Part 2

"Etkä sinä ole pyytänyt minua yhteenkään tanssiin!" huudahtivat kaikki kuorossa.

"En ole pyytänyt ketään", sanoi Patty arvokkaasti.

"Aiotko sinä sitten tanssia itse kaikki kaksikymmentä tanssia hänen kanssaan?"

"Oh, en; tanssin hänen kanssaan vain kymmenen tanssia -- en ole vielä laatinut hänelle ohjelmaa", lisäsi hän.

"Mikset?"

"En ole koskaan tehnyt sitä."

"Onko hän sitten ollut täällä ennen?"

"Ei; siinä syy."

"Syy mihin?"

"No niin", alkoi Patty, "olen kutsunut hänet joka vuosi siitä alkaen kun tulin tänne."

"Ja onko hän aina kieltäytynyt?"

"Ei, hän on luvannut, mutta ei ole koskaan tullut."

"Miksei?"

"Hän pelkäsi tulla."

"Pelkäsi? Tyttöjäkö?"

"Niin", sanoi Patty, "osaksi -- mutta enemmän oppilaitosta."

"_Oppilaitos_ ei tekisi hänelle mitään pahaa."

"Luonnollisesti ei, mutta hän ei voi sitä käsittää. Nähkääs, hän pelästyi kun hän oli nuori."

"Pelästyi? Mitä sitten?"

"No niin", sanoi Patty, "se tapahtui seuraavasti: Se oli silloin kun minä olin täyshoitolassa. Hän oli Andoverissa ja hänen kotinsa on etelässä; kulkiessaan kerran Washingtonin ohi tuli hän tervehtimään minua. Ja kuinka olikaan, niin meidän hovimestarimme oli lähtenyt kaksi päivää aikaisemmin ja vienyt mukanaan kaikki veitset ja kahvelit ja kaikki rahat, mitä hän löysi ja Nansy Lee'n kultakellon ja kaksi hattuneulaa ja minun hopeaisen pääharjani ja pullon konjakkia ja piirakan"; hän luetteli omantunnontarkkuudella kaikki yksityiskohdat; "ja rouva Trent -- se oli johtajattaren nimi -- oli ilmoittanut paikan avoimeksi."

"Olisi hänen luullut saaneen entisestä kyllikseen", sanoi Georgie.

"Sinä voit luulla niin", sanoi Patty, "mutta hän oli hyvin toimelias nainen. Sinä päivänä, jolloin Raoul -- se oli hänen nimensä -- tuli minua tervehtimään, oli jo yhdeksäntoista henkilöä käynyt hakemassa tuota paikkaa, ja rouva Trent oli väsynyt heitä puhuteltuaan. Hän pyysi tyttärensä Sarahin ottamaan vastaan ne, jotka tulisivat vielä samana iltana. Neiti Sarah oli pitkä ja hoikka ja käytti silmälaseja, ja hän oli -- oli --"

"Ankara kurinpitäjä" -- sanoi Twin.

"Niin", myönsi Patty, "hirveän ankara kurinpitäjä. No niin, kun Raoul saapui sinne, antoi hän käyntikorttinsa Ellenille ja kysyi minua; mutta Ellen ei käsittänyt häntä, vaan kutsui neiti Sarah'n ja kun neiti Sarah näki hänet frakissa niin hän --"

"Luuli häntä hovimestariksi", tokaisi Georgie.

"Niin, luuli häntä hovimestariksi ja katsoi korttia, jonka Raoul oli antanut Ellenille ja sanoi kylmästi: 'Mitä tämä merkitsee?'"

"Se on -- se on minun nimeni", änkytti hän.

"Kyllä ymmärrän", sanoi neiti Sarah, "mutta missä on Teidän suosituksenne?"

"Minä en tiennyt, että se oli tarpeellista", sanoi hän hirveän peloissaan.

"Luonnollisesti se on tarpeellista", vastasi neiti Sarah. "En voi sallia teidän tulevan taloon ellei teillä ole suosituksia niistä paikoista, missä Te olette ennen ollut."

