Part 3

»— Ja silloin oli hänen vastustajansa kyllin röyhkeä sanoakseen, että hän taisteli muka minun vuokseni! Sinä iltana lähetti haavoittunut minua noutamaan ja kertoi minulle pöyristyttäviä asioita. Hän oli huomannut, että yksi Beaucaire'in entisiä palvelijoita nyt seisoi tämän Chateaurien'in asunnon ovella. Beaucaire oli kadonnut päivää ennen Chateaurien'in saapumista. Kapteeni Badger tarkkasi Chateaurien'iâ lähemmin heidän seuraavalla kertaa tavatessaan ja totesi, että tämä olikin kadonnut Beaucaire. Suuttuneena julisti hän hänet heti huijariksi. Hän ei kuitenkaan minua säästääkseen, tahtonut paljastaa, että mies oli Beaucaire. Hän tahtoi säästää minulta sitä nöyryytystä, että olin seurapiiriin tuonut parturin, mutta se salaisuus rasitti hänen mieltään, kunnes hän lopulta lähetti noutamaan minua ja kertoi minulle, kuinka asia oli. Minä suutuin ja ajattelin vain tämän rikoksen sovittamista. Minä tulin sir John Wimpledonin pitoihin. Siellä kerroin kuulemani sir Hughille ja näille muille herroille Me tarkkasimme miestä ja hämmästyimme, ettemme olleet ennen huomanneet asian todellista laitaa. Teidän armonne, nämä herrat ovat kunnon miehiä ja heillä on kylmän arvostelun kyky. Herra Molyneux oli hänen varamiehensä kaksintaistelussa kapteeni Badgerin kanssa ja oli sangen ylpeä siitä luottamustoimesta. Mutta herra Molyneux, sir Hugh, herra Bantison, jokainen tunsi hänet. Hänen hienoista kasvoistaan ja vaaleista hiuksistaan huolimatta oli seikkailija Beaucaire'in leima ilmiselvänä hänen otsallaan. Katsokaa häntä, neiti, uskaltaako hän asettua teidän tarkattavaksenne. Tehän näitte Beaucaire'in silloin, kun hänet ajettiin ulos. Eikö tuo ole sama mies?»

Beaucaire astahti neidon eteen. Tämän kalpeat kasvot värähtivät.

»Katsokaa minua!» sanoi Beaucaire.

»Oo, oo!» kuiskasi neiti käheästi ja vetäytyi vaunuin sisään.

»Onko se hän?» huusi herttua.

»Minä en tiedä — en osaa sanoa —»

»Vielä silmänräpäys! Minä pyysin näiltä herroilta lupaa saada piiskauttaa häntä ja siten sovittaa sen häväisyn, jonka onnettomuudeksi olin tullut tehneèksi Bathille ja varsinkin teille. He suostuivat siihen, etteivät estäisi minua eivätkä sekaantuisi asiaan. Minä läksin varhain pois sir John Wimpledonin juhlasta voidakseni panna aikeeni täytäntöön ja ruoskittaa tuota petturia teidän nähtenne, se kun olisi ollut asianmukainen hyvitys naiselle, jonka läheisyyteen hän on rohjennut tunkeutua.»

»Ylhäisyyshän velvoittaa?» lausui Beaucaire hienosti kysyvällä sävyllä.

»Ja nyt, neiti», jatkoi herttua, »en pidätä teitä enää sekuntiakaan. Minä vetoan hyvään tarkoitukseeni ja pyydän teitä olemaan vakuutettu, että halu kostaa inhoa, häväisyä ja pyrkimys palvella teitä ovat olleet Wintersetin ylimpinä johtotähtinä.»

»Hyvä!» huusi Beaucaire raukealla äänellä.

Lady Mary kumartui häntä kohti pelon ilme katseessaan »Onko se valhetta?» sopersi hän.

»Herran ei pitäisi olla niin suurta sukua. Hän olisi voinut muuten kirjoittaa pienen kirjan.»

»Te siis sanotte, että se on valhetta?» huudahti neiti henkeä pitäen.

