Part 1

PATRUUNA JÖNSSONIN MUISTELMAT

Kirj.

Sigurd [Karl Josef Alfred Hedenstierna]

Suomentanut

Arvo Haveri

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1910.

SISÄLLYS:

I. Esittely. II. Kuinka minä aloin ansaita leipäni, jäin orvoksi ja tulin myydyksi huutokaupalla. III. Kuinka minusta neljätoistavuotiaana tuli "kauppamatkustaja." IV. Kauppa-Lassi ja minä. V. Kuinka minä sain "jalat oman pöydän alle" ja kuinka taas menetin itsenäisyyteni. VI. Eteenpäin ja ylöspäin. VII. Koettelemuksen päivinä. VIII. Lapset. IX. Suuri päivä.

I.

Esittely.

Suuren taloni suuressa työhuoneessa Suurentorin varrella minä istun ja ihmettelen suuresti muistellessani omia vaiheitani.

Tuolla kulmassa on pehmeä, hyllyvä sohva ja sen takana marmorijalustalla kuvapatsas, joka on maksanut kolmesataa kruunua. Seiniä koristavat hyvinkin kalliit taulut; ovatko ne myöskin arvokkaita, sitä minä en ymmärrä. Ja jalkani lepää pehmeällä Smyrnan matolla; että se on "oikeata" tavaraa, sen minä ymmärrän.

Ja tämä jalka itse on saappaassa, niin kirkkaan kiiltävässä, että luulisi nuoren kärpäsenkin siinä helposti taittavan jalkansa. Ja housut ovat hienointa verkaa, ja aamutakkini on maksanut yhdeksänkymmentäviisi kruunua.

Nimeni on Nils Jönsson, palvelukseksenne.

Sikari suussani maksaa neljäkymmentä äyriä, ja kun näin nautin siitä hiljaisessa mukavuudessa illallisen jälkeen ennenkuin menen levolle, muistuu mieleeni toinen koti, joka kerran oli minulle yhtä tuttu kuin tämäkin, koti syvällä metsän sydämessä mataline ovineen ja mustuneine kattoineen, vinoine seinineen ja rikkeimine seinäpapereineen; vartaassa riippui muutamia kovia leipäkyrsiä ja sen synkät, vakavat, elämän taistelussa aikasin murtuneet asukkaat tähän aikaan illalla jo nukkuivat suurissa, seinään kiinnitetyissä sängyissään.

Toinen näistä oli pieni, kuihtunut mies, jonka ahavoituneilla kasvoilla aina oli huolestunut ilme ja jonka kapeat hartiat elämän taistelu oli painanut kumariksi. Kuinka nöyrä olikaan noiden sinisten silmien katse, kuinka nopeasti kohosikaan lakki päästä, kun joku korkeampi häntä puhutteli, ja kukapa ei olisi ollut "korkeampi" kuin Hakalan Juha! Kuinka ohut ja paikattu olikaan vanha sarkatakki! Kuinka kylmältä mahtoikaan tuntua noissa karkeissa rohdinhousuissa, kun talven kylmimmällä pakkasella piti olla kivityössä.

Tunnen hyvin rahan arvon, sillä olen itse pitkien vaikeiden vuosien kuluessa kerännyt lantin toisensa päälle, mutta kernaasti antaisin kymmenentuhatta kruunua, jos minulla olisi sinut täällä, sinä vanha, kuihtunut, vuosien murtama mäkitupalainen, ja minä saisin asettaa sinut tähän pehmeään tuoliin ja kietoa oman, kalliin aamutakkini laihan vartalosi ympäri...