"Minä en luullut, että Te olette niin ankara", sanoi hän.

"Minun täytyy olla ankara", vastasi neiti Sarah varmasti. "Onko teillä paljon kokemusta?"

"Hän ei tiennyt, mitä toinen tarkoitti, mutta piti kuitenkin viisaimpana vastata, ettei hänellä ollut."

"Sitten Te ette luonnollisesti kelpaa", sanoi neiti Sarah. "Kuinka vanha te olette?"

"Poika parka oli niin peloissaan, ettei hän heti voinut muistaa. Yhdeksäntoista, änkytti hän, tarkoitan kaksikymmentä."

"Neiti Sarah huomasi hänen hämmästyksensä ja sanoi ankarasti: 'Minä en voi käsittää, kuinka te uskalsitte tulla tänne. Minä en sallisi Teidän olla talossa hetkeäkään. Te olette aivan liian nuori ja liian kaunis.' Ja silloin Raoul puikki tiehensä. Kun Ellen kertoi neiti Sarah'ille seuraavana päivänä, että hän oli kysynyt minua, tuli tämä hirveän pahoilleen ja pyysi minun kirjoittamaan hänelle ja selittämään asian ja pyytämään hänet päivälliselle; mutta ei mikään voima maailmassa olisi voinut saada häntä tulemaan takaisin taloon. Hän ei ole sen koommin uskaltanut pysähtyä Washingtoniin. Hän matkustaa aina suoraan ohitse makuuvaunussa ja sanoo silloinkin tuntevansa painajaisen."

"Ja senkötähden hän ei uskalla tulla tänne?"

"Niin", sanoi Patty, "juuri siinä on syy. Minä kerroin hänelle, että täällä ei ole hovimestaria, mutta hän sanoi, että meillä on naiskomento, joka on yhtä paha."

"Mutta minä kuulin sinun sanovan, että hän aikoo tulla."

"Niin tuleekin tällä kertaa."

"Oletko varma?"

"Kyllä", sanoi Patty, "olen aivan varma. Hän tietää", lisäsi hän, "mitä tapahtuu ellei hän tule."

"Mitä sitten tapahtuu?" kysyi Twin.

"Ei mitään."

Twin pudisti päätään, ja Georgie kysyi: "Miksi et sitten laadi hänen ohjelmaansa?"

"Minä en tee sitä koskaan etukäteen, sillä se voisi näyttää kohtalon uhmaamiselta. En tahdo olla syypää mihinkään vaikeaan tapaturmaan, joka voisi hänelle sattua", selitti hän hiukan kaksimielisesti, ottaessaan esiin kynän ja paperia. "Mitä tansseja voit antaa minulle, Lucille?"

Sillä välin oli koputettu ovelle ilman että kukaan sitä huomasi. Se toistui.

"Mitä se on?" kysyi Priscilla. "Koputettiinko? Sisään!"

Ovi aukeni ja kynnykselle ilmestyi palvelustyttö kädessään sähkösanoma. Hän tähysteli arkaillen ympäri hämärää huonetta. "Neiti Patty Wyatt?" kysyi hän.

Patty ojensi äänetönnä kätensä ottaakseen vastaan sähkösanoman. Hän heitti sen pulpetille katsoen siihen ivallisesti hymyillen.

"Mitä se on, Patty? Aiotko lukea sen?"

"Ei maksa vaivaa. Minä tiedän lukemattakin sen sisällön."

"Minä luen sen sitten", sanoi Priscilla repien sen auki.

"Onko se käsi vai jalka?" kysyi Patty uteliaana.

"Ei kumpikaan", sanoi Priscilla; "se on solisluu."

"Oh", mutisi Patty.

"Mitä siinä on?" kysyi Georgie. "Lue se ääneen."

New Haven, marraskuun 29 p.

Taitoin solisluun pelatessani potkupalloa. Olen kovin pahoillani. Parempi onni seuraavalla kertaa,

Raoul.

"Ei tule", huomautti Patty, "mitään seuraavaa kertaa."

