Part 1

Produced by Tapio Riikonen

PARSIFAL

Kertomus Graalin ritarista

Kirj.

VOLTER KILPI

Otava, Helsinki, 1902. Päivälehden kirjapainossa.

SISÄLLYS:

Proloogi I. Parsifal ja Herzeloyde II. Parsifal ilona III. Parsifal suruna IV. Parsifal ja Konviramur Epiloogi

PROLOOGI

Graalin temppeli on marmorista, ja korkeana se seisoo äänettömässä puistossa tummain vesien partaalla. Vedet lepäävät viileinä temppelin edessä, ja korkeat kalpeat puut katsovat totista kuvastustaan niiden sylissä.

Graalin temppeli hiljaisessa puistossaan on puhtauden temppeli, ja sen korkeassa kuorissa polvistuu puhtauden pappi, Graalin ylhäinen kuningas, Graalin pyhän maljan edessä. Suurena hartautena kasvaa Graalin kuninkaan rinta, kun hän polvistuu Graalin maljan edessä.

Graalin pyhän maljan edessä tulvii nimittäin puhdas ja syväpalava ihminen maailman liikutussydämeksi ja valaisee ihanan ilon heijastuksena maailman. Graalin temppeli onkin nöyrän ilon ja ylistävän rukouksen valkea temppeli ja sen malja palaa maailman pyhimmän hartauden tulena.

Mutta nyt hymisee suru siinä pyhässä temppelissä ja matalat virret humajavat yötä päivää sen korkeassa kuorissa. Graalin pyhän maljan edessä ei kestä nimittäin kuin puhdas rinta ja mustana nääntyy syntinen sen edessä. Nyt on Graalin kuningas sammunut puhtaudestaan, ja siksi ovat helentävät rukoukset kuolleet hänen rinnassaan ja siksi lepää murheen huntu Graalin temppelin ja maailman ylitse.

Anfortas, Graalin kuningas ja Graalin pyhä pappi, on tehnyt synnin ja verhonut rintansa puhtauden. Toisen naisen sylissä, kuin oman sydämensä naisen, on Anfortas riutunut, siksi sammuu hänen silmänsä ja sydämensä pimeänä kärsimyksenä, kun hän polvistuu temppelin pyhässä kuorissa ja siksi levittää nääntymys vaipuvat siipensä hartauksien kirkon ylitse.

Herzeloyden, puolisonsa, sielunsa herättäjän syvänäkatsovan Herzeloyden, jonka rinnalla sydän hiljeni ihanaksi liikutettuna, hänet on Anfortas unhoittanut, ja nyt on hänen silmissään ja sydämessään helteämätön nääntynyt tuijotus, kun hän polvistuu Graalin ankaran maljan edessä. Ei herää Graalin kuningas Graalin maljan edessä maailman puhtaimman liikutuksen kummuntana, hän riutuu pimeänä, siksi asuu vapahtumaton tuska Graalin marmorisessa temppelissä, jossa huntukasvoiset neitsyet lannistunutmielisinä polvistuvat pilarien juurilla, silmät maassa, ja siksi on suljettu painunut huokailu maailman rinnassa.

Vasta uusi kirkas rukoilija, jonka sydän nousee rikkaana ja leimuavana Graalin ylhäisen maljan edessä, voi vapahtavasti rukoilla Graalin temppelissä ja hälventää mustat haaveet sen temppelin yltä. Uusi puhdas kuningas, Graalin kuningasten kirkasmieli sankarisukua, hän vasta voi heleärintaisena valaista Graalin hämärän temppelin ja herättää hartauden ihana-ylentyvät hymistykset maailmassa.

