Part 2

Parsifal katsoo Aigaria, Parsifal katsoo Kunnevaria, Parsifal katsoo Miljania, ja luulee joka kerta värähtävänsä. Aigar tulee tähtenä häneen, ja livertää ilosilmäisenä pääskysenä hänessä, niin että Parsifal luulee säkenöitsevänsä välkähtelevää auringonsadetta sinisille vesille ja tahtoisi Aigarin iäiseksi valkoiseksi riemuksensa, mutta sitte kasvaa Kunnevar tummana hänen eteensä ja riemun tähdet sammuvat rinnasta, tahtoisi suloisenraukeana jäädä hiveleväsilmäisen Kunnevarin eteen ja tummeta hämäränpunaiseen uneen, jossa raskaat purppuraiset verhot vaippaisivat huokaavaa rintaa. Mutta sitte tulee Miljan vielä ja liikuttaa niistä purppuraisista unista liljamieleksi sydämen ja pukee valkoisilla surevilla kukkas-silmillä sielun.

Ihanana ihmettelee Parsifal ja värähtää. Onko elämä valkoisiksi tähdiksi virkoilemista? Onko elämä suloiseen huokaukseen heräämistä? Niinkuin tähditettynä häilyvä meren povi yötisen taivaan alla, niin on rinta neitoja nähdessä.

VI.

Välkkävä on Arthurin linna. Välkkävä on ihmisen mieli Arthurin linnassa. Mutta välkkävämpänä leimuu maailma välkesyttyneelle sydämelle.

Sinne ulos, jossa sinimieliset ritarit vaeltavat ja mielensä ylhäisyyden kummuntana tekevät kultakirjailtuja tekoja, joista kuullessa sydän kasvaa kuin ruusu. Sinne ulos, jossa neidot hymistys-sieluisina odottavat ritarinsa saapumista, joka polvistuvana puhuu heidän rintansa liljaksi ja heidän huulensa liljan lehdiksi. Sinne ulos, jossa Graalin temppeli hämärhäilyvien vetten rannalla odottaa puhtainta ritaria, jonka rinta valkeana tähtenä valaisisi sen suruhämyisen temppelin lempeän liikutuksen loisteella.

Maailmalle hulmuu Parsifalin mieli. Siniviittaisena ritarina maailmalle! Keventyvin rinnoin liidättäisi maailman raikaskaikuisia teitä. Siellä ovat hartaus-silmä neidot ja viillytys-viihdytys metsien takana hämyisä-hymisevä Graal. Ihana on ihminen Arthurin iloisessa linnassa, soitosta ja neitojen silmistä välkähtelevä. Ihanampana herää, kun ajattelee maailmaa, neitsytkasvoista, maailmaa ulkona. Sinne, sinne on mieli kuin heiluva korkea palmu, Arthurin linnasta liehuisi Parsifal suutelevaan maailmaan, kuin livertävän pääskysen soitto aamun ilmoihin.

VII.

Torvi soi. Torvi soi hypähtelevänä. Parsifal riemuitsee. Keveätä on lennättää valkean ratsun seljässä, iloisena liehuu sininen vaippa olkapäillä takana. Lentää tuulena. Lentäisi taivaan tuulena.

Maat ovat keveät ja viherjät, metsät jäävät valkeina. Kirkas on lentävän mieli valkean taivaan alla. Parsifalin ratsu on tuulijalka, ja liitäväsiipi on ratsastavan Parsifalin mieli. Puhaltele iloisena, torvi, kajaile iloisena metsä, Parsifal ratsastaa.

Sineä ja sinistä on maailma. Väljää ja valmista on maailma. Ei yksinäinen puhdasrinta pilvi sen valkeasiipisempänä purjehdi taivaan sinistä ulappaa kuin kirkasmieli ihminen elämän heleileviä teitä. Niinkuin aamuinen rannaton meri, joka vapisevana valkeana liikutuksena odottaa nousevaa aurinkoa, semmoinen on elämän autuas näky keveälle mielelle.