Toinen henkilö mökissä oli surkastunut nainen, jonka muodot olivat kulmikkaat ja tukka harmaa. Kumarassa kävi hänkin, ja painuneesta rinnasta pyrki esille yskä, joka leikkaa sydäntäni nyt vieläkin, viisikymmentä vuotta jälkeenpäin. Voin vielä nähdä harmaan, ryysyisen hameen, ja pelkäänpä, että nuo ryppyiset, ennen aikojaan vanhentuneet kasvot tuskin koskaan olivat vallan puhtaat, mutta sittenkin, sittenkin... Saisivat kernaasti huomenna ottaa minulta suuren taloni Suurentorin varrella kaikkineen, kunhan vaan tänä iltana saisin kantaa hänet tänne ylös, varovaisesti riisua hänen ryysynsä ja asettaa hänet nukkumaan omaan suureen, pehmeään ja lämpimään sänkyyni ja sitte polvistua sängyn ääreen ja painaa pääni hänen rinnoilleen.

Puusohvassa ja lavitsoilla nukkui pieniä liinatukkaisia olentoja karkeat, mustuneet ja rääsyiset paidat yllä; pienet kasvot olivat kalpeita ja hiukan pöhöttyneitä, jollaisiksi ne tulevat kun kuukauden toisensa jälkeen ainoana ruokana on suolaveteen kastetut vetiset perunat.

Yksi näistä kasvoista on sama, jonka itsetietoisena näen öljyväritaululla vaimoni kamarissa. Posket ovat käyneet täyteläisimmiksi ja rohtimisen paidan sijaan on tullut hännystakki, jonka rintapielessä Vaasa-ritarikunnan tähti kimmeltää.

Ja ne muut kasvot?

Niin, minä olen hyväntahtoinen mies ja annan vuosittain suuria summia puutteen lieventämiseksi; mutta lastenjuhlissa kaupungintalolla, kun minä muiden vaasaritarien joukossa seison täpötäysien joulukuusien ääressä ja jakelen niiden lahjoja oikealle ja vasemmalle, silloin väliin ääni käy karkeaksi ja sydän kovettuu ja tuntuu kuin olisi jäätä rinnassa, kun ajattelen, minkä riemun tuhannes osakaan kaikesta tästä ihanuudesta olisi herättänyt Hakalan Juhan pienokaisissa, ja että sellaista iloa ei heille koskaan sattunut.

Josko se nyt vielä olisi liian myöhäistä?

Olisipa niinkin. Miia ja Jaakko ovat kuolleet. Johannes on mennyt perikatoon Amerikassa. Pikku Emmani, rakkain sisareni, joutui saaliiksi sillä himojen metsästysmaalla, missä hienot herrat metsästävät rahvaan tyttäriä, ja suojattu kuolinpaikka oli kaikki, mitä Niilo-veli voi hänelle antaa. Hanna sisar elää, ja hänellä on mies ja lapsia, mutta hänen elämänsä on tehnyt hänet sellaiseksi, että sen avun, minkä hänelle annan, täytyy mennä kolmannen käden kautta ilman rakkaita sanoja, ilman personallista tapaamista.

En tiedä, minkä vuoksi ajatukseni juuri tänä iltana noin lentävät komean kotini ja Hakalan Juhan harmaan tuvan välillä. Ehkä se johtuu siitä, että vaimoni juuri tänään on kirjottanut Tukholmasta, missä hän on huvittelemassa vanhimman poikamme luona, ja puhunut niin paljon juhlasta, mikä meillä pitäisi vietettämän syntymäpäivänäni, parin viikon päästä.

Kuusikymmentä vuotta! Niin, onhan se kieltämättä tuollainen penikulmapatsas, jonka juurella väsynyt vaeltaja kernaasti hetkisen lepuuttaa uupuneita jalkojaan, katsahtaa kuletulle tielle ja avaa eväskonttinsa kaivaakseen vanhoja muistojaan esiin.

Paljon on tuon pienen, metsän sydämessä olevan kodin ja tuon suuren, valkosen, Suurentorin varrella sijaitsevan kodin välillä. Ja paljon on tuo perunoilla ruokittu poikanen rohtimisessa paidassaan saanut kokea, ennenkuin hän pääsi parhaassa öljyvärissä, hännystakkiin puettuna vaasatähti rinnalla katselemaan maailmaa hienon naisen — hänen oman rouvansa — kamarin seinältä.

