Part 1

PARTURI JA PRINSSI

Kirj.

Booth Tarkington

Suomennos ("Monsieur Beaucaire")

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1924.

ENSIMMÄINEN LUKU

Nuori ranskalainen suoritti suunnitelmansa sangen hyvin. Hänen luulonsa, että herttua petti, oli oikea. Niinpiankuin äänettömät miehet olivat ovensuusta hiljaa hiipineet huoneen taustalle, kumartui hän pöydän yli ja veti hymyillen esiin kortin ylvään englantilaisen hihasta.

»Kiitoksia, herra herttua!» nauroi hän, nousi ja astahti askeleen taapäin.

»Se ei merkitse muuta, kuin että minun täytyy tahrata käteni vaientaakseni teidät», huusi englantilainen ja säntäsi häntä vastaan.

»Älkää kajotko minuun», sanoi Beaucaire niin tuimasti, että toinen pysähtyi. »Katsokaa taaksenne!»

Englantilainen kääntyi ja huomasi olevansa kiikissä. Hän seisoi siinä kiinnijoutuneena, voimattomana, milloin punaisena raivosta, milloin kalpeana ilmitulon häpeästä. Herra Beaucaire viittasi kohteliaasti mykkiin miehiin ja huomautti: »Eikö ole kohteliaisuus herralle, että olen hankkinut kuusi isoa miestä hänet voittaakseni. He ovat kaikki minun uskollisia palvelijoitani, ja herra on yksin. Halusiko hän ehkä, etteivät edes hänen palvelijansa saisi tietää hänen pelaavan nuoren ranskalaisen kanssa, jota herra Nash ei voi suvaita salongissaan? Herra on onnettomuudeksi tullut tänne yksin ja jalkaisin.»

Herttua syyti suustaan sekavia solvauksia. Hänen kiinniottajansa hymyili hilpeästi ja teki kevyen, ikäänkuin surisevaa hyönteistä karkoittavan liikkeen. Samalla viittasi hän palvelijoitaan hillitsemään kiivasta kiukkuansa englantilaista kohtaan.

»Te aiotte murhata minut, roisto!»

Herra Beaucaire kohautti ivallisesti hartioitaan. »Mitä puhetta! Ei toki! Murhata! Mikä sana tämmöiselle isännälle! Ei, ei murhaa, ainoastaan kunniattomuus.» Hän helkähti heleään nauruun. Oli kuin hän olisi koettanut saavuttaa sympatiaa.

»Te helvetin hylky!» herttua suorastaan sylkäisi sanat.

»Sillä tavalla! Mutta minähän unohdan — herrahan on oppinut käytöstapansa omilta maanmiehiltään.»

»Luuletteko te, että yksikään sielu Bathissa uskoo, mitä te sanotte minusta — että minä — että minä —»

»Että hänen korkeudellaan Wintersetin herttualla oli piilokortti hihassa?»

»Te kurja maantienkulkuri, tallirenki, tallissa syntynyt —»

»Eikö ole kunnia syntyä siellä, missä herra ilmeisesti on saanut kasvatuksensa?»

»Te pelkkä palkollinen, niljakas parturi, tallipoikalurjus — te —»

»Mikä ylenpalttisuus!» nuori mies kumarsi ylvään vakaasti. »Hänen korkeutensa antaa minulle kaikki talonsa luottamustoimet.»

»Te viiksiniekka hölmö, täällä Bathissa ei ole viittä säätyhenkilöä, jotka suostuisivat puhumaan teidän kanssanne sanaakaan —»

»Ei, herra, ei seuraparaadissa. Mutta moni sentään tulee luokseni pelaamaan. Senvuoksi, että pelaan aina, yöllä tai päivällä, kun vain joku haluaa, ja senvuoksi, että olen aina rehellinen, herra.»