Parsifal liehuu sinisenä. Parsifal uiskentelee sinisissä vesissä. Tuli- ja tuulimieli Parsifal kulkee elämän raikaskaikuisia polkuja. Valkeat ovat vedet ja valkeat ilmat, keveänä hengittää raikas rinta. Mieli kuin liitävän joutsenen valkea lento, rinta kuin hypähtelevän torven kajailu aamuisissa korkeissa metsissä. Parsifal lentää ja lennättää, sinisenä hulmuu vaippa olkapäillä takanaan.

VIII.

Iloa, iloa on elämä. Maailma visertää ihmisen edessä.

Ilon temppeli, ilon valkeneva temppeli on maailma. Vedet valkenevat, maat valkenevat, korkean raikastavan aamun katsannolla seisoo elämä ihmisen edessä. Oleminen on niinkuin valkea tuoksuva meri, joka pehmeillä valkoisilla aalloilla huuhtelee ihmisen rintaa.

Kukkaset ovat heleät, ja aurinko säkenöitsee koivujen kultaisilla lehdillä: tavoittaisiko käsillänsä kukkasten heleyden ja leikittelisi auringon välkkeellä? Oksat heiluvat ja pääskyset lentävät sinisiin ilmoihin: istuisiko heiluvalle oksalle, vai liitäisi lentävän pääskysen jälkeen? Raikas ja raitis on olo, valkoiset siivet levittää ihmisen mieli ja purjehtii.

Maailman näky puhkee sydämelle, kuin heräävän kukkasen silmä, tai kuin nuoren neidon tuoreet hymyraikkaat kasvot. Heleällä rinnalla heleän maailman keskellä, niinkuin riemun harppu on ihmisen rinta, jota elämä joka hetki iloisesti puhaltelee.

IX.

Elämä on sinistäkin ja värähtävää. Se katsoo syvillä silmillä ihmisen sydämeen ja sytyttää kalpeat kukkaset siinä.

Niinkuin tumma lampi hämärässä metsässä, jonka pinnalla suuret ulput avaavat valkeat silmänsä, semmoinen on elämä, syväkatseiseksi herättävä. Tai niinkuin korkean plataanipuiston myrttihämärä siimes, hymisevän hiljainen. Niinkuin korkean temppelin ylhäinen pilaristo, jonka juurelle polvistuu, kaikki sanat sammuvina huulilta, ja rinta vaan täysinäisen hiljaiseksi hyminöityvänä, semmoinen on elämä.

Elämä on ihmettä. Niinkuin hiljentyneen meren hämärät syvyydet, jotka viheriöinä temppeleinä avautuvat katsojan alle, semmoisena avautuu elämä ihmisen edessä. Elottoman suur- ja kylmäsilmäiset neidot heräävät siellä salaperäisten vihervähämäräin syvänteiden peitosta, nousevat kalpeine kasvoineen ihmisen eteen ja katsovat merikosteilla silmillään liikkumattoman totisina häntä silmään ja sieluun, merenvihervät hiukset kosteilla olkapäillä.

Unen silmät katsovat elämässä ihmistä sieluun kuin suuret suur'silmäiset lummekukkaset. Siniseksi virkoo ihminen elämässä.

X.

Parsifal, sininen ritari vaeltaa maailmaa. Rinnassa syttyy ja sammuu.

Maailma on tähtiä ja kukkas-silmiä, värähtää myrttinä sen sinisoivan maailman keskellä, valmiiksikin virkoo saman lumotumman maailman edessä. Parsifal vaeltaa hämärät uneksumusmetsät, Parsifal vaeltaa välkkyvät purppurasoittoiset kaupungit, raukenee sairas-sieluisena unena, joka kalvaa suur'silmäiseksi ihmisen, mutta harppunakin heläjää hänen rintansa ilosäkenöitsevän maailman edessä.