Ja eukkoni ei tule kotiin ennenkuin puolentoista viikon perästä, ja liike käy nykyään tasasta kulkuaan, vaikk'ei toiminimen vanhempi osakas olekaan konttorissa.

Jospa koettaisin kaikessa yksinkertaisuudessa kertoa...?

Mikä hullu ajatus! Minultahan puuttuu niin tavattoman paljo edellytyksiä oikean kirjan kirjottamiseen. Muun muassa tuo "ylevä ja vapaa maailmankatsomus", joka minun ymmärtääkseni on ehdottomasti välttämätön, jotta kirjasta tulisi uudenaikainen ja hyvä. Luulenpa oikeastaan, että se, joka tähän aikaan tahtoo kirjottaa hyvän kirjan, ei saa uskoa juuri mitään. Paitsi omaan neroonsa tietysti. Ja minä, joka uskon niin paljoon! Pääkirjani numeroihin ja eukkoni rakkauteen ja lapsiin ja vanhaan kasööri Palmiin! Ja ensimäiseksi ja viimeiseksi Jumalan hyvyyteen.

Jumalaan, niin... Nils Jönsson parka, Häntä ei sinulla, sen pahempi, ole ollut aikaa ajatella, niin paljon kuin olisi pitänyt! Mutta minä olen liian oppimaton, ruvetakseni epäilyksen viisasteluihin, ja olen usein tuntenut Korkeimman käden niskatukassani, niin että jos minä johonkin uskon, niin toki nyt ainakin meidän Herraamme, ja olen kiitollinen kaikesta mitä hän on tehnyt Nils Jönssonin hyväksi.

Kansakoulussa luimme erään vanhan virren värssyn, joka ei silloin sen enempää huomiotani herättänyt, mutta jota minä usein sittemmin olen muistellut, kun rupesin kömpimään ylöspäin maailman polulla.

Niin paljon minulla on kirjailijatavoista tietoa, että tiedän aivan sopimattomaksi ja lapselliseksi ja vanhanaikaiseksi tuollaisen vanhan värssyn mainitsemisen näin keskellä aivan maailmanhenkistä kirjaa, mutta mielestäni ovat sen sanat niin sattuvasti toteutuneet omassa elämässäni, että minun "Patruuna Jönssonin muistelmissa" täytyy välttämättömästi huomauttaa, että

On huokeata Jumalalle Tomusta köyhä korottaa, Ja rikas panna vaivan alle Sen mieli ynsiä masentaa. Jumala, ihmeen tekijä Voi alentaa ja ylentää.

II.

Kuinka minä aloin ansaita leipäni, jäin orvoksi ja tulin myydyksi huutokaupalla.

Työstä kertovat minun aikaisimmat muistoni. Poikani, joka lääkärinä palvelee Tukholman serafimsairaalassa, oli kolmenkymmenen kahden vuotias itse ruvetessaan ansaitsemaan leipänsä; hänen isänsä oli kahdeksan vuotias. Poikani ehkä alkoi sen liian myöhään, minä taas mahdollisesti liian aikasin.

Mikään raskasmielisyys sen johdosta, että minun niin aikasin piti lähteä "ansaitsemaan", ei toki tullut kysymykseen; päinvastoin vallitsi kotonani Hakalassa suuri riemu kun sain ensimäisen paikkani, suurempi kuin jossain herrasperheessä pojan päästessä vapaaehtoiseksi johonkin hienoon rykmenttiin. Mutta tätä paikkaa ajatellessani valtasi kuitenkin pikku sieluni mitä suurin kauhistus.