Koska on saapuva se uusi vapahtava sankari Graalin surunääntyvään temppeliin? Koska on saapuva se uusi heleä sankari, joka taas virvoittaa ylhäiset säteet ihmisten pimenneissä rinnoissa? Häntä odottaa murtuvaotsa ja murtuvamieli Anfortas, häntä odottavat polvistuvat neitsyet Graalin temppelin viileiden pilarien juurilla, häntä, totista ja kirkasta ilon sankaria odottaa koko masentunut maailma. O, että pian ilmestyisi hän, tämä uusi sädehdyksen tähti, sillä riutuvammiksi vaipuvat huokaukset Graalin temppelissä joka päivä, ja pimeämmiksi sammuvat tuskallisina tuijottavat silmät!

I.

PARSIFAL JA HERZELOYDE

I.

Parsifal oli kirkas lapsi. Parsifal oli äitinsä Herzeloyden sydämen tähti. Hiljaisessa linnassa, jonka ympärillä valkeat koivut kasvavat, asuu hohtosilmä Parsifal äitinsä Herzeloyden kanssa.

Äitinsä, hento- ja kaukaismieli Herzeloyden, äitinsä, Graalin lumirinta kuningattaren kanssa asuu Parsifal hiljaisessa linnassa koivujen keskellä. Parsifal, äitinsä silmäterä.

Koivut ovat valkeat ja korkeat sen linnan ympärillä, siniset ovat kukkaset niiden koivujen siimeksessä, ja linnut visertävät iloisesti niiden oksilla. Käsi äitinsä kädessä käy Parsifal koivujen välillä kukkasten keskellä; äidillensä poimii Parsifal siniset kukkaset, äidillensä kertoo Parsifal lintujen sanat ylhäällä oksilla.

Syliinsä nostaa Herzeloyde lapsensa koivujen keskellä, äitiänsä suutelee Parsifal, kun hän nostaa hänet syliinsä koivujen keskellä. Hellittää kukkaset käsistään, kiertää kätensä hänen kaulaansa ja suutelee äitiänsä. Onko maassa niin sinikaunista kukkasta, kuin ovat hänen äitinsä silmät? Ovatko koivujen lehvät niin kultaiset auringossa, kuin ovat hänen äitinsä hiukset? Onko metsässä kahta niin raikasta marjaa, kuin ovat hänen äitinsä huulet? Suutelee äitiänsä.

Äitinsä sylissä istuu Parsifal, äitinsä kädessä käy Parsifal. Näkee kukkaset ja kuulee linnut äitinsä rinnalla. Hiljenee kyyneliseksi iltaisten vesien edessä, hykähtää riemuna aamun livertäessä ympärillä. Niinkuin punainen kirkas kukkanen kirpoo Parsifal äitinsä rinnalla. Äitinsä riemutähti ja kultalapsi.

II.

Miksi värisee Herzeloyden silmä ja sydän, kun hän katsoo Parsifaliansa?

Herzeloyde, hunturinta, vavahtaa lapsensa tähden. Lapsensa, keltahiuksisen Parsifalinsa tähden, jonka edestä hän vuodattaisi sydämensä liikutettuna kyynelenä, tai kuolisi huokauksena. Herzeloyde vavahtaa ja särkyy lapsensa Parsifalin tähden: kuinka on hänen hentokirkas lapsensa kestävä elämän?

Maailma on kova, maailma on kova, Herzeloyde on kerran tuntenut sen kovan maailman. Hän muisti, hän muisti, Anfortaan, korkeamieli kuninkaansa syliin, jonka edessä sydän heräsi lempeänä loisteena ja silmä viihtyi sielun silmäksi, hänen syliinsä oli Herzeloyde hiipinyt kerran, oli valkoismielisenä hiipinyt polvelle ja nostanut hennon kätensä kaulalle, silloin oli Anfortas työntänyt hänet puoleen, ja kun hän oli ihmettelevänä katsonut kuninkaansa silmiin, olivat ne tuijottaneet häneen välinpitämättöminä niinkuin vieraaseen naiseen, sinä silmänräpäyksenä oli hän ikäänkuin sammunut, oli lähtenyt hiljaisena kuninkaansa tyköä, ja asui siitä saakka yksin linnassansa lapsensa Parsifalin kanssa, lumirintaisena, mutta siitä päivästä vapisi hän, kun hän ajatteli maailmaa siellä ulkona.