Vaeltaa Parsifal maailmaa, rintansa värähdettynä. Koska on hän saapuva sinne, jossa värähdysrinta ihminen valkenee liikutetun kiitoksen tähtenä? Koska polvistuu hymistysrintainen Parsifal Graalin rukouksiin avaavassa kuorissa?

Niinkuin lempeä liehuva liina leijailee Parsifalin mieli, kun hän kulkee maailmaa ja ajattelee Graalin viihdytystemppeliä. Siellä sulaisi rinta tähden silmäksi, ja tunteet olisivat valkoisia ja punaisia kukkasia sydämellä. Linnunliverrystä siellä olisi ja hartauden liihotus-siipeä.

Kun Parsifal värähtää kaukaismieleksi neitojen kaihosyvien silmien edessä, herää Graal hänen sydämellään kuin lievittävän liikutuksen varjo, siellä valuisi suloisen kaipauksen hyväilysyliin. Kun loistotekojen tähtipolte tuikkaa sydämessään, silloinkin uneksuu Parsifal seisovansa Graalin korkeassa kuorissa punaleimuisena ritarina, rintansa kevyenä ylennettynä säihkyntänä kuin linnunrata yön tähtisellä taivaalla.

Graaliin, josta jokainen kukkanen puhuu ja jokainen neidon kaipauskyynelinen silmä, Graalin hyminöivään temppeliin, jota ajatellessa jokaisen ritarin rinta on viritetty säihkyviin tekoihin, sinne viihdytys- ja viritystemppeliin on värähtävän Parsifalinkin, sinisen ritarin, mieli. Graalia etsii vaeltava Parsifal maailmalta, rintansa valkoisena sykähtävänä tulena.

Parsifal, riemurinta ja hartausrinta, joka sykähtää siniseksi sinisten kukkasten edessä ja värähtää punervarintaiseksi tummamielisten, salaavasilmäisten neitojen edessä, jonka metsien hiljaiset hyminät ulpulampien ylitse liikuttavat valkoismieliseksi, ja jonka rinnasta laulut kirpoilevat kuin välkkyvät helmet, hän, värähtävä ritari etsii Graalin värähdystemppeliä suuresta maailmasta.

XI.

Maailmaa vaeltaa Parsifal, etsii Graalia avaralta maailmalta.

Maailmaa vaeltaa Parsifal, ilon lentoa on lennättävän ratsunsa meno ja iloisena heilahtaa korkea töyhtö kirkkaalla kypärällään. Graalin valkotemppeliin hän lennättäisi hypähtävänä tuulena ja aurinkoisen meren riemusolinana.

Maailmaa vaeltaa Parsifal, rintansa urkujen hartaushyminää, mielensä nöyrän polvistuksen huntua. Graalin liljaväristyksiseen temppeliin hän huokaisi itsensä kauneuteen kuolevan liikutuksen aaltona.

Ritarit kohtaa vaeltava Parsifal, punaliehuvat ritarit, leimauskäsi ritarit, jotka kulkevat maailmaa, sytyttääkseen voiton sykähtelytähdeksi sydämensä, ne voitto-säihkyvät ritarit voittaa soittava-sydän Parsifal kuin riemuna tuleva torvensoitto metsän hiljaiset kaiut. Voittava Parsifal ratsastaisi säken'rintaisena, säken'otsaisena Graalin säihkyväheijasteiseen temppeliin.

Neidot kohtaa vaeltava Parsifal, kuutamomieli neidot, neidot kuin vaaleat viljuvaljut iltaisten vetten rannoilla, ne uneksumusneidot hiipivät hiljaishartaaseen rintaan kuin viileyttävä kyynel ihanasti liikutettuun silmään, Parsifal herää valkeasieluisena niiden neitojen silmiin katsoessaan. Sinis-sointinen Parsifal uneksuisi itsensä liljantuoksuna Graalin kalpeauniseen temppeliin.

Parsifal vaeltaa maailmaa, etsii Graalia avaralta maailmalta.

XII.

Miksi vaalenevat rukoukset Graalin temppelissä? Miksi polvistuu Anfortas väräjävärintaisena korkeassa kuorissaan?