III LUKU.

Herkkäuskoinen hra Todhunter.

"Joko posti on tullut"? huusi Priscilla eräälle tytölle käytävän toiseen päähän.

"En luule. Ei se ole käynyt ainakaan meidän huoneessamme."

"Tuollahan se tuleekin!" ja Priscilla juoksi alas postityttöä vastaan. "Onko mitään huoneeseen 399."

"Otatteko myöskin Neiti Wyatt'in kirjeet?"

"Kyllä. Minä otan kaikki. Kuinka hirveän paljon! Ovatko ne kaikki meille?" Ja Priscilla kulki pitkin käytävää huiskuttaen muistikirjallaan ja aukoen kirjeitä käydessään. Hän lyöttäytyi Georgie Merrilesin seuraan, joka myöskin huiskutti muistikirjallaan.

"Hei, Pris; oletko menossa englannin luennolle? Tahdotko, että autan sinua kantamaani postia?"

"Kiitos", sanoi Priscilla. "Saat pitää suurimman osan siitä. Tämä", lisäsi hän, ojentaen sinisen kirjeen, "on ilmoitus coldcream'ista, joka ei saa puuttua keneltäkään naiselta; ja tämä" -- ojentaen keltaisen kirjeen -- "on ilmoitus lihaekstraktista, joka ei saa puuttua keneltäkään henkisen työn tekijältä; ja tämä" -- ojentaen valkoisen kirjeen -- "on pahin kaikista, sillä se näyttää niin viralliselta, eikä sisällä muuta kuin räätälini ilmoituksen, että hän on muuttanut Kahdenneltakymmenenneltätoiselta Neljännellekymmenelle neljännelle kadulle ja toivoo, että edelleenkin kunnioittaisin häntä tilauksillani."

"Ja täällä", jatkoi hän, selaillen huonetoverinsa kirjeitä, "on cold cream- ja lihaekstraktikirje Pattylle, ja kolmas Yalesta: siinä varmaankin Raoul selittää, miksi hän ei voinut saapua tänne. Mutta se ei paljoakaan paranna asiaa. Pattya hän ei saa millään voimalla uskomaan, ettei hän olisi taittanut solisluutaan tarkoituksella. Mutta tätä minä en tiedä, keneltä se on", jatkoi Priscilla, tutkien viimeistä kirjettä. "Se on merkitty: Hotel A --, New York. En ole koskaan kuullut siitä, oletko sinä? En ole nähnyt tällaista käsialaakaan koskaan."

Georgie naurahti. "Pidätkö sinä luetteloa kaikista, jotka kirjoittavat Pattylle."

"Oh, tätä nykyä minä tunnen suurimman osan niistä. Tavallisesti hän lukee mielenkiintoisimmat ääneen ja niihin, jotka ovat ikäviä, ei hän vastaa koskaan ja he lakkaavat kirjoittamasta. Kiiruhda: kello soi kohta"; ja he liittyivät tyttölaumaan, jonka kohtasivat kynnyksellä.

Kello soi juuri kun he saapuivat luokkahuoneeseen, ja Priscilla pudotti ohikulkiessaan mitään sanomatta kirjeet Pattyn syliin. Patty luki runoa eikä katsahtanut ylös. Hän oli läpikäynyt kymmenkunta sivua Shelleytä ensimäisen soiton jälkeen ja epätietoisena siitä, mistä luokalla alettaisiin, ahmi hän nyt hätäisesti Wordsworthia. Pattylla oli tapana olla lausuntotunneilla hyvin pirteä luennon alussa, kiinnittää heti opettajan huomio puoleensa, lausua sitten loistavasti ja viettää luennon loppuosa hiljaa mietiskellen.