Maailma on kova, kylmäaskeleisena runtelee se värähtävän rinnan hennot aukeavat liljakukkaset. Herzeloyden silmät täyttyvät kyynelillä, kun hän katselee lastansa, Parsifalia. Onko hänenkin lapsensa, hänen keltahiuksinen Parsifalinsa, jonka pää lepää niin rakkaana hänen povellaan, onko hänkin saava rintansa liljat tallatuiksi? Herzeloyde hyrskähtäisi itkemään, ellei hän saisi kätketyksi kasvojansa Parsifalin pehmeihin ruskeihin hiuksiin.

O, hän kätkisi, kätkisi maailman lapseltansa, kätkisi uneksi, väräjäväksi uneksi Parsifalin suurien silmien edestä. Kangastelevaksi uneksumusmaaksi hän sen loihtisi Parsifalillensa, jossa kukkaset kuin kalpeat syttyneet tähdet loistaisivat kedoilla, ja jossa viileänylhäiset puistot kajastelevain vesien partailla viihdyttäisivät ihmisen ristissäkätiseksi.

Hiljaisessa uneksuvassa linnassa kasvattaa Herzeloyde lapsensa yksin ja kutoo valkounisen rintansa uneksumusharsoilla lapsensa mielen. Hän särkyisi sydämessään, kun hän ajattelisi, että hänen Parsifalinsa saisi tietää oikean raskas-silmäisen elämän. Omalla vavahtavalla povellaan hän hänen tahtoisi suojella sen maailman kovilta käsiltä ja kovilta silmiltä.

III.

Parsifal kasvaa äitinsä rinnalla, äitinsä sylissä istuu Parsifal, äitinsä kädessä käyskelee Parsifal, katselee kukkaset ja kuuntelee linnut, ihmettelee illat äitinsä sylissä äitinsä kyynelsilmäisyyttä, mutta aamut hän käsittää kirjavia perhosia puiston kukkasten keskellä.

Kuinka ihmeellistä on käyskellä äitinsä rinnalla! Kukkaset varsinkin ovat ihmeelliset silloin; ne katsovat niin heleinä ja totisina, että on täysi työ estää itseään hyrskähtämästä itkuun, kun ne ovat niin kauniit. Ja metsässä joskus, kun käyskelee äitinsä kädessä, herää joku lintu metsän keskellä laulamaan. Ei sitä ymmärrä, miksi se ääni niin suloisena varisee sydämelle, mutta kun näkee äidinkin seisahtuneen sitä kuuntelemaan, täytyy yht'äkkiä ottaa rinnastaan kiinni ja puhjeta polttaviin kyyneliin. Kun äiti ihmettelevänä katsoo sitä, ei osaa muuta kuin puhua, että lintu lauloi, ja sitte, kun äidinkin silmissä heräävät kyyneleet, hyrskähtää vielä haikeammasti itkemään, mutta samassa tuntee itsensä niin ihanasti valaistuksi, että suutelisi äitinsäkin yhtäläiseksi. Miksi hivelee niin ihana kaipaus sydäntä, kun pitelee äitinsä kädestä ja seuraa äitinsä silmiä? Silmäin ympärillä heijastaa silloin aina lempeä kajastus ja suloiset polttavat kyyneleet ovat silmissä läsnä.

Niin kasvaa Parsifal äitinsä rinnalla, hänen silmänsä hohtavat, mutta rintansa on hiljaisimman kyynelen liikutusta, äitinsä sydämellä hän kuuntelee lintuja ja katselee kukkasia. Niin kasvaa Parsifal, silmänsä heräävät sinisemmiksi ja hiuksensa kellertyvät, yhä vaeltaa hän äitinsä rinnalla vaaleitten koivujen varjossa, yhä seisoo hän illat ikkunassa äitinsä olkaan nojaten ja katselee vaaleitten koivujen ylitse kaukaisille seesteisille illan vesille ja hiljenee.