Maine kantaa nousevan sankarin nimeä, Parsifalin, Graalin nousevan sankarin. Valkea sankari, joka ihastuu kukkasista ja auringosta, jonka sielu leimuu ihanuutena ja jonka teot syttyvät hänen sydämestään. Graalin temppeliinkin hymisee Parsifalin nimi. Ja jokaisena uutena päivänä hymisee sen sankarin nimi ihanampana, ja hän lähestyy Graalin temppeliä. Siksi polvistuvat huntukasvoiset neitsyet Graalin temppelissä väräjävinä, ja siksi valkenee rukoilevan Anfortaan musta mieli.

Anfortas, suruvaipuva kuningas, valkenee. Hänen poikansa Parsifal, heleä tähti, lähenee Graalin temppeliä. Onko Parsifal vapahduksen ylhäinen sankari, joka oman tunteensa valaistuksella on kirkastava maailman? Anfortas kysyy ja vapisee odottavana. Onko Parsifal, hänen poikansa, se mies, joka Graalin temppelin kuorissa on puhkeava Graalin ilohartaaksi kuninkaaksi, jonka sydän leimuu omana ylhäisenä tunnevalkeanaan? Onko Parsifal se väkeväiloinen sankari, jonka tulvivan sydämen edessä Graalin pyhä malja kumpuu täytenä, ja synkeys sulaa Graalin yltä? Vavahdusmielellä kuuntelee Anfortas sanat pojastansa, Parsifalista. Kuin iloisten aaltojen solina tulee se kertomus Parsifalista. Kirkkaampana kasvaa sankari joka päivä, ja maineen kieli helenee. Joko väistyy nääntymys Graalin temppelin yltä?

Virret vapisevat Graalin temppelissä. Minä hetkenä astuu se lähestyvä valkea sankari Graalin surusyvään temppeliin?

XIII.

Graal on valkoisissa hunnuissa: sankari tulee. Graalin temppelissä ovat polvistuvat neitsyet nousseet seisomaan, ja Anfortaan huulilta on rukous sammunut. Graalin temppelissä odotetaan Parsifalia, joka lähestyy valkoisella ratsullansa, ja jokaisen silmät riippuvat vavahtavina ovessa. Minä hetkenä astuu sankari hämärään temppeliin?

Tuuli se oli, joka humisi puiston puissa. Neidot olivat vavahtaneet ja Anfortas oli jäykistynyt suoraksi, silmänsä ovessa. Vielä on hiljaista Graalin temppelissä ja Graalin temppelin ympärillä. Jokaisessa rinnassa vavahtelee. Mutta kuulitteko? Nyt ja nyt? Torven ääni, joka hypähtelee kirkkaita ilmoja.

Raikastuiko ilma? Metsät vastailevat. Se iloinen torven ääni hypähtelee kuin siivekäs valkorinta lintu harvan metsän oksien välitse. Neidot Graalin temppelissä nousevat suoriksi ja silmät häämöttävät huntujen alta syvänkuultavina väräyksinä. Joko ratsastaa Parsifal temppelin puistoja? Minä hetkenä astuu sininen ritari temppelin hämärästä ovesta? Rinnoissa vavahtelee.

Raikuvampana tanssii torvi. Jo riemastuu ilma temppelin puistossa. Kuuletteko? Lennättävä kapse puiston käytävillä. Puisto puhkee riemuna, torven ääni tulvii kuin auringon kultana heläjäviin lehvistöihin, linnut virkoavat livertämään ja kukkaset kirpoovat auki. Lennättävänä lähenee kaikuva kapse. Temppelissä on hiljaista: kuulee jokaisen syvempää puhkeavan huokauksenkin, kun se kamppailee hunnutetusta rinnasta.