»Te kelvoton raukka! Jokainen ihminen tietää, että te tulette Englantiin Ranskan lähettilään parturina. Kuka säätyhenkilö teitä kuuntelisi! Kuka teitä uskoisi?»

»Kaikki, herra. Ettekö luule minun ottaneen huomioon yritykseni epäonnistumisen mahdollisuuksia?»

»Mitä vielä!»

»Eikö herra tahdo istua jälleen?» Beaucaire kumarsi kevyesti. »Kas niin. Meidän ei sovi väsyttää itseämme nyt ennen lady Malbourne'in suuria kutsuja. Haha! Ja sinä, Jean Victor, ja te muut, menkää halliin. Vartioi ovea François. No niin, nyt voimme puhua. Herra, ajatelkaa selkeästi ja kylmästi. Ja kuulkaa nyt tarkoin. Minä puhun lyhyesti. Minä olen tunnettu täysin rehelliseksi. Peluriksiko? Niinpä niin, mutta rehelliseksi, aina rehelliseksi. Jokainen sanoo sen. Eikö totta? Ajatelkaa sitä. Ja — onko ehkä joskus hänen korkeutensa korviin tullut, että kaikki eivät usko hänen pelaavan ihan kunniallisesti? Haha! Eikö sitä sanottu melkein suoraan vuosi sitten, kun hän pelasi loordi Tappingfordin kanssa kahvilassa —»

»Te kurja skandaalikiskuri!» huudahti herttua, »minä —»

»Rauhoittukaa, herra!» sanoi ranskalainen. »On halpamaista häväistä voimatonta vangitsijaa. Voiko hän syytää solvauksen takaisin omaan uhriinsa? Ajatelkaa, mitä sanon. On totta, että minua ei tunnusteta seurapiirissä, että täällä käyvät ystäväni eivät esitä minua naisilleen, että herra Nash on ajanut minut ulos. Mutta kuitenkin! Enkö ole tunnettu rehelliseksi ja kunnialliseksi pelaajaksi, ja eikö minua uskota, juuri minua, kun kohotan ääneni ja syytän teitä julkisesti siitä, mitä nyt jo kuiskaillaan salassa? Ajatelkaa sitä. Te olette aatelismies, ja aina on joitakin hylkyjä, jotka eivät teitä hylkää. Mutta ainoastaan ne pysyvät sitten puolellanne. Tahdotteko, että puhun asiasta? Ja Ranskasta voitte huoleti pysyä poissa, herra. Minä olen tosin luopunut herra de Mirepoix'n palveluksesta, mutta hän kuulee minua kyllä ja tietää, että en milloinkaan valehtele. Ainoakaan gentlemanni ei pelaa teidän kanssanne, kun tulette Pariisiin.»

Englantilaisen kalpeille huulille ilmestyi punaisia pilkkuja. »Paljonko tahdotte?» kysyi hän.

Beaucaire'in hilpeä nauru helähti huoneessa.

»Teillä on luullakseni seitsemänsataa puntaa. Voitte pitää ne, herra. Minkävuoksi tulee niin suuri herra pelaamaan herra Beaucaire'in kanssa? Kun ei kukaan muu halua pelata hänen kanssaan — hän kun ei kykene maksamaan. Haha! Senvuoksi tulee hän vaatimattoman herra Beaucaire'in luo. Rahoja, haha! Mitä minä rahoilla teen?»

Hänen armonsa Winterset synkistyi, ja hänen kasvonsa vääntyivät. Hän tuijotti vastustajaansa ja murisi hiljaa itsekseen.

»Rahojako? Huh!» sähisi pieni pelaaja. »Ei, ei, ei! Asia on vain se, että hänen korkeudellaan herttualla, vaikka onkin rutiköyhä ja hiukan huonossa maineessa, kuitenkin on _pääsy mihin tahansa_ — ellen minä — Haha! No, herra?»

»Haa! Rohkenetteko ajatellakaan pakottaa _minua_ —».