Nuorukaiseksi, pitkähiuksiseksi nuorukaiseksi kasvaa Parsifal äitinsä rinnalla. Nuorukaiseksi, joka jo istuu yksinkin ja haamuilee omia kaipausuneksumisiansa. Tunnetteko nuorukaisen, kun hänen rinnassaan ensin herää kaipausmieli kuin kalpealehtinen palmu? Tummat huokaukset virkoavat rinnassa, välistä hän pysyy koko päivät suuri- ja syväsilmäisenä ja etsii yksinäisyyttä, että saisi huo'ata rintansa selkeäksi. Tummat unet heräsivät Parsifalissakin, ja useasti jätti hän äitinsä ja lähti yksin käyskelemään hiljaisia metsiä. Niinkuin surullisia ja kalpeita ulpukukkasia puhkeili mielessä. Hän ikävöitsi nimittäin, ikävöitsi maailmalle, josta hänen äitinsä joskus väräjävinä iltoina oli puhunut niin hivelevät sanat. Pitkät hetket seisoi hän välistä ja katsoi vaaleiden koivujen välitse kosteihin ja väriseviin tähtiin siellä kaukaisella taivaalla. Siellä värisi se maailma kalpeiden tähtien alla ja sinne ikävöitsi hän vaaleasti. Hän näki korkeat hämärät kirkot viileissä puistoissa, näki kirkkojen sinerväleijailevaan hämärään, jossa hunturintaiset neitsyet polvistuivat pilarien juurilla; itse heräsi niiden kirkkojen hämärään, tunsi sielullaan ne polvistuvat neitsyet, joiden silmät kuulsivat väräyksinä huntujen alta, urkujen hymistessä polvistui itse sen virren leijailun kannattamana liihottavasti kivilattialle. Toisinaan taas heräsivät korkeat hohtava-ikkunaiset linnat mielessä. Linnojen ikkunoissa istuivat neidot, kädet raukeina ikkunan laudoilla, ja katselivat hopeankelmeille puistoille linnain edessä. Ihana soitto valui niistä ikkunoista puistoihin, suloisempi ikävä hiipi ihmiseen sentään niitä neitoja katsoessa. Silkkihimmeässä salissa olisi hivelevän soiton kannattamana liehunut niiden neitojen kanssa, kätensä hoikalla varrella, joka taipui tanssissa, kuin kukkasen varsi kastehelmen alla, silmänsä neidon silmässä, joiden välkähtelyä pitkät ripset salasivat, omassa sydämessä kuin valuvaa kultarihmaa. Sinne maailmalle, oudolle, suurelle maailmalle väräjoivien tähtien alla, jossa ihmiset viihtyvät sielusilmäisinä toin'toisensa edessä, ja josta hänen äitinsä valkokukkasiset kertomukset aina puhuivat, sinne hänen oli ikävä, suuri sairastava ikävä, sitä maailmaa hän kuvaili sydämessään aina ja katseli kaukaisia tähtiä vettyvillä silmillä.

Niin kasvaa nuori Parsifal, ja kalpeakasvoinen kaipaus katsoo häntä sydämeen. Mutta ei hän aina värise ikävöimisen sinenä, ilokin sykähtelee hänellä sydämessä. Sillä elämä on niinkuin vilkkaita välkkyviä tähtiä, jotka satelevat sydämelle, eikä taida muuta kuin loistaa hohtosilmäiseksi elämän edessä. Kukkasten silmät visertävät ja lintujen laulu on sulakultaista ilon helinää, helkähtävänä kyynelenä polttaa mieli kaiken sen ilohelmisyyden edessä. Niin on Parsifalin elämä ja jos joku kysyisi häneltä, elääkö hän ilon sykähtävänä tähtenä, vai onko hän kaipauksen hiipinyttä kyyneltä, ei hän osaisi vastata siihen, mutta joka päivä tuntee hän mielensä leimuvan polttavammaksi, niin että lopulta sekä hänen ilonsa että kaipauksensakin olivat yhtä ainoata suurta ja kuumaa kyyneltä, joka värisi silmässä aina.