»Herra nähköön! Eikö hän vielä ole vakuutettu?» huudahti Bantison. »Mies, ettekö ollut lähettilään parturina?»

»Onhan se valhetta?» kuiskasi neiti.

»Hän osoitti suurenmoista taitoa, neiti. Kuinka kauan arvelette, neiti, hänen ylhäisyytensä Wintersetin harjoitelleen tätä puhetta sen ensin kirjoitettuaan? Siinä on sekaisin totta ja silkkaa runoilua. Herrasta on tullut kirjallinen mies. Ehkäpä semmoinen miellyttää häntä enemmän kuin taistelu. Haha!»

Bantison purskahti heleään nauruun. »Onko Ranskan herroilla tapana taistella palvelijain kanssa? Haha! Mainio maa! Me englantilaiset teemme niinkuin tänä iltana: me annamme palkollisten tapella keskenään.»

»Ja pysyttelemme itse hiukan taempana», lisäsi Beaucaire ja katsoi herttuaan. »Mutta anteeksi», sanoi hän ilkkuen, »nyt muistan jotakin. François, anna herra Bantisonille ja muille herroille takaisin heidän aseensa.»

»Tahdotteko vastata erääseen kysymykseen?» kysyi Molyneux sävyisästi.

»Mielelläni, herra.»

»Oletteko koskaan ollut parturi?»

»En, herra», nauroi nuori mies.

»Joutavia!» huudahti Bantison. »Antakaa minun kysyä häneltä. No, lurjus, tunnustus voi pelastaa teidät vankilasta. Kiellättekö olevanne Beaucaire?»

»Kieltääkö tuommoisen tuomarin edessä?»

»Haa», sanoi Bantison. »Mitä enempää haluatte, Molyneux. Mies, kiellättekö tulleenne Lontooseen lähettilään seurueessa?»

»En, sitä en kiellä.»

»Hän myöntää sen! Ettekö tullut hänen parturinaan?»

»Aivan niin, ystäväni, hänen parturinaan.»

Lady Mary huudahti ja peitti kauhistuneena kasvonsa käsiinsä.

»Se oli ikävä juttu», sanoi Molyneux. »Te taistelitte niinkuin gentlemanni.»

»Minä kiitän teitä, herra.»

»Te sanoitte nimeksenne Beaucaire?»

»Aivan niin, herra.» Hän horjui. Hänen palvelijansa riensivät tukemaan häntä.

»Minä toivon —» jatkoi Molyneux epäröiden. »Piru minut vieköön — mutta olen pahoillani, että olette haavoittunut.»

»Auttakaa sir Hughia vaunuihini», sanoi lady Mary.

»Hyvästi, neiti!» Beaucaire'in ääni oli hyvin heikko. Hän katsoi lady Marya kasvoihin. Tämä ei luonut silmäystäkään häneen.

Sir Hughille sovitettiin mukava tila vaunujen patjoille. Herttua ratsasti arveluttavan lähelle Beaucaire'iä, mutta François tarttui kiivaasti ratsun suitsiin ja pakotti hevosen nousemaan takajaloilleen.

»Miehen palvelijat jumaloivat häntä», sanoi Molyneux.

»Rietasta röyhkeyttä!» huudahti herttua. »Kuinka kauan minun vielä pitää suvaita tuota renkiä ja hänen renkejänsä? Beaucaire, ellette puolenpäivän aikaan huomenna ole poistunut Bathista, viedään teidät vankilaan, ja se piiskaus, josta nyt pelastuitte, tapahtuu siellä moninkertaisesti.»

»Minä olen — kaivohuoneen salongissa — kello yhdeksän — illalla — tasan viikon päästä», vastasi nuori mies kohteliaasti hymyillen, vaikka hänen huulensa olivat värittömät. Sanat veivät melkein kaikki hänen voimansa. »Te saatte pysytellä — taempana — herra. Haha!»

Vaunujen ovi paiskattiin kiinni.

»Neiti — hy-västi!»