Beaucaire kieritti pitkää, kapeaa viiksenpäätä valkoisella etusormellaan, Sitten hän lausui: »Herra ja minä menemme tänä iltana lady Malbourne'in tanssiaisiin — teidän korkeutenne ja minä.»

»Se on rietasta röyhkeyttä!» ärjäisi englantilainen.

»Istukaa rauhassa! Siinä kaikki. Me menemme sinne yhdessä.»

»Ei ikinä.»

»Tänä iltana. Minä olen tehnyt suunnitelmani. Kaikki on järjestetty.» Hän vaikeni ja sanoi sitten vakavasti: »Teidän tulee esittää minut lady Mary Carlislelle.»

Toinen nauroi pilkallisesti.

»Ja lady Mary Carlisle on kaikista naisista maan päällä ensimmäinen, joka pitäisi itse paholaista parempana kuin sukuperätöntä miestä — parturia.»

»Kaikki on järjestetty. Älkää pelätkö, kukaan ei epäile herran vierasta. Te otatte minut mukaanne tänä iltana —•»

»En.»

»Varmasti. Ja sitten — sitten on minulla pääsy. Pyydänkö liikoja! Sehän on vain pieni palvelus, ja minä en koskaan kuiskaa, en edes henkäise, että — te ymmärrätte, minä olen ainiaaksi vaiti herralle sattuneesta vahingosta.»

»_Teilläkö_ olisi _pääsy_!» ilkkui toinen. »Te voitte mennä väentupaan tanssimaan piikojen kanssa. Vaikka tahtoisinkin, niin en voisi viedä teitä Bathin seurapiiriin. Kaikki naisten, niin nuorten kuin vanhojenkin, isät, veljet ja ihailijat haastaisivat minut taisteluun. Ja teidät ajettaisiin ulos lady Malbourne'in salongista viisi minuuttia sen jälkeen, kun olisitte tullut sisään.»

»Ei, ei, ei!»

»Joka toinen Bathin gentlemanni on pelannut täällä. Ettekö usko, että he tuntisivat teidät, hullu mies? Te olette voittanut tuhansia Bantisonilta, Rakellilta, Guilfordilta ja Townbrake'iltâ. Ne antaisivat ratsurenkiensä ruoskia teitä, ja hyvin olisittekin sen ansainnut. Tekö puhuttelisitte lady Mary Carlislea? Jopa jotakin! Te! Mutta hänkin tuntisi teidät, pöllö, vaikka voisittekin välttää muita. Hän seisoi aivan lähellä teitä, kun Nash ajoi teidät ulos salongistaan.»

Beaucaire punastui hiukan.

»Ettekö luule minun nähneen häntä?» kysyi hän.

»Luuletteko te, että alhaissyntyistä suvaittaisiin senvuoksi, että Winterset esittää hänet — uskotteko, että Bath vastaanottaa parturin?»

»Saanko huomauttaa teille erästä seikkaa, herra?» lausui nuori mies iloisesti. »Minä olen jättänyt sen ammatin.»

»Moukka!»

»Minä olen nyt kunniallinen mies.»

»Hyi!»

»Älykäs mies», jatkoi nuori ranskalainen, »ja hyvinkasvatettu mies. Eikö totta? Oletteko koskaan nähnyt minua juovuksissa tai raakana tai kuinka sanoisin — _porvarimaisena_? Saisitteko hävetä vieraanne esiintymistä? Ette koskaan. Ja minun ulkonäköni — näytänkö minä rahvaan pojalta? Enpä tietenkään. Enkö voi verrata pukuani ja makuani teidän kanssanne? Haha! olkaa huoleti! Haha! Ja tänä iltana minä puhelen lady Mary Carlislen kanssa.»

»Järjettömyyttä!» herttuan suuttumus muuttui ivaksi. »'Lady Mary Carlisle, saanko kunnian esittää teille markiisi de Mirepoix'n parturin?' niinhän se oli?»