IV.

Herzeloyde istui ikkunassaan ja kyyneltyi, istui ikkunassaan yksin ja kyyneltyi. Sinne metsien varjoon oli siniviitta Parsifal kadonnut, peittynyt koivujen väliin, huulillaan iloinen torvi.

Herzeloyde itki. Hänen lapsensa Parsifal oli lähtenyt maailmalle. Oli lähtenyt maailmalle. Herzeloyde oli valkea kuin valkoisin liina, kalpeat ja hoikat kätensä poskillansa, kun hän katseli metsään sinne, jonne Parsifal oli kadonnut. Hänen yksinäinen lapsensa maailman avaran taivaan alla.

Herzeloyde muisti. Yhtenä aamuna oli sininen ritari ratsastanut valkean linnan ohitse, sininen torveasoittava ritari, sen oli Parsifal kohdannut metsässä ja samana päivänä oli hän astunut äitinsä eteen, silmänsä loistavina. »Äitini, anna sininen vaippa minulle, ja tulirintainen ratsu, suutele otsalle minua, suloinen äitini, minä lähden maailmalle, jossa siniviittaiset ritarit ratsastavat ja polvistuvat kukkasmieli neitosten edessä». Niin oli Parsifal puhunut ja suudellut hänen käsiään riemuissansa, vuoroin toista, vuoroin toista. Herzeloyde vaaleni vieläkin, kun hän muisti ne Parsifalin sanat. Vapisevin käsin oli hän ruvennut silittämään Parsifalin poskia silloin, mutta yhtään sanaa ei ollut herännyt hänen mielessään. Hän muisti vaan, kuinka hän oli särkynyt kärsiväksi, kun Parsifal riemuisena suudellen häntä oli vieläkin puhjennut puhumaan. »Se sininen ritari kertoi. Maailma on neitoja ja liljoja, neitoja ja liljoja, hartausmieliset ritarit vaeltavat maailmaa. Siellä on Arthurin iloinen liehuva linna, jonka porttien ylitse korkeat valkoiset liljat heiluvat, sinne Arthurin linnaan etsii jokainen ritari ja saa helmeksi mielensä Arthurin saleissa keltasilkkisten neitojen edessä. Siellä maailmalla on korkea Graal, jota ihminen etsii sinimielisenä, ja jonka hämypilaristossa sydän herää kuin värähtävä korkeakaulainen kukkanen iltaisten vetten partaalla. O, äitini, anna ratsu minulle ja siniheleä vaippa olalleni, sinne minä lähden, maailmalle, josta sinä iltaisin olet puhunut minulle kyynel silmissäsi, ja josta se sininen ritari kantoi kajailevan viesti, sinne on minun rintani vedetty kuin levitetty tuuleen hulmuva lippu». Niin oli Parsifal puhunut, eikä Herzeloyde ollut osannut muuta kuin puhjeta haikeasti itkemään. Viimein hän oli hiljennyt sentään, oli jäänyt katsomaan Parsifaliansa silmiin ja herännyt puhumaan sitte. »Lapseni, lapseni, ei sitä maailmaa olekkaan, sinä ikävöitset sitä maailmaa, jota ei olekkaan, lapseni. Paina pääsi povelleni, ja itke minun rinnallani, vaikka vaeltaisit päiviesi iltaan, niin aina oli sinulla oleva ikävä sitä samaa maailmaa, jota nytkin ikävöitset. Viihdy kyynelenä lapseni, niin olet onnellisin, viihdy kaipauksestasi kyynelsilmänä, et sinä maailmalle lähde». Niin oli hän puhunut Parsifalillensa, taivuttanut hänen päänsä rinnalleen ja tuudittanut sitä siinä. Eivät he sinä iltana olleet muuta puhuneet, mutta kun Herzeloyde illalla myöhään viimein oli nostanut Parsifalinsa pään sylistään ja suudellut häntä otsalle, olivat Parsifalin silmät katsoneet niin särkyvän suurina häneen, että sitä nähdessä oli kuin olisi kärsimyksen ruusu aukaissut lehtensä sydämessä. Siitä illasta oli Parsifal muuttunut ihmeellisen hiljaiseksi, yksin oli hän istuillut iltaisten vesien rannoilla, yksin käyskellyt metsien hämärässä, ja aina oli hänen silmissään asunut vaalea uneksumus. Kalpeammaksikin oli Parsifal muuttunut muutamassa päivässä, ja välistä kun hän oli istunut käsi viileällä poskellaan, surullinen silmänsä illan huokaavilla koivuilla, oli hän näyttänyt kuin kukkanen, joka puhkee silmän edessä niin kalpeana, että odottaa sen seuraavana hetkenä riutuvan läpinäkyväksi ja kuolevan. Sinisen vaatteen oli Herzeloyde viimein ottanut, neulonut kyynelet silmissään valkoisilla liljoilla sen, ja yhtenä aamuna oli hän pukenut sen Parsifalinsa ylle, antanut ratsun hänelle ja särkyvärintaisena suudellut lapsensa Parsifalin otsaa ja hohtaviksi herääviä silmiä. Nyt hän istui ikkunassaan ja katsoi koivujen varjoon, jonne siniheleä Parsifal oli hälvennyt riippuvain oksien peittoon.