»Ajakaa!» sanoi lady Mary.

Beaucaire seurasi vaunuja katseellaan. Kun pyörien kolina ja hevosten kavioiden kopse vähitellen oli häipynyt, putosi nenäliina, jota hän oli painanut kylkeensä, pölyiselle tielle kuin suuri punainen pallo.

»Pelkkiä — ruusuja», sammalsi hän ja kaatui taapäin palvelijainsa syliin.

VIIDES LUKU

Teikarimainen Nash seisoi ovella ja hymyili liehittelevästi ihmisille, jotka edustivat ylhäistä hienoutta ja komeutta. Suuri muotisankari taivutteli ruumistaan yhtämittaisessa sarjassa eri asteisiin sovellettuja, mutta moitteettomia kumarruksia: leskiarmojen edessä hän melkein lakaisi lattiaa syvimmästi kunnioittaen; hiukan arvokkaasti kumarsi hän nuorille teikareille, nerot vastaanotettiin alentuvalla ystävällisyydellä ja veitikkamaisella silmäniskulla; nuorille kaunottarille kumarsi hän isällisen ritarillisesti. Hänen tervehdyksensä mittasi tervehdittävän arvoasteen yhtä täsmälleen kuin varma tuntilasi mittaa ajan.

Bathin kuningas oli onnellinen, sillä neroa, kauneutta, hienoutta — tai lyhyemmin sanoen: aatelismiehiä, kaunottaria, pelureita, teikareita, valtiomiehiä ja runoilijoita — kokoontui hänen valtakuntaansa. Oli vähintäinkin kuin satunäytelmässä tai operetissa. Pelattiin yhä korkeampaa peliä, ja Nashin lippaat täyttyivät kullalla. Jotta hänen ilonsa olisi täydellinen, oli eräs Ranskan kuninkaallinen prinssi, nuori Beaujolais'n kreivi, juuri puolenpäivän aikaan koko komeudessaan saapunut Bathiin Pariisista, Ludvig XV:n lähettilään, markiisi de Mirepoix'n, saattamana, keikaroiva Nash ylisteli suuresti ruhtinaan tuloa, joka oli kunnia Bathille ja myöskin sen seremoniamestarille. Mutta vielä parempi oli, että oli tulossa muutamia tuottoisia tunteja kortti- ja noppapelin ääressä. Sen vuoksi Nash tänä iltana hymyili entistä suopeammin. Huoneissa helkkyi hopeankirkkaita naisääniä ja naurua, viulut soivat hilpeästi, ja niiden säveleet olivat sopusoinnussa hänen iloisen mielialansa kanssa.

Jokaisen keskustelun alkuaiheena oli lähettilään röyhkeä palvelija, joka niin ovelasti ja häikäilemättömästi oli esiintynyt säätyhenkilönä. Kävi ilmi, että oli vain kolme henkilöä, jotka eivät alusta saakka olleet epäilleet häntä, ja merkillistä kyllä oli terävä-älyisin kaikista paljastajista juuri vanha Bicksit, matkustaja, joka kerran oli käynyt Chateaurien'ssä. Sillä, mikäli kerrottiin, hän oli diplomaattisella tempulla solminut petturin sanoistansa ja saanut hänet myöntämään, että semmoista paikkaa ei ollut. Kuitenkin 'oli hän, kunnianarvoisa vanhus, samoin kuin onneton kapteeni Badger, vaiennut asiasta Wintersetin herttuan vuoksi. Tämä ylimys, jota siihen saakka oli salassa halveksittu, epäilty pelipetoksista eikä koskaan ihailtu, oli nyt saavuttanut arvoa ja kunniaa, hän kun oli osoittanut niin pahoitelleensa erehdystään ja pyrkinyt sovittamaan, mitä oli rikkonut, eikä korkean syntyperänsä nojalla ollut nauranut seurapiireille vasten naamaa. Hänen menettelynsä oli sitäkin ylistettävämpää, kun petturin paljastaminen myöskin paljasti hänen oman hairahduksensa tuon röyhkeän esittelijänä. Tänä iltana käveli tämä onnenpoika lady Mary Carlisle käsipuolessaan läpi huoneiden, suoden ja saaden hyväntahtoisia hymyilyjä. Sanottiin, että uutisrakennustyôt herttuan tilalla tulisivat alkamaan tuota pikaa ja että muutamat häviöön joutuneet juutalaiset saisivat täyden maksun. Ihmiset katselivat komeaa ja kookasta, mutta vaatimatonta sankaria ladyn rinnalla ja sanoivat, että siitä tulee muhkea pari. Lady oli jo kauan suosinut häntä, ja hän oli loistavasti suoriutunut ranskalaisesta, joka oli ollut hänen ainoa todellinen kilpailijansa. Missä he kulkivatkin, siellä kuului maireista kehua.