»Ei, hyvä herra», nauroi nuori mies. »Ei aivan. Teille ei tapahdu pienintäkään vahinkoa. Minä uhraan viikseni — ja otan pois tämänkin kamalan, mustan peruukin ja esiinnyn omissa hiuksissani. Katsokaa tänne!» Puhuessaan tempasi hän raskaan kiharakasan päästään, ja hänen oma tukkansa, joka oli ollut sykkyrällä suuren peruukin alla, hulmahti alas harteille ja kimmelsi kuin kulta kynttilänvalossa. Hän taivutti päätään taapäin ja ravisti tukan pois kasvoiltaan. »Kun se on käherretty, olen muuttunut. Kukaan ei voi tuntea minua. Sen saatte nähdä. Ettekö nyt ymmärrä, kuinka vähää teiltä pyydän? Ei kukaan tule tuntemaan 'herra Beaucaire'ia' tai 'Viktoria'. Haha! Kaikki on hyvin suunniteltu. Teillä ei ole mitään pelkäämistä.»

»Kirottu mies», sanoi herttua, »luuletteko minun suostuvan raahaamaan teitä mukanani niin kauan kuin teitä huvittaa?»

»Te erehdytte. Ei. Kaikki, mitä teiltä vaa — mitä teiltä pyydän, on vain tämä ainoa ilta. Enempää en tarvitse. _Sitten_ en enää tarvitse teitä, herra.»

»Pitäkää varanne — sitten!» mutisi englantilainen alentuvasti.

»Voitettu!» huudahti Beaucaire ja taputti iloisesti käsiään. »Voitettu täksi iltaa! No se on järkevää. Minä olen kyllä valmis kaikkeen — sitten. Eihän voi vaatia liikoja teidän kärsivällisyydeltänne. Onhan aivan luonnollista, että te koetatte kostaa minulle sen ilkeän ansan, jonka niin katalasti teille viritin. Minä tulen joskus tämän illan jälkeen kohtaamaan joitakin ounaita ystäviänne. Eikö totta? Minun täytyy koettaa pysyä rohkeana.» Hän loi herttuaan omituisen katseen. »Herra haluaa ehkä tietää, minkävuoksi olen toimeenpannut tämän tragedian, minkävuoksi olin niin epäkohtelias, että otin herran kiinni?»

Hänen armonsa Winterset vastasi kylmällä katseella. Ylhäisen aatelismiehen suonet tykkivät jo tyynemmin. Katse ei ollut enää niin raivoisa ja terävä. Tasainen, luonteva puna palasi hänen kasvoilleen eikä hänen äänensä enää ollut niin käheä. Hän alkoi kyetä malttamaan mieltänsä. »Alhaisilla on aina halu päästä hienoston pariin.»

»Ei, ei, ei!» Ranskalainen nauroi. »Sitä se ei ole. Enkö minä jo ole muka 'hieno mies'? Minultahan puuttuu vain nimeä ja syntyperää. Te, herra, saatte antaa minulle ne. Haha! Minusta tuli aatelismies tästä illasta alkaen. 'Viktor', parturi, on tuomittu kuolemaan. Hänen kaulansa katkaistaan hänen omalla partaveitsellään. 'Herra Beaucaire' —» Nuori mies hypähti ylös, tarttui mustaan peruukkiin, pisti sen pöydällä olevaan nopparasiaan ja nakkasi tämän vinhasti ovesta ulos. »'Herra Beaucaire' tukahdutetaan omaan nopparasiaansa. Mikähän Fenix tuosta tuhka-astiasta noussee? Mikä suuri etu minulle onkaan kaikkien muiden arvohenkilöiden rinnalla, jotka vain ovat syntyneet arvoonsa! Minä voin valita omani. Ei, valitkaa te minun puolestani, herra. Teettekö minusta ritarin, kreivin, vicomte'in, markiisin — vai minkä? Eikö mitään niistä! Voinko ilman herran onnittelua olla mitään, mitä hän itse ei ole? En toki! Minusta tulee herttua, sanokaamme Chateaurien'in herttua. Haha! Ymmärrättehän? Te olette säätyveljeni.»

