Part 2

Herman vapisi kuin tiikeri, odottaessaan määrättyä aikaa. Kello kymmenen illalla seisoi hän jo kreivittären talon luona. Oli kauhea ilma: tuuli ulvo, märkää lunta sateli sinkaleittain; lyhdyt valaisivat hämärästi; kadut olivat tyhjät. Toisinaan kulki laihalla konillaan kuorma-ajuri, katsellen myöhäistä ohikulkijaa. Herman oli takkisillaan, tuntematta tuulta ja lunta. Vihdoin tuli kreivittären vaunut esille. Herman näki, kuinka palvelijat saattoivat käsivarresta köyryistä naista, joka oli kääritty soopeliturkkiin ja kuinka hänen jäljestään vilahti hänen kasvattinsa, ohukainen viitta yllä, paljain päin, ja koristettuna tuoreilla kukilla. Vaunut suljettiin. Ne vyörivät raskaasti kuohkeassa lumessa. Ovenvartija pani ovet kiinni. Ikkunat kävivät pimeiksi. Herman rupesi kävelemään aution talon ympärillä; hän astui lyhdyn luo, katsoi kelloaan: oli kaksikymmentä minuttia yli yksitoista. Hän jäi lyhdyn luo, katsella tuijottaen kellon viisaria ja odottaen jäljellä olevat minutit. Säntilleen puoli kaksitoista Herman meni kreivittären portaille ja astui kirkkaasti valaistuun eteiseen. Ovenvartijaa ei ollut. Herman juoksi ylös, aukaisi oven ja näki palvelijan, joka makasi lampun alla, vanhanaikuisessa, likaisessa nojatuolissa. Kevein, vakavin askelin kulki Herman hänen ohitsensa. Sali ja vierashuone olivat pimeät. Lamppu valaisi ne heikosti eteisestä. Herman meni makuuhuoneesen. Kaapin edessä, joka oli täynnä vanhoja jumalankuvia, hämärsi kultainen lamppu. Virttyneet silkkiverhoiset nojatuolit ja sohvat, joista kulloitus oli lähtenyt, seisoivat surullisessa järjestyksessä pitkin kiinalaisilla tapeteilla peitettyjä seiniä. Seinällä riippui kaksi portrettia, Parisissa Madame Lebrun'in maalaamia. Toinen niistä kuvasi noin neljänkymmenen vuoden vanhaa miestä, punakkaa ja lihavaa, puettuna vaaleanviheriäiseen pukuun, ja tähti rinnassa; toinen -- nuorta kaunotarta, jolla oli kotkannenä, hiukset ohimoista sileäksi kammatut ja ruusu jauhotetuissa hiuksissaan. Kaikissa nurkissa seisoi porsliinisia paimentyttöjä, pöytäkello, kuuluisan Leroy'n tekoa, koreja, pyörätuoleja, viuhkoja ja kaikenlaisia naisten koruja, keksittyjä kuluneen vuosisadan lopulla yhdessä Montgolfierin pallon ja Mesmerin magnetismin kanssa. Herman meni väliseinän taakse, jossa seisoi pieni rautainen sänky: oikealla oli ovi, joka vei työhuoneesen; vasemmalla -- toinen, käytävään. Herman aukasi sen, näki kapeat kiertoportaat, jotka veivät kasvattiraukan huoneesen... Mutta hän palasi ja meni pimeään työhuoneesen.

Aika kului hitaasti. Kaikki oli hiljaa. Vierashuoneessa löi kello kaksitoista, ja kaikki vaikeni taas. Herman seisoi, nojaten kylmää uunia vastaan. Hän oli levollinen; hänen sydämensä tykytti tasaisesti, niinkuin sen, joka on päättänyt tehdä jotain vaarallista, vaan välttämätöintä. Kello löi yksi ja kaksi, ja hän kuuli vaunujen kaukaisen rätinän. Ehdoton levottomuus valtasi hänen. Vaunut tulivat ja seisattuivat. Hän kuuli kolinan, astinta alas laskettaessa. Talossa ruvettiin liikkumaan. Palvelijat juoksivat, kuului ääniä, ja kreivitär, tuskin voiden liikkua, astui sisään ja laskeutui volterilaiseen nojatuoliinsa. Herman katseli ra'osta. Lisaveta Ivanovna kulki hänen ohitsensa. Herman kuuli hänen kiireiset askeleensa portaiden astimilla. Hänen sydämessään kuului jotakin tunnonvaivain tapaista, joka taas vaikeni. Hän kivettyi.