Nash, joka näki heidät lähellään, tuli kumartaen heidän luokseen. Herttua ja teikari vaihtoivat pari sanaa syrjässä.

»Minä sain tietoja siitä roistosta tänä iltana», kuiskasi Nash. »Hän makasi eräässä maalaistalossa aina eiliseen saakka, jolloin hän hävisi sieltä hurjien miestensä kanssa.»

»Oletteko ryhtynyt mihinkään toimiin?» kysyi herttua.

»Neljätoista konstaapelia on vahdissa ulkopuolella, hän ei voi lähestyä ampumatkan päähän. Jos he näkevät hänet, vangitaan hänet heti, eikä hänen rosvojoukkonsa voi auttaa häntä vähääkään. Se hävytönhän oli vannonut olevansa täällä kello yhdeksän tänä iltana, eikö totta?»

»Niin hän sanoi, ja hän on vikkelä liikkumaan, sir.»

»Kello on juuri yhdeksän.»

»Kuulustelkaa, onko häntä tavattu.»

»Kernaasti.» Nash antoi merkin eräälle palvelijalle ja kuiskasi jotakin tämän korvaan.

Moni oli kierrellyt näiden herrain lähettyvillä ilmeisesti kuullakseen heidän puheluansa. Ne, jotka olivat saaneet napatuksi jonkun sanan, kertoivat kuulemaansa salamyhkäisesti edelleen, ja tämä hillitty puhe, joka vahvisti epämääräisen huhun, että Beaucaire yrittäisi ilmestyä tänne tänä iltana, antoi koko illalle miellyttävää, mielenkiintoista jännitystä. Ranskan prinssi, lähettiläs ja näiden saattue ilmoitettiin. Vaikka koolla oleva seura oli säädyllistä, oli se kuitenkin uteliasta, ja suorastaan tungeksittiin näkemään vastasaapuneita. Lady Mary oli kalpea ja kävi vielä kalpeammaksi, kun ihmiset tungeksivat hänen ympärillään. Hän loi liikuttavan katseen herttuaan, ja tämä riensi taluttamaan hänet tungoksesta syrjään.

»Odottakaa tässä», sanoi hän. »Minä noudan teille lasin viiniä.» Hän katosi. Hän ei tullut ajatelleeksi tuolin hankkimista. Lady Mary tunsi itsensä yhä heikommaksi, etsi jotakin istumapaikkaa ja huomasi silloin olevansa erään sivuhuoneen ovella. Ihmiset väistyivät taaksepäin tehdäkseen tilaa Ranskan lähetystölle ja tunkivat taas lähelle. Hän aukaisi oven ja meni sivuhuoneeseen.

Huoneessa istui vain kaksi herraa, jotka kaikessa rauhassa pelasivat korttia erään pöydän ääressä. Ne katsahtivat ylös, kun hän tuli sisään. Herrat olivat Beaucaire ja Molyneux. Hän huudahti, nojautui seinää vasten ja painoi kädellään poveaan. Beaucaire, vaikka kalpea ja heikko, oli tuonut hänelle tuolin, ennenkuin Molyneux oli vielä ehtinyt hievahtaa.