Humaus temppelissä. Ovet ovat lentäneet auki. Iloisena solisevan auringon keskeltä siniviittainen, korkea ritari, kannukset kilahtelevat kivilattiaan, töyhtö heilahtelee ylpeänä kypärällä, valuinen ilma tulvii hänen mukanaan hämärään temppeliin. Valkoinen väristys neitojen ylitse, Anfortas on oven auetessa lentänyt kalpeaksi, astunut kuoristansa ja seisoo, silmänsä merensyviksi muuttuvina, hämärkorkean kuorinsa edessä liikkumattomana odottamassa kirkon lävitse lähestyvää Parsifalia. Rintansa värisee: joko lähestyy väräjöivän vapahduksensa pyhä hetki? Parsifal astuu sinihämärässä kirkossa, neitojen valkea väistyvä kumarrus kahden puolen, herääväin virsien huntu yllänsä korkeissa holveissa.

Parsifal astuu liikkumattomana seisovaa Anfortasta kohden humajavan kirkon keskellä. Mihin jäi iloinen visertävä ilma ympäriltä? Sinistä ja hämärää, pilarit hyminöivät ylös, vaaleat neidot kahden puolen kuin haihtuva huminoiva tuulen henkäys iltaisella lehdistöllä. Parsifal kulkee kirkon kajaavaa käytävää ja viileästi kuuluu askeltensa kumina ylös holveihin. Siellä ulkona kirpoilivat valkoiset kukkaset tien varrella ympärillä, ja auringon silmä välkkyili iloviherjäisillä puidenlatvoilla, miksi sammuu rinta sinikalpeaksi täällä? Parsifal ihmettelee, mistä se hämärä huokaus kasvaa, joka puhkee hänen verhotusta rinnastaan. Se hymisevä kirkkoko huntuisine neitoineen ja hiipivine virsineen värähtää hänen sieluksensa? Hartaaksi hiljenevällä mielellä astuu siniviitta Parsifal Graalin kajaavan temppelin keskellä.

Kuorinsa edessä seisoo Anfortas, seisoo liikkumatta ja katsoo lähestyvää Parsifalia, katsoo totisin värähtämättömin silmin. Parsifal, hänen poikansa, joka lähestyy sieltä, Olallansa sininen viitta, palaako hänen rinnassaan se miehuuden puhdas ja korkea tuli, joka leimuu hänen ylhäismielisimmäksi ritariksi ja Graalin kuninkaaksi? Vakava ja tutkiva on Anfortaan katsanto vielä silloinkin, kun Parsifal viimein on hänen edessään, ja he, sininen Parsifal ja valjentunut Anfortas seisovat käsi kädessä Graalin hiljaisessa kirkossa. Horjuva ja vanha on Anfortas siinä poikansa edessä ja pitkä partansa lepää valkeana hänen rinnoillaan, mutta korkea on hän vieläkin ja hartiansa nousevat melkein tasan Parsifalin hartioiden kanssa ja silmissänsä sykähtävät leimaukset, kun ne tutkivasti riippuvat Parsifalin valko-avonaisilla kasvoilla. Tuo nuorukainenko, jonka otsalla on kuin leppeäin tuulten lauhaa suuteloa, ja jonka silmissä lämmittää kukkaistaipuisa tunnehyvyys, hänkö on puhdistuksen ylhäisankarana liekkinä uudestaan kirkastava Graalin ja maailman? Anfortaan mieli vaipuu, ja hän katsoo riutuvalla sydämellä. Onko hänen poikansa Parsifal sydämessään ainoastaan kevyen liikutuksen tähteä, eikä omavoimaista tunteen paloa? Hetket kuluvat, virsien humuileva aalto nousee ja laskee kirkon lävitse ja neitsyitten valkoinen huokailu herää ja sammuu kirkossa, yhä seisovat ne kaksi korkeata ritaria sanattomina kuorin edessä, Anfortaan silmät yhä värähtämättä Parsifalin kasvoilla. Viimein vasta hellittää Anfortas Parsifalin kädestä, ja hän herää puhumaankin. »Poikani Parsifal, olet kasvanut mieheksi ja rintasi on korkea, olet tullut astumaan Graalin kuninkaaksi, jos mielesi on yhtä ylhäinen ja sydämesi kauneuden totis-iloista heijastusta, niin astu pyhään kuoriin edessäsi, siellä on Graalin ankara malja, kun nostat huulillesi sen, saat rintasi korkeana vavahdellessa tuntea, nousetko oman tunteesi aaltona ja omalla sydämelläsi sulatat maailman ihanuudeksi, vai keveät väristyksetkö vaan tulevat ja haihtuvat sydämellesi. Poikani Parsifal, jos voit juoda tuliviinin Graalin pyhästä maljasta, silloin leimut Graalin kuninkaana ja valaiset maailman ja isäsi. Astu Graalin kuoriin, siellä paljastuu sydämesi».