Tänä päivänä kuitenkin tavattoman runsas posti käänsi hänen huomionsa toisille urille. Hänen ei onnistunut kiinnittää ajoissa opettajan huomiota puoleensa ja lausuminen meni ohi ilman hänen myötävaikutustaan. Priscilla piti häntä silmällä takaistuimeltaan hänen lukiessaan Yalen kirjettä epäilevästi otsaansa rypistellen ja virnisteli suutaan hänen tarttuessaan siniseen ja keltaiseen kirjeeseen; mutta ennenkuin hän oli ehtinyt ottaa esille Hotel A-- kirjeen, alkoi Priscilla taas tarkkaavasti seurata lausuntoa. Oli tulossa; hänen vuoronsa ja hän koetti huolestuneena muodostaa itselleen mielipidettä niistä oleellisista tunnusmerkeistä, jotka olivat kuvaavia Wordsworthin käsityskannalle kuolemattomuudesta.

Äkkiä hätkähti koko luokka kuullessaan Pattyn äänekkään hihityksen, jota hän koetti nopeasti tukahuttaa ja tekeytyä niin viattoman näköiseksi kuin mahdollista -- mutta se oli myöhäisiä. Hän oli vihdoinkin kiinnittänyt itseensä opettajan huomion.

"Neiti Wyatt, mitkä ovat teidän mielestänne kirjailijamme pahimmat puutteellisuudet?"

Neiti Wyatt ummisti silmänsä pari kertaa. Tämä kysymys, lausuttuna erillään ajatusyhteydestä, ei ollut varsin valaiseva. Hänen tapansa ei ollut kuitenkaan joutua vähällä hämilleen. Aina hän jotenkin selvisi.

"Niin", alkoi hän hyvin miettivän näköisenä, "tähän kysymykseen voi vastata kahdella tavalla, joko taiteelliselta tahi filosofiselta näkökannalta."

Tämä kuulosti hyvin lupaavalta ja opettaja hymyili rohkaisevasti. "Niinkö", sanoi hän.

"Ja sittenkin", jatkoi Patty vielä miettiväisemmän näköisenä, "minä luulen, että sama syy on oleva molempien äärimmäisenä selityksenä."

Opettaja olisi voinut kysyä: "_Minkä molempien_", mutta hän pidättäytyi ja odotti jatkoa.

Patty luuli sanoneensa jo tarpeeksi, mutta hän pinnisti vielä epätoivoissaan: "Huolimatta hänen todella syvämielisestä filosofiastaan voimme huomata jotain -- voisi melkein sanoa liioittelua hänen runoudessaan, ja harkinnan puutetta, joka johtuu hänen kypsymättömyydestään ja hänen -- jokseenkin rajusta elämästään. Jos hän olisi elänyt kauemmin, niin olisi hän luultavasti voinut vähitellen vapautua niistä."

Koko luokka näytti ällistyneeltä ja opettajan suupielet vetäytyivät kokoon. "Se on tosiaankin mielenkiintoinen näkökanta, neiti Wyatt, ja mikäli minä tiedän, aivan alkuperäinen."

Kun he tulvivat ulos luennon loputtua hyökkäsi Priscilla Pattyn kimppuun. "Mitä ihmeessä sinä sanoit Wordsworthin nuoruudesta ja kypsymättömyydestä?" kysyi hän. "Mieshän eli yli kahdeksankymmenen ikäiseksi ja kirjoitti runon viimeisessä hengenvedossaan."

"Wordsworth? Minähän puhuin Shelley'stä."

"Niin, mutta luokka ei."

"Mistä minä olisin tiennyt?" kysyi Patty suuttuneena. "Hän sanoi kirjailijamme ja minä koetin olla kajoamatta yksityiskohtiin niin kauan kuin voin."

"Oh, Patty, Patty! Ja sinä sanoit, että hän oli raju -- tuo lammasmainen Wordsworth!"

"Mille sinä sitten nauroit?" kysyi Georgie.