»Neiti —»

»Älkää kajotko minuun!» sanoi tämä, niin värisevää kauhua äänessään, että hän seisahtui. »Herra Molyneux, te olette kummallisessa seurassa!»

»Neiti», vastasi Molyneux ja kumarsi yhtä syvään Beaucaire'ille kuin hänelle, »minä katson teidän kummankin läsnäolon itselleni kunniaksi.»

»Oh, oletteko hullu!» huudahti lady Mary pilkallisesti.

»Tämä herra on kunnioittanut minua luottamuksellaan, neiti», vastasi hän.

»Aiotteko syöstä itsenne turmioon? Eikö siinä ole kylliksi skandaalia, että tuo henkilö on täällä? Kuinka hän pääsi sisään —»

»Anteeksi, neiti», keskeytti Beaucaire. »Sanoinhan tulevani. Herra Molyneux oli niin ystävällinen, että meni puolestani vastuuseen hänen ylhäisyytensä Wintersetin ja tämän neljäntoista ystävän ynnä herra Nashin suhteen.»

»Ettekö tiedä», ja neiti kääntyi kiivaasti herra Molyneux'n puoleen, »että hänet ajetaan ulos heti, kun minä lähden tästä huoneesta. Haluatteko te samaa kohtaloa? Teidän vuoksenne, sir, koska olen aina katsonut teidät kunnialliseksi mieheksi, annan teille tilaisuuden pelastaa itsenne ylenkatseesta — ja — seuralaisenne vankeudesta. Antakaa hänen hiipiä ulos jotakin takatietä, ja sitten voitte tarjota minulle käsivartenne ja me menemme viereiseen huoneeseen ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Tulkaa, sir —»

»Neiti —»

»Herra Molyneux, minä en halua kuulla mitään teidän kumppanistanne. Ellen olisi nähnyt teitä yhdessä pelipöydän ääressä, olisin luullut, että hän oli palvelijanne. Suostutteko edulliseen tarjoukseeni, sir?»

»Neiti, sinä yönä en voinut sanoa teille —»

»Te voitte ilmoittaa jalosyntyiselle ystävällenne, herra Molyneux, että minä silloin kuulin kaikki, mitä hänellä oli sanomista; että minulla kerran oli suuri kunnia kuulla hänen korkeutensa tunnustus.»

»Oh, onko jaloa ivata ketään hänen syntyperänsä vuoksi, neiti? Ah, ei! Minun maassani on eräs mies, joka sanoo merkillisen asian: ihminen ei ole isänsä, vaan oma itsensä.»

»Te voitte sanoa ystävällenne, herra Molyneux, että hänellä kerran oli tilaisuus puolustautua syytöksiä vastaan; että hän sanoi kaikki —.»

»Että minä sanoin kaikki, mitä minulla silloin oli voimia sanoa. Neiti, te ette nähnyt, — mikä oli niinkuin pitikin — että eräs iso ampiainen oli minua pistänyt. Ei erin pahasti, olipahan vain pieni naarmu. Mutta, neiti, minua huimasi ja kuu pyöri silmissäni maassa. En voinut antaa sen ampiaisen huomata, että hän oli minua pistänyt. Ja senvuoksi täytyi minun sanoa teille vain, mitä saatoin, ja seistä pystyssä, kunnes hän oli mennyt tiehensä. Sitäpaitsi oli minulla muitakin syitä. Oo, teidän täytyy uskoa minua! Minä lähetin noutamaan herra Molyneux'tä ja kerroin hänelle kaikki, koska hän oli kohtelias nuorelle ranskalaiselle, ja minä voin luottaa häneen. Minä luotan teihinkin, neiti — jo kauan — ja olisin sanonut teille kaikki, se oli vain — niin juuri asian romanttisuuden, seikkailupuolen vuoksi! Uskotteko minua? Kaikki on niin selvää nyt. Uskotteko minua, neiti?»

Tämä ei edes katsonut häneen. Beaucaire kohotti vedoten kättänsä häntä kohti. »Eikö ole mitään luottamusta —» lausui hän arasti, mutta keskeytti sitten sanansa. Neiti oli ääneti, seisoi kuin kuvapatsas, hänen armonsa Ylenkatse.