Kreivitär alkoi riisua päältään peilin edessä. Irroitettiin kukilla koristettu tanu; otettiin puuteroitu valetukka hänen harmaasta ja tasaiseksi keritystä päästään. Neuloja karisi sateena hänen ympärillään. Keltainen, hopealla ommeltu leninki putosi hänen turponeiden jalkojensa juureen. Herman oli hänen toalettinsa inhottavimpien salaisuuksien todistajana; vihdoin oli kreivittärellä jäljellä mekko ja yömyssy: tässä, hänen iälleen sopivimmassa pu'ussa näytti hän vähemmin hirvittävältä ja rumalta.

Niinkuin kaikki vanhat ihmiset yleisesti, sairasti kreivitär unettomuutta. Riisuttuaan yltään, kävi hän istumaan ikkunan luo nojatuoliinsa ja laittoi pois neitsyet. Kynttelit vietiin pois; huonetta valaisi ainoastaan lamppu jumalainkuvain edessä. Kreivitär istui aivan keltaisena, liikuttaen riippuvia huuliaan ja kiikutellen ruumistaan oikealle ja vasemmalle. Hänen sumeissa silmissään kuvautui ajatuksen täydellinen poissa olo; katsellessa häntä, olisi voinut luulla, että hirveän ämmän kiikutus ei ollut vapaatahtoinen, vaan salaisen galvanismin vaikuttama.

Äkkiä nämä kuolleet kasvot selittämättömästi muuttuivat. Huulet taukosivat liikkumasta, silmät vilkastuivat; kreivittären edessä seisoi tuntematoin miesihminen.

-- Elkää peljästykö, Jumalan tähden, elkää peljästykö! sanoi tämä selvällä ja hiljaisella äänellä. Minulla ei ole aikomusta vahingoittaa teitä; minä tulen rukoilemaan teiltä yhtä suosion-osotusta.

Kreivitär katseli häntä ääneti, eikä näyttänyt kuulevan häntä. Herman luuli häntä kuuroksi ja, kumartuen aivan hänen korvansa luo, kertoi hänelle saman. Ämmä oli vaiti edelleen.

-- Te voitte, jatkoi Herman, matkaansaattaa elämäni onnen, ja se ei maksa teille mitään; minä tiedän, että voitte panna onnenkaupalle kolme korttia perätysten...

Herman pysähtyi. Kreivitär näkyi käsittäneen, mitä häneltä vaadittiin, hän näkyi etsivän sanoja vastaukseksi.

"Se oli leikkiä", sanoi hän vihdoin: "vannon teille, se oli leikkiä!"

-- Se ei ole leikin asia, vastasi vihaisesti Herman. Muistatteko Tshaplitskia, jota autoitte voittamaan?

Kreivitär nähtävästi hämmästyi. Hänen muotonsa kuvasi kovaa sielunliikuntoa; mutta hän vaipui kohta entiseen tunnottomuuteensa.

-- Voitteko, jatkoi Herman, määrätä minulle nuo kolme varmaa korttia?

Kreivitär oli vaiti; Herman jatkoi:

-- Ketä varten säilytätte te salaisuuttanne? Lastenlapsiako varten? He ovat rikkaita ilmankin; eiväthän he tiedä rahan arvoakaan. Tuhlaajaa teidän kolme korttia ei auta. Kuka ei osaa säilyttää isänperintöä, se kuitenkin kuolee köyhyydessä, vaikka olisi mitä pirullisia ponnistuksia tahansa. Minä en ole tuhlaaja; minä tiedän rahan arvon. Teidän kolme korttia minulta ei mene hukkaan. No!...