Patty hymyili taas. "Hyvänen aika, tälle", sanoi hän, levittäen auki Hotel A-- kirjeen. "Se on eräältä englantilaiselta, herra Todhunter'ilta, jonka isäni tapasi viime kesänä ja pyysi viipymään luonamme muutamia päiviä. Olin kokonaan unohtanut hänet ja nyt hän kirjoittaa ja kysyy, voisiko hän ja milloin tulla minua tervehtämään ja jos se sopisi, niin voisiko hän tulla tänä iltana. Sepä vasta oli sisältörikas lause, eikö ollutkin? Hänen junansa saapuu puoli kuusi ja hän voisi tulla noin kuuden tienoissa. -- Minä pyysin hänen tulemaan joskus päivällisille, vaikka olin jo unohtanut sen. Hän on sangen miellyttävä, ja huolimatta siitä, mitä ilkeät sanomalehdet sanovat englantilaisista, kovin huvittava."

"Tahallaanko vai huomaamattaan?" kysyi Georgie.

"Kummallakin tavalla."

"Mitä hän tekee Ameriikassa?" kysyi Priscilla. "Ei kai hän kirjoita kirjaa amerikalaisesta tytöstä."

"Ei juuri niin", sanoi Patty. "Hän on erään sanomalehden kirjeenvaihtajana. Hän on hyvin utelias tietämään jotain oppilaitoksestamme."

"Patty, toivottavasti sinä et ole koettanut uskotella tuolle englantilaiselle, joka oli vieraana isäsi talossa, kaikkia sepittämiäsi valheita!"

"Luonnollisesti en", sanoi Patty: "Minä olin hyvin varovainen kaikkeen nähden, mitä hänelle kerroin. Mutta", myönsi hän, "hän -- hän on herkkä vaikutuksille."

"Jokainen on herkkä vaikutuksille puhuessaan sinun kanssasi", huomautti Georgie.

"Hän kysyi minulta", jatkoi Patty välittämättä tästä huomautuksesta, "mitä me opiskelimme täällä! Mutta minä muistin, että hän oli muukalainen vieraalla maalla ja hillitsin luonnolliset vaistoni ja selostin hänelle kaikki oppikurssit sanasta sanaan ohjelman mukaan ja selitin eri opetusmetoodit ja kuvailin kirjaston, laboratoriot ja luentosalit."

"Tekikö se häneen vaikutuksen?" kysyi Priscilla.

"Kyllä", sanoi Patty; "luulen että hän oli melkein ällistynyt. Hän kysyi minulta, onko meillä milloinkaan mitään huvituksia ja minä sanoin: Kyllä vaan! Meillä on Browning- ja Ibsen-klubi ja joskus esitämme kreikkalaisia murhenäytelmiä alkukielellä. Hän ei sitten yrittänyt tulla enää lähelleni, peläten että epähuomiossa puhuisin kreikkaa englannin asemesta."

Ottaen huomioon hänen kreikankielen taitonsa pitivät Pattyn ystävät tätä viimeistä huomautusta melkein humoristisena.

"Koska hän on sanomalehtimies", sanoi Priscilla, "niin toivon, että sinä koetat hiukan lieventää hänen vaikutelmiaan, tai hän ei tule koskaan suosimaan naisten oppilaitoksia Englannissa."

"Sitä minä en ole tullut ajatelleeksi", sanoi Patty. "Kenties minun olisi pitänyt."

He olivat saapuneet makuuhuoneen kynnykselle. "Ei mennä sisään", sanoi Georgie; "mennään alas rouva Muldoon'in luo saamaan vähän suklaakakkua."

"Ei kiitoksia", sanoi Priscilla.

"No soppaa sitten."

"En voi syödä ateriain välillä."

"Tule sitten sinä, Patty."

"Valitettavasti en voi; minun täytyy viedä valkea pukuni silitettäväksi."

"Aiotko pukeutua häntä varten juhlapukuun?"

"Kyllä", sanoi Patty. "Luulen, että minun täytyy se tehdä amerikalaisena tyttönä."

"No niin", huokasi Georgie. "Minulla on nälkä, mutta luulen, että minun pitää mennä pukemaan nukkeani College Settlement Association'ia varten. Näyttelyhän on tänä iltana."