Beaucaire otti pari siroa askelta ja heilautti kättään kohteliaasti herttualle ikäänkuin olisi kutsunut tätä tulemaan mukaan hänen korkeaan aatelisarvoonsa. Englantilainen seisoi odottavana, tyyni ja tuima katse jo hiukan oveloituvana. Beaucaire pysähtyi äkkiä. »Mutta minähän unohdan ikäni. Minä olen kolmenkolmatta ikäinen», sanoi hän huoaten. »Iloitsen hartaasti päästessäni itse ylimyksen arvoon. Se on tuntunut minusta liian suurenmoiselta, ja olen aina luullut olevani sellaisesta kunnianhimosta vapaa. Luulin, että oopperan kuuntelu riittäisi, että en tuntisi halua laulaa mukana. Herra, minä sanon teille erään salaisuuden: naiset teidän maassanne ovat hyvin erilaisia kuin meillä. Mademoiselle'ia voi ihailla, englantilaista ladyä täytyy jumaloida. Meidän naisillamme on — nuoruuden kauneutta, teikäläiset ovat komeita vielä kolmikymmenvuotiaina. Meikäläiset ovat kukkasia, teikäläiset tähtiä! Nähkää, minä kavallan itseni, minä olen niin huono patriootti. Ja näiden tähtien joukossa on yksi — ah, on yksi — johon ranskalaisparka kurjasta kolkastaan on kiinnittänyt huomiota, sinnekin tunsi hän sen hehkun lämpöä!» Beaucaire kääntyi ikkunaan ja katsoi pimeään. Hän ei nähnyt kaupungista tuikkivia valoja. Kun hän taas kääntyi, oli hän melkein unohtanut vankinsa. Muita näkyjä väikkyi hänen mielessään.

»Ah, mikä sädeloisto!» huudahti hän. »Ne, jotka asuvat pilvien päällä, tahtovat näyttää haluavansa, että maa olisi onnellinen, hymyilevät ja luovat tämän ladyn. Kultakutrinen taivaan enkeli ja kuitenkin metsästyksen Diana! Minä näen hänen kiitävän ohitseni suurella ratsullaan. Hän koskettaa sormillaan hevosen harjaa. Minä lahjon ratsupojan saadakseni nuo harjajouhet. Minulla on ne täällä veljeni kuvan ohella. Oo, _te_, te nauratte minulle tietenkin! Mitä te ymmärrätte! Se oli kaikki, mitä saatoin saada. Mutta minä olen kuullut hänen korkeutensa yrityksistä pelastaa omaisuuttaan. Mutta se ei onnistu. Se ei ole oikea tie — tämä perintöosa menee hänen nenänsä ohi. Herra, te ja minä! Te voitte nauraa! Taistelu on alkanut ja _minun_ aloitteestani. Suuri askel on astuttu: aina tähän päivään saakka ei teillä ollut mitään kukistettavaa, huomisesta alkaen on teillä ranskalainen ylimys — oma suojattinne — voitettavana. Ja te häviätte, kun luulette taistelua helpoksi, ja kun ette ymmärrä mitään, ette niin hölynpölyä, jumalaisesta. Kuinka voisittekaan mitään ymmärtää? Teillä ei ole sitä vaistoa. Naisen sydän on teille kirjoittamaton lehti. Te ette tiedä mitään niistä värähdyksistä, jotka siinä liikkuvat. On erinäisiä sanoja, jotka on tehty yksinomaan lady Maryä varten — _bellissima_, tenhoava, _glorieuse_! Oo, kuinka minun katseeni seurasi häntä. Minua surettaa, kun näen hänen ympärillään teidän nuoria kapteenejanne, aatelismiehiänne, lörpöttäjiä ja teikareita — haha! — ja minun täytyy seistä kaukana syrjässä! Minua surettaa, että saatan ihailla häntä vain kaukaa! Se on outoa, mutta olen melkein huudahtanut ihastuksesta, kun olen nähnyt hänen toiseen mieheen luomansa katseen. Se oli niin kaunis, niin lempeä. Niin säteilevät olivat hänen silmänsä ja niin hymyilevät hänen huulensa. Ah, kuinka jumalaista keimailua! Katse toiselle, oo, niin monelle toiselle, ja kerran ruusu teille, herra, kun minulle ei suotu onnea olla edes multaa hänen pienen kenkänsä alla! Mutta _tänä iltana_, herra — haha! — tänä iltana, herra, te ja minä, kaksi ruhtinasta, Wintersetin herttua ja Chateaurien'in herttua — haha! Ymmärrättekö! Me menemme käsi kädessä noihin tanssiaisiin, ja minä saan sellaisen katseen, minä! Ehkäpä ruusunkin. _Minä_! Nyt alkaa jo olla kiire. Mutta vain kymmenen minuuttia vielä, herra. Pyydän anteeksi, että odotutan teitä sillä välin, kun käyn viereisessä huoneessa teloittamassa viikseni — se on ainoa murhani tänä iltana — ja pukeutumassa valkoiseen atlaspukuun. Haha! Minä tulen olemaan muhkea herra. François, lähetä Louis luokseni ja Viktor tilaamaan kahdet vaunut, herralle ja minulle. Me menemme tänä iltana ylhäisön pitoihin!»