»Jos ette olisi luullut minun olevan petturin, jos en koskaan olisi sanonut olevani Chateaurien; jos olisin vain ollut herra Beaucaire siinä tarinassa, jonka he kertoivat teille, mutta ilman palkollisen _mielenlaatua_, vain ollut kunniallinen mies, _mies_, se mies, jonka tunsitte, joka oli _omaa itseänsä_, olisitteko te —» hän koetti pitää ääntänsä tyynenä, mutta nähdessään neidon säteilevän kauneuden, oli kuin hänen henkeänsä olisi ahdistanut ja hän kopeloi vapisevin sormin kauluriansa. »Olisitteko te — silloin antanut minun ratsastaa vierellänne sinä kuutamoyönä?» Lady Maryn katse sivuutti hänet kuin olisi sivuuttanut jonkun palvelijan tai huonekalun. Beaucaire oli komeassa puvussa ja hänen rinnallaan kimalsi useita ritarimerkkejä? Lady Mary ei kiinnittänyt häneen edes sen vertaa huomiota, että olisi sen huomannut.

»Neiti — minulla on kunnia kysyä teiltä: jos olisitte tietänyt, että tuo Beaucaire oli kunniallinen mies, vaikka halpaa syntyperää, olisitteko te —»

Lady Marya pöyristytti vaistomaisesti, vaikka hänen ryhtinsä olikin kankea ja kylmä. Syntyi hetken äänettömyys.

»Herra Molyneux», sanoi lady Mary, »huolimatta säädyttömyydestänne, että sallitte palvelijan puhutella minua, tarjoan teille viimeisen tilaisuuden päästä tästä huoneesta ilman häväisyä. Tahdotteko tarjota minulle käsivartenne?»

»Suokaa anteeksi, armollinen neiti», sanoi Molyneux.

Beaucaire istahti tuolille. Hänen päänsä painui syvään ja hänen käsivartensa oli oikoisena pöydällä. Vähitellen, väkisin, kihosi hänen silmiinsä kyyneleitä ja kaksi kirkasta pisaraa vierähti nuoren miehen poskipäille.

»Ja elävät ihmiset saattavat olla pelkkää — _nimeä_!» sanoi herra Beaucaire.

KUUDES LUKU

Winterset ei tavannut enää lady Maryä sovitulta paikalta. Hän oletti tällöin tämän menneen lady Rellertonin seuraan ja pani viinilasin syrjään. Sitten lähestyi hän molempia vieraita tervehtiäkseen prinssiä, joka oli hilpeä seitsentoistavuotias poika, mutta sievä kuin tyttö. Tämä seisoi markiisi de Mirepoix'n — tyynen ja vakavan näköisen miehen — rinnalla, ja ympärillään sikermä suurmiehiä, joihin tietenkin Nash lukeutui. Nash oli hyvillään, etteivät vieraat olleet saapuneet viikkoa aikaisemmin, jolloin hän ja Bath olisi joutunut kiinni suuresta tietämättömyydestä Ranskan aateliston suhteen — pitäessään niin suuressa arvossa Mirepoix'n entistä parturia.

»Onpa onni, että se mies on kadonnut», sanoi hän hiljaa Wintersetille.

»Kiittäkää minua siitä», vastasi hän.

Eräs palvelija pyysi saada puhutella herra Nashia. Pääkonstaapeli lähetti sanan, että Beaucaire aikoja sitten oli tullut sisään eräästä sivuovesta. Oli oletettu herra Nashin tietävän asiasta, eikä ranskalaista oltu vangittu, kun herra Molyneux oli hänen seurassaan ja meni asiasta vastuuseen. Herra Nashin harjaantuneilla kasvoilla näkyi niin valtavan hämmästyksen ilme, että herttua kääntyi häneen huolestuneena.

»Se roisto on täällä, ja Molyneux on tullut hulluksi!»