"Minun on valmis", sanoi Priscilla, "ja Patty ei tahdo ottaa osaa. Näitkö Bonnie Connaught'in istuvan takimaisella penkillä biologian luennolla tänä aamuna päärmäten nukkensa alushametta koko luennon ajan."

"Todellako?" naurahti Patty. "Hyvä että professori Hitchcock on likinäköinen."

College Settlement Association piti, sivumennen sanoen, tapanaan jakaa kolmesataa nukkea oppilaiden kesken joka vuosi ennen joulua, puettaviksi ja lähettäviksi takaisin New-York'iin. Nukkien luultiin tulevan niin hyvin puetuiksi, että äidit voisivat käyttää niitä malleinaan omia lapsiaan pukiessaan, vaikka onkin myönnettävä, että tytöt enemmän koettivat saada aikaan hyvän yleisvaikutuksen kuin kiinnittää huomiotaan yksityiskohtiin. Ennenkuin nuket lähetettiin pois, pidettiin säännöllisesti edellisenä iltana nukkenäyttely, johon kannettiin kahden cent'in pääsymaksu (postimerkkejäkin otettiin vastaan) lähetyskustannusten peittämiseksi.

Kello oli kymmenen minuuttia yli kuuden kun palvelustyttö astui sisään tuoden Hra Algernon Vivian Todhunterin käyntikortin. Patty, säteillen valkoisessa juhlapuvussaan, koetti kaikin tavoin kiemurrella ruumistaan saadakseen sen takaa kiinni.

"Oh, Sadie", sanoi hän palvelustytölle, "tahdotko olla ystävällinen ja tulla kiinnittämään pukuni? En ylety sinne itse miltään puolelta."

"Te näytätte aika komealta, neiti Wyatt", sanoi tyttö ihaillen.

Patty naurahti. "Luuletko, että voin kunnialla edustaa maatani?"

"Aivan varmaan, neiti", sanoi Sadie kohteliaasti.

Patty juoksi käytävän läpi vastaanottohuoneen ovelle, ja astui sitten hiljaa sisään maailmannaisen levollisuudella. Huone oli tyhjä. Hän katseli hiukan hämmästyneenä ympärilleen, sillä hän tiesi, että molemmat toiset vastaanottohuoneet eteisen toisella puolella olivat varatut nukkenäyttelyä varten. Hän sipsutteli kuitenkin sinne ja kurkisti puoliavoimesta ovesta sisään. Huone oli täpötäynnä nukkeja. Kaikki huonekalut olivat niiden peitossa; ja perimmäisessä nurkassa pitkän nukkekujan päässä istui Hra Algernon Vivian Todhunter varovasti tuolin reunalla, pellavapäisten nukkien ympäröimänä, pidellen kömpelösti sylissään niitä, jotka hän oli nostanut pois tuolilta. Patty vetäytyi takaisin oven taa ja jäi sinne muutamiksi minuuteiksi saavuttaakseen jälleen maailmannaisen levollisuutensa; sitten hän astui sisään ja tervehti ystävällisesti hra Todhunteria, joka varovasti siirsi nuket vasemmalle käsivarrelleen ja nousi ylös tarttuen ojennettuun käteen.

"Ehkä minä otan ne pienokaiset", sanoi Patty ystävällisesti; "pelkään, että ne ovat teidän tiellänne."

Hra Todhunter mutisi jotain sellaista, että oli suuri nautinto ja etuoikeus pidellä niitä.

Patty kohenteli niiden vaatteita ja asetti ne uudelleen sohvalle äidillisellä hellyydellä hra Todhunterin katsellessa häntä vakavana, samalla kun hänen synnynnäinen kohteliaisuutensa ja sanomalehtimiesvaistonsa taistelivat keskenään vallasta. Lopulta alkoi hän varovasti: "Kuulkaa, neiti Wyatt, kuluttavatko nuoret neidit paljonkin aikaa leikkiessään nukkien kanssa?"