Hän seisattui ja odotti vavisten vastausta. Kreivitär oli vaiti; Herman kävi polvilleen.

-- Jos koskaan, sanoi hän, sydämenne on tuntenut rakkautta, jos muistatte sen ihastusta, jos edes kerran olette hymyilleet vastasyntyneen pojan itkiessä, jos jotakin ihmisellistä koskaan on rinnassanne sykkinyt, niin rukoilen teitä puolison, rakastetun, äidin tunteilla, kaikella, mitä pyhää elämässä löytyy, älkää kieltäkö pyyntöäni, ilmaiskaa salaisuutenne, mitä teille siitä?... Kenties siihen on yhdistetty hirveä synti, ikuisen autuuden turmelus, pirullinen sopimus. -- Ajatelkaa: te olette vanha, kauan teidän ei ole elettävä -- minä olen valmis ottamaan syntinne sielulleni. Ilmaiskaa minulle vaan salaisuutenne. Ajatelkaa, että ihmisen onni on teidän käsissänne; että en ainoastaan minä, vaan lapseni, lastenlapseni ja lastenlasten lapseni ovat siunaavat teidän muistoanne ja kunnioittavat pyhyyttä...

Kreivitär ei vastannut sanaakaan. Herman nousi ylös.

-- Vanha noita! sanoi hän, kiristäen hampaitaan; vaan kyllä minä pakoitan sinua vastaamaan.

Näin sanoen otti hän taskustaan pistoolin.

Nähdessään pistoolin kreivitär toistamiseen näytti kovaa mielenliikuntoa. Hän heitti päänsä taaksepäin ja nosti kätensä, ikäänkuin suojellakseen itseään laukausta vastaan -- sitte vaipui hän selälleen ja jäi liikkumattomaksi.

-- Herjetkää lapsettelemasta, sanoi Herman, tarttuen hänen käteensä. Kysyn viimeisen kerran: tahdotteko sanoa minulle nuo kolme korttia? tahdotteko vai ette?

Kreivitär ei vastannut. Herman näki, että hän oli kuollut.

IV.

Lisaveta Ivanovna istui huoneessaan, vielä tanssijaispu'ussaan, vaipuneena syvällisiin mietteisin. Tultuaan kotia, kiirehti hän laittamaan pois unisen neitsyen, joka vastenmielisesti tarjosi hänelle palvelustaan, sanoi riisuvansa itse, ja vavisten meni huoneesensa, luullen siellä löytävänsä Hermanin ja toivoen olla häntä löytämättä. Ensi silmäykseltä vakuuttautui hän ettei häntä siellä ollut ja kiitti sallimaa esteestä, joka oli tullut heidän yhtymyksensä väliin. Hän istuutui, riisuutumatta, ja rupesi muistuttelemaan seikkoja, jotka niin lyhyessä ajassa olivat hänet niin kauas vieneet. Ei ollut kulunut kolmea viikkoa siitä kuin hän ensi kerran näki ikkunasta nuoren miehen, -- ja nyt oli hän jo kirjeenvaihdossa hänen kanssaan ja tämä oli ehtinyt pyytää häneltä yöllistä yhtymystä! Hän tiesi hänen nimensä, ainoastaan siitä, että muutamat hänen kirjeistään olivat allekirjoitetut; ei koskaan ollut hän hänen kanssaan puhunut, ei kuullut hänen ääntään, ei koskaan ollut kuullut hänestä mitään ... aina tähän iltaan asti. Kummallista! Samana iltana tanssijaisissa oli Tomski, suutuksissa nuorelle ruhtinatar Pauline Z--lle, joka, vastoin tavallisuutta, ei virnaillut hänen kanssaan, tahtonut kostaa, näyttämällä kylmäkiskoisuutta: hän kutsui Lisaveta Ivanovnan ja tanssi hänen kanssaan loppumattoman masurkan. Koko ajan suottaili hän hänen kiihkostaan insinööri-upsiereihin, vakuuttaen tietävänsä paljoa enemmän, kuin hän voi luullakaan, ja toiset hänen piloistaan olivat niin sattuvia, että Lisaveta Ivanovna muutamia kertoja luuli hänen tietävän hänen salaisuutensa.