Bantison, joka oli juuri rientänyt heidän luokseen, ilmoitti: »Niin, hän on talossa, ja jos tahdotte tietää missä, niin minä sanon — tuolla pelihuoneessa. Minä näin hänet puoliavoimesta ovesta.»

»Mitä on tehtävä?» kysyi Nash.

»Lähetettävä konstaapelit —»

»Ei, ei! Joukko konstaapeleja? Se olisi skandaali!»

»Ei, kuulkaa!» sanoi herttua. »Minä valitsen muutamia herrasmiehiä, selitän heille asian, me saarramme hänet ja viemme ulos konstaapelien käsiin. Mitään ei huomata. Jääkää tänne pitämään seuraa Beaujolais'lle ja Mirepoix'lle. Tulkaa, Bantison, ottakaa tuolta mukaanne Townbrake ja Harry Rakell. Minä etsin muita.»

Kolmea minuuttia myöhemmin avasi hänen armonsa Winterset pelisalin oven selälleen. Hän sulki sen taas, kun kaikki hänen kumppaninsa olivat tulleet sisään.

»Ah», huomautti Beaucaire. »Kuusi suurta miestä.» Herttua hämmästyi nähdessään lady Maryn.

Mutta tämän suuttumuksen ilme ei ollut vielä häipynyt, ja se rauhoitti häntä. Hän tarjosi lady Marylle käsivarttansa saattaakseen hänet ovelle. »Saanko minä kunnian?»

»On parempi, että menen myöhemmin. Nyt se herättäisi huomiota.»

»Niinkuin suvaitsette, armon neiti», vastasi Winterset hyvillään. »Ja nyt, hävytön lurjus», aloitti hän kääntyen Beaucaire'in puoleen, mutta astahti taapäin ällistyneenä. »Herra siunatkoon! Se koira on murhannut ja ryöstänyt jonkin kuninkaallisen prinssin!» Hän unohti lady Maryn läsnäolon kiihdyksissään. »Ottakaa mies kiinni!» huusi hän. »Riistäkää nuo ritarimerkit häneltä pois!»

Molyneux syöksi väliin. »Yksi sana!» huusi hän. »Sana vaan, ennenkuin teette teon, jota saisitte katua koko elämänne!»

»Tai antakaa herra Wintersetin tulla yksin!» nauroi Beaucaire.

»Odotatteko minun tappelevan parturijätkän kanssa — ilman hansikkaita käsissä?»

»Luulen että ei odoteta, että herra tappelee kenenkään kanssa. Luuletteko te, että minä tappelisin teidän kanssanne? Senvuoksi oli minulla palvelijani käsillä sinä iltana, kun palasimme. Minä tappelen kernaasti kenen kanssa hyvänsä — mutta en ikinä tahraisi käsiäni —»

»Sulkekaa hänen saastainen suunsa hänen ritarimerkeillään!» huusi herttua.

Mutta Molyneux hillitsi heitä vielä. »Silmänräpäys' huusi hän.

»Herra Winterset», sanoi Beaucaire. »Mitä te pelkäätte? Te teette ovelia laskelmia. Herra Beaucaire olisi uskottu. Mutta petturia, jonka te itse paljastatte. Eikö koskaan? Minähän en koskaan aikonut ilmaista sitä salaisuutta. Te ette ole vapauttanut minua lupauksestani.»

»Puhukaa mitä tahdotte», vastasi herttua. »Sanokaa niin monta valhetta kuin kerkiätte. Te saatte viisi minuuttia aikaa poistuaksenne hiljaisuudessa.»

»Te vapautatte minut siis vaitiolonlupauksestani? Haha! Tietenkin! Neiti», hän kumarsi lady Marylle, »minulla on kunnia pyytää teitä poistumaan tästä huoneesta. Te saatte kyllä yksityiskohtaiset tiedot ranskalaisen aatelismiehen kunniasta, jos nämä ystävänne minut tappavat.»

»Minkä ranskalaisen?» nauroi Bantison.