"Ei", sanoi Patty avomielisesti; "en luule, että voidaan sanoa heidän kuluttavan siihen liian paljon aikaa. En ole vielä koskaan kuullut kuin yhden ainoan tytön laiminlyöneen työnsä niiden tähden. Ette saa ajatella, että meillä on täällä yhtä monta nukkea joka ilta", jatkoi hän. "Tämä on jokseenkin tavaton sattuma. Vain kerran vuodessa pitävät tytöt nukkenäyttelyn nähdäkseen kuka on pukenut nukkensa parhaiten."

"Ah, minä ymmärrän", sanoi hra Todhunter; "pieni ystävällinen kilpailu."

"Puhtaasti ystävällinen", sanoi Patty.

Kun he lähtivät ruokasaliin asetti hra Todhunter monokkelin silmäänsä ja heitti vielä jäähyväissilmäyksen nukkenäyttelyyn.

"Pelkään, että pidätte meitä lapsellisina, hra Todhunter", sanoi Patty.

"En ensinkään, neiti Wyatt", vakuutti hän.

"Minusta se oli kovin ihastuttavaa, tiedättekö, ja niin -- odottamatonta. Minulle on kerrottu, että näissä naisoppilaitoksissa tehdään kaikellaisia hulluja kepposia, mutta minä en ole koskaan luullut niiden oppilaiden olevan niin naisellisia, että leikkisivät nukkien kanssa."

Kun Patty palasi sinä iltana huoneeseensa, löysi hän Georgien ja Priscillan kielioppien ja sanakirjain keskeltä kääntämässä saksankielen kirjoitusta. Hänen päälleen satoi tulvimalla suuttuneita vastalauseita.

"Kun minulla on mies", sanoi Priscilla, "niin minä jaan hänet ystävieni kesken."

"Varsinkin kun hän on harvinaisuus", lisäsi Georgie.

"Ja me olimme pukeutuneet juhlapukuun ja seisoimme aivan teidän lähellänne tullessanne ulos kappelista", jatkoi Priscilla, "ja te ette edes katsahtaneet meihin."

"Englantilaiset ovat niin ujoja", puolusteli Patty, "ja minä en tahtonut peloittaa häntä."

Priscilla katsoi häneen epäluuloisesti. "Patty, toivoakseni et ole käyttänyt hyväksesi mies-paran herkkäuskoisuutta!"

"Tietysti en!" sanoi Patty arvokkaasti. "Minä selitin kaikki mitä hän minulta kysyi ja koetin olla mahdollisimman varovainen ollakseni liioittelematta. Mutta", lisäsi hän avomielisesti, "minä en voi vastata niistä vaikutelmista, jotka hän on voinut saada. Kun kerran englantilainen saa asiasta jonkun käsityksen, niin on melkein mahdoton saada sitä muutetuksi."

IV LUKU.

Etiikan luento.

Menettelytapa, millä Patty suhtautui opettajiinsa, oli hänen pitkän ajan kuluessa saavuttamiensa kokemusten tulos. Kolmantena oppivuotenaan hän oli järjestänyt tekemänsä havainnot systeemiksi ja hän voi sanoa etukäteen erehtymättömällä tarkkuudella päivän, milloinka, ja kysymyksen, johon hänen piti vastata. Hänen taktiikkansa vaihteli oppiaineiden ja opettajain mukaan ja oli samoin hänen tarkkanäköisyytensä ja ihmistuntemuksensa tulos, joka arvokkaammassa asiassa olisi voinut saada suurtakin aikaan.

Hänen kemian opettajansa, esimerkiksi, ei sietänyt torkkumista luennoillaan ja ne, jotka eivät olleet kylliksi tarkkaavaisia, saivat sen heti kalliisti maksaa. Patty keksi tämän hänen heikkoutensa jo heti alussa ja laati taistelusuunnitelmansa sen mukaan. Silloin kun hän ei ymmärtänyt hänen suorittamiaan kokeiluja katsoi hän häneen kasvot älykkäisyyttä loistavina, mutta niin pian kun hän ymmärsi ja tahtoi osoittaa tietojaan, antoi hän katseensa siirtyä akkunaan ja tuijotti epämääräiseen kaukaisuuteen ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat harhailleet jossakin pitkien matkojen päässä, ja kun hänelle tehtiin sitten kysymys siirtyi hän vähitellen jälleen todellisuuteen ja oltuaan hetkisen miettivinään antoi loistavan vastauksen.