-- Mistä te kaiken tuon tiedätte? kysyi hän hymyillen.

"Olen kuullut teille tutun henkilön ystävältä", vastasi Tomski, "hyvin merkilliseltä mieheltä."

-- Kuka se merkillinen mies on?

"Hänen nimensä on Herman."

Lisaveta Ivanovna ei vastannut mitään; mutta hänen kätensä ja jalkansa kävivät kylmiksi...

"Tämä Herman", jatkoi Tomski, "on todella romantillinen henkilö: hänellä on Napoleonin profiili ja Mefistofeleen sielu. Minä luulen, että hänen omallatunnollaan on varmaankin kolme rikosta. Kuinka te olette vaalea!"

-- Päätäni kivistää... Mitäs teille Herman ... vai mikä hänen nimensä onkaan ... on puhunut?...

"Herman ei ole ollenkaan tyytyväinen ystäväänsä: hän sanoo, että hänen sijassaan hän tekisi aivan toisin... Minäpä luulen, että te olette Hermanilla itsellä silmällä; ainakaan hän ei välinpitämättömänä kuuntele ystävänsä rakastuneita huudahduksia."

-- Missäs hän on minun sitte nähnyt?

"Kirkossa kentiesi, kävelyllä!... Jumala hänen ties! ehkä huoneessanne teidän maatessa: kyllä hänellä paikkoja on..."

Kolme naista, jotka tulivat heidän luo, kysyen: "oubli ou regret?" keskeyttivät puhelun, joka kävi tuskallisen hauskaksi Lisaveta Ivanovnalle.

Nainen, jonka Tomski valitsi, oli itse ruhtinatar Z... Hän ehti selittäidä, tanssimalla yhden piirin liikaa ja pyörimällä yhden kerran liikaa tuolinsa edessä. Tomski, palatessaan paikalleen, ei ajatellut enää Hermania eikä Lisaveta Ivanovnaa, joka välttämättä tahtoi uudistaa katkaistua puhelua, mutta masurkka loppui ja kohta sen jäljestä lähti vanha kreivitär pois.

Tomskin sanat eivät olleet muuta kuin lavertelemista; mutta ne lankesivat syvään nuoren haaveksijattaren sieluun. Tomskin piirtämä portretti oli hänen oman hänestä tekemän kuvan kaltainen ja, kiitos uusimpien romaanien, tuo jo inhoittava henkilö peloitti ja kiinnitti hänen mielikuvitustaan. Hän istui, alastomat käsivarret ristissä, pää kumarruksissa avatulla rinnalla, jota vielä kukat koristivat... Äkkiä aukeni ovi, ja Herman astui sisään. Lisaveta Ivanovna vapisi...

-- Missä olette olleet? kysyi hän säikähtyneellä kuiskutuksella.

"Vanhan kreivittären makuuhuoneessa", vastasi Herman; "minä tulen suoraan sieltä. Kreivitär kuoli."

-- Herra Jumala! mitä te sanotte?...

"Ja näköään", jatkoi Herman, "olen minä syypää hänen kuolemaansa."

Lisaveta Ivanovna katsahti häneen, ja Tomskin sanat kaikuivat hänen sielussaan: _sillä miehellä on varmaankin kolme rikosta omallatunnollaan!_ Herman istui ikkunalle hänen viereensä ja kertoi kaikki.

