lopettaa nauramisen, nostin minä silmäni ja kerroin hänelle -- koettaen olla totuudenmukainen ja samalla välttää loukkaamasta hänen tunteitaan -- että Robert ei ollut minun veljeni, vaan hyvä ystävä. Ja tiedättekö, hän tuli heti siihen johtopäätökseen, että hän oli minun sulhaseni ja alkoi taas silittää minun hiuksiani ja sanoi, että toisinaan on paljon raskaampaa kadottaa ystäviä kuin veljiä, mutta että minä olen vielä niin nuori enkä saa antaa tämän surun turmella elämääni ja että ehkä joskus tulevaisuudessa, kun aika on parantanut haavat -- ja sitten, muistaen, ettei ollut sopivaa neuvoa minua ottamaan uutta sulhasta ennenkuin olin haudannut entisen, pysähtyi hän äkkiä ja kysyi minulta, tahdoinko mennä kotiin hautajaisiin."

"Minä sanoin hänelle, etten aikonut lähteä ja hän myöskin arveli, että kenties oli parempi niin, koska siitä ei oltu ilmoitettu; ja hän suuteli minua ja sanoi, että hän oli kovin iloinen nähdessään, että minä kannoin suruni niin miehuullisesti."

"Patty!" huudahti Priscilla kauhuissaan, "sehän on aivan hirveää. Kuinka sinä voit antaa hänen ajatella niin?"

"En minä voinut sitä auttaa", sanoi Patty loukkaantuneena. -- "Päinvastoin minä omasta mielestäni käyttäydyin niin hienotunteisesti kuin mahdollista. Olisiko teistä sitten ollut sopivampaa sanoa, että se oli vain koiranpentu, jolle hän luki psalmeja?"

"En minä voi ymmärtää, että se oli oikeastaan sinun syysi", sanoi Georgie.

"Paljon kiitoksia", sanoi Patty. "Jos teillä olisi samanlainen veli kuin Tommy Wyatt, niin luulen, että osaisitte olla myötätuntoisia minua kohtaan. Luullakseni minun pitää olla kiitollinen saadessani tietää, että tuo koira on kuollut, vaikka olisin kyllä mieluummin tahtonut kuulla siitä vähemmän huomiota herättävällä tavalla."