Talojen tilukset eivät siihen aikaan vielä olleet jaetut; läheiset pellot oli kyllä kullakin talolla erikseen, mutta ulkopalstat olivat yhteisiä. Niityillä tehtiin heinää yhteisin voimin ja sato tasattiin taloluvun mukaan; eri peltopalasten välillä ei ollut mitään aitoja. Keskikesästä kävi koko kylän karja yhdessä laitumella yhteisessä metsässä, mutta syyskuun alusta, kun vilja jo osaksi oli korjattu, päästettiin karja vainioihin, syömään ojanpyörtänöiltä ja peltojen välisiltä niittypalasilta. Ja silloin tarvittiin paimenpoikaa vartioimaan, ettei karja päässyt vielä korjaamatta olevaan peltoon eikä perunamaahan sotkemaan.

Meitä oli viisi hakijaa ja etevin niistä oli Pietarin Kaisan Jussi, edellisen vuoden ansiokas paimen, yhdentoista vuotinen vekara, jolla oli oma jouhisiimainen piiskakin. Mutta hän vaati, paitsi ravintoa ja vanhan hevosloimen vapaata käyttöoikeutta tallinylisillä, missä paimenpojalla oli makuupaikkansa, myöskin parin puolianturoita ja kokonaisen naulan sukkavilloja. Mielihyvällä voin sanoa, että nämä Jussin tai oikeammin hänen äitinsä Kaisan hämmästyttävät vaatimukset saivat osakseen koko kylän yksimielisen paheksumisen; olihan kysymyksessä vain viiden viikon paimentamisaika.

Sitte oli siellä hakijana eräs toinen nuori mies. Mäntylän Kustaa, suuri ja vahva poika, joka kävi kymmenettä ikävuottaan ja aina löi minua koulussa. Mutta hänen äidillään sanottiin olevan suuri harrastus siihen hauskaan urheiluun, jota kutsutaan varkain lypsämiseksi, ja niin tuli hän hylätyksi.

Eräs toinen poika oli tunnettu suuresta julmuudestaan eläimiä kohtaan, ja neljäs hakija oli yhtä pieni ja heikko kuin minäkin, ja siten sain minä paikan.

Minut on myöhemmin valittu sekä valtuusmieheksi että valtiopäivämieheksi ja jos johonkin komiteaan ja lähetystöön, ja kruununprinssi on minua kaksi kertaa puhutellut; mutta koskaan ei ole sydämeni tykyttänyt niin kovasti ja niin nopeassa tahdissa kuin milloin kylänvanhin tarttui minua olkapäähän ja sanoi:

"Oletko sinä kiltti eläimille?"

"Olen", sanoin minä.

"Etkä vie perunapellolta perunoita mukaasi kotiin?"

"En, Jumala minua siitä varjelkoon."

"Etkä vaadi mitään villoja etkä puoli-anturoita?"

"En, en suinkaan."

"No tule sitte maanantaina kello seitsemältä!" Jumalan kiitos! Niinpä pääsisi siis äiti viiden viikon aikana jakamasta leipää ja silakkaa aivan niin pieniin osiin siellä kotona, ja pikku sisaret saisivat kukin neljä perunaa kolmen asemasta! Kuinka onnellinen olisinkaan ollut, jollei rintaani olisi kuristanut tuo hirmuinen kauhu ja pelko suuren vihaisen kyläsonnin takia. Sen silmät säkenöivät ja se kynti sarvillaan maata kaukaakin vaan nähdessään ihmisen, ja hänet piti minun, pikku raukan, ajaa pois kaura- ja perunamaasta.

Olin saanut uudet puukengät, ja äiti oli solminut sokeritoppinuoraa pajukepin päähän paimenpiiskaksi. Vapisevin sydämin minä maanantai-aamuna, paljon ennen määrättyä aikaa astuskelin kylätietä ja paukuttelin piiskaani, rohkaistakseni itseäni.

Ja sitte päästettiin kaikki elukat ulos, ja Jussilasta tuo mahtava, pelätty sonni, sillä tänä vuonna oli Jussilan vuoro pitää kyläsonnia.

”Et suinkaan sinä vaan Ollia ujostele, poika”, sanoi Jussilan isäntä, päästäessään sonnin ulos.

”Een, en su-suinkaan”, sanoin minä ja pelkäsin niin, että hampaat suussa kalisivat.