Niin puhui Anfortas ja katsoi kärsivänä poikaansa Parsifaliin. Mutta Parsifalin silmät leimahtavat ja lentävillä askelilla rientää hän Anfortaan editse sinne korkeaan kuoriin, jonne hänen sydämensä jo oli liehunut, kun hän kuunteli isänsä sanoja. Sieltä kuorin valkeudesta oli neitsyen kuva katsonut häneen, pyhän pyhäsilmäisen neitsyen, joka, loistosilmäinen lapsensa käsivarrellaan kasvoi kuin taivaan laupeuden silmä aukenevasieluisen ihmisen eteen, ja ylitse. Sinne kuoriin sen neitsyen eteen, jonka ympärillä humuu kuin valkoisten siipien suhina, sinne rientää Parsifal isänsä Anfortaan edestä, rientää valko-korkeaan kuoriin ja polvistuu katsovan neitsyen edessä.

Kuinka hän oli liikutettu! Se kirkko ja kirkon hyminä olivat hymisseet häneen, neitsyitten huntuinen kuoro oli hiipinyt hänen rintaansa valkoisin siivin, ja autuaalla, rintaa levittävällä vavistuksella oli hän katsellut isäänsä Anfortasta ja hänen leimahtavia silmiänsä. Rintansa on nousua. Kuinka se kuori valkenee yllänsä ympärillänsä! Neitsyt, neitsyt edessään, armokatsantoinen neitsyt, jonka silmissä tulvii laskeuvan lempeyden loputon hyväily, ja jonka rinta hengittää vangittujen liikutusten värjyntänä. Tulviiko hänen rintansa ylitse? Vaikka Parsifal nostaisi silmänsä minne, luulee hän täytyvänsä puhjeta ihanaan itkuun, niin kaikki värisee häneen.

Hetket kuluvat, yhä polvistuu Parsifal neitsyen edessä ja kirkko hymisee hänen sielussansa. Hetket kuluvat ja putoavat helminä Parsifalin sielulle. Tahtoisiko hän liikahtaa tästä hetkestä. Ajatukset vaeltavat sielussansa, niinkuin hiljaa valuvat aallot. Haihtuuko aika, ja liikkuuko mieli kuvakeinuntana elämän vesiä? Niinkuin suur'silmäiset uneksunta-ulput heräävät eletyt hetket Parsifalin mielessä. Maailman iloitsevat kasvot ovat edessään, yllänsä karkeloivan ilman välkekatsanto. Hän sykähtää kukkaskirpoiluksi, mutta samassa humisevat siniset metsät hänen ylitsensä, hämärtotiset myrtit niiden siimeksissä, kädet rinnallaan hän hiljenee hartaus-silmäksi ja hartauskuunteluksi siinä metsien temppelissä ja näkee neidot siellä viihdyttävinä, liljainen kyynel silmissään. Valmukin punastuu Parsifalissa, jonka hän kerran oli nähnyt metsässä, ja joka oli värähtänyt vereen hänelle kuin verhottu himmeyden silmä. Tulee Miljankin, tulevat Aigar ja Kunnevar kuin korkearinta valkorinta joutsenet soudellen muistojen mustapintaista välkeheiluista vettä, Miljan, kuutamomieli Miljan, jonka edessä sairasti liljana, Kunnevar, tummalehtinen ruusu ja Aigar, iloitseva sinikello keväisellä nurmikolla. -- Parsifal polvistuu ja värehtii muistojensa sylissä. Onko ihminen iäisiä silmänräpäyksiä, joihin syttyy ja sammuu? Parsifal polvistuu ja antaa rintansa liikkua, ajatukset tulevat aaltoavina, suutelevat hänen sieluansa ja haihtuvat, ihanaa on hänen olla polvillaan Graalin valkohumuavassa kuorissa.