Lisaveta Ivanovna kuunteli häntä kauhistuksella. Ja siis, nuo innokkaat kirjeet, nuo kiihkeät pyynnöt, tuo röyhkeä, itsepäinen vainoominen -- kaikki tuo ei ollutkaan rakkautta! Rahaa -- sitä hänen sielunsa isosi! _Hän_ siis ei voinut tyydyttää tämän halua ja tehdä häntä onnelliseksi! Kasvatti-raukka ei ollut muuta kuin rosvon, hyväntekijättärensä murhaajan sokea apuri!... Katkerasti itki hän myöhäisessä, tuskallisessa katumuksessaan. Herman katseli häntä ääneti: hänenkin sydäntänsä särki; vaan ei tyttöraukan kyyneleet, eikä hänen surunsa ihmeteltävä viehätys liikuttaneet hänen tylyä sieluaan. Hän ei tuntenut omantunnon vaivoja ajatellessa ämmän kuolemaa. Yksi häntä vaan kauhistutti: salaisuuden palautumatoin häviö, salaisuuden, josta hän rikastumista odotti.

-- Te olette hirviö! sanoi vihdoin Lisaveta Ivanovna.

"Minä en tahtonut hänen kuolemaansa", vastasi Herman, "pistoolini ei ole ladattu."

He vaikenivat.

Tuli aamu. Lisaveta Ivanovna sammutti loppuunpalavan kynttelin; hämärä valo valaisi hänen huoneensa. Hän pyyhki kyyneleiset silmänsä ja katsahti Hermaniin: hän istui ikkunalla kädet ristissä synkän näköisenä. Tässä asemassa muistutti hän ihmeteltävästi Napoleonin kuvaa. Yhtäläisyys hämmästytti Lisaveta Ivanovnaakin.

-- Kuinka te menette ulos luotani? sanoi vihdoin Lisaveta Ivanovna. Minä arvelin viedä teidät salaisia portaita myöten; mutta on mentävä makuuhuoneen kautta, ja minä pelkään.

"Sanokaa, miten löydän salaiset portaat, niin menen."

Lisaveta Ivanovna nousi, otti piirongista avaimen, antoi sen Hermanille tarkkojen neuvojen ohessa. Herman puristi hänen kylmää kättänsä, suuteli hänen kumartunutta päätään ja meni ulos.

Hän laskeutui kiertoportaita myöten ja tuli taas makuuhuoneesen. Kuollut istui kangistuneena; sen kasvot osoittavat syvällistä rauhaa. Herman seisattui sen eteen, katseli kauan, ikäänkuin tahtoen vakuuttautua hirveästä todellisuudesta; vihdoin meni hän työhuoneesen, löysi tapettien takaa oven, ja alkoi käydä pimeitä rappuja, kummallisten tunteiden valtaamana. "Näitä samoja portaita myöten -- ajatteli hän -- kenties kuusikymmentä vuotta takaperin, samaan makuuhuoneesen, tähän samaan aikaan, puettuna koruommeltuun kauhtanaan, kammattuna à l'oiseau royal, painaen rintaansa vasten kolmikolkkaista hattua, hiiviskeli onnellinen nuori mies, jo kauan sitte haudassa mädännyt; ja tänään lakkasi hänen rakastettunsa sydän sykkimästä..."

Alaalla löysi Herman oven, jonka hän aukaisi samalla avaimella, ja ilmestyi läpikäytävässä, joka vei hänen kadulle.

V.

Kolme päivää tuon onnettoman yön jälkeen, kello yhdeksän aamulla, lähti Herman ---- luostariin, jossa kreivitär vainajalle oli ruumis-saarna pidettävä. Tuntematta katumusta, hän yhtä kaikki ei voinut kokonaan tukehduttaa omaatuntoaan, joka hänelle toisti: sinä olet ämmän murhaaja! Omaten vähän totista uskoa, oli hänellä paljon etuluuloa. Hän luuli että kreivitär vainajalla saattoi olla vahingollinen vaikutus hänen elämäänsä, ja päätti mennä hautajaisiin, pyytääkseen häneltä anteeksi.