Siellä metsissä, metsien takana vaeltaa Parsifal, hänen lapsensa, iloinen laulu ilmassa yllänsä kiirimässä. Herzeloyde itkee, katsoo raukeamielisenä sinne koivujen helmaan, tunteensa häilyvät kuin valju vaalea liina keveässä ilmassa. Kuinka on hänen herkkäsydäminen lapsensa kestävä kylmän maailman? Hänen mielensä vuotaa kuin haavoissa, kun hän ajattelee lapsensa yksin siellä väljässä maailmassa. Siellä käyvät korkeat aallot, ja ihminen on avuton niiden heiluteltavana. Kun hän itse saisi olla lapsensa sydämen ympärillä ja vaipata kaikki kosketukset siihen suloisiksi! Herzeloyde itkee, itkee, katsoo haikeamielisenä sinne koivujen välille, jonne Parsifal oli kadonnut, ja istuu kipeänä ja raukeana.

Ilta häipyy, ja yö hiipii koivuille, yö hiipii ilmaankin ja himmentää taivaan, yhä istuu Herzeloyde ikkunassaan, silmänsä koivuilla. Yökin muuttuu aamuksi ja koivut heräävät hämärästä valjentuvan taivaan alla, yhä istuu Herzeloyde liikkumattomana ikkunassaan. Mutta kun päivä viimein valuu hopeaisena ympärille ja linna nousevan auringon valaisemana ilmestyy ikkunoineen puiston keskellä, näkyy Herzeloyde ikkunassaan, silmänsä sulkeuneina ja kasvonsa hämärinä kuin vedet, joiden yltä kuu on väistynyt. Herzeloyde oli sammunut yössä, kasvonsa yhä käännettyinä sinne valkeaan lehtimetsään, jonne Parsifal, keltahius ja siniviitta Parsifal, oli kadonnut koivujen varjoon.

II.

PARSIFAL ILONA

I.

Parsifal ratsastaa, siniheljä vaippa olallansa. Etsii Arthurin linnaa iloisesta maailmasta.

Ihmeellinen maailma. Soiva maailma. Poimisiko joka kukkasen maasta? Jäisikö joka oksalle heilumaan? Uudet kukkaset, uudet oksat. Ei hohtavasilmäisenä tiedä, mihin rientäisi, mihin seisahtuisi.