Hetket kuluvat, Parsifalin rinta liikkuu puhkeavina kukkasina ja kirkko humisee hiljaisena. Hetket hiipivät, päivä kelmenee ja illan sinervä vaippa laskeutuu temppelin ylitse, yhä polvistuu Parsifal unhottuneena ja keinuu kauneusväristyksissään. Silloin hän yht'äkkiä havahtaa, hänen silmänsä ovat kauneus-sulaneina valuneet neitsyen armosilmistä ja rinnoilta, hän havahtaa ja silmissään ja veressään värähtää leimu. Siinä edessänsä, alttarilla, neitsyen jalkojen edessä loistaa tulipalava malja, se loistaa kuin elävä valkean liekki ja ihan hänen edessänsä. Parsifal polvistuu suoremmaksi. Mikä voimakas valo lankee ihmiseen siitä maljasta? Ikäänkuin väkevä, rinnan auki työntävä säde. Parsifal on vavahtanut totiseksi. Niinkuin alastomana nousee ihminen sen valaisevan maljan edessä. Parsifal on yhä polvillansa, mutta silmänsä katsovat säikähtäneinä. Rintansa? Rintansa? Eikö hän äsken ollut kauneuden hentoutta, minne ovat ne tunneharsot hälvenneet? Ihmettelevänä jäykistyy Parsifal. Kuinka seisoo hän niin paljaana sen valon edessä? Miks'ei hänen sydämessään kummu? Hänessä aukenee kuin hiljainen ahdistava hätä. Mistä on tämä kaiuton autio hetki? Ovatko liikutukset sammuneet rinnastansa? Hätäyntyneenä nostaa Parsifal silmänsä selvemmin siihen maljaan, se synkkenee punervapaloisena ja hohtaa kuin vihastuksen silmä. Arkana nousee Parsifal seisomaan. Pakenisiko hän sitä pyhää ankaraa maljaa? Selittämätön säikähdys kalpenee hänen suonissaan. Jäytyvällä vavistuksella katsoo hän kerran vielä maljaan. Lakastuuko silmänsä? Lakastuuko oientuva kätensä? Hän näkee Graalin maljaan, ja se oli tyhjä, tyhjänä hänen edessään. Hän muistaa, hän muistaa: ken on kevyt ja kenen rinta on haihtuvain tunteiden tyhjä peili, hän on arvoton Graalin pyhän maljan edessä, hän surkastuu sen edessä kuin juuriltaan otettu kukkanen ja tyhjänä seisoo Graalin malja hänelle. Parsifal seisoo elottoman hetken. Vaipuisiko hän? Hän on sammunut katsomasta. Onko hän tyhjä? Tyhjä? Mitätön aalto, jota kevyet tuulet heiluttelevat? Hän vetäytyy kokoon sielussansa. Kuinka hiipisi hän tästä kirkosta, joka seisoo ympärillä kuin ylös ympärille kasvava kuumasilmäinen loputon rangaistus?