Ensimäiset tunnit menivät hyvin. Elukat olivat tähän asti käyneet metsässä, missä laidun oli huonoa, ja ihastuivat nyt täysin suin herkuttelemaan pyörtänöiden mehukkaalla ruoholla. Mutta päivällisen lähetessä, kun ne alkoivat saada kyllänsä ja mahat olivat pullollaan kuin ruotiukolla kolmipäiväisten lukukinkeripitojen jälkeen, rupesivat ne kävelemään, ja pian oli Olli Kaurapellossa näykkien suuhunsa kauranhelpeitä.

Mitä oli minun tehtävä? Ajaa se pois pellosta oli kyllä varma tuhoni, ja jollen taas ajaisi sitä pois, menettäisin tietysti paikkani. Lukukinkerillä olin papin kuullut sanovan, että piti rukoilla hädän hetkenä. Sen tahdoin tehdä, mutta sekä "Isä meidän" että "Herran siunaus", joiden aavistin paraiten sopivan tällaisessa tilaisuudessa, olivat vallan sekasin päässäni. Panin käteni ristiin ja aloin joka jäsen vavisten hitaasti lähestyessäni Ollia: "O Jumala, et hyljää pienten ääntä...", niin, sitäkään en muistanut sen pitemmälle.

Nyt tempasi tuo peto kokonaisen sitoman kuhilaasta ja heitti sen korkealle ilmaan niin että akanat varisivat. Silmissäni musteni maailma ja ääneen itkien aloin huutaa:

"Herra kaikki ravitset, Tarpehemme taritset — —"

Pois, tahdotko lähteä tiehesi, sinä senkin riivattu.

— Hoi... Niin, niin sinä! Ulos!

Olli nosti kummastellen päänsä ja katseli tuota pientä, itkevää ihmislasta. Sitte se säälivästi sanoi: "Mu..u..u..uh" ja — lähti pois pellosta.

Talollisia oli kylässä kaikkiaan viisi, ja kunkin piti elättää minua yksi viikko. Kun viikko oli lopussa sain vanhoine hevosloimineni marssia toisen talon heinävinnille. Sinä iltana sain aina nälissäni mennä nukkumaan. Aina sanoi emäntä siinä paikassa, mistä lähdin:

"No lähdehän nyt, poika! Syömistä saat kyllä toisessa talossa."

Ja yhtä varmasti sanoi emäntä siellä, minne tulin:

"Menehän nyt nukkumaan, nulikka, illallistahan sait jo Lassilassa."

Ja minä olin yhtä mieltä molempien emäntien kanssa, vaikka oli niin nälkä, että olin syödä sormet käsistäni.

Talvisaikaan minä harvoin voin ansaita itselleni aterian, mutta keväällä sain aina jossakin olla apuna, paasinpa hiukan kouluunkin, silloin kansakoulun alkuaikoina, ja kun mahla tuli koivuun, niin että varvuista helposti lähti kuori, istuin ulkona mäellä ja tein vispilöitä, joita sitten kaupittelin taloissa.

"Annas tänne kaksi tai kolme kappaletta! Äitisi saa niistä vadillisen velliä kun sattuu täällä käymään", sanoivat emännät.

Mutta herraskartanossa sain voileipää ja maitoa niin paljon kuin jaksoin syödä, ja pienen valkosen rahankin, ja väliin oli salin ovi auki, niin että kuulin kotiopettajattaren soittavan. Se oli hieno neiti, kaunis kuin päivä, nuori ja iloinen. Kerran hän tuli kyökkiin, puhui minulle ystävällisesti ja taputti poskelle ja antoi minulle kaksikymmentäviisi äyriä. Tarjosin hänelle heti viisi kauniinta vispilääni, mutta silloin hän pudisti päätänsä alakuloisesti ja sanoi: "Kiitos, pikku ystäväni, mutta kestää vielä monta, monta vuotta, ennenkuin minä sellaisia tarvitsen". Tahdonpa lyödä vetoa, että oli joku, jolle hän erinomaisen mielellään olisi hetikin keittänyt puuroa vispilöilläni.