Ranskankielen luennolla oli hänen taktiikkansa aivan päinvastainen. Rotunsa synnynnäisellä kohteliaisuudella ei opettaja tehnyt kysymyksiä muille kuin niille, jotka kiinnittivät itseensä hänen huomionsa ja näyttivät halukkailta vastaamaan. Tämä teki asian verrattain yksinkertaiseksi, mutta vaati kuitenkin melkoista oveluutta. Patty pudotti kynänsä, sitoi kiinni kengännauhojaan, irroitti lehtiä muistikirjastaan, vieläpä aivastelikin, jottei opettaja kysyisi häneltä sopimattomalla hetkellä. Toiset oppilaat, jotka eivät olleet niin suuria taiteilijoita, tyytyivät vain painamaan silmänsä alas, kun opettaja antoi katseensa kulkea pitkin koko linjaa, -- joka Pattyn ivallisen arvostelun mukaan oli samaa kuin jos olisi sanonut: "Olkaa hyvä älkääkä kysykö minulta; minä en tiedä."

Mutta professori Cairnsleytä, joka opetti filosofiaa, ei ollutkaan niin helppo pettää. Pitäen itsestään selvänä, että oppilaat olivat yhtä innostuneita filosofisten totuuksien mietiskelyyn kuin hän itse, ei hän epäillyt mitään petosta heidän puoleltaan ja antoi menettelytapansa kokonaan riippua hetken innoituksesta. Se olikin sen vuoksi jäänyt arvoitukseksi, jota monet oppilaspolvet olivat turhaan koettaneet ratkaista. Muutamat arvailivat, että hän kysyi joka seitsemänneltä tytöltä: toiset taas, että hän heitti arpaa. Patty ilmoitti kerran voitonriemuisena, että hän oli keksinyt vihdoinkin salaisuuden -- että maanantaina hän kysyi punatukkaisilta tytöiltä; tiistaina keltatukkaisilta, keskiviikkona ja torstaina ruskeatukkaisilta ja perjantaina valkotukkaisilta. Mutta tämä johtopäätös, kuten monet muutkin, osoittautui käytännössä paikkansa pitämättömältä; ja Patty kerrankin huomasi, että oli tarpeen koko hänen nerokkuutensa, vieläpä hyvä joukko opiskelua, jotta hän voisi ylläpitää loistavan maineensa myöskin professori Cairnsleyn luennoilla. Ja hän koetti ylläpitää sitä, sillä hän piti professorista ja oli hänen suosikkioppilaansa. Hän oli tuntenut professorin rouvan ennen kouluuntuloaan ja oli usein käynyt heidän kotonaan.

Aina kolmanteen oppivuoteensa asti, jolloin hän aloitti etiikan opiskelun, oli Patty säilyttänyt filosofiassakin ansaitsemattoman ja niin heikoilla perusteilla lepäävän maineensa, että keveinkin kosketus olisi voinut sen kaataa kumoon. Hän oli ylläpitänyt sitä kaikella kunnialla aina joululomaan asti, mutta sittenkun he olivat alkaneet opiskella varsinaista teologiaa, joka perustui määrättyihin historiallisiin tosiasioihin, ei Pattyllä ollut paljoakaan hyötyä mielikuvituksestaan ja useat kerrat hän oli pelastunut joutumasta pulaan pelkästään onnellisen sattuman kautta. Kerran oli kello soinut juuri sopivalla hetkellä ja pari kertaa oli hänen onnistunut välttää suora vastaus johtamalla keskustelun toisille urille. Hän käsitti, että onni voi joskus pettää hänetkin ja kun opettaja tavallisesti unohti toimittaa nimenhuudon, alkoi hän pitää tapanaan jäädä pois luennoilta.