»Rohkenetteko vielä esiintyä mokomin väittein?» huudahti loordi Townbrake »Tietäkää sitten, parturiparka, että teidän isäntänne, markiisi de Mirepoix, on viereisessä huoneessa.»

Molyneux huokasi helpotuksesta. »Menenkö minä —» Hän kääntyi Beaucaire'in puoleen.

Nuori mies nauroi ja sanoi: »Pyytäkää häntä tulemaan tänne heti.»

»Sepä oli enemmän kuin röyhkeää!» huudahti Bantison, kun Molyneux riensi ulos.

»Nyt saatte nähdä herra Beaucaire'in isännän», lausui Beaucaire lady Marylle. »Se oli totta, mitä sanoin teille sinä yönä. Minä tulin Ranskasta hänen seurueessaan, minun passini sanoo, että olin hänen parturinsa. Sitten tulin Bathiin pelaamaan ja siten tappamaan aikaa ja maanpaon ikävyyttä. Mutta kun ihmiset kuulivat minun olleen palvelijan kirjoissa, tulivat he luokseni vain salassa, ja heidän joukossaan oli yksi — hän on vapauttanut minut vaitiololupauksestani — josta sain tietää jotakin, jota hän varmaankaan ei halua minun kertovan. Minulla oli vähän vaivaa päästäkseni asian perille. Miksi sen tein? No — se on minun asiani. Sitten panin hänet auttamaan itseäni naamioimisessa — ei vaan naamion riisumisessa, sillä kun täällä kukaan ei minua tuntenut, otin pois mustan peruukkini ja esiinnyin jälleen omana itsenäni — ja niin tuli minusta Chateaurien: olemattoman linnan herra. Mutta se mies, jota käytin apunani, tämä Winterset, hän —»

»Tarvitseeko minun edes kieltää näitä syytöksiä?» kysyi herttua.

»Ei», sanoi lady Mary väsyneellä äänellä.

»Sanonko teille, minkävuoksi minun täytyi olla 'Viktor' ja 'Beaucaire' ja 'Chateaurien', enkä voinut esiintyä sinä, joka todellisuudessa olen?»

»Karttaaksenne konstaapeleita ja kaikkia velkojianne partaveitsistä ja saippuasta», ilkkui loordi Townbrake.

»Ei, herra. Ranskassa on minulla serkku, joka joskus on kiivasluontoinen eikä aina anna sukulaistensa tehdä, mikä häntä ei miellytä —»

Tässä keskeytti hänet äänten sorina oven ulkopuolella.

Ovi aukeni, ja nuori Beaujolais'n kreivi riensi sisään ja kapsahti Beaucaire'in kaulaan.

»Philippe!» huudahti hän »Veljeni, minä olen tullut noutamaan sinua takaisin.»

Markiisi de Mirepoix seurasi hänen perässään ja kumarsi mitä kunnioittavimmin. Mutta Beaucaire tarttui sydämellisesti hänen molempiin käsiinsä. Molyneux tuli sisään herra Nashin kanssa ja sulki oven.

»Hartaimmat onnitteluni», sanoi markiisi. »Nyt ei ole enää mitään syytä salanimen käyttöön.»

»Sinä olet oiva isäntä», sanoi Beaucaire ja taputti häntä olalle. »Minä ymmärrän. Kuriiri saapui onnellisesti perille. Ja minä olen saanut anteeksi. Mutta minähän unohdan tilanteen.» Hän kääntyi lady Maryn puoleen. Tämä oli alkanut huomattavasti vapista. »Te, kaunein kaikista Englannin kaunottarista», sanoi hän, kun molemmat herrat olivat syvään kumartaneet vastaukseksi ladyn hoviniiaukseen, »saanko kunnian esittää lady Mary Carlisle'lle hänen korkeutensa Beaujolais'n kreivin. Markiisi de Mirepoix'lla on jo se kunnia. Lady Mary on ollut sangen hyvä minua kohtaan, ystäväni. Teidän täytyy nyt auttaa minua ilmaisemaan, kuka todella olen. Neiti, hyvät herrat, onko teillä hetkinen aikaa?»