Kirkko oli täysi. Herman voi töin tuskin tunkeutua väkijoukon läpi. Arkku seisoi komeana katafalkilla samettisen rankisen alla. Vainaja makasi siinä, kädet rinnalla, karikkatanu päässä ja valkoinen atlassileninki yllä. Ympärillä seisoi hänen kotiväkensä: palvelijat mustissa kauhtanoissa, nauhat olkapäillä ja kynttelit kädessä; sukulaiset syvässä surupu'ussa -- lapset, lastenlapset ja lastenlasten lapset. Ei kukaan itkenyt; kyyneleet olisivat olleet une affectation. Kreivitär oli niin vanha, ett'ei hänen kuolemansa voinut ketäkään kummastuttaa ja että hänen sukulaisensa jo kauan pitivät hänen elähtyneenä. Kuuluisa pappi piti ruumissaarnan. Yksinkertaisilla ja liikuttavilla sanoilla esitti hän hurskaan rauhallista eroa, jonka pitkä ikä oli hiljaisena, ylentävänä valmistuksena kristilliseen loppuun. "Kuolon enkeli", sanoi puhuja, "löysi hänen valvovana autuaallisissa ajatuksissa ja odottavana keskiyön ylkää." Menot toimitettiin, kuin surun säädyllisyys vaati. Ensiksi menivät sukulaiset heittämään vainajaa hyvästi. Sitten astuivat monilukuiset vieraat, tulleet kunnioittamaan sitä, joka niin kauan oli ollut osanottajana heidän maailmallisissa iloissaan. Heidän jälkeen tulivat kaikki kotoiset. Vihdoin lähestyi vanha vallasnainen, joka oli vainajan ikäinen. Kaksi nuorta tyttöä talutti häntä. Hän ei voinut kumartua maahan -- ja hän yksin vuodatti muutamia kyyneleitä, suudellessaan ruumiin kylmiä käsiä. Hänen jälkeensä päätti Herman mennä arkun luo. Hän kumarsi maahan ja makasi muutaman minutin kylmällä, havuilla peitetyllä permannolla; vihdoin nousi hän ylös, kalvaana kuin ruumis, nousi katafalkin astimelle ja kumarsi... Silloin oli hän näkevinään että kuollut pilkallisesti katsahti häneen, vilkuttaen toista silmäänsä. Herman, nopeasti peräytyen, astui hairaan ja romahti pitkälleen maahan. Hänet nostettiin ylös. Samassa vietiin Lisaveta Ivanovna pyörryksissä ulos. Tämä tapahtuma häiritsi hetkeksi surullisten menojen juhlallisuutta. Läsnäolevien kesken syntyi kumeaa huminaa, ja laiha kamariherra, vainajan läheinen sukulainen, kuiskutti hänen vieressään seisovan englantilaisen korvaan, että nuori upsieri oli hänen äpäräpoikansa, johon englantilainen vastasi kylmästi: Oh!

Koko päivän oli Herman tavattoman hajamielinen. Syödessään yksinäisessä ravintolassa, hän, vastoin tavallisuutta, joi hyvin paljo, toivossa tukahduttavansa sisällistä mielenliikuntoaan. Mutta viini kiihdytti yhä enemmän hänen kuvitustaan. Palattuaan kotia, heittäytyi hän riisuutumatta vuoteelleen ja nukkui sikeästi.

Hän heräsi vasta yöllä: kuu valaisi hänen huoneensa. Hän katsoi kelloaan: oli neljännestä vailla kolme. Uni häneltä katosi; hän istui vuoteelle ja ajatteli vanhan kreivittären hautajaisia.

Silloin katsoi joku kadulta ikkunaan ja meni oitis pois. Herman ei ottanut sitä huomatakseen. Minutin perästä kuuli hän, että ovi avattiin etuhuoneessa. Herman luuli, että hänen palvelijansa, juopuneena tavallisuuden mukaan, palasi yömatkaltaan. Mutta hän kuuli tuntemattoman käynnin: joku käveli, hiljaa sipsuttaen tohveleita. Ovi aukeni: sisään astui nainen, valkoinen vaate yllä. Herman luuli hänen vanhaksi imettäjäkseen ja ihmetteli -- mikä hänen toi siihen aikaan. Mutta valkoinen nainen ilmestyi äkkiä hänen edessään -- ja hän tunsi kreivittären!