Kesällä minua tarvittiin milloin siellä, milloin täällä, ja syksyisin oli minulla paimentoimeni. Enimmäkseen sain vaan ruuan palkakseni, mutta kun oikein tahdottiin olla anteliaita, annettiin minulle joku vanha vaatekappale tai joku kymmenäyrinen parin viikon työstä. Jälkimäisessä tapauksessa olin minä riemuitsevan iloinen ja rallattelin ja lauloin, niin että sen kotona kuulivat jo kaukaa. Kerran olin eräältä matkustavalta kauppiaalta saanut kokonaista viisikymmentä äyriä, kun olin hoitanut hänen hevostaan ja avannut hänelle veräjiä. Silloin minä ostin purkin hunajaa, jonka äitini saisi, joka kipenän, sairaalle rinnallensa. Oli penikulma matkaa puodista kotiini, mutta vaan yhden kerran tuli kiusaus lapsen mielelle liian suureksi, niin että minä pistin koko etusormeni purkkiin ja imeskelin sitä sitten ainakin puolen tuntia. Sinä iltana tapahtui ensimäisen ja ainoan kerran, että äiti hyväili minua; sellainen ei ole tapana meidänlaisen väen keskuudessa.

Mutta yskä tuli aina pahemmaksi ja hätä kotona suuremmaksi, sillä pian ei äiti enää paljoakaan voinut olla toimessa. Ja eräänä talvi-iltana, vähän ennen joulua, kun tulin kotiin herrastalosta, missä olin ollut puimakonetta ajamassa, oli niin tavattoman hiljaista tuvassa; siskot hiipivät äänettöminä pitkin seinävieriä, ja isä istui sohvankannella kasvot käsiin painuneina. Sängyn peitti puhdas, valkonen lakana; äitiä ei näkynyt. Sydämeni kutistui kokoon: syöksyin esiin ja huusin:

"Hyvä Jumala, missä on äiti?"

Silloin kohotti isä päätänsä ja kuiskasi:

"Äiti on kuollut."

Yhden ainoan kodissani nyt olevan ylellisyysesineen arvo olisi voinut pelastaa hänen elämänsä vuosikausiksi. Mutta mitäpä hyötyä siitä olisi ollut? Mitä iloa oli hänellä elämästä?

En koskaan nähnyt mitään ulkonaista rakkauden merkkiä isän ja äidin välillä. Kului varmaankin viikkoja, joina he eivät keskenään vaihtaneet viittäkymmentä sanaa. Ja hautauspäivänä olivat isän silmät kuivat, silloinkin kun hän omin käsin naulasi arkun kannen kiinni. Ja kun Mäkelän Kustaa sanoi hänelle: "Juha parka, kun jäit ilman vaimoa!", sanoi hän vaan: "Ottakaa vielä yksi ryyppy, sinulla ja Martalla kun on kulettavana niin pitkä matka!" Maailman nähden olivat he vain kuin kaksi yhteen valjastettua työkonia.

Ja kuitenkin ei mikään ole sen varmempaa kuin että isä kuolemaansa asti suri äitiä. En usko, että hän sitä itsekään tiesi tai ymmärsi. Hän tuli vaan vielä ohuemmaksi, vielä kumarammaksi ja kurjemmaksi kuin ennen. Ennenkin oli hän ollut vähäpuheinen; nyt hän tuskin koskaan avasi suutaan ja kolmen kuukauden perästä oli hänkin kuollut.

Miia ja Jaakko olivat menneet jo aikasemmin. Minä, yksitoistavuotias, olin vanhin meistä elossa olevista, Hanna oli yhdeksän vuoden, Johannes seitsemän ja Emma kolmen.

Eräs naapurinvaimo otti huostaansa meidät ja mökin, ja seuraavana päivänä tuli vaivaishoitohallituksen puheenjohtaja. Hän katseli meitä, patoja liedellä, isävainaata, joka vielä makasi sängyssä, raappi sitte tukkaansa ja sanoi: "Täällä täytyy pitää huutokauppa."

"Oh, näistä roskista ei kai montaakaan äyriä lähde", arveli naapurinvaimo.

"Tarkoitin tietysti _lapsia myöskin_."

Nämä sanat ovat tulikirjaimilla muistooni piirretyt, vaikken sillon niiden sisältöä ymmärtänyt. Mutta sen sain kyllä oppia ymmärtämään.

Kuinka isä tuli hautaan, sitä tuskin muistan, mutta samana iltana, sateisena huhtikuun iltana, tuli paljon väkeä tupaamme. He eivät tervehtineet meitä, eivätkä puhuneet mitään meille, ainoastaan keskenään. Hanna ja Emma ryömivät pelästyneinä sänkyyn ja alkoivat itkeä. Johannes juoksi ulos. Minä en tiennyt mitä oli tekeillä, eikä minulla ollut selvää käsitystä meidän asemastamme; tiesin vaan että äiti ja isä olivat poissa, ja että minä olin vanhin, jo yksitoistavuotias. Aran lapsensydän-parkani täytti samalla kertaa pelko ja omituinen velvollisuuden tunne, velvollisuuden suojella pikku sisariani ja itse ensimäisenä kohdata jokaista lähestyvää vaaraa; ja niin astuin minä vavisten esiin lattialle ja sanoin nöyrästi:

"Mitä te tahdotte, hyvät vieraat?"

Silloin löi vaivaishoitohallituksen puheenjohtaja polveensa ja sanoi nauraa hohottaen:

"No kuuleppas mokomata! Se on muka hän, joka isännyyttä pitää tässä tuvassa. Niin, niin, vanhinpa joukosta oletkin."

Toisetkin nauroivat. Siihen loppui minun rohkeuteni; kiipesin sänkyyn sisarieni viereen ja itkin.

"Otetaanko roskat vai kakaratko ensin, esimies?" kysyi Jussilan isäntä, hän, jolla silloin oli sonninpitovuoro, kun alotin paimenessa käyntini.

Puheenjohtaja yskäsi ja kävi tärkeän näköiseksi.

"Niin nähkääs, hyvät ystävät, minä en antanut kuuluttaa tästä huutokaupasta kirkossa, levitin vaan sanaa kylässä, sillä jos jokainen huutaa itselleen yhden kapineen ja joka viides yhden kakaran, niin on kaikki loppuun myyty, sanoi Korkeelan Matti myydessään paloviinaa Vehkalahden markkinoilla. Ja nyt se alkaa, sanoi nimismies antaessaan eukolleen selkään joulu-aattona. Huudot on suoritettava kolmen kuukauden perästä ja ne menevät vaivaiskassaan, ja täällä ei tarjotakaan äyrittäin vaan viisi äyriä on vähin huuto. Aletaan padanjalasta, sen sanotaan tuovan onnea mukanaan."

Niin otettiin esille toinen toisensa perästä nuo vanhat kehnot kapineet, jotka yhdessä olivat muodostaneet meidän kotimme. Kaikessa viheliäisyydessäänkin olivat ne meille rakkaat, nuo rikkoutuneet tuolit, tuo musta paistinpannu ja tuo horjuva pöytä. Kun äidin virsikirja, jota hän oli lukenut niin ahkeraan kärsimisensä viime aikoina, meni kahdestakymmenestäviidestä äyristä, painauduin minä lujemmin kiinni sisariini, mutta vaikenin; mitäpä olisinkaan sille voinut? Mutta hetki sen jälkeen tuli Koukkulan Martta, joka oli sen ostanut, vanha vaimo, joka itse kuului kaikkein köyhimpiin, Hanna sisareni luokse ja kuiskasi:

"Tuon saat sinä, tyttö. Äitisi sai sen ripille päästessään, kun yhdessä seisoimme alttarin edessä."