Vaipuneena seisoo Parsifal kuorissa. Nääntyvät hetket. Kirkko on vaipattu pimeyteen, kun hän viimein liikahtaa ja kumartuneena lähtee kuorista. Kirkon lävitse hän lähtee, katsoo karttavasti Anfortaaseen, joka häämöttää korkeana pimeysvarjona, ohi neitsyitten hän hiipii, jotka ovat vaienneet virsistänsä, ja astuu synkän korkeata temppeliä, jonka holvit kovina ja kivisinä kaiuttavat hänen askeleitaan, vaikka hän koettaisi kuinka keveästi hiipiä. Viimein vasta, kun on kulunut kuin iäisyys, ja kun hänen askeltensa ankara kaiku on kuin kivityksenä pudonnut hänen mielelleen, pääsee hän pimeän temppelin halki ja pääsee häviämään sen ovesta peittävään yöhön.

Onko liikahtaminen sammunut Graalin temppelissä? Yötä kuluu, yhä seisoo Anfortas korkeana synkeänä varjona kirkon perällä kuorinsa edessä, yhä seisovat neitsyet liikahtamattomina autiossa kirkossa. Nääntyvät hetket kuluvat, yhä on raskas liikahtamattomuuden siipi Graalin temppelin ylitse. Vasta kun aamun harmaa tuskallinen valo valuu temppelin holveihin, ja kirkko herää hämäränä, silloin vasta joskus nousee neitsyitten lannistunut huokailu, ja matalat murheelliset virret virkoavat kirkossa. Viimein päivän seljetessä havahtuu liikkumaton Anfortaskin, nousee nääntymyksestään, astuu kuoriinsa ja vaipuu taaskin mustana rukouksena Graalin tyhjän maljan edessä.

III.

PARSIFAL SURUNA

I.

Seisovatko puut harmaina, ja onko lintujen liverrys ilmassa tyhjää tuskallista helinää? Parsifal seisoo ja katsoo, sininen ilma on sammunut hänen silmiltänsä, ja kuolleena paahtaa uumottava aurinko aution taivaan keskellä.

Miks'ei hän nöyrtynyt tuhaksi, kun hän hiipi Graalin temppelin musertavan korkeuden alla? Korkean ankarana seisoi Anfortas, silmänsä hänessä. Miks'ei hän kutistunut näkymättömäksi siinä Anfortaan silmiä paetessaan?

Tyhjä lasinkiliseväinen maailma. Tyhjä tuhkainen maailma. Graalin ankarakasvoisen pyhyyden edessä oli hän ollut tyhjä, keveyden köykäinen höyhen. Verensä lentää polttavana häpeänä.

Vihastuksen mustassa yltymisessä nousevat nyrkkiin puristetut kädet ylös. Vielä hän loimahtaa. Vielä hän loimahtaa! Nousee kuin punainen, taivasta nuoleksiva valkea ja valaisee synkeästi sen tuskakiiluisen maailman.

Tuskakiiluinen maailma! Taivaan autio laki runtelee yllä ja auringon laimeanpistävä kuollut silmä tuikottaa sen keskellä. Metsät uikuttavat nääntymyshaaveena ja niityt makaavat painajaisrintaisina.

II.

Miekastansa Parsifalin silmä juo lohdutuksensa. Kirkkaasta miekastansa. Sen terä on leveä ja punaisena välähtelee se auringossa, kun heilahuttelee sitä.

Salama asuu miekassa, nopea sykähtävä salama. Ihanaa on sitä salamaa lennättää vihastuneen mielen ja vihastuneen käden. Kypäröille kipinän väläyksenä. Haarniskoille nopeana salamana. Räikeänä hyväilee miekan heläys kirkahtavaa mieltä.

Miekka on laulua, miekka on viiniä, viinin välähtävää silmää. Heleät suonet avaa miekka. Humaltunutta on nostaa ja laskea tulikieli miekkaa. Rinnassa säkenöi tähtenä jokaisen kirkahtavan iskun ilo. Kirkkaat kimakat soitot herättää miekka.

Musta mieli, punaisen miekan väläys sille valaistuksen heittää. Punervan valaistuksen. Parsifalilla on miekkansa punaisena ilona. Leveä- ja kirkasterä miekka, mustan ilon nopea hypähtely. Vihan ilon.

III.

Parsifal on heittänyt sinisen viittansa, Parsifal ratsastaa punaisessa viitassa.