TOINEN LUKU

Vaunuja tungeksi kadulla lady Malbourne'in portin edustalla, missä hilpeä yleisö kamppaili humalaisten palvelijain ja soihdunkantajain kanssa parhaista paikoista, mistä saattoi nähdä vilahduksen suurinta komeutta ja loistoa. Päivä sarasti idässä, ja vieraat tekivät lähtöä. Yksitellen tai parittain tuli heitä sipsutellen portaita alas. Illan tekohymy häipyi ikävystyneen piirteen tieltä, kun he astelivat vaunuihinsa piiloutuakseen niiden pimeään. Talon sisältä kuului vielä viulujen soittoa, ja ikkunat säteilivät monien kynttiläin valoa. Kun ovi avautui ja lady Mary Carlisle'in vaunut huudettiin esiin, tunkeutui joukko kiihkeämmin lähemmäksi nähdäkseen.

Lyhyehkö, valkoisessa atlaspuvussa oleva kaunis nuori mies astui portaille, kääntyi ja kumarsi naiselle, joka samassa ilmestyi ovelle ja jonka arvokasta viehkeyttä hetkisen saattoi ihailla tässä säteilevässä kehyksessä. Joukko kohotti voimakkaan eläköönhuudon Bathin kaunottaren kunniaksi.

Nuori ylimys hymyili heille ihastuneena. »Mitä ihania ihmisiä!» huudahti hän. »Miksi en tiennyt sitä, jotta olisin saanut huutaa mukana?» Ylhäinen nainen ei kiinnittänyt lainkaan huomiota ihmisjoukkoon. Mutta se hurrasi haltioissaan vielä kerran. Kavaljeeri ojensi naiselle kätensä. Nainen niiasi sulavasti ja asetti sormensa päät hänen käteensä. »Se on minulle suuri kunnia, teidän korkeutenne», sanoi hän.

»Ei, ei!» lausui mies vakavasti. »Nähkää, minä olen vain köyhä ranskalainen, jota keisarit nyt kadehtisivat.» Sitten saattoi Chateaurien'in herttua lady Mary Carlisle'in alas portaita. Koko hänen valkoiseen atlassiin puettu sorja vartalonsa ilmaisi kunnioittavaa ylpeyttä siitä ritaripalveluksesta, joka oli hänen tehtävänään ja jota monet illan kavaljeereista olivat toivoneet omalle osalleen. Hän oli muhkea, kuten itse ennalta oli sanonut.