Ihmeellisiä ovat ihmiset, ystäviä kaikki. Ritarit tulevat, töyhtöheiluiset ritarit, niiden silmät loistavat, kun ne katsovat, leimuilevana lentäisi niille vastaan ja likistäisi sykähtävän rinnan sykähtävälle rinnalle.

Ihmeellisimmät ovat neidot, sydämessä syttyy niinkuin tähtiä, kun ne tulevat kirkas-silmäisinä ja hymyilevät. Miksi kaikkoovat ne neidot metsien varjoon ja nauravat hopeanhelisevästi siellä, kun rinta säkenenä lentää heille vastaan suudellakseen riemuksensa heidän raikkaita huuliaan?

Parsifal ratsastaa, etsii Arthurin linnaa iloisesta maailmasta.

II.

Huilut soivat, huilut soivat Arthurin iloisessa linnassa ja liput liehuvat valkeitten koivujen ylitse. Parsifal, kukkarinta on Arthurin iloisessa linnassa, ja käyskelee puistossa, jonka yllä lehvistö on kuin vaalea huntu.

Neidot käyskelevät puiston siimeksessä, vaaleiden puiden alla, kahden ja kahden. Käsivarret kierrettyinä toin'toisensa ympärille astuvat ne neidot koivujen alla kahden ja kahden, valkea puku lankee poimuttomana maahan ja keltaisilla hiuksilla lepää sininen kukkas-seppele. Parsifal, kevytrinta, seisoo hiljenneenä koivujen siimeksessä, katsoo neitoja ja ihmettelee. Ne neidot tulevat lumena ja vaippaavat valkoisesti rinnan.

Kukkaset neitosten kulmilla ovat niin siniset. Mutta vielä iloisempina säteilevät heidän silmänsä. Lentäisikö ilona, ja suutelisi huulille niitä raikas-silmäisiä neitoja, rientäisi neidosta neitoon ja riemastuisi jokaisen raikkaasta suutelosta? Valkosilmäiset kukkaset kirpoilevat sielussa, kun katsoo neitoja.

Vai polvistuisiko maahan, kun ne neidot hiljaismielisinä astuvat ohitse, ja suutelisi nöyränä heidän pukujensa valkoista lievettä? Onko puhdas nostamaan silmänsä niiden neitojen silmiin? Parsifal nostaa kätensä rinnalleen ja rukoilee itsensä valkohulmuiseksi, seistakseen puhtaana neitojen edessä, silmänsä iäksi heidän silmissään, nöyränä palveluksena.

Niin käyskelee Parsifal valkoisessa unessa Arthurin puistossa. Vaaleat koivut ovat yllä ja koivujen ylitse liehuvat liput, mutta Parsifalin silmät ovat neidoissa, ja hänen rintansa on hiljennyt vaaleammaksi kuin vaaleasilmäiset koivut hänen ylitsensä. Onko elämällä valaistus kuin aamuisilla autereisilla vesillä? Onko elämä kuin hunnutettua soittoa?

III.

Soitto liehuu, soitto värähtää, soiton silmät syttyvät ja sammuvat. Arthurin linnassa on ilta, ja suuressa salissa tanssitaan.

Suuressa salissa tanssitaan. Raukeasilmä neidot liitävät sinipukuisten ritarien käsivarsilla. Sali heiluu, silkki kahisee keltaisena ja kultakannukset kilahtelevat. Arthurin salissa tanssitaan.

Neidot tanssivat, ritarit tanssivat, tanssi lentää punertavana. Silmissä on salattu välke, käsissä värähtää. Heiluvaa lattiaa lentää neito ja nuorukainen, silmät hohtavat tummina toin'toisensa edessä, povet nousevat ja laskevat, huulet yhtyvät lentävän silmänräpäyksen -- suloinen säihkyvä hetki, veri tähtien välkettä -- taas lentää hohtavaa heiluvaa salia, sydän valuvana kultana.