-- Tulin luoksesi vastoin tahtoani, sanoi hän lujalla äänellä; minut käskettiin täyttämään pyyntösi. Kolmisilmä, seitsensilmä ja ässä voittavat sinulle perätysten, mutta ehdolla, ett'et vuorokaudessa käytä enempää, kuin yhtä korttia ja ett'et ikänäsi sitten enää pelaa. Annan sinulle anteeksi kuolemani, ehdolla, että nait kasvattini Lisaveta Ivanovnan...

Näin sanoen hän hiljaa kääntyi, meni ovelle ja katosi, sipsuttaen tohveleita. Herman kuuli eteisen oven jyskähtävän ja näki, kuinka joku taas katsoi hänen ikkunaansa.

Pitkään aikaan ei hän voinut tointua. Hän meni toiseen huoneesen. Palvelijansa makasi lattialla; töin tuskin sai Herman hänet hereille. Hän oli humalassa, kuin tavallisesti; mitään selkoa ei häneltä voinut saada. Eteisen ovi oli suljettu. Herman palasi huoneesensa, sytytti kynttelin ja kirjoitti muistiin näkemänsä.

VI.

Kaksi aatetta ei voi yhdessä olla henkisessä luonnossa, samoin kuin kaksi oliota fyysillisessä maailmassa ei voi olla samalla paikalla yht'aikaa. Kolmisilmä, seitsensilmä ja ässä peittivät kohta Hermanin mielikuvituksessa kuolleen kreivittären kuvan. Kolmisilmä, seitsensilmä ja ässä eivät lähteneet hänen päästään, vaan liikkuivat hänen huulillaan. Nähdessään nuoren tytön, sanoi hän: "kuinka hän on solakka! oikea herttakolmonen". Kun häneltä kysyttiin: "mitä kello on?" vastasi hän: "viisi minuttia vailla seitosta". Jokainen möhömahanen miesihminen muistutti hänelle ässää. Kolmisilmä, seitsensilmä ja ässä vainosivat häntä unessa, milloin missäkin muodossa; kolmisilmä kukoisti hänen edessään kauniina kukkana, seitsensilmä esiintyi götiläisenä korttina, ässä äärettömänä hämähäkkinä. Kaikki hänen ajatuksensa sulivat yhteen -- käyttää hyväkseen salaisuutta, joka hänelle niin paljo oli maksanut. Hän kävi ajattelemaan virkaeroa ja matkustusta. Hän tahtoi Parisin julkisissa pelihuoneissa temmata aarteen hurmoittuneelta onnettarelta. Sattumus vapautti hänet puuhista.

Moskovassa oli muodostunut seura rikkaista pelureista, kuuluisan Tshekalinskin johdolla, joka oli kuluttanut ikänsä korttien ääressä ja voittanut miljooneja vekseleissä, hävittäen puhdasta rahaa. Monivuotinen kokemus oli voittanut hänelle toverien luottamuksen, ja vierasvarainen talo, mainio kokki, ystävällisyys ja hilpeys olivat hankkineet hänelle yleisön kunnioituksen. Hän saapui Pietariin. Nuoriso tulvasi hänen luo, unhottaen tanssijaiset korttien takia ja etuuttaen faaraopelin houkutukset lemmenkauppojen viehätyksille. Narumov vei sinne Hermanin.

He kulkivat monen komean huoneen kautta, jotka olivat täynnä kohteliaita palvelijoita. Väkeä oli kaikkialla. Muutamat kenraalit ja salaneuvokset pelasivat whistiä; nuoria miehiä venyi sohvilla. Vierashuoneessa, pitkän pöydän takana, jonka ympärillä tungeskeli noin parikymmentä pelaajaa, istui isäntä, pitäen pankkia. Hän oli noin kuudenkymmenen vuoden vanha mies, ulkomuodoltaan arvokkaan näköinen; pään peitti harmaat hiukset; täydet, verevät kasvot osottivat hyväsydämisyyttä; silmät loistivat, ainaisen hymyn elähyttäminä. Narumov esitteli hänelle Hermanin. Tshekalinski puristi ystävällisesti hänen kättään, pyysi olemaan kursailematta ja jatkoi peliä.