»Jätättekö minut niin onnettomaksi?» sanoi hän matalalla äänellä. »Minähän olen niin kauan pyytänyt tuota ruusua —»

»Ei koskaan!» sanoi lady Mary.

»Oo, minä tiedän kyllä, että en sitä ansaitse mutta —»

»Ei koskaan!»

»Minun arvottomuuteni suuruus yksin voi saada herttaisuutenne hereille. Suokaa hyvälle sydämellenne valta ja antakaa köyhälle kerjäläiselle tuo pieni punainen ruusu, tuo suuri almu.»

»En koskaan!»

Lady Mary nousi vaunuihin. »Oi, antakaa minulle ruusu», kuiskasi saattaja. Ladyn kauneus loisti häikäisevänä häntä vastaan harmaassa hämyssä.

»En koskaan!» sanoi hän kuin uhmaten, kun vaunujenovi suljettiin. »En koskaan!»

»Ah!»

»En koskaan!»

Ruusu putosi saattajan jalkoihin.

»Ruusu kuihtuu huomenna», lausui ääni hänen takanaan.

Herra de Chateaurien kääntyi ja katsoi säteilevin silmin Wintersetin herttuaa.

»On jo päivä», vastasi hän ja viittasi itää kohti. »Herra, eikö teille ollut kylliksi, kun saitte saattaa vaunuihin lady' Maryn tätiä? Lady Rellerton on vielä varsin komea nainen. Ihmeellistä, ettette näyttänyt onnellisemmalta.»

»Tuolla ruusulla on onnettomuutta uhkaava väri, luullakseni», huomautti herttua.

»Sillä on ruskon väri, veljeni.»

»Minä toistan, että se tuottaa onnettomuutta», sanoi toinen tyynesti.

»Se on ranskalaisen luonnolle sopiva väri. Haha!» huudahti nuori mies. »Mikä hinta olisi liian suuri? Ruusu on ruusu! Hyvää yötä, veljeni, hyvää yötä! Minä toivon, että näette unta ruusuista, punaisista ruusuista, vain kauniista punaisista punaruusuista!»

»Odottakaa! Näettekö sen silmäyksen, minkä hän loi katurahvaaseen, kun se hurrasi hänelle? Ja merkitsettekö te hänelle sen enempää, kun hän saa tietää kaikki? Ette enempää kuin tuo ratsupoika!»

»Punaisia ruusuja, veljeni, vain punaisia ruusuja; minä toivon, että näette unissanne vain punaisia, punaisia ruusuja.»

KOLMAS LUKU

Bathin ylhäisessä seurapiirissä oltiin yhtä mieltä siitä, että hänen korkeutensa Chateaurien'in herttua oli hieno, ylen hieno mies, että hänen saattueensa ja ajoneuvonsa olivat komeammat kuin kenenkään muun; että hänen muotonsa oli jalo, hänen käytöksensä viehättävä. Toisten nuorten aatelismiesten seurassa oli hänen olentonsa hieman alentuvainen, sillä hänen ainoa vertaisensa oli hänen korkeutensa Winterset. Mutta se pantiin merkille, että kun hän kumartui suutelemaan jonkun ladyn kättä, ilmaisivat hänen piirteensä vain iloista ja altista ihailua.

Viikon kuluttua oli hän leskiarmojen epäjumala. Vanhat naiset tunsivat häntä kohtaan lämpimiä tunteita. Nuoret kaunottaret katsoivat häneen lempeästi, kun taas miehet tunsivat joko ihailua tai kateutta. Hän oli suunnattoman rikas. Vanha Bicksit, joka aina muka oli nähnyt kaikki, ei arvannut olla sanomatta käyneensä Chateaurien'issâ nykyisen herttuan isän aikana, puhuipa vielä laajalti ja yksityiskohtaisesti linnan ihmeteltävästä suurenmoisuudesta. Nuorella ylimyksellä oli vain yksi vika: hän oli huono peluri. Hän ei huolinut tavoittaa onnea noppa-arvalla tai kortilla. Hän myönsi hilpeästi syntyneensä seikkailuun haluttomaksi ja sanoi varmaankin menettävänsä suuren onnen, kun oli ilman taipumuksia sellaiseen.

Mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin hän sai tilaisuutta näyttää taitoansa aseen käyttelyssä. Muuan Rohrer-niminen kapteeni, josta kulki muun muassa se maine, että hänellä oli tavattoman taitava ja verenhimoinen miekka, tuli eräänä iltana äkkiä Bathiin, ja seuraavana aamuna kyhnäisi hän aika tuntuvasti herra de Chateaurien'iâ kylpyravintolan salissa. Kyhnäisty kumarsi, kääntyi tyynesti selin ja jatkoi keskusteluansa seurassaan olevien herrojen kanssa. Kapteeni Rohrer pukkasi häntä uudemman kerran. Herra de Chateaurien katsoi silloin miestä suoraan silmiin ja pyysi kohteliaasti anteeksi, että oli niin pahasti tiellä. Silloin pyysi Rohrer saada esittelyttää itsensä hänelle ja lausui senjälkeisessä keskustelussa erinäisiä halventavia arvosteluita ranskalaisten rohkeudesta ja ominaisuuksista.

Ranskan hovista oli liikkeessä omituinen juoru: eräs kuninkaallinen prinssi, edellisen hallitsijan pojanpoika ja vallanperimykseen toiseksi oikeutettu, oli tehnyt tenän Ludvig XV:tä vastaan, joka oli käskenyt hänen mennä naimisiin heidän yhteisen serkkunsa Henriette-prinsessan kanssa. Sanottiin prinsessan olleen lämpimästi kiintyneen prinssiin, mutta tämän kieltäytyneen menemästä naimisiin hänen kanssaan kuninkaan käskystä. Ja huhu tiesi vielä oikullisen prinssin suostuneen mieluummin lähtemään syrjäiseen Vincennes'iin, jonne kuningas raivoissaan uhkasi hänet lähettää. Tämä juttu oli koko poliittisen Euroopan jännittävimpänä juoruna, ja kapteeni Rohrer, joka tahallansa esitti asian siten, että se siinä määrässä häväisi kaikkia ranskattaria, jotta ei ainoakaan ranskalainen mies saattanut sitä sivuuttaa satunnaisena kyynäspäänkyhnäyksenä, kertoi juttua moneen kertaan ja aivan vääristeltynä saadakseen aikaan skandaalia asiasta, joka ei läsnäolijoihin millään tavalla kuulunut.

Hän saavutti, mitä oli odottanut. Herra de Chateaurien keskeytti oman keskustelunsa ja kääntyi tyynesti hänen puoleensa. »Herra», sanoi hän, »vain siivoton ihminen kieltää Bourbon-Contin prinsessan jalon luonteen hyvät ja hienot ominaisuudet. Jokainen ranskalainen tietää, että hänen serkkunsa on niskuroiva ja kiittämätön olento, joka tunsi häntä kohtaan suurta kunnioitusta, mutta oli niin itsepäinen, ettei suvainnut edes kuninkaan käskyä: 'Sinun on mentävä naimisiin sen ja sen kanssa'. Ystäväni», ja nuori mies kääntyi muiden puoleen, »saanko pyytää teitä hetkeksi tulemaan piiriin tähän ympärillemme? On kyllä totta, että Orleans'in herttua on huono ihminen, mutta ei —» hän käännähti ja sivalsi hansikoidun kätensä selkäpuolella kapteeni Rohrerin otsaa — »mutta ei niin halpamainen kuin sinä, viheliäinen porsas!»