Miksi himmenevät silmät verhotuiksi? Rinnassa välkkyy kuin viinissä, jonka kalvossa maljan kultaiset reunat välähtelevät. Parsifal liehuu Arthurin punervassa salissa. Onko elämä keltaista riemunvälkettä sydämelle? Onko elämä kultakimmeltävää tähtein sytyntää ihmisen veressä?

IV.

Väljillä vesillä, kauniilla vesillä, joiden ylitse soitto värähtelee kuin levitetty hopeahuntu.

Neidot ja Arthurin ritarit soutavat illan vesillä, jotka levittäyvät kuin heiluva kultapeili tummain rantojen välillä. Kultakeula venheissä, joiden varjo häilyy vedessä kuin viherjä väijyvä sametti, istuvat neidot ja Arthurin ritarit ja soittavat illassa vesien keskellä.

Hiljaa liukuvat venheet. Airojen varjo kiemurtelee vaaleassa vedessä kultaisena rihmana. Venheissä polvistuvat ritarit punasilkkisten neitojen edessä ja soittavat. Mandoliinien ääni valuu suloverhottuna sinne vesille, jossa mustat täplät häilyvät kultaisessa päilynnässä.

Veden kansi lepää välkkyvänä, rantojen tummat varjot väräjöivät. Kultana varisee soitto sinne kajasteleville vesille ja värähtää rannoille viimein kuin harvapisarainen helmisade. Sitä kuunnellessa seisahtuu sydän kultaruusuna.

Väljillä illan vesillä, illan kauniilla vesillä, joiden ylitse soitto värähtelee kuin levitetty hopeahuntu.

V.

Aigar on ihana, mutta ihana on Kunnevarkin ja ihana Miljan. Parsifalin sydämessä syttyy tähtiä, syttyy ja sammuu tähtiä. Kuka on hänen rintansa tähti? Aigarin silmät ovat päivänpaistetta ja hän itse hilpeä omenankukkanen, mutta Kunnevar kukoistaa ruusuna ja Miljan on kalpean kuun valkea lilja. Parsifal vesillä ja kukkasten keskellä, Parsifal illan puistoissa ja punervaliehuisessa tanssissa, neitojen silmät säteilevät hänellä sydämessä, neitojen posket hiipivät hänelle sydämelle, kenestä kukoistaa hänen rintansa?

Aigar on laulava ja raikas-silmä, pääskyssilmä, Aigaria on heleätä katsella, Aigar on oksallansa säteilevä iloinen omenankukkanen, jonka takana sininen ilmakin hypähtää iloiseksi, kun se avaa suuret valkeat silmänsä auringolle.

Parsifalin silmät loistavat kahtena tähtenä Aigarin edessä, ja hänen rinnassansa visertää.

Kunnevar on raskas ruusu, syväsilmä ja punervana tuoksuva. Kunnevar on rinnan purppurantummaa huokausta. Kunnevarin silmät katsovat syttyvän totisina, mutta punervat sanat värähtävät huulille niihin silmiin katsoessa, ja käsi vavahtaa, kun se kajoo hänen kalpeaan käteensä. Parsifal riutuu himmeänä, kun hän istuu raukeasilmä Kunnevarin edessä, joka ei koskaan hymyile, mutta hivelevinä jäävät ne totiset tummat silmät hänen uniinsakin.

Miljan on lilja, vaaleiden iltaisten vesien hiljainen laine. Miljan on kyynel kukkasen silmässä, Miljan on kuun silmä kyyneleisten vesien ylitse. Miljanin hiukset ovat mustat kalpeiden kasvojen ympärillä ja Miljanin silmät katsovat kahtena suurena kyynelenä. Niinkuin huokaileva koivu surusilmäisessä illassa on Miljan, tai niinkuin meren huokaus valkenevana iltana. Miljanin silmät viihdyttävät hiljaiseksi, Parsifal luulee valkeiden käsien hivelevän rintaansa hänen silmäinsä edessä ja saa tietämättään kyynelet silmiinsä.