Kun kaikki oli myyty, suuntautuivat katseet meihin raukkoihin, jotka kyyristyneinä istuimme sängyssä.

"Pojan nalkki on jo iso ja vilkas, ja on jo oppinut tekemään jotakin hyötyä. Hänet voi ottaa neljästäkymmenestä kruunusta vuodessa. Hei, ukot, nyt saatte rahoja, eikä tarvitse antaa. Neljäkymmentä kruunua pojasta! Sillä tavalla sitä huutokauppaa nyt pidetään sanoi Kalajoen kirkkoväärtti kun juovuspäissä huusi oman turkkinsa."

"Minä otan sen viidestäkymmenestä", kuului ääni joukosta.

"Tiedä huutia, Länsikylän Lassi! Sinä et ymmärrä mitään huutokaupasta, sanoi nimismies Levämäen Jannelle myydessään hänen talonsa ryöstöhuutokaupalla. Poika on siivo ja nokkela, tekee jo hyötyä, ei valehtele eikä varasta. Neljästäkymmenestä kruunusta otan sen itsekin."

Kun kirjotan paperille nämät ensimäiset julkisen kiitoksen sanat, mitä minusta on lausuttu, niin hymyily karkottaa sen usvapilven, mikä vielä neljänkymmenen yhdeksän vuoden perästä tahtoo laskeutua silmieni yli tuota päivää muistellessa. Tiedättekö miksi? Sentähden kun vertaan niitä niihin julkisiin kiitossanoihin, mitkä sitä lähinnä minusta lausuttiin. Se tapahtui valtuusmiesvaalissa kaksikymmentä vuotta sitte. "Mies, jolla on monipuoliset tiedot, suuri työkyky ja vilkas harrastus yleisiin asioihin", silloin sanottiin.

Molemmilla kerroilla teki reklaami vaikutuksensa. Valtuusmieheksi minä tulin ja Pohjosen Jaska osti minut kolmestakymmenestä kahdesta kruunusta kuudestakymmenestä äyristä.

Sitte huudettiin Hanna esiin. Häntäkin huutokaupan pitäjä kehui kaikin tavoin. Kartata villoja ja tehdä puolia kankaan kutojalle hän jo osasi. Luku oli hänelle käsittämättömän helppoa, niin että hän piankin kävisi läpi tuon viheliäisen kansakoulun, herrojen keksinnön, jonka kansa syntiensä tähden oli saanut niskoilleen.

"Nouseppas pystyyn, tyttö, jotta miehet saavat nähdä, kuinka tukevaruumiinen sinä olet. Pientä karjaa hoitamaan ja porsaita paimentamaan hän jo ensi kesänä kelpaa. Hänet sinä voit ottaa viidestäkymmenestä, Länsikylän Lassi; sillä kalliimmaksi hän joka tapauksessa tulee kuin poika."

"Kuusikymmentä viisi kruunua on tarjottu", kuului ääni ovensuusta.

"Niin kalliita ryökkinöitä ei täällä maalla ruukata, Penttilä. Se voi olla sopiva hinta teaatteritytöistä ja tanssimamselleista, joita sanoit nähneesi Tukholmassa. Mökkiläisen tyttö saa toki mennä halvemmasta. Sanoitko sinä viiskymmentäviisi, Antti? Hitto vieköön, jos annamme enemmän kuin viisikymmentä. Tuo saakelin Hakalan Juha aivan vie meidät vararikkoon kakarajoukollansa. Lyödäänkö tasan viisikymmentä, Antti?"

"Lyö jos uskallat", sanoi vuohi akalle.

"No onneksi olkoon, Antti! Kuluta terveydellä. Nyt sinä ensin voit pitää häntä aputyttönä kuusi vuotta, kunnes hän on lukenut edes, ja ansaita hyvät rahat hänestä, ja sitte saat siitä oikein kotona kasvaneen palkkapiian. Niin, niin, Antti, sinä olet aina osannut oikein pelata naisväen kanssa."