Jako kesti kauan. Pöydällä oli enemmän kuin kolmekymmentä lehteä. Tshekalinski pysähtyi jokaisen heiton jälkeen, antaakseen pelaajoille aikaa toimia, kirjoitti muistiin häviön, kohteliaasti kuunteli heidän vaatimuksiaan, vielä kohteliaammin käänsi lehden kulmaa liikaa, jotka jo hajamielisenä oli kääntänyt. Vihdoin loppui jako. Tshekalinski sakasi kortit ja valmistautui taas jakamaan.

-- Sallikaa minun määrätä kortti, sanoi Herman, kurottaen kättään lihavan herran takaa, joka siinä punkteerasi.

Tshekalinski hymyili ja kumarsi ääneti, nöyrän suostumuksen merkiksi. Narumov, nauraen, toivotti Hermanille onnea pitkän paaston lopuksi ja hyväksi aluksi.

-- Valmis! sanoi Herman, kirjoitettuaan liidulla panoksen kortilleen.

"Kuinka paljon?" kysyi pilkistellen pankin pitäjä, "anteeksi, minä en näe."

-- Neljäkymmentä seitsemän tuhatta, vastasi Herman.

Näistä sanoista kääntyivät silmänräpäyksessä kaikki päät ja kaikki silmät katselivat Hermania.

"Hän on tullut hulluksi!" ajatteli Narumov.

"Sallikaa minun huomauttaa", sanoi Tshekalinski muuttumattomalla hymyllään, että pelinne on liian ankara: ei kukaan ole vielä pannut enemmän kuin kaksisataa seitsemänkymmentä viisi.

-- Mitä? vastasi Herman: tapatteko korttini vai ette?

Tshekalinski kumarsi saman rauhallisen suostumisen nä'öllä.

"Minä tahdoin vaan ilmoittaa teille", sanoi hän, "että, ansainnut kun olen toverieni luottamuksen, en voi jakaa muuten, kuin puhtaalla rahalla. Puolestani olen kyllä vakuutettu, että sananne on tarpeeksi, mutta pelin ja laskujen järjestystä varten, pyydän teitä panemaan rahat kortille."

Herman otti taskustaan pankkipiletin ja antoi sen Tshekalinskille, joka, pikaisesti sitä silmäiltyään, pani sen Hermanin kortille.

Hän rupesi jakamaan. Oikealla oli yhdeksänsilmä, vasemmalla kolmisilmä.

-- Voitti! sanoi Herman, näyttäen korttiaan.

Pelaajien kesken alkoi kuulua kuisketta. Tshekalinski rypisti silmiään; mutta kohta palasi hymy taas hänen kasvoihinsa.

"Suvaitsetteko ottaa rahanne?" kysyi hän Hermanilta.

-- Tehkää hyvin.

Tshekalinski otti taskustaan muutamia pankkipilettejä ja suoritti oitis maksun. Herman otti vastaan rahansa ja meni pois pöydän luota. Narumov ei voinut koota ajatuksiaan. Herman joi lasillisen limonadia ja lähti kotia.

Seuraavana päivänä illalla, tuli hän taas Tshekalinskin luo. Isäntä piti pankkia. Herman astui pöydän luo; punkteeraajat antoi hänelle oitis sijaa. Tshekalinski kumarsi hänelle ystävällisesti.

Herman odotti uutta jakoa, asetti kortin, pantuaan sen päälle neljäkymmentä seitsemän ruplaa ja eilisen voittonsa.

Tshekalinski rupesi jakamaan. Sotamies tuli oikealle, seitsensilmä vasemmalle.

Herman aukaisi seitsensilmän.

Kaikki ällistyivät. Tshekalinski joutui, näköään, hämille. Hän luki yhdeksänkymmentä neljä tuhatta ja antoi Hermanille. Herman otti ne kylmäkiskoisesti ja